E-text prepared by Tapio Riikonen
LAULAJAT
Jutelma
Kirj.
MARIE SOPHIE SCHWARTZ
Mukailemalla suomentanut Arvo Lempiranta
Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.
"Oletteko kuullet suurta uutista, tytöt", huusi Selma Saurio, kun hän
eräänä kaunina heinäkuun aamupäivänä tuli serkkujensa Emma ja Eeli
Luodon luo. Heidän isänsä oli kauppias kauniissa X:n kaupungissa.
"Mitä uutista?" kysyivät molemmat serkut ja katselivat kysyvästi
tullutta.
"_Mitäkö_?! O, te surkuteltavat olennot, jotka ette mitäkään ele
kuulleet, mitäkään saaneet tietää, jotka ette tiedä, että tänne
kaupunkiin on tullut ... niin, arvatkaapas kuka."
"Keisari", huudahti Emma.
"Oh, parempaa", vakuutti Selma leyhytellen nenäliinallansa.
"Parempaa kuin keisari", sanoi Eeli, "kukapa se olisi? -- Annahan olla
-- Skobelev."
"Te olette hirveän typeriä. Olisiko meille, vähäisille pikku-kaupungin
tytöille, mitään iloa siitä, jos keisari tulisi tänne. Ei ensinkään,
maistraati ja virkamiehet saisivat puhua ja syödä majesteetin kanssa,
ja me tyttöraukat saisimme osallemme vaan katselemisen huvin."
"No, eikö se olisi hauskaa?" kysäsi Emma.
"Tralalala", lauloi Selma. "Minun mielestäni se ilo olisi jotenkin
kuivamoinen. Keisari on tullut niin korkealle yhteiskunnassa, että pian
saa suonenvedon niskaansa jos sinne ylhäälle tahtoo katsella, ja mitä
Skobeleviin tulee, niin en minä käsitä mitä iloa meille siitä olisi,
jos hän tulisi tänne."
"Kuinka Selma puhuu, eikö olisi juhla, kun saisi nähdä sen miehen,
jonka maine täyttää koko Euroopan", virkkoi Eeli.
"Mitä se meihin kuuluu?" kysäsi Selma. "Minä puolestani ihailen
mielukkaammin noita hirveitä suuria etäältä. Jos minä saisin nähdä tuon
suuren Skobelevin, ja hänellä esim. olisi ruuppa nenällänsä, katselisi
kierosilmäisesti taikka jos hänellä olisi vihriäiset hampaat, väärät
polvet taikka joku virheys, joka loukkaisi minun kauneuden aistiani,
lentäisi kaikki ihailukseni 'ain ylös mäkihin', ja tuo suuri Skobelev
ei miellyttäisi minua enemmän, kuin rajasuutarin kierosilmäinen
oppipoika."
"Selma on hirveän kevytmielinen", arveli Eeli, "sillä jos Skobelevilla
olisikin kaikenlaisia ruumiin vikoja, olisi hän kuitenkin aikansa
suurimpia miehiä."
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Selma, "mutta kulta Eeli mitä
meidän on politiikan, sodan ja Turkin kanssa tekemistä. Se olkoon
miehille, mutt'ei meidän kaltaisillemme nuorille, tanssinhaluisille
tytöille."
"No, kuka se sitten on, joka tänne on tullut?" kysäsi Emma, joka
halukkaammin toivoi saavansa tietää sitä, kuin kiistellä Skobelevin
suuruudesta.
Eeli oli taasen tarttunut työhönsä ja ompeli nyt ääneti loukatun
näköisenä, ikäänkuin hän olisi halveksinut kevytmielistä serkkuansa.
"No, avatkaat siis korvanne ja kuulkaat", alkoi Selma.
Emma näytti, kuin olisi hän tahtonut silminkin kuunnella, ja Eelikin
nosti silmänsä työstänsä.
"Tänä aamuna saapui tänne Helsingistä laivalla..." Taasen keskeytti
Selma puheensa.
"Näyttelijä-seura", täytti Emma. "Ah, kuinka hupaista, kuinka hauskaa!"
"Hän sanoi näyttelijäseura", huudahti Selma ja nosti käsiänsä ilmaan
päin. "Emma ei ansaitse nauttia sitä onnea, joka meille kaikille on
suotu, kun hän niin taitaa saastuttaa niitä vieraita, jotka ovat
astuneet maalle meidän rannallemme. Tietäkäät siis, että kahdeksan..."
"Hyvää päivää hempeät serkkuni", huusi ääni ovelta, ja kynnyksellä
seisoi nuori mies valkoinen lakki kädessänsä.
Tytöt olivat kaikki kääntyneet, ja Emma lensi odottamatonta vierasta
vastaan, huudahtaen:
"Herra Jumala, se on Väinö; mikä iloinen äkkiarvaamaton tulo! Milloin
sinä tulit, ja miksi et ole ilmoittanut meille, että aivoit tulla
tänne?"
"Siitä yksinkertaisesta syystä, Emmaseni", sanoi Väinö tarttuen hänen
pieniin kätösiinsä, "että minä tahdoin hämmästyttää teitä, koska minun
piti tuleman..."
"Laulajien kanssa", keskeytti Selma.
"Laulajien kanssa", huudahtivat Eeli ja Emma yht'aikaa.
"Niin, mitä luulette, meitä on kahdeksan sävykästä, sievää 'tutenttia',
jotka olemme lähteneet laulumatkalle, huvittamaan pikkukaupunkia
laulajaisilla."
"Ja meitä serenaadilla", keskeytti Selma häntä.
"Nytpä tulee hirveän lystiä."
Emma tarttui Selmaan ja kiersi hänen kanssansa pitkin huonetta,
laulaessaan puoliääneen: "Laulua, tanssia, tutenttia ja serenaadia.
Minä tulen varmaan hulluksi pelkästä ilosta."
"Mitä meteliä tyttörentukat pitävät", huusi joku sisähuoneista;
"luulenpa, hitto soikoon, että he tanssivat ihan keskellä arkipäivää."
Emma päästi Selman.
"Pappa!" kuiskasi hän Väinölle. -- "Näytä nyt että käyttäyt, niinkuin
siivon ja reiman ylioppilaan sopii, joka ymmärtää vaikuttaa kahden
kauniin tytön isään. Jos onnistut, niin..."
Tässä keskeytti häntä se, että isä tuli työhuoneesen.
Herra Luoto oli vähän yli viidenkymmenen vuotias, hyväsydämisen
näköinen mies.
Niinpian kuin hän tuli näkyviin riensi Väinö tetvehtimään "rakasta ja
oivallista enoansa."
Herra Luoto, joka todellakin aikoi läksyttää äidittömiä tyttöjänsä
heidän ajattelemattomasta elämästänsä, unohti koko nuhdesaarnansa
nähdessänsä paljon pitämäänsä sisarensa poikaa ja puristi sydämmellisesti
nuorukaisen kättä, ilmoittaen iloansa ja hämmästystänsä nähdessänsä
häntä.
"Pappa", keskeytti Emma, ennenkuin isä ehti tervehdystänsä lopettaa.
"Väinö ei ole tullut yksin, hänen seurassansa on seitsemän
ylioppilasta. Ajatteles, he ovat täällä laulajaisia antamassa ja ovat
tulleet suoraan Helsingistä. Pappa, pappa, nyt tulee hauskaa." Emma
pani kätensä isän kaulaan.
"Näenhän, että olet kadottamaisillasi sekä henkesi että järkesi",
vakuutti Luoto hymyillen ja tuuppasi tyttöä luotaan; "mutta älä minua
tukehduta. Vai niin", jatkoi hän kääntyen Väinön puoleen, "lauluseura.
No, te aivotte käydä useammissakin kaupungissa kuin X:ssä?"
"Se on tietty; mutta koska minulla oli päättävä ääni määrättäessä,
minne ensin mentäisiin, niin oli varsin luonnollista, että minä
valitsin X:n, jossa minun hyvä enoni asuu. Me olemme myöskin päättäneet
täällä antaa ensimmäiset laulajaisemme ja sitten aivomme me
palatessamme täällä lopettaa lauluretkemme; siten on minun onnistunut
saada X:lle osoittaa etuisuutta, joka ihan oli minulle mieleen sen
rakkauden tähden, joka liittää minun enokultaani."
"Tuo rietas Väinö", ajatteli Selma, "kuinka hän taitaa enon
itserakkautta kutittaa."
"Hm, hm; hyvä, varsin hyvä", sanoi Luoto ja näytti erinomaisen
tyytyväiseltä, vaikk'ei hän tahtonut näyttää että niin oli laita. "No,
nyt on luonnollista, että sinä ja muutama kumppanisi asutte minun
luonani, niin kauvan kuin olette täällä. Eeli", jatkoi hän, "pidä
huoli, että kaksi perähuonetta heti laitetaan kuntoon, niin että
vieraani saattavat muuttaa sinne niin pian kuin mahdollista. Sinä Emma,
käske emännöitsijän laittamaan päivällistä koko lauluseuralle ja vielä
muutamalle muullekin."
Väinö lateli mitä koreimpia kiitoksia. Eihän koko maan päällä löytynyt
niin hyvää ja herttaista enoa, kuin Luoto. Hänen pitäessään tätä
kaunista puhetta, olivat Eeli ja Emma kevein askelin ja suurella
kernaudella lähteneet toimittamaan tarpeellisia valmistuksia.
Uskallammepa vakuuttaa, että he ani harvoin niin suurella mielihyvällä
olivat toimittaneet isänsä käskyjä, ja tehneet valmistuksia vieraiden
vastaanottamiseksi.
Mutta kylläpä nyt olikin iloitsemisen syytä.
Ensin päivälliset, joissa saisivat nähdä nämät kahdeksan laulajaa,
sitten laulajaiset ja kaikki serenaadit, joita he ihan varmaan
saisivat, puhumattakaan niistä tanssiaisista, joita he toivoivat
pappakullan panevan toimeen y.m.
Emma selittikin, kun hän Eelin kanssa oli lähtenyt huoneesta, ett'ei
hän milläkään muotoa saattanut nähdä ylioppilaslakkia saamatta ankaraa
sydämmen tykytystä, ja ett'ei hän tietänyt mitään, joka näyttäisi niin
somalta kuin valkoiset lakit. Tämän selityksen johdosta antoi
levollisemman luonteinen Eeli sisarellensa neuvon lähteä Helsinkiin ja
hankkia siellä itsellensä paikan semmoiseen puotiin jossa oli
ylioppilaslakkia myytävänä, niin saattoi hän saada ilon päivät pitkään
katsella valkeita lakkia, koska ne olivat ne, jotka häntä niin kovasti
miellyttivät.
Emmasta oli tämä neuvo hirveän yksinkertainen. Kyllä hän Helsinkiin
halusi päästä, sehän selvää, ja kyllä hän paljon piti valkoisista
lakista; mutta ei hän niitä puodissa tahtonut katsella, vaan hän tahtoi
nähdä niiden kaunistavan kauniiden ja sievien nuorukaisien päitä.
Sisarien keskustellessa tätä, ja kummankin tehdessä tehtäväänsä, meni
Selma Luoto enon luo ja pani käsivartensa hänen kaulallensa, sanoen;
"Eno kulta, onhan jo ennestään päätetty asia, että minä tänä päivänä
saan olla päivällisellä täällä?"
"Ylioppilaitten kanssako?" kysäsi Luoto hymyillen kääntäen päätänsä
hempeän kahdeksantoista vuotiaan tytön puoleen, joka loi häneen
katseita, jotka olisivat olleet erinomaisen vaarallisia, jos Luoto
olisi ollut kolmeakymmentä vuotta nuorempi.
"Niin, tottakai", vastasi Selma. "Eihän eno taida olla minua kutsumatta
täksi juhlalliseksi hetkeksi. Kulta, armas, herttainen eno, saanko
tulla päivällisille?"
"Tyttö, etkö häpeä noin peittelemättä osoittaa mieltymystäsi
ylioppilaihin? Muista sinä sulhastasi, se on paljon viisaampaa."
"Mutta se on niin ikävää", vakuutti Selma.
Väinö rupesi nauramaan täyttä kurkkua.
"No, eno", jatkoi Selma, "saanko olla mukana?"
"Saat, minä kutsun sekä sinun että sulhosi", vastasi Luoto
leikillisesti hymyillen.
"Siinä oli jo liikaakin", arveli Selma; "mutta laulajien tähden
pääsköön Antti mukaan."
"Selma, mitäpä tässä kuulen", sanoi Väinö; "ethän näy ollenkaan
mielelläsi ottavan rakasta Antti Varhea mukaasi, vaikka hän on saanut
nimikirkkoherran arvon ja on määrätty vakinaiseksi kappalaiseksi. Onko
rakkaus jo saattanut sammua?"
"Sanonpa sinulle, Väinö, että tämä on aine, johon..."
"... ei Selma tahdo koskettavan", keskeytti Luoto, "ja sentähden
älkäämme enempää siitä puhuko. Sinä ja Varhe tulette tänne
päivälliselle. Hän syömään ylioppilaitten kanssa, ja sinä -- pitämään
seuraa tytöille, jotka eivät tule näkyviin pöydässä."
"Eno!" huudahti Selma ja löi kätensä yhteen, "pitääkö ylioppilaitten
syömän päivällistä ihan yksin enon ja Antin kanssa? Oh, sehän on kovin
pahasti heitä kohtaan."
"Niinkö luulet, -- mutta rauhoitu, kyllä minä heitä paitsikin saan
kokoon pari, kolmekymmentä herraa."
Väinö ei saattanut pidättää uutta naurua nähdessänsä Selman silmiä.
Nuori tyttö katseli enoa, silmin, jotka näyttivät, että enon viimeiset
sanat vaatisivat kostoa. Väinön naurukin yhä enemmän suututti häntä,
sillä hän kääntyi häneen päin sanoen:
"Onpa ilkeätä, kun nyt naurat. Hyvästi, eno, minä menen kotiin
ilmoittamaan Antille kutsumustasi."
"No, etkö tule tyttöjen luo?" kysyi Luoto.
"Tottakai, jos en muuten, niin lohduttamaan heitä. -- Tiedätkö mitä,
Väinö, minun mielestäni olisi laulajien sopinut valita jonkun muun kuin
sinun ensimmäiseksi tenoriksensa. Tenorista ei Jumalan kiitos ole
puutetta; hyvästi!"
"Älähän vielä, minä seuraan sinua", sanoi Väinö. "Meillä on harjoitus
kello 12, niin että minun kaikissa tapauksissa täytyy lähteä."
* * * * *
Selma Saurion äiti oli herra Luodon nuorin sisar, joka oli ollut
naimisissa läänin sihtieri Saurion kanssa; mutta sekä Selman isä että
äiti olivat kuolleet, ja Selma oli heidän kuoltuansa ollut isänsä
äidin, leskitehdastelija Saurion luona.
Rouva Saurio oli kasvattanut poikaansa kaikella kovuudella, jonka hänen
luja ja miehevä luonteensa omisti, eikä se ollut vähää. Mutta yhtä luja
ja kova kuin hän oli ollut poikaansa kohtaan, yhtä myöntäväiseksi tuli
hän hänen tyttärellensä. Luonteensa mukaan oli rouva Saurion pitänyt
tulla mieheksi. Hän oli äkkinäinen, vallanhaluinen, luja ja
lannistumaton, ja kuitenkin kiersi häntä Selma sormiensa ympäri ja teki
kaikkia mitä hän tahtoi tuon ynseän eukon kanssa.
Tosin luuletteli rouva Saurio itse, että hän oli Selmalle sangen kova,
ja että tämä piti häntä erinomaisen suuressa arvossa ja oli hänelle
nöyrä ja kuuliainen; mutta hän oli varmaan ainoa koko talossa, joka
sitä luuli. Kaikki muut näkivät, että Selma kokonaan vallitsi
mummoansa; ja jos jotakin tahdottiin saada täytäntöön, esim. lujaa
tuomiota, jota työmiehet toivoivat helponnettavan, niin silloin
käännyttiin aina Selmaan, ja sitten taidettiin olla varmat, että hän
ajoi asian niin että eukon täytyi antaa perää ja suostua hänen
vaatimuksiinsa.
Antaaksemme lukijalle kuva mummon ja Selman keskinäisestä välistä,
tahdomme kertoa sitä kohtausta, joka tapahtui heidän välillänsä, kun
Selma tuli kotiin Luodolta.
Hän oli tuskin ehtinyt kauniisen ja päiväiseen huoneesensa, ennenkuin
ovi jo temmattiin auki, ja rouva Saurio, vahva ja lihava, vanha rouva
marssi sisälle. Vaikka hän jo oli ylitse 60 vuoden vanha oli hänellä
kiiltävän musta tukka, joka raskaan seppeleen muotoisena peitti
pään ja muodosti Selman vastakohdan pensarmaisille, harmaille
silmikarvoillensa. Nämät näyttivät harmailta kiviholveilta jonkun syvän
luolan päällä, jonka sisästä loisti omituinen, kummallinen ja terävä
valo, joka tuli kahdesta pienestä, ruunista silmästä. Ylähuulella oli
jotenkin nähtävä -- varjo.
"Mitä vapauksia hän rupee nauttimaan, mamselli kelvoton", virkkoi rouva
Saurio äänellä, joka oli myrskyn enteen kaltainen. "Mistä se tulee,
ett'ei hän istu kotona ja tee työtä? Kuka on antanut hänelle luvan
lentää pitkin katuja? Jos tekisin oikein, niin hän nyt saisi
rangaistuksen kaikesta pahastansa, ja sen minä sanon: jos vielä kerran
tapahtuu, että hän uskaltaa pistää nenänsä portista ulos minun
luvattani, niin saa hän minun kanssani tekemistä, saa niin, ett'ei hän
koskaan sitä unohda."
Viimeiset sanat kiljui rouva Saurio esille. Hänen kasvonsa olivat
muuttuneet tulipunaisiksi ja hänen harmaat silmäkulmansa olivat
rypistyneet hirmuisien näköisiksi. Näytti todellakin siltä, kuin hän
olisi aikonut oikein kelpo lailla rangaista nuorta tyttöä.
Selma katseli sangen rohkeasti mummoa, heittäyi sitten sohvalle ja
huudahti suurimman kärsimättömyyden äänellä:
"Vai niin, joko nyt taasen pannaan iljettävä kohtaus toimeen. Onpa
varsin hirveätä, että mummo aina toruu ja huutaa, niin että koto tulee
kärsimättömimmäksi paikaksi koko maailmassa. Tietäähän mummo, ett'en
minä taida kärsiä näitä raakoja kohtauksia, että ne kiusaavat minua,
että ne tekevät minun ilkeäksi, että minä tulen sairaaksi."
"Selma, Selma", varoitti eukko, mutta ihan toisella äänellä, joka
kuului paljoa leppeämmältä: "sopiiko tuommoinen puhe..."
"Ei, mutta, kuka sen minulle on opettanut, jos ei mummo, joka ei
koskaan taida puhua minulle torumatta ja sen kautta aina häiritsee
iloni. Enhän minä milloinkaan saa iloita pienimmällekään asialle, jos
ei aina joku tora tule rauhaa rikkomaan. Nyt esim. tulin niin iloisena
kotiin, ja heti piti mummon häiritsemän tyytyväisen mieleni. Jumala
tietää koska se nyt taasen palajaa."
Selma painoi päänsä erääsen sohvan tyynyyn.
Rouva Saurio oli saanut näön, joka erinomaisesti muistutti sitä, joka
oli saanut oikein aimo nuhteita.
"Kas niin, kas niin, sydänkäpyseni", änkytti eukko ja meni nuoren tytön
luo. "Älä nyt itke: kyllähän sinä tiedät, ett'ei mummon puheet niin
vaarallisia ole. Katso nyt koreesti ylös ja sano minulle mille sinä
iloitsit."
"Sen olen unohtanut; mummon saarnaamiset ovat kadottaneet sen
muistonkin."
Selma kätki päänsä vielä syvempään tyynyyn ja rouva Saurio näytti
levottomalta. Hän silitti tytön vaaleita, kiiltäviä kiharoita, nimitti
häntä kaikenlaisilla hempeenimillä, ja lupasi vihdoin Selmalle kaikkea
mitä hän tahtoisi, jos hän nyt vaan tahtoisi katsoa vanhaan mummoonsa.
Selma oli liikkumaton, siksi kuin eukko vakuutti, että hän saisi minkä
huvin hän vaan tahtoisi, jos hän vaan taasen tulisi iloiseksi; nyt
nosti Selma päätänsä sanoen:
"Muistakaa mummo, että olette luvannut minulle kaikkea mitä vaan
haluan."
"Tottakai, kulta lintuseni, kun vaan hymyilet ja olet kiltti.
Tiedäthän, että mummo aina täyttää lupauksensa."
"Joskus, niin; mutt'ei aina", arveli Selma nyreän näköisenä.
"Tyttö, mitä sinä uskallat sanoa", huusi rouva Saurio ja suuttui taasen
tulipunaiseksi.
"Enkö ollut oikeassa sanoessani, että kun vaan avaan suuni, suuttuu
mummo heti. Onpa paras, että olen vaiti enkä milloinkaan puhu, ett'ei
mummo peloita minua kuoliaaksi. Oi, kuin olen onneton."
Taasen kätkettiin nuot suloiset kasvot tyynyyn, ja rouva Sauriolla oli
täysi tekeminen saada Selman nostamaan niitä vielä kerran ylös. Hän
lupasi hänelle kaikkea, hän taputti ja hyväili häntä, ja kun ei mikään
muu auttanut lepyttämään pikku yks'päistä, lupasi mummo panna toimeen
tanssiaiset huvilassansa. Rouva Saurio tiesi kokemuksesta, että, kun
kaikki muut rauhan ehdoitukset olivat turhat, ei Selma milloinkaan
jäänyt kylmäksi kun tanssiaiset luvattiin hänelle. Niinpä nytkin, sillä
hän nousi äkkiä ylös huudahtaen:
"Jos mummo panee toimeen tanssiaiset Hakoisella, ja sallii minun kutsua
niihin keitä vaan tahdon, niin minä lupaan unohtaa mielipahani ja
taasen tulla iloiseksi; mutta sitten pitää mummonkin luvata, ettei
mummo moneen, moneen viikkoon toru minua, sillä mummo peloittaa minua
niin huutamisellansa, että minä varmaankin joskus vielä saan halpauksen
peljästyksestä. Niin, minä kuolen ihan varmaan, jos ei mummo tule
kiltiksi minulle."
Nyt huomasi rouva Sauriokin, että hän oli ollut kovin kova
lapsiparalle, ja että hän ehkä peloitti Selmaa liiaksi, koska hän
pelkäsi saavansa halpauksen peljästyksestä. Niin, olipa selvää kuin
päivää, että hänen täytyi ruveta lempeämmäksi ja ruveta kohtelemaan
Selmaa sävyisemmin. Olisihan varsin Jumalan nähtävää, jos hän
peloittaisi hengettömäksi ainoan olennon, jota hän rakasti. Se ei
saanut tapahtua. Hän tahtoi koettaa mieltänsä malttaa.
Mummon ajatellessa kaikkea tätä, kertoi Selma, että kahdeksan
ylioppilas-laulajaa oli saapunut kaupunkiin, että hän oli tullut kovin
iloiseksi tuosta uutisesta, mutta että hänestä nyt oli aivan samaa, jos
ne olivat X:ssä, taikka ei. Hän tiesi kyllä, ett'ei hän saanut
laulajaisissa käydä. Kaikki muut tytöt menisivät sinne, mutt'ei hän
y.m.
Rouva Saurio riensi vakuuttamaan hänelle, että hän pääsisi
jok'-ainoan-ainoalle, ja että hän saisi huvitella niin paljon kuin hän
tahtoi, kun ei hän vaan peljännyt mummoa niin hirveästi.
Rauha tehtiin, ja Selma oli niinkuin ennenkin tullut voittajaksi ja
saanut toivonsa täytetyiksi. Hän oli saanut luvan käydä laulajaisissa,
panna toimeen tanssiaiset ja olla serkkujensa luona niin paljon kuin
hän tahtoi. Sepä häntä tätä nykyä paraiten miellyttikin. Sitä paitsi
oli mummo luvannut hänelle uuden hameen ja kauniin hatun. Selma oli
siis varsin tyytyväinen voittoonsa ja oli pelkkänä sydämmellisyytenä
eukkoa kohtaan, lauloi ja hyppi tuon kovan rouvan ympärillä niinkuin
pieni, suloinen kesälintu.
* * * * *
Tulonsa jälkeisenä päivänä antoivat laulajat ensimmäiset laulajaisensa.
Tuhansien koetuksien uhaksi ei Selma eivätkä Luodon tytöt olleet
saaneet nähdä ketäkään seitsemästä vieraasta nuorukaisesta, ennen
heidän julkista ilmestymistänsä.
Ensimmäiset laulajaiset olivat jo pidetyt, ja tytöillä ynnä tämän hyvän
kaupungin laulua rakastavalla yleisöllä oli ollut nautinto saada kuulla
ylioppilas-laulua, sekä, samalla kun laulu hurmasi heitä, huomata miltä
laulajat näyttivät.
Laulajaisten loputtua kutsuttiin kaikki kahdeksan Luodolle. Mielet
olivat erinomaisen vilkkaat. Laulua ja tanssia kello 2;teen yöllä ja
sitten kaunis serenaadi talon tyttärelle.
Oli varsin mahdotonta olla onnellisempi kuin nämät kolme serkkua.
Selma oli jäänyt Eelin ja Emman luo serenaadin tähden.
Tätä äärettömän hauskaa päivää seurasi aamu ja nyt piti tyttöjen
toisillensa ilmoittaman mieliänsä.
"No, Selma", virkkoi Emma, mielihyvällä silittäen kauniita, ruunia
kiharoitansa, "mitä sinä Leinosta tuumaat? Minä puolestani pidin
hänestä enemmin; hänellä oli niin hienot kasvopiirteet ja niin kauniit
hiukset, sitä paitsi oli hän erinomaisen soma ja kohtelias. Hän tanssi
minun kanssani valssia kolme kertaa; huomasitteko sitä?"
"Mitäpä sinä sanotkaan", huudahti Selma, "sanotko sinä todella, että
Leino oli kaunis, kun Vainio oli hänen vieressänsä. Oletteko
milloinkaan nähneet niin erinomaisen kauniita kasvoja kuin hänen? Minä
tunnustan rehellisesti, ett'en minä tiedä, miltä toiset näyttivät; niin
hänen muotonsa minuun vaikutti."
"Erinomaiset kauniit kasvot", tokasi Eeli silittäen kauluksensa
poimuja; "Selma pitää aina huolen siitä, ett'ei hän vaan sano liian
vähää. Tosin hän näyttää jotenkin sievältä, en sitä kielläkään; mutta
hän on varmaankin itserakas. Minä pidän aina Väinön kaikin puolin muita
etevämpänä. Muuten sanon teille, että he kaikki tyyni minun mielestäni
olivat sieviä ja somia poikia, enkä minä ymmärrä, miksi Selma innostuu
Vainion kauneudesta ja Emma ihastuu Leinon hempeydestä."
"Ehkä he olivat kaikki yhtä kauniita?" keskeytti Selma. "Tahdotko
väittää, että saattaa löytyä kahdeksan niin kaunista ylioppilasta, kuin
Vainio? Älähän vielä, lempiseni, eipäs luonto niin paljon kauneutta
ja'a. Sitä paitsi en minä ollut ainoa, jonka mielestä hän oli
erinomaisen kaunis, vaan kaikki muutkin tytöt arvelivat samaten, ja
vieläpä tantti H:kin, tuo vanha ihminen, virkkoi sisällisellä
varmuudella, että Vainiolla oli 'charmantti' muoto. Ah, herra Jumala,
jos minun sulhaseni olisi semmoinen, muuttuisin minä enkeliksi häntä
kohtaan pelkästä hyvyydestä, jolle kokisin häntä mielitellä."
"Sitä minä suuresti epäilen", arveli Emma, "eipä ole niinikään helppoa
muuttaa itseänsä muuksi, mutta rientäkäät nyt tytöt, että ehdimme alas
suurukselle tekemään 'les honneurs', vieraillemme."
"Leinolle, aivoit sanoa", keskeytti Eeli; "olihan oikein kauheata
kuinka hän eilen liehi ja armasteli sinua, ja sinä sitten, sinä
kiekailit niin, ett'en minä uskaltanut katsoakaan sinua. Selmasta en
tahdo puhuakaan, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin Vainiota;
ja jos ei Antti tänään ole kuollut mustasukkaisuudesta, niin ei hänen
rakkaudestansa ole minnekään."
"Älä puhu Antista", huudahti Selma, "uskallanhan minä pitää nuorta
ylioppilasta kauniina ja hauskana, sen olematta vaarallista; muuten
et sinä itse ollut meitä parempi; sinä te'it mitä tehdä sopi
miellyttääksesi Väinöä, ja K:n tytön, kokivat parain voimin tehdä
itsiänsä T:lle ja N:lle mieliksi. Minun mielestäni X:n tytöt osoittivat
kaunista mieltymistä vieraille oppineesta kaupungista, ja siinä he
tekivätkin oikein, sillä se osoittaa rakkautta sivistykseen ja valoon."
Nyt purskahtivat Emma ja Eeli heleästi nauramaan, johon Selmakin yhtyi.
He olivat nyt pukeissa ja lähtivät alas suurukselle, joka tuli melkein
yhtä vilkkaaksi, kuin edellinen ilta oli ollut. Väinö rohkeni
ehdoittaa, että ihan keskellä aamupäivää otettaisiin muutama kierros,
ja niinpä saatiin pari valssia ruv'an päälle.
Koko viikon viipyivät laulajat X:ssä, jossa he antoivat kolme
laulajaista ja kutsuttiin yhtä moniin tanssiaisiin. Vihdoin täytyi
heidän matkustaa eteenpäin.
Sepä oli vaikea hetki näille nuorille impyeille, jotka olivat olleet
ilmitulessa iloisten hilpeiden nuorukaisten tähden. Laiva poistui
rannasta, ja siinä seisoivat sievät tytöt muun kansan keskellä, joka
oli tullut hyväiltyjä laulajia saattamaan, ja heiluttivat
nenäliinojansa.
Selman ja Emman silmissä kiilsi kyyneleitä, ja meidän täytyy
todenmukaisesti tunnustaa, että nämät kahdeksan nuorukaista kaipauksen
tunteella näkivät laivan yhä poistuvan X:stä, jossa heillä oli ollut
niin monta iloista hetkeä. Heidänkin sydämmensä tykkivät tavallista
taajammin.
Kukapa heistä edeltäpäin taisi päättää, jos ne tunteet, joita he olivat
saaneet, katoisivat taikka pysyisivät?
Kun höyrylaiva oli kadonnut niiden silmistä, jotka seisoivat rannalla
ja joiden katseet seurasivat sitä, palasi kukin taasen kotiinsa, ja
meidän nuoret impyemme lohduttuivat pikaisen jälleen-näkemisen
toivolla, ja että he vielä kerran saisivat nauttia muutamia yhtä
iloisia hetkiä kuin kuluneetkin olivat olleet.
Emma ja Selma olivat kuitenkin surullisempia, kuin olisi sopinut.
Jälkimmäisellä oli itkusta punaiset silmät ja torui sulhastansa kelpo
lailla siitä, kun hän teki Selmasta pilkkaa, sanoen hänen surevan
ylioppilaita. Emma oikein suuttui Eelille, kun uskalsi väittää, ett'ei
Emma surrut laulajien vaan Leinon poismenoa.
Seuraavina viikkoina tutkivat tytöt muiden maalaiskaupunkien
sanomalehtiä, saadaksensa nähdä laulajien menestystä sielläkin.
Emma ihmetteli, jos Leino olisi muille tytöille yhtä kohtelias kuin hän
oli ollut hänelle; jos hyvästi jättäessänsä heitä sanoisi heille saman
kuin hänellekin, ja kun Eeli ja Selma kysyivät mitä hän oli sanonut,
eipä Emma sitä selittänytkään, vaan juoksi punehtuen pois.
Selma vaan puhui Vainion kauneudesta ja hempeästä käytöksestä. Hän ei
tosin ollut mitään sanonut, joka olisi saanut Selman ajattelemaan, että
hän piti häntä viehättävimpänä, mutta Selma luuli sen tulevan siitä,
että hän oli kihloissa ja vielä päälliseksi papin kanssa; mutta kyllä
Selma kuitenkin olisi taitanut elää ja kuolla siinä luulossa, että hän
Vainion silmissä oli X:n kauniin tyttö. Kun Selma lisäksi muistutteli
kuinka paljon Vainio oli hänen kanssansa tanssinut, oli hän ihan varma
siitä, että Vainio olisi sanonut hänelle tuhansia yhtä muistettavia
sanoja, kun Leino oli Emmalle sanonut, mutta nyt -- nyt oli hän liiaksi
oikeamielinen sitä tekemään. Vainio unohtaisi hänen jonkun kauniin
lemmen tähden, joka ei -- ollut kihloissa.
Näin ajatellessansa huokasi Selma ja piti sulhasensa kovin ikävänä,
eikä taitanut käsittää kuinka hän milloinkaan oli saattanut rakastua
häneen.
Antti Varhe parka; hän oli niinkuin käärme muurahaispesässä.
Selma oli oikullinen ja vaihteleva. Antti ei saattanut olla hänelle
mieliksi; kaikki mitä hän sanoi taikka teki suututti häntä. Antin sopi
sanoa että hänen onnensa aurinko oli laskenut samassa hetkessä, kun
ylioppilaat tulivat X:ään. Ennen sitä tärkeätä tapausta oli Selma tosin
ollut epävakaisen luontoinen, mutta myös viehättävä ja ystävällinen
aina välillä; nyt, nyt oli hän pieni kiusan henki, jonka suurin ilo oli
Antti parkaa kiusata.
Nimikirkkoherra toivoi sydämmensä pohjasta, että ylioppilaat olisivat
olleet siellä missä ei enään hakopuutakaan kasva, eikä saanut sopivissa
tiloissa oltua osoittamatta suuttumustansa siitä, että viisaat ja
järjelliset ihmiset taisivat olla niin päästänsä paleltuneita, että
nostivat semmoista touhua muutamien seikkailuhalullisten poikanulkkien
tähden, jotka kulkivat pitkin maata ja valtakuntaa laulamassa.
Meidän pastorimme mielestä ei se ensinkään sopinut siihen kunniakseen,
jota ylioppilaitten piti tunteman itseänsä ja yliopistoa kohtaan y.m.
Kun pastori jutteli näin, tuli Selma aina ilmituleen, ja silloin
seurasi aina kaikkea muuta kuin miellyttävä kohtaus heidän keskensä.
* * * * *
Neljä viikkoa oli kulunut siitä, kun laulajat olivat jättäneet X:n, kun
tuo iloinen uutinen levisi, että he taasen olivat sinne saapuneet
viipymään muutaman päivän ja antamaan yhdet laulajaiset.
Luodolla nousi taasen ilo ja riemu, Väinön piti nytkin kolmen
kumppaninsa kanssa asuman siellä, ja Selma päätti, että niiden
tanssiaisten, joita hänelle oli luvattu, piti oleman loppujuhlana
ylioppilaitten ollessa X:ssä.
Me jätämme kertomisen laulajaisista ja niistä serenaadeista, jotka
nytkin tulivat tyttöjemme osaksi, ja sanomme vaan, että laulajat
lauloivat itsensä sekä nuorten että vanhojen sydämmiin. Jos siihen
lisäämme, että nämät kahdeksan nuorukaista olivat erinomaisen siivoja
ja somia, niin että he tekivät kunniaa koko ylioppilaskunnalle, niin
oli luonnollista, että heitä hyväiltiin ja mieliteltiin.
Jos heidän ihailijoistansa tytöt olivat etevimmät, niin ei se ihmettä
ollut. Naisethan aina ovat hurmastuneet ylioppilaihin.
No niin, meidän Helsinkiläisiämme oli koko heidän lauluretkellänsä
kohdeltu erinomaisen hyväntahtoisesti, jokaisella tavalla oli koetettu
tehdä heidän oloonsa miellyttäväksi niillä seuduilla, joissa he olivat.
Olihan sitten luonnollista, ett'ei X. tahtonut olla muita huonompi.
Mutta jättäkäämme tämä.
Juuri päivää ennen, kun heidän toisen kerran piti lähtemän pois X:stä,
oli rouva Saurion tanssijaiset pidettävät.
Tämä juhlallisuus oli maksanut Selmalle monta kuumaa hetkeä. Hänen
sulhasensa oli mitä innokkaimmin sotinut sitä vastaan ja kokenut, niin
paljon kuin suinkin mahdollista oli, saada rouva Sauriota puolellensa.
Hän oli koettanut selittää eukolle, että se näytti naurettavalta,
ett'ei se sopinut, ja että olisi sopivampaa jos ne pidettäisiin Selman
kuuluttajaispäivänä; nyt olisi varsin hassua tanssia keskellä kuumaa
kesää, y.m.
Saurio eukko huomasi tosin pastorin puheet viisaiksi ja järjellisiksi
ja hän koki Selmallekin antaa tämän mielen asiasta, mutta se oli varsin
turha koe. Selma rupesi heti itkemään ja voivottamaan siitä, ett'ei hän
milloinkaan saanut mitä hän halusi, ett'ei mummo koskaan täyttänyt
lupauksiansa ja ett'ei hän suonut Selmalle mitäkään iloa, y.m.
Rouva Saurio oli tosin päättänyt, ett'ei hän antaisi Selman kyynelien
ja pyytämisien vaikuttaa mitään, mutta jo hänen ensimmäiset kyyneleensä
saivat eukon tekemään takaperon, ja Selma sai perästäkin lupauksen
tanssijaisista. Sillä ei kuitenkaan vielä kaikki voitettu, Selman piti
sitten vielä kestää eri taistelun sulhasensa kanssa, joka, saatuansa
tietää, että mummo oli peruuttanut hänelle antamansa lupauksen,
vakuutti, ett'ei _hän_ ainakaan tulisi tuon hulluun toimitukseen, vaan
saisi Selma silloin tyytyä ylioppilaihin.
"Halusta saat olla tulematta", vastasi Selma tulipunaisena kiukusta;
"sinun ilkainen muotosi, Antti kulta, häiritsisi vaan minun iloani ja
saisi minun pahalle tuulelle. Tähän aikaan on sinun iloasi näyttää
ikävältä, puhua ikäviä asioita, ja olla ikävä päälaesta kantapäähän
saakka. -- Jos sinä kosiessasi semmoisia puolia olisit näyttänyt, enpä
olisi sinun morsiammeksesi ruvennutkaan. Jos vielä sanot ainoankin
pahan sanan minun tanssiaisistani ja ylioppilaista, niin ei meistä tule
ystäviä enään milloinkaan."
Kevennettyänsä sydäntänsä tällä tavalla, juoksi Selma pois, jättäen
nuoren pastorin omin päinsä miettimään jos hän tulisi tanssiin vai ei.
* * * * *
Vihdoinkin kaikkien riitaisuuksien uhaksi läheni tanssipäivä.
Rouva Saurion huvila loisti kaikessa komeudessa, jota taide, rikkaus ja
luonto taisi saada aikaan.
Etevimpänä niistä aarteista jotka sitä kaunistivat, loisti kuitenkin
Selma.
Katselkaamme hetkisen tuota hienoa, hoikkaa, täyttä ja kaikin puolin
moittimatonta vartaloa. Tuuheat kullankellertävät kiharat ympäröivät
niin kauniita kasvoja, että niitä huviksensa katseli. Suuret, kirkkaat,
tumman ruunit silmät sielullisella ja lämpeällä katsannollansa olivat
omituisena vastakohtana vaaleille hiuksille, ja näyttivät todellakin
vaarallisilta sille joka oli niin rohkea, että hän uskalsi niihin
katsoa. Ei vaara suinkaan vähentynyt, jos näki hänen pienen suunsa
täytöisine purppurahuulinen, joiden välistä hohtivat ihmeen valkoiset
hampaat. Hän todellakin ansaitsi "X:n ruusun" nimen, joksi häntä
yleisesti sanottiin. Selma oli juuri lopettanut tarkastusmatkansa
huoneissa ja pysähtynyt erään kuvastimen eteen, katsomaan jos tuo
sininen hame todellakin "vaatetti häntä", kun viereisestä salista
kuului askelien ääntä.
Nyt tuo siunattu Antti jo taasen on täällä, ajatteli Selma ja
kasvoissansa saattoi helposti nähdä jotakin, joka ei juuri osoittanut
erin suurta rakkautta sulhasta kohtaan. Se ihminen, jatkoi hän
ajatuksiansa, tulee aina ennenkuin hänen pitäisi. Mummo ei vielä ole
pukeissa eikä Luodonkaan tytöt vielä ole tulleet. Nytpä on hauska alku
olla ikävässä "tete-a-tete'ssä" hänen kanssansa. Eikö koskaan saa
nauttia mitään iloa häiriintymättä.
Näin filosofiallisesti ajatellen kääntyi hän oveen päin, mennäksensä
aikaista vierastansa vastaan, mutta pysähtyi äkkiä, sillä kynnyksellä
ei seisonutkaan sulhanen, vaan nuori mies ylioppilaan lakki kädessänsä.
Lämpeä purppura-pilvi levisi kaulaan ja kasvoille. Selman muoto osoitti
samalla iloa ja hämiä. Ennenkuin kerromme lyhyttä kohtausta, joka nyt
seurasi, tahdomme muutamilla piirteillä kertoa nuorukaisen muoto; se
todellakin ansaitsi kuvaamista, vaikka jo ennestään tiedämme, että
kuvamme tulee sangen vaillinaiseksi.
Hän oli korkeavartaloinen, kuin "Suomen korvessa kasvanut kuusi",
leveäharteinen, täysirintainen ja hoikkavyöteinen. -- Hän piti päätänsä
omituisella itsevaltaisella tavalla pystyssä, ja se oli niin hyvin
muodostunut, että katsoja heti tuli siihen päätökseen, että tuo korkea,
täysi ja leveä otsa oli temppeli, jossa piili nero; tätä vakuutusta
lisäsivät vielä hänen kirkkaat siniset silmänsä, joissa, vaikka ne
olivat pienenläntäiset hohti omituinen loisto ja syvä sielullisuus.
Nenä oli suora ja hieno, suulla, jota varjostivat vaaleat viikset, oli
harvinaisen täydellinen muoto ja mitä kauniimmat, valkoiset hampaat.
Koko tässä muodossa oli jotakin suoraa, eloisaa ja se sai katsojan
aavistamaan, että sielukin mahtoi olla tämän soman pinnan kaltainen.
Kun hänen kerran oli nähnyt oli häntä vaikea unohtaa.
Selma parka, tuo vieras, joka nyt seisoi edessäsi oli vaarallinen,
emmekä me puolestamme ihmettele, että veri nousi kasvoihisi. Tuo nuori
ylioppilas olikin semmoinen, että hän vaikutti kahdeksantoista
vuotiseen tyttöön, ja varmaankin raskautti hänen omaatuntoansa se, että
hän oli häirinnyt monen tytön rauhan.
"Hyvä neiti Saurio", virkkoi tämä nuori "liber studiosus" puhtaalla ja
sointuisalla äänellä, "minä rukoilen teiltä anteeksi, kun tulimme näin
aikaisin; mutta syy ei ole meidän vaan neiti Luotojen; he tahtoivat
tulla puolta tuntia ennen kuin muut vieraat, ja sentähden ovat Leino,
minä ja Väinö myöskin täällä."
"Emmekö olleet kilttiä", huudahti Emma, joka tulla keikutteli huoneesen
samassa kuin Selma ojensi Arvo Vainiolle kätensä, "me tahdoimme vähän
puhua sinun kanssasi ennen muiden tuloa. No, Selma, ulos ottamaan
Eeliä, Väinöä ja herra Leinoa vastaan."
Selma oli varsin pyörällä. Veri hehkui niin lämpeästi poskella, kun hän
riensi saliin tervehtimään Eeliä ja hänen seurassansa tulleita
ylioppilaita. Hän sanoi, Herra tiesi mitä, mutta ei se kumminkaan
seurasääntöjen mukaan ollut. Hän pyysi heidän astumaan salonkiin, jonne
Vainio oli jäänyt. Muutaman minutin kuluttua oli hän taasen voittanut
liikutuksensa, niin että hän taisi puhua ja pakista, niinkuin muutkin.
Kun Saurio eukko määrätyllä ajalla ja varustettuna ihka uudella
myssyllä ja silkkihameella astui huoneesen, löysi hän siellä kolme
tyttöä rattoisasti nauraen ja leikkiä lasketellen lauluseuran kolmen
jäsenen kanssa.
Kohteliaisuus, jolla viimeksi mainitut tervehtivät tätä kunnianarvoista
mummoa, ja kaikki ne korupuheet, joita he sanoivat hänelle, saivat
eukon niin erinomaisen hyvälle tuulelle, että hän itseksensä ajatteli,
että hän olisi tehnyt erinomaisen pahasti, ell'ei hän olisi antanut
Selman juuri nyt pitää tanssiaisiansa.
Sulhais-mies tuli kaikista viimeiseksi. Häntä Selma tervehtikin niin
häthätää, kuin suinkin.
Hän oli jo pyydetty kaikkiin tanssiin eikä hänellä ollut muuta kuin
yksi ainoa "franseesi" annettavaa kihlatullensa.
Kun hän nuhteli häntä siitä äkästyi Selma, ja selitti, ett'ei hän
tietänyt hänen tulevankan sittenkuin hän kerran oli luvannut jäädä pois
j.n.e.
Kävelypoloneesi oli loppunut ja nyt soitettiin valssia.
Selma ja Vainio alkoivat tanssin.
Koko elämässänsä ei Selma ollut itseänsä niin onnelliseksi tuntenut.
Hänen mielestänsä ei kukaan koko maailman piirissä tanssinut niin hyvin
kuin Vainio, ja hän toivoi sydämmessänsä, että hän nyt saisi tanssia
suoraa päätä taivaasen.
Antti, kihlaus ja häät olivat unohdetut; niin koko maailmaa ei tämä
nuori tyttö muistanut. Hän ei tietänyt muuta, kuin tämän hetken ja
tämän valssin. Pelkäämmepä suuresti että sama onnellisuuden hurmaus,
joka oli Selmaan tarttunut, oli saanut Arvonkin valtaansa; hänen kaunis
ja suora muotonsa osoitti kuitenkin tavallista suurempaa iloa ja
lämpeyttä.
Valssilla, olkoonpa kuinka ihastuttava ja hurmaava tahansa, on
kuitenkin loppunsa. Se taivas, jossa tanssijat olivat olleet, lakkaa
olemasta kun soiton sävelet loppuvat, ja he muutetaan yht'äkkiä
todellisuuteen. Niinpä nytkin.
Soitto oli vai'ennut, valssi ja taivaanretki loppunut, ja Arvo vei
Selman salista.
"Kuinka tämä valssi oli lyhyt!" virkkoi hän.
"Niin, siltä se tuntui", tuumi Selma huo'ahtaen.
"Niin on kaiken maailman riemun kanssa, se katoo äkkiä", lausui Arvo,
"ja sentähden täytyy meidän nauttia hetken onnea, niin paljon kuin
saatamme, sillä jo seuraavana hetkenä on se meidät jättänyt. Neiti on
luvannut minulle kolmannen valssin?" liitti hän.
"Niin olen, ell'ette tahdo sitä luopua ... luopua..." Selma ei tahtonut
saada tuota sanaa suustansa.
"Kenelle?" kysyi Arvo katsoen häneen.
"Sulhaselleni", kuiskasi hän, ja hänen mielestänsä poltti tämä sana
huuliansa.
Hän ei varmaankaan olisi tätä ehdoitusta tehnyt, ell'ei hän olisi
nähnyt Antin kolkosti katselevan häntä. Tätä nähdessänsä nuhteli joku
sisällinen ääni häntä siitä suuresta riemusta, jota hän oli tuntenut.
Rauhoittaaksensa omaatuntoansa, päätti hän pyytää Arvon luopumaan
kolmatta valssia Antille. Hän mielestänsä nyt teki niin suuren
uhrauksen, että hän olisi pyhimysloiston ansainnut.
"Älkää pyytäkökään minun hänelle luopumaan ainoatakaan kierrosta niistä
tansseista, joita te olette minulle luvannut", vastasi Arvo hymyillen.
"Ei se olisi liikaa vaatimusta. Hänellä on kuitenkin niin monta etua,
joita minä häneltä kadehdin, enkä minä tänä iltana luovu ainoastakaan
niistä joita minun osalleni on tullut. Hän saa omistaa teidän koko
ikänsä, kun minulla vaan on muutama hetki lainana, jonka jälkeen minä
matkustan kauvas pois, muassani vaan muisto katoavasta onnestani."
"Oh, herra Vainio unohtaa pian tämän matkan ja ne henkilöt, joita sillä
olette tavanneet, jahka tulette Helsinkiin", arveli Selma, joka
sydämmessänsä oli kiitollinen Arvolle, kun ei hän luopunut tanssia
Antille.
"Jos tahtoisinkin unohtaa tämän osan, niin en sitä taitaisi", vakuutti
Arvo ja loi Selmaan katseen, joka todellakin todisti hänen sanojensa
totuutta; "ja jos saattaisinkin unohtaa kaiken ilon, jota olen
nauttinut, niin en milloinkaan saattaisi unohtaa..."
Arvo lopetti äkkiä.
"Mitä?" kysyi Selma ja katsoi häneen.
"Tätä valssia", kuiskasi Arvo.
Selman sydän rupesi hirmuisesti sykkimään, hän ei saanut sanaa
suustansa. Hänen onneksensa tuli mummo sinne ja kysyi, kuinka hänen
lemmittynsä voi; hän oli niin punanen, että eukko pelkäsi hänen
rupeevan yskimään verta tuon äkkinäisen tanssin jälkeen.
* * * * *
Tanssit olivat loppuneet; kynttilät olivat jo sammutetut
juhlahuoneissa; mutta Selman kamarissa ne vielä paloivat ja siellä
tapaammekin kolme serkkua.
Emma oli istuutunut erääsen keinustuoliin, jota hän liikutti levottoman
vilkkaasti, joka toimi osoitti, ett'ei tanssi ollut hänen kaikkia
voimiansa vienyt. Selma oli pitkänänsä täydessä tanssipuvussa
vuoteellansa ja Eeli kymäryksissä eräässä sohvan kulmassa.
"Niin, niin, nyt se ilo on loppunut", huokasi Eeli. "Kello viisi he
lähtevät. Kuinka nuo laivatkin kulkevat kummallisilla ajoilla; jos se
nytkin lähtisi edes kello kahdeksan, niin..."
"Olisi päässyt heitä saattamaan", keskeytti Emma, "Niin, sinä olet
oikeassa. Laivojen katteinit ovat inhoittavia. Ush, kuinka kiusallisen
ikävältä nyt tuntuu, ja kuinka meidän nuoret herramme nyt ovat meistä
arvottomia. -- Minä puolestani en saata niitä kärsiäkään. Ah, jokapa
pääsisi Helsinkiin näkemään tuota kaunista Nikolainkirkkoa, yliopistoa,
Kaisaniemeä ja kaikkia muita katsottavia, joita siellä on niin paljon."
"No, eihän nain suvella olisi mahdoton päästä sinne", sanoi Eeli
hymyillen, "ja koska sinä ainoasti tahdot nähdä Helsingin
erinomaisuuksia, niin käy papan kimppuun."
"Vaiti Eeli, sinä et ole rahtuakaan minua parempi, eikä sinun tarvitse
minusta tehdä pilkkaa", sanoi Emma vähän tulisena. "Sinusta on kyllä
hirvittävän ikävää, ett'ei Väinö jäänyt ja..."
"Sinä, sinä ajattelet vaan Leinoa", keskeytti Eeli häntä. "No Selma,
kuka sinun ajatuksiasi paraiten sitoo?"
"Sulhanen, tietysti", vakuutti Emma.
"Enkö minä tietänyt, että teidän piti tuleman pahoiksi", puhkesi Selma
sanomaan. "Ikäänkuin en minä olisi kylliksi onneton jo muutenkin, vaan
teidän pitää vielä lisäksi ilkkua. Oi, nyt on hirveän ikävätä elää,
olla kihloissa ja että..."
"Laulajat ovat lähteneet pois", täytti Eeli ja rupesi nauramaan.
"Tunnusta, että me kaikin olemme kovin hupsuja, kun suoraan suremme,
että ylioppilaat ovat lähteneet X:stä. Mutta mitähän tuossa juuri on
surtavaa. Meillä on ollut erinomaisen hauskaa, olemme tulleet tutuksi
seitsemän sievän ja kunnon nuorukaisen kanssa, Väinöä lukematta, jonka
tunsimme jo ennen, ja meillä on aina jäljellä muisto siitä lyhyestä ja
hauskasta ajasta, joka on kulunut. Ja nyt, tytöt, pois kaikki
surulliset ajatukset! Menkäämme levolle!"
"Maatako?" sanoi Emma nostaen hartioitansa, "sinä olet onnellinen sinä,
joka aina saat maattua. Minä puolestani..."
"Pian kuluu elon hetket" j.n.e. lauloivat muutamat kauniit, puhtaat ja
raikkaat äänet tyttöjen akkunan alla, ja kolme impeämme töytäsi ylös
sytyttämään kaikki kynttilät, jotka saivat käsiinsä ja kuultelivat
sitten hitaasti ja sykkivin sydämmin kaunista serenaadia.
Kun viimeiset sävelet olivat haihtuneet, istuivat tytöt vaijeten
katsellen toisiansa. Eeli ensin rikkoi äänettömyyden:
"Väinön ääni kuuluu oikein ihmeellisen hyvältä neliäänisessä laulussa",
sanoi hän. "Milloinkahan hän nyt taasen tulee X:ään." Nyt huokasi
Eelikin.
"X:ään", toisti Emma; "älä luule sen niin liian pian tapahtuvan; mutta
tiedättekö tytöt, mitä juuri tänä hetkenä päätämme? -- Lähdetään ensi
vuonna toukokuussa Helsinkiin. Jos suostutte tuumaani, niin pannaan
kättä päälle, että sen pitää tapahtuman."
"Tässä käteni", sanoi Eeli ojentaen sen sisarellensa.
Selma heittäyi sohvalle, jossa hän istui pureksien kynsiänsä.
"No Selma, sinä olet vaiti", virkkoi Emma, kääntyen hänen puoleensa.
"Siksi, ett'en minä taida mitään lupausta antaa. Toukokuussahan jo olen
naituna, eikä Antti suinkaan tahdo Helsinkiin mennä."
"Siinä tapauksessa, Selmaseni", sanoi Eeli, "on ylioppilaitten käynti
X:ssä tärkeä ja muistettava tapaus elämässäsi, josta sinä alat lukea
uutta ajanlukua. Sen nimeksi tulee: _ennen ja jälkeen laulajien tuloa_
X:ään. Hyvää yötä, nyt minä menen levolle."
Puolen tuntia tämän jälkeen oli tyttöjen huone pimeänä.
Eeli nukkui ja oli kuulevanansa Väinön vienon ja kauniin tenorin
laulavan: "Hiljaa, hän nukkuu jo"; Emma ei saanut unta silmiinsä; hän
muisteli kaikkia mitä Onni Leino oli sanonut hänelle, ja kaikkia niitä
merkityksellisiä katseita, jotka olivat sanoja seuranneet. Selma taasen
tanssi unissansa Arvon kanssa.
* * * * *
Vuotta myöhemmin.
Kirje Selma Sauriolta Emma Luodolle.
Helsingissä, 10 p. toukok. 18--
Rakas armas Emma kultaiseni! Nyt olen minä siis Helsingissä, jonne
kaikin viime vuonna niin toivoimme; mutta varsin toissa suhteissa, kuin
silloin ajattelimme.
Silloin sinä ja Eeli te'itte ehdoituksen matkustaa tänne, ja minä
ajattelin ihan surullisena, ett'ei se onni milloinkaan minun osakseni
tulisi.
Niinpä niinkin, tuossa olisi ainetta koko joukkoon kauniita ajatuksia,
jos minulla olisi luonnetta harjoitella niitä; mutta sinä tiedät,
ett'en minä lue niitä, jos niitä ilmestyy romaaneissakin, kuinka minä
sitten itse rupeisin tuommoisia kirjoittamaan. Minä alan sentähden
sitä, jota sinulle X:stä lähteissäni lupasin, nimittäin selittämään
sinulle yhtä ja toista, josta sinulla ei ollut tietoa.
Eeli sanoi kerran, että laulajien käynti X:ssä olisi elämäni
vaikuttavimpia ja merkillisimpiä tapauksia, ja hän oli oikeassa; sillä
heidän kauttansa minä opin tuntemaan sydämmeni oikeat tunteet.
Luulenpa, että tämä puhe tuntuu viisaalta ja järjelliseltä. Eipä
teaterissakaan olisi paremmin taidettu tätä ajatusta lausua.
Muistelen tässä juuri, että sinä usein ihmettelit, kuinka minä taisin
Anttiin rakastua.
Niin, Emmaseni, nyt minä sitä itsekin ihmettelen; mutta yhtä totta kuin
se on, yhtä varmaa on, että minä kerran olen rakastanut häntä, ja
sentähden on parasta, että palaamme siihen aikaan, kun minä kirjoitin
Antille kahdeksan, kymmenen sivuisia kirjeitä ja sain häneltä
kahdenvertaisia takaisin.
Antti on, niinkuin tiedät, kaukaista sukua isäni kanssa. -- Kolme
vuotta sitten, -- onhan oikein kauheata, kuinka minä olen vanhentunut,
-- minä olin silloin kuudentoista vuotias, vietin minä, niinkuin
muistat, rovastinna P:n luona kesää.
Antti oli rovastin apulainen.
Jos minä tulevaisuudessa saan tyttären, ei hän milloinkaan saa olla
pappilassa, jossa on apulainen; se ei ole terveellistä.
Herra Jumala, Emma kulta, kuinka minä tänäpäivänä ajattelen viisaasti.
Mutta taasen takaisin K----n pappilaan. Se on kaukana kaikista
naapureista, niin että tällä säätyhenkilöistä köyhällä seudulla on pian
pari penikulmaa lähimmälle naapurille.
Pappilassa ei ollut muita nuoria kuin minä, apulainen ja rovastin
neljäntoista vuotias tytär, jonka ajatukset ja olemus olivat
kanakopissa.
Tämä teki, että apulainen ja minä päivät pitkään seurustelimme kahden.
Minä tuskin koko kesänä näin muuta nuorta miestä kuin Anttia, ja juuri
sentähden oli hän minusta erinomaisen viehättävä olento.
Nyt sinä naurat ja ajattelet Antin vähemmän kaunista muotoa ja
vaaleanharmaata ihoa.
Kultaseni, yksinäisyys maalla ja ikävyys saavat aikaan kummallisia
asioita. Niinpä esim. en minä nähnyt, että Antti oli ruma; en minä
huomannut, että hän yhtämittaa oli hämillänsä, kun ei hän tietänyt
minne hän sovittaisi kätensä ja jalkansa, minä en huomannut, että hänen
oli äärettömän vaikeata saada suustansa niitä sanoja, joita hän aikoi
sanoa j.n.e.; minä näin vaan hänen hyvän sydämmensä, joka aina oli
valmis auttamaan ja lohduttamaan, jossa sitä tarvittiin. Sitä paitsi
oli hän onneton, ja onnettomuus tavallisesti vaikuttaa... Kun nuori,
vaalea apulainen istui ja näytti kolkolta, oli vaiti ja huokasi,
silloin heräsi minun säälini, ja minä tunsin itsessäni vastustamattoman
halun lohduttaa ja hauskuttaa tuota miesparkaa, etenkin kun hän aina
loi surulliset katseensa minuun.
Sittenkuin hänen synkeytensä oli herättänyt minun sääliäni, rupesin
minä tuntemaan jonkinlaista mieltymystä häneen, ja vihdoin meni asia
niin loitos, että hän teki minun uskotuksensa.
Sepä tuntui joltakin; kuudentoista vuotiaana olla nuoren miehen
uskottuna. Ja sittenkuin Antti oli minulle puhunut kärsimisistänsä,
niin luulin minä muuttuneeni ihan toiseksi ihmiseksi, saaneeni
kypsyneen järjen ja todellisen ihmisarvon.
Hän oli ensimmäinen, joka ei kohdellut minua lapsena; se häntä koroitti
melkoisesti minun silmissäni.
Uskomuksen jälkeen tuli sanoja, jotka viittasivat, että minä taitaisin
sovittaa hänen entiset vastuksensa y.m., jos tahtoisin antaa hänelle
edes rahtusen ystävyyttä.
Niinkuin tiedät, Emma, en minä milloinkaan ole ollut itara. Minä
lupasinkin hänelle, en vähää, vaan koko joukon ystävyyttä. Tämä oli
juuri askel eteenpäin elämän polulla, jonka kautta minä itse mielestäni
sain paljoa suuremman arvon.