raskas takka olisi nostettu hartioiltani; sillä minusta on ollut kuin
jokin olisi navertanut sydäntäni aina, kun ajattelin Anttia; mutta,
tyttökullat, minä kuulen vaunujen ääntä; siellä tulevat kahdeksan, ei
yhdeksän ylioppilastamme."
Selma lensi alas portaita, ja riensi kyökin kautta saliin, ehtiäksensä
sinne sopivalla tavalla ottamaan tulijoita vastaan.
Oikeastaan hän halusi oikein tervetulleeksi toivottaa ainoasti _yhtä_
näistä yhdeksästä. Hänellä olisi oikein ilonhetki saada kertoa,
että Antti oli kihloissa; sillä hänen ollessansa Helsingissä oli
Arvolla ollut voittamaton halu tuon tuostakin pistellä häntä
vaihtelevaisuudesta, ja kerran kun kävelivät eläintarhassa, oli hän
sanonut jotakin naisen sydämmettömyydestä yleensä ja kuinka hän
välinpitämättömästi leikkii toisen tunteitten kanssa. Tämä oli
suututtanut Selman, koska hänen sydämmessänsä täytyi tunnustaa todeksi,
että hän näytti vaihtelevalta.
Nyt sai hän ilon todistaa, että miehet taitavat unohtaa yhtä helposti.
Antti oli jo kihloissa toisen kanssa, ja niin ei ollut kumminkaan hänen
laitansa; vaikka, rehellisesti puhuen, se ei ollut hänen vikansa. Jos
Arvo olisi kosinut; kyllä Selma nyt olisi kihloissa ollut.
Se ilta oli todellakin juhla rouva Tammiharjun kodossa. Sairaana ollut
poika oli kotona, ja melkein terveenä, vaikka hän vielä oli kelmeä ja
kantoi käsivarttansa nauhassa. Ilo, jota äiti osoitti, saadessaan
taasen nähdä poikansa ja kodossansa tervehtiä hänen kumppaniansa
tervetulleiksi, oli niin sydämmestä lähtenyttä, että se löysi vastimen
jokaisen sydämmessä.
Eeli ja Väinö tervehtivät toisiansa pikkutoralla, jolla tavalla
muutamat ihmiset koettavat salata sitä iloa ja onnea, jota todellakin
tuntevat. Heidän leikillisessä torassansa olikin jotakin, joka osoitti,
että he tekivät sitä ainoasti saadaksensa olla yhdessä.
Emman ja Leinon kohtaus saattoi varmaankin kummallekin suurta iloa;
mutta kyllä he aluksi vaikenivat ja tyytyivät punehtuen ojentamaan
kättänsä. Selma ja Arvo olivat jo Helsingissä tulleet niin hyviksi
tutuiksi, että tervehtivät toisiansa iloisesti ja rattoisasti, osottaen
molemminpuolisesti salaamatta jällennäkemisen huvin.
"Aika, täti Tammiharjun lähdöstä Helsingistä tähän saakka on minusta
ollut kovin pitkä", sanoi Arvo; "minä olen niin hartaasti halunnut
tänne maalle vihertävien puitten ja lintujen laulun keskelle. Kuinka
maaseutu sentään on herttainen, ja kuinka ihminen tämmöisenä kauniina
kesäiltana tuntee itsensä onnelliseksi, kun hän saa olla Jumalan
vapaassa luonnossa."
"Vihertävien puiden ja kukoistavien niittyjen ympäröimänä", sanoi
Selma, "ihan sama jos on yksin, ilman ihmisen seuraa, tuumii herra
Vainio."
"Olenko minä niin sanonut?" kysyi Arvo hymyillen.
"Ette suoraan, mutta te puhuitte ainoasti haluavanne puita ja kukkia."
"Siksi, ett'en ollut kyllin rohkea saada muuta toivoa sanoiksi."
"Oh, minun mielestäni olisi teidän kyllä sopinut sanoa, että te
halusitte nähdä hyvän Tammiharju tädin", tokaisi Selma.
"Sitä ei minun tarvinnut toista kertaa sanoa. Se oli siis..."
"... erehdys", keskeytti häntä Selma ja aikoi poistua; mutta Arvo
pidätti häntä, sanoen, kumartuessaan alaspäin:
"Kyllä Selma tiesi, ketä minä halukkaimmin toivoin nähdä, minun sitä
sanomattakin. Minä olen halunnut teitä, niinkuin halutaan jotakin, joka
samalla on kiusa ja riemu."
"Kiusa", huudahti Selma ja veti kätensä pois.
Tässä heitä keskeytettiin ja Selmaa loukkasi se, että Arvo sanoi häntä
kiusaksi. Suuttumus unohtui kuitenkin, kuin ylioppilaat illallisen
jälkeen rupeavat laulamaan.
Nuoret, seitsemäntoista, kahdeksantoista ja yhdeksäntoista vuotiaat
tytöt, älkäät kuunnelko ylioppilaslaulua, jos tahdotte pysyttää
sydämmienne rauhan, vaan tukkikaat korvanne ja paetkaat, sillä vaara on
suuri.
* * * * *
Kuinka pian eikö neljä viikkoa kulu, kun meitä ympäröi kaikki, joka
taitaa innoittaa sielua ja miellyttää mieltä.
Laululla, tanssilla, kävelyillä, veneretkillä ja matkoilla kaikkiin
ympärillä oleviin kauniisin paikkoihin kuluivat ne viikot, joita
laulajamme viettivät Rauhalassa, eikä ainoatakaan päivää kulunut, joka
ei olisi jättänyt jälkeensä jotakin mieluista muistoa sekä
nuorukaisille, että tytöillekin, jotka Rauhalassa olivat.
Kuinka paljoa eikö oltu selitetty; kuinka pitkälle eikö oltu ehditty
niissä kaksin lauluissa, joita nuorien sydämmet lauloivat ja kuinka
onnellinen eikö tämä aika ollut. Katoavainen on kuitenkin kaikki
maallinen riemu; sillä niinkuin sillä on alku, on sillä loppukin. Kun
määrätyt neljä viikkoa olivat kuluneet, ei Luoto ukolla enään ollut
aikaa kuluttaa Rauhalassa, ja ylioppilaittenkin täytyi lähteä kunkin
kotiinsa; siis oli yleinen eroaminen käsillä.
Lähdön edellisinä päivinä näyttivät kolme lauluseuran jäsenistä
vakavimmalta, kuin muulloin, ja tytöt -- he näyttivät, kuin olisivat
olleet kuumeessa.
Oli aamulla viimeisenä päivänä kuin Rauhalassa oltiin.
Herra Luoto sytytti piippunsa ja aikoi lähteä pidemmälle kävelylle, kun
Väinö tuli hänen luoksensa.
"Minä pyytäisin saada puhutella enoa", sanoi Väinö ja näytti olevan
vähän hämillänsä.
"No niin, sopiihan hyvin, että seuraat minua, niin saat puhua, mitä
sinulla on puhumista."
Luoto ja Väinö kävelivät tietä pitkin kunnes vähän matkan päässä
poikkesivat eräälle varjokkaalle metsätielle. Jälkimmäinen ei ollut
virkannut sanaakaan, ja Luoto ukko näytti astuvan odottaen, että nepaan
piti jotakin sanoman. Kun ei siitä kuitenkaan tullut mitään, virkkoi
Luoto:
"No, Väinö poikaseni, minusta sinun puhuttavasi on varsin umpi
äänetöntä laatua. Vielä en ole kuullut ainoatakaan sanaa."
"Se tulee siitä, että minun on vähän vaikea sovittaa ajatuksiani
sanoille", vastasi Väinö nauraen.
"Mitä hittoa, koska herrojen ylioppilaitten on vaikea puhua. Heitä
muuten mainitaan vastaisuudesta", arveli Luoto.
"Mahdollista, mutta kun he ovat rakastuneita, niin..."
"Ovat he tyhmiä", keskeytti Luoto; "senkö tunnustuksen sinä tahdoit
tehdä. No, kuka on tämän lemmen onnellinen esine?" Luoto silmäillä
tihrutti nuorukaista.
"Enon vanhin tytär", sanoi Väinö äkkiä.
"Mitä?" Luoto pysähtyi niinkuin naulaan ja tempasi piipun suustansa.
"Oletko sinä hurmautunut minun Eelistäni?"
"Niin oikein, ja nyt minä tahtoisin kihlata hänen ja..."
"... kaukaisessa tulevaisuudessa naida hänen. Ei poikaseni, minä
luulen, että me vähän viivytämme tuota kihlausta."
"Niin syyskuuhun, jolloin minä olen suorittanut tutkintoni, se on
luonnollista; mutta eno, silloin pitää kihlauksen tapahtuman,
taikka..."
"... saat rauhoittua", keskeytti Luoto häntä, "eiköhän minullakin ole
sana-valtaa tässä asiassa, ja minä sanon, ett'emme me huoli mitään
kihlausta panna toimeen, ennenkuin sinä saat jonkun viran. Se on luja
päätökseni."
Kuinka luja tämä päätös nyt olikin, niin oli Väinön kuitenkin
onnistunut tykkönään muuttaa sitä, kun he palasivat kävelyltänsä.
Luodon oli täytynyt suostua, että Väinön ja Eelin kihlaus vietettäisiin
syyskuussa. Hänen täytyi, ukkoparan, suostua tähän, kun hän sai tietää,
että tyttö rakasti orpanaansa.
Varsin mielissään siitä, että hän oli päässyt yks'päisestä nepaastansa,
heittäyi Luoto pitkän kävelyn perästä pitkäksensä sohvalle,
nauttiaksensa terveellistä edelläpäivällis-nukahdusta, pitäen
ajatuksissansa erinomaisen säntikkään puheen siitä hommasta, jota
naimaikäiset tyttäret saivat aikaan. Silloin täytyi isän, niinkuin
hänen äsken, tuntikausia kuulella rakastuneen nuoren miehen hölpötystä,
kuinka hän rakasti, kuinka häntä rakastettiin, kuinka hän aina
rakastaisi, ja vihdoin täytyi hänen, niinkuin Luodonkin, kotorauhan
pysyttämiseksi antaa tyttärensä kihlatuksi "extralle."
"No Jumalan kiitos, nyt ei ole enään ketään serkkua, joka tulisi Emmaa
tahtomaan", ajatteli Luoto ja haukotteli. Hän pani silmänsä kiini,
päästäksensä unen helmoihin; mutta samassa avattiin ovi, ja Onni Leino,
X:n tyttöjen lemmikki, astui huoneesen.
"Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos häiritsen", virkkoi Leino
kohteliaasti.
"Ei haittaa, olkaa hyvä ja istukaa", vastasi Luoto ja katsoa tähysti
nuorukaista.
"Piru vieköön", ajatteli hän, "eikö tuokin ole ihan kosimistuumaisen
näköinen."
Ja niin olikin. Onni Leino rakasti, häntä rakastettiin, hän tuli
pyytämään rakastettunsa herralta isältä lupaa rakastamaan, s.o. hän
pyysi Emman kättä. Hänenkin piti lopettaman syksyllä tutkintonsa ja
silloin astua virkatielle. Hänellä oli varoja, eikä heidän siis erin
kauvaa tarvinnut häitä odottaa.
Luoto oikein hikoili, niin häntä vaivaisi kertomus rakkaudesta, jolla
ei ensinkään ollut odottamisen halua. Kun Leino lähti pois, oli hän
niinkuin Väinökin saanut isän lupauksen kihlauksen viettämiseen
syyskuussa.
Leino riensi heti etsimään Emmaa kertoaksensa hänelle asian onnellista
menestystä ja palkinnoksi saamaan ensimmäisen muiskun.
Vielä kerran oikaisi Luoto ukko vartaloansa, onnitellen itseänsä,
ett'ei hänellä enään ollut tytärtä, jota joku ylioppilas tulisi
kosimaan; mutta ei hän nytkään rauhaa saanut. Hän oli tuskin saanut
mukavan aseman, ennenkuin ovi avattiin jollakin omituisen ravakkaalla
tavalla, ja Arvo Vainion uhkea vartalo tuli näkyviin.
"No, mitä tuhannen p----ttä tuo tahtonee", ajatteli Luoto ja katseli
ehdottomalla mielihyvällä nuorukaisen kaunista, suoraa muotoa, jossa
niin paljon nuoren luottamusta ja toivoa oli nähtävänä. "Hän nyt ei
ainakaan näytä siltä, kuin hän aikoisi kosia."
"Terve setä", sanoi Arvo ja pudisti Luodon kättä. "Minulla on sangen
omituinen asia", jatkoi hän, "minä pyytäisin sedän puhumaan puolestani
rouva Sauriolle. -- Minä rakastan Selmaa, ja..."
"... Ja minä luulen, että piru on lentänyt koko laulajaseuraan, sinä
olet jo kolmas, joka käyt luonani kosimis-asioissa."
"No sittenhän vielä on viisi jäljellä", vastasi Arvo iloisesti, "ja jos
sedällä olisi ollut viisi tytärtä taikka sisaren tytärtä, niin kuka
tietää miten sitten olisi käynyt."
"Oletteko te ihan villissä, kun kositte ylioppilaina?"
"Tutenttina tentteerataan; me te'emme sen nyt tullaksemme
avio-kandidaateiksi s.o. kihlatuiksi. Minä olen viidenkolmatta vuotias;
oloni yliopistossa loppuu vuoden päästä, ja eihän ole vaarallista olla
kihloissa pari taikka kolme vuotta."
"Ei niin, etenkin Selman kanssa, joka on osoittanut, että hän pian
suuttuu sulhasiinsa."
"Jos hän tekee sen, on syy minun. Nyt pyydän minä sedän tekemään
minulle sen ystävyyden työn, että setä panee muutamia hyviä sanoja
puolestani rouva Sauriolle, niin että minä kuta pikemmin sitä paremmin
saan viettää kihlajaisia."
No, mitä tähän oli vastattavaa. Tietysti Luoto lupasi edustaa asiaa.
Illalla tanssittiin Rauhalassa, ja seuraavana aamuna lähti kukin
kotiansa. Jäähyväiset olivat iloiset; sillä jälleennäkeminenhän lupasi
vielä suurempaa iloa.
* * * * *
Syyskuussa tulivat laulajat vielä kerran X:ään; mutta ei laulajaisia
antamaan, vaan viettämään kolmea kihlausta ja laulamaan "naisen
ylistystä."
Me arvaamme, että häät pian seuraavat kihlajaisia; mitä kuitenkin
jälkeenpäin olemme kuulleet on, ett'ei Selma ole näyttänyt suuttuvan
tähän sulhaseensa. Ehkä hän nyt on löytänyt "oikeansa."