miehen henki. Mutta luulen, että hän kuolee huomenna, viikon kuluttua,
kuukauden kuluttua, sillä hänellä on pääkallossaan yksi ruuvi liikaa,
ja se on hänelle kuolemaksi... Se on sairaus joka ei anna armoa.
Kerron sinulle, millainen se on. — Jokaisessa ihmissydämessä uinuu
jäytävä mato. Velton ihmisen sydämessä se ei herää koskaan tai vain ani
harvoin, ja silloinkin vain haukotellakseen ja nukahtaakseen jälleen.
Tällainen ihminen kompastuu kymmenen kertaa päivässä samaan piikiveen,
suutahtaa, sadattelee eikä heitä kiveä pois; jos hänen ovensa narisee
saranoillaan, tyytyy hän sanomaan: kirottu ovi! — mutta ei voitele
sitä öljyllä. Tämän ihmisen Jumala loi, — en tiedä mitä varten, viikon
lopulla — kun hänen aivonsa jo olivat väsyneet monista ihmetöistä,
jotka hän oli tehnyt ennen ihmistä. Mutta piru, joka oli nämä kuusi
päivää vain maleksinut ja arvostellut Luojan töitä, käytti hyväkseen
sunnuntaita ja lisäsi ihmisen pääkalloon yhden liikaruuvin, pirullisen
ruuvin, joka panee ihmisen raivoamaan, niinpian kuin jokin seikka on
vastoin hänen mieltään. On kyllä totta, että normaali-ihminen oli yön
kuluessa ehtinyt kansoittaa maan nahjuksilla, ja siksi tapaakin niin
harvoin sisukkaita ihmisiä. Kuitenkin kaikitenkin ilmestyi maailmaan
tarpeeksi sellaisiakin, joilla oli kallossaan liikaruuvi, häiritsemään
jumalaista rauhaa, jopa siinä määrin, että pyhä Pietari tuli eräänä
päivänä valittamaan Luojalle, sanoen: 'Herra, minun paimeneni ei
ole samanlainen kuin sinun paimenesi, tuo tyyni, nöyrä, hyvä poika.
Minun paimeneni on yltiöpää: jos karitsa eksyy laumasta, lähtee hän
kaikkine koirineen etsimään sitä ja jättää lauman alttiiksi susille;
jos juusto on hiukan härskiintynyttä, heittää hän sen vasten naamaani;
ja jos kirppu puraisee häntä yöllä, heittelehtii hän sinne tänne ja
häiritsee minunkin untani. Herra, olen kovin pahoillani!» Luoja otti
keppinsä ja lähti heti asiakkaan mukaan. Kun he saapuivat laitumelle,
tapasivat he Kaikkivaltiaan paimenen vetämässä suu auki sikeää unta,
mutta hän heräsi heti ja tervehti kunnioittavasti. Herra antoi hänelle
siunauksensa. Pyhän Pietarin paimen istui kukkulalla ja soitti niin
haltioissaan huilua, että Jumalan itsensäkin täytyi jäädä kuuntelemaan.
Viimein hän kosketti poikaa olkapäähän ja sanoi: »Sanohan, ystäväni,
miksi laiminlyöt koko lauman paimentamisen yhden eksyneen karitsan
vuoksi?' — 'Siksi, että eksynyt karitsa on aina yksi niistä, joita
eniten rakastan', vastasi paimen kaikkea muuta kuin kunnioittavasti,
mikä seikka ei lainkaan miellyttänyt Jumalaa. 'Poikani, olet
palkkalainen. Palkkalaisen ei sovi rakastaa eikä vihata!' Pojan viha
kuohahti: 'Ja mikä minulle sitten sopii? Enkö olekaan ihminen?'
Nähdessään, että poika oli pikavihainen, Herra vaivutti hänet sikeään
uneen, tutki hänen kalloaan ja huudahti: Tämä on pirun tekoa! Hänellä
on yksi ruuvi liikaa pääkallossaan'. Ja hän otti sen pois. Herättyään
unesta paimen oli tyyni, nöyrä, kelpo poika. Hän pyysi vierailta
anteeksi, että oli sattunut nukahtamaan, kumarsi kunnioittavasti, ei
ajatellutkaan enää huiluaan eikä rakastanut eikä vihannut enempää,
kuin mikä on soveliasta palkkalaiselle. Cosman liikaruuvi on koko
hänen elämänsä. Jos olisin Jumala, en ottaisi sitä pois. Mutta hän
kuolee... Hänen sydäntään jäytävä mato, jonka tuo nainen on herättänyt,
tuottaa hänelle kuoleman. Jos hän olisi pelastettavissa vain sillä,
että lyötäisiin poikki nuo korkea-arvoiset kädet, jotka ovat hyväilleet
hänen omaansa, olisin valmis auttamaan...»
Elias piti loput ajatukset omana tietonaan.
En tiennyt, mitä ajatella... Tiesin vain, että Cosma oli hyvin sairas,
kuolemansairas. Tämä tuotti minulle suurta surua.
* * * * *
Olimme Cernavodan ja Calarasin välisellä alueella, tuskin peninkulman
päässä metsästä, jossa urheilla miehillämme oli leirinsä. He odottivat
kärsimättömästi päälliköitään, jotka olivat niin rohkeasti lähteneet
vapauttamaan minua. He eivät tietäneet, elimmekö vai olimmeko kuolleet;
ja ilman Cosman vihanpurkausta, joka naulitsi meidät tälle avoimelle
tasangolle, olisimme jo nyt olleet ystävien leirissä.
Miten meille nyt kävisi? Seutu oli vaarallinen: ei kaukanakaan meistä
kulki valtatie sen poikki, ja saatoimme millä hetkellä tahansa tulla
yllätetyiksi, sillä Cernavodan lautta, joka välitti liikettä Tonavan
yli, oli vain puolentoista peninkulman päässä.
Pelko ahdisti mieltäni... Katsoin Eliaaseen: hän oli vaipunut
mietteisiin. Hänen tavallisesti niin tyyni otsansa oli vetäytynyt
syviin vakoihin. Hänen askeleensa, jotka noudattivat omaa tahtiaan,
näyttivät nekin mietiskelevän. Nilkkaan asti ulottuvassa _ghebassaan_
hän näytti vakavalta kuin hurskas munkki. Ei lintuakaan äänettömässä
avaruudessa... Lakeus hiljainen kuin hautausmaa... Vain jokunen harva
ohdake, joka huojutteli surkeasti päätään, ja siellä täällä muutama
hiekkakukkula, joka oli valvonut kuin vartia paikoillaan aina aikojen
alusta, toi vaihtelua tähän kuivaan erämaahan.
Elias suuntasi äänettömän kulkunsa muuatta kukkulaa kohti, jonka laelle
nousimme. Täältä Elias tähysteli Cosmaa ja Floritchicaa, joita tuskin
saattoi eroittaa heidän yhä istuessaan maassa, veti pyssyn viittansa
alta ja sanoi:
»Saamme pian nähdä, kuinka sairas Cosma on».
Ja samassa hän laukaisi aseensa. Seuraavana hetkenä oli Cosma
jaloillaan, kasvot meihin päin, käsivarret kohotettuina taivasta kohti,
mikä merkitsi: _Uhkaako vaara?_
Elias tarttui pyssynpiippuun ja piirsi renkaita päänsä yläpuolella,
mikä vuorostaan merkitsi: _Ei ole syytä levottomuuteen!_ Sitten rypyt
katosivat hänen otsaltaan, ja hän huudahti:
»Haa! Kaikki hyvin, niinpian kuin jalat kannattavat häntä!»
Laskeuduimme tasangolle. Ja osoittaen lampaanjälkiä hän sanoi minulle:
»Jossakin lähistöllä pitäisi olla lammaslaumoja. Lähdemme etsimään
juottovuonaa».
Ja aivan oikein. Tasangon laidassa olevalla laajalla niityllä, jota
tulvavedet kostuttivat ja jossa kasvoi siellä täällä pajupensaikkoa,
kävi suunnaton lammaslauma laitumella. Kun tulimme lähemmäs,
hyökkäsi joukko kiukkuisia koiria meitä kohti. Kuullessaan paimenen
huudon ne palasivat tottelevaisina hänen jalkoihinsa ja paneutuivat
pitkäkseen, hakaten hännällään maata. Mies oli kooltaan kääpiö. Hän
oli tummaverinen, hyvin parrakas, _caciula_ painettuna syvään yli
silmäkulmien, yllään pitkä _sarica_, joka peitti hänet kokonaan, ja
näin hän seisoi ja odotti meitä, nojaten leukaansa tukevaan keppiin.
Oli mahdoton sanoa, oliko hän aseistettu vai ei, mutta kasvojen lujat
piirteet, jotka puhuivat monista kokemuksista, hänen olemuksensa
tyyneys, ja ennenkaikkea nuo pienet, mustat silmät, joiden katse
jo etäältä lävisti meidät, vaikutti jokaiseen, joka antaa arvoa
inhimilliselle kauneudelle. Vain heittiö voi lyödä sellaista miestä, ja
hänen kaatumisensa vapisuttaa koko maata.
Elias pysähtyi kymmenen askeleen päähän hänestä ja sanoi:
»Hyvää päivää, toivotamme sinulle hyvänsuopina miehinä».
»Tervetultuanne, matkamiehet, ja olkoot ajatuksenne yhtä hyvänsuovat
kuin sananne».
»Ensimäinen ajatuksemme on tämä: oletko lauman omistaja vai
palkollinen?»
»Olen oma herrani. Tämä lauma takaa minulle vapaan elämän».
»Jos niin on, niin sanohan, montako _sfanzia_ on meidän maksettava
karitsasta, jolla neljä tervettä miestä voi tyydyttää nälkänsä?»
»Ystäväni, lahjaa ei korvata _sfanzeilla_. Valitkaa. Koska kysymyksessä
on vain nälän tyydyttäminen, niin ottakaa huonovillainen lammas. Ja
nauttikaa se terveydeksenne, ja kiittäkää minua ajatuksissanne».
Aurinko oli kulkenut enemmän kuin neljänneksen matkastaan
taivaankannella, kun jälleen olimme Cosman ja Floritchican luona.
Eliaalla oli karitsa kainalossaan. He olivat pystyttäneet teltan ja
lepäsivät äänettöminä sen suojassa. Hevoset, jotka oli vapautettu
kantamuksistaan, pureskelivat ruohoa. Hyytyneisiin verilätäkköihin oli
kerääntynyt vihreitä kärpäsiä. Elias heitti multaa niiden peitoksi
ja poistui sitten kauas pensaikkoon, mistä palasi vasta pitkän ajan
kuluttua takaisin, mukanaan paistettu, tuhkan ja tulen nokeama lammas.
Leipää ei meillä enää ollut. Viiniä tuskin puoli _ploscaa_. Elias
levitti vaatekappaleen maahan ja laski sen päälle karitsan.
Floritchica, joka nähtävästi oli nälissään, tuli ja istuutui maahan
sen ääreen. Cosma teki samoin, mutta hänen käyntinsä oli laimeaa,
koneellista ja hänen ajatuksensa harhailivat kaukana: hän ei ollut
joukossamme. Elias koetti saattaa häntä järkiinsä.
Kääntäen häneen päin pitkänomaiset kasvonsa, joilla kuvastui
apostolinen usko, hän sanoi:
»Ystäväni, alistukaamme lakeihin, joita ihmiskäsi ei ole
kirjoittanut...»
Cosma huudahti:
»Minä en alistu!»
»Ja hyväksykäämme ne, sillä ne ovat järkähtämättömät...»
»En hyväksy mitään!»
Elias oli neuvoton. Täynnä suvaitsevaisuutta ei Elias enää tahtonut
kiihdyttää Cosman mieltä, vaan ryhtyi ensimäisenä syömään. Mutta kun me
jo olimme lopettaneet aterian, oli Cosma tuskin syönyt kolmea suupalaa
ja juonut kolmea kulausta. Hän tuli itse siitä ensimäisenä levottomaksi.
»Veli Elias, _tämä on minun kuolinvuoteni_... Ei koskaan ennen ole viha
vienyt minulta ruokahalua. Veli Elias, mitä ajattelet tästä?»
»Bade [= kunnioittava nimitys vanhemmalle henkilölle] Cosma, luulen,
että todellakin pian kuolet...»
Cosma kävi vuorostaan neuvottomaksi, mutta sanoi viimein:
»Niin, Elias, minä kuolen pian... Ja Floritchica on syynä kuolemaani».
Nainen väitti vastaan:
»Mutta minähän rakastan sinua, Cosma! Olen aina rakastanut sinua».
Cosma toisteli:
»Olet aina rakastanut minua... Ja tulet luokseni syyllisenä!...»
»Cosma, mitä sinä olet tehnyt niistä, jotka ovat tulleet luoksesi
viattomina?»
»Minä olen unohtanut heidät seuraavana päivänä, mutta sehän ei
ole minun, vaan Jumalan asia. Hänen asiansa on selittää miehen
väärinkäytökset, sillä hän se on antanut miehelle väkevät vietit ja
halun sammuttaa janonsa sekoittamattomista lähteistä».
Eliaan silmät rävähtivät selälleen ja hän pisti väliin:
»Totta, Cosma!... Jos Jumala on oikeudenmukainen, tuottaa tämä juttu
hänelle päänvaivaa. Olet oikeassa hulluuksinesi. Ja jos voimme riistää
sinut kuoleman kidasta kostamalla puolestasi, on käsivarteni heti
valmis auttamaan sinua. Sano, kenelle kannat vihaa?»
»Jumalalle!... Koko maailmalle!»
»Mutta emmehän voi tapella Jumalaa eikä maailmaa vastaan. Ja jos
Floritchica on pahan alkujuuri, ei se ole hänen syynsä».
»En ole tehnyt Cosmalle mitään pahaa», vaikeroi Floritchica. »Muille
kylläkin, kuten arkontti Samurakisille, jonka te poltitte elävänä...»
»Sitä parempi!...» sähähti Cosma hampaittensa välistä.
»... tai Silistrian pashalle...»
»Silistrian pashalle? Onko sekin koira saastuttanut sinut? Ja tässäkö
minä syön lammasta, sensijaan, että menisin ja söisin pashalta korvat?»
Näin sanottuaan Cosma hypähti seisoalleen, ja se, mitä nyt tapahtui,
oli silmissäni kuin valon leimahdus.
Me olimme kaikki seisoallamme. Cosma astui kalpeana luokseni, laski
kätensä olalleni ja sanoi:
»Jeremias, minun mieleni on apea, olen loukkaantunut ja suruissani
kuin pelaaja, joka on menettänyt koko omaisuutensa ja huomaa olevansa
putipuhdas. Oletko jalomielinen? Tahdotko Eliaan tavoin tarjota nuoren
käsivartesi avuksi halpamaiseen tekoon? Se on halpamainen, mutta
se tuottaa minulle ehkä huojennusta: tahdon kaataa sulattaa lyijyä
Silistrian pashan kitaan. Tule avukseni! Olet minun poikani, saat
kiittää minua elämästäsi ja vapaudestasi».
Silloin Floritchica hypähti keskellemme kuin tiikeri ja työnsi meidät
kiivaasti toisistamme.
»Valhetta!» huusi hän, silmät pullistuen ulos päästä. »Valhetta! Minua
hän saa kiittää elämästään ja vapaudestaan. Hän on kuvitelman tulos, ja
nytkö hänen pitäisi uhrata elämänsä haaveelle: olen hänen äitinsä!»
Peräydyimme kaikki kolme kuin saman luodin lävistäminä, Floritchican
seisoessa suorana kuin oikeuden jumalatar.
Cosma pyyhkäisi kädellä kasvojaan ja tiedusteli kiihkeästi:
»Kuka olet, sinä arvoituksellinen nainen? Ehkäpä olet kuusikon pieni
_tshobanitza_?... Sinäkö ilmestyit metsästä lapsi sylissä, panit sen
tielleni ja katosit jälleen?»
Floritchica pani kätensä ristiin rinnan yli ja vastasi kyynelöivällä
äänellä, joka viilsi sydäntäni ja toi mieleeni hänen yöllisen käyntinsä
surkeassa _colibassani_ arkontin luona:
»Olen se, joka halusi täyttä onnea, ja jolta silmät huikenivat hänen
tahtoessaan uneksia ja katsella avoimin silmin aurinkoa. Sinä, Cosma,
olit aurinkoni yhden yöllisen hetken, ja sinä opetit minut ymmärtämään
elämää. Senjälkeen olen matkannut maita, noussut Golgatalleni ja palaan
luoksesi puhtaampana kuin koskaan ennen: en enää tahdo koko onnea vain
itselleni. Voi, sinä et ole kulkenut samaa tietä kuin minä, ja siksi et
tunne sääliä. Nouset vääryyttä vastaan vain silloin, kun se kohdistuu
sinuun itseesi, ja kun on kyseessä mielitekojesi tyydyttäminen,
hävität vaikka koko maailman. Mutta osoitan sinulle, että yhä vielä
olet epäjumalani: luulet halpamaisen koston voivan vapauttaa sydämesi
vihasta, joka sitä jäytää, ja tahdot häpeällisesti tahrata vereen
kätesi, joiden tulisi katkoa kahleita. Lisäksi tahdot tehdä Jeremiaasta
alhaisen murhamiehen, kun hänen sydämensä tulisi hehkua vain jaloille
tunteille. Hyvä, minä tarjoudun saattamaan teidät Silistrian pashan
luo, mutta vain sillä ehdolla, että minua totellaan. Vannokaa
tottelevaisuutta!»
»Tottelevaisuuttako?» huudahti Cosma, antaen päänsä painua. »Olkoon
menneeksi, Floritchica! Minä tottelen sinua, minä, joka tähän saakka
olen totellut vain omaa tahtoani; mutta tämä todistaa jälleen, että
_olen saavuttanut kuolinvuoteni_. Cosma, joka tottelee, ei enää ole
Cosma!»
* * *
Naisen hameenlaskoksiin lienee jäänyt jotakin siitä salaperäisyydestä,
joka vallitsi maailmaa luotaessa.
Tämä ajatus tuli mieleeni katsellessani Cosman vierellä ratsastavaa
Floritchicaa, seuratessani Eliaan kanssa heidän kintereillään. Hän
istui kahareisin. Hänen leveä hameensa salli hänen istua vaivatta
miehen satulassa, mutta silkkisukkaiset sääret näkyivät polviin
saakka, ja nuo sääret olisivat voineet panna pyörälle vaikkapa elämään
kyllästyneen erakon pään. Hänen ryhdikäs, mukavaan, hihattomaan
liiviin puettu vartalonsa keinahteli varmana ja joustavana hevosen
astunnan mukaan, pään käännähdellessä lakkaamatta puoleen ja toiseen ja
katseiden tähystäessä rannatonta lakeutta. Ja tietäessäni, että olimme
vannoneet hänelle kuuliaisuutta, kysyin itseltäni, missä asusti tahto,
joka sai meidät alistumaan; tuossa hennossa päässäkö vai salaperäisessä
hameessa, joka peitti kokonaan ratsun selän?...
Hänen vierellään ratsastavan Cosman raskas ruho, jonka käsissä ei enää
ollut johto, näytti mielestäni elottomalta. Mitä Eliaaseen tulee, ei
hän ollut kadottanut eikä voittanut mitään. Mutta oli kummaa todeta,
että tässä naisessa yht'äkkiä ilmeni Cosman tahto ja Eliaan järki.
Ja hän sanoi olevansa äitini! Ja Cosma sanoi olevansa isäni! Ja yhdessä
he nyt olivat matkalla selvittämään asiaa, jota en oikein ymmärtänyt,
vaatimaan Silistrian pashaa tilille siitä, että tämä oli rakastanut
Floritchicaa ennenkuin Cosma tai Cosman jälkeen. Kummin sitten oli!
Mikä oli pashan rikos? Ja missä Cosman oikeus? Ja miksi piti miestemme
jäädä levottomina odottamaan meitä?
Mitä sekavia mietteitä!
Tunsin kuitenkin oloni kevyemmäksi, kun tiesin Cosman alistuneen, sillä
hän oli alkanut herättää minussa pelkoa. Eliaskin näytti tyytyväiseltä.
Retkemme tarkoitus ei sittenkään mahtanut olla perin murheellinen,
ja minua huvitti ajatus, että saisin tehdä tuttavuutta oikean pashan
kanssa, koettuani, millainen oli arkontti.
* * * * *
Pyrittäessä Silistriaan, oli kuljettava lautalla Tonavan yli.
Floritchica suuntasi kulkumme valtamaantielle, vaikka olisimmekin
voineet seurata pientä paikallistietä, ja kun Cosma huomautti tien
vaarallisuudesta, vastasi hameellinen päällikkömme nokkelasti:
»On tosin viisasta ja varovaista valita syrjäisempi tie, mutta
tällaisella aukealla tasangolla, missä saattaa nähdä peninkulman
päästä, kuinka metsärotta harjaa viiksiään, olisi sivutien valitseminen
yhtä viisasta kuin strutsin piilottautuminen, ja vetäisimme siten
vain puoleemme ratsupoliisien huomion. Parempi on oikaista suoraan
valtatielle, missä kulkevat ne, jotka uskovat olevansa tahrattomia, ja
luottaa 'onnen rahtuseen', joka joskus tekee ihmeitä. Tunnetteko tuon
tarinan?»
Emme tunteneet sitä.
»Kylläpä näkee, ettette ole käyneet koulua», sanoi hän. »Kerron sen
teille. Kaksi miestä taivalsi yhdessä maantietä. Toisella oli'tonni
viisautta', toisella 'gramma onnea'. Kun kesäinen yö yllätti heidät
kahden kylän välillä, päättivät he nukkua taivasalla. Se, jolla oli
'gramma onnea', veti muitta mutkitta _ghebansa_ pään yli ja heittäytyi
maata keskelle tietä. Se, jolla oli 'tonni viisautta', arveli: _Jos
rattaat kulkevat tästä, ajavat ne ylitseni_. Ja hän paneutui maata
heinikkoon tien viereen. Myöhään yöllä ajoivat vaunut tietä pitkin.
Kun hevoset näkivät tiellä mustan pilkun, pelästyivät ne ja hypähtivät
syrjään, polkien jalkoihinsa pellolla makaajan. 'Parempi on hiukkanen
hyvää onnea kuin rattaiden täysi viisautta', kuuluu romanialainen
sananparsi. Hyvään onneen on meidänkin luotettava lautalle
pyrkiessämme. Jos se kieltäytyy auttamasta meitä, voimme aina turvautua
pyssyjemme lyijyyn ja ratsujemme koipiin».
Onneksi emme tarvinneet järkeä enempää kuin onneakaan, sillä meille
ei tapahtunut mitään, mutta sydämessäni kapinoin tällaista seikkailua
vastaan, joka olisi voinut saattaa meidät kahakkaan ratsupoliisien
kanssa näin epäsuotuisassa maastossa. Ja, hyvä Jumala, miksi?
Rakastimme kaikki Cosmaa. Mitä hän nyt oli saanut päähänsä pashaan
nähden?
Kysyin sitä Eliaalta. Hän vastasi:
»Cosma on ehtinyt kuolinvuoteensa. Hän vaatii auringon kulkemaan
taapäin ja tekemään tehdyn tekemättömäksi. Se ei käy päinsä. Ja Cosma
kuolee pian. Mutta emme saa kieltäytyä mistään, vaikkapa meidän olisi
pantava henkemme alttiiksi hänen hulluutensa vuoksi, sillä sanon
sinulle, Jeremias, että hulluudella on elämässä suurempi sija kuin
viisaudella».
En ollut lainkaan tyytyväinen Eliaan vastaukseen, eikä pashan
näkeminenkään enää huvittanut minua, senjälkeen kun tiesin, että meidän
ehkä oli uhmattava ratsupoliisia. Olin juuri päässyt orjuudesta ja
nyt odotti minua jo ehkä Tonavan toisella puolen uusi orjuus, ehkä
kuolemakin.
Minä murjottelin. Cosma huomasi sen pian, arvasi syyn ja näytti
surumieliseltä, mutta samalla sankarilliselta. Hän pysähdytti
hevosensa, tuli luokseni, ja hänen äänensä rauhallisuus hyyti vereni,
kun hän sanoi:
»Vasta viime yönä selitin sinulle, kuinka me suuressa ilossa,
samoinkuin suuressa surussakin, jäämme yksin; kukaan ei voi tulla
kanssamme. Näethän, että olin oikeassa: Minua on kohdannut mitä suurin
suru, ja minä olen yksin. No niin, ystäväni, en pakoita teitä olemaan
mukana mielettömässä yrityksessäni. Menkää ja liittykää joukkoomme.
Elias tuntee tien. Minä lähden yksin sinne, mihin onnettomuuteni minut
johtaa, yksin hevosineni, mukanani vain kaksi pyssyä, neljä pistoolia,
jatagaanini, paitani ja kohtaloni...»
En antanut hänen jatkaa. Hypähdin hänen kaulaansa ja suutelin häntä.
Hän pysyi kylmänä, välittämättä intomielisestä tunteenpurkauksestani
enempää kuin toisten sanoistakaan, heidän vakuuttaessaan hänelle
alttiuttaan. Mutta hän ei jättänyt meitä. Ja me ryhdyimme jatkamaan
matkaa.
Tasangon laitaan päästyämme oli Tonava yhtäkkiä edessämme jossain
tuolla etäällä, harmahtavana, vuolaana, yksinäisenä ja vapaan miehen
ystävänä.
Sen nähdessään Cosma kohosi seisoalleen jalustimissa ja alkoi laulaa
miehekkäällä ja sointuvalla, mutta kärsimyksen murtamalla äänellä
_heitukan_ laulua:
Approche ton bac, péager!
Pour que je passe chez ce gospodar.
Qui est pourri de richesses.
Il est seul comme le coucou:
Neïca est jeune et haidouc.
Tire ton bac un peu en aval,
ou je fenvoie un plomb dans les reins!
[Tänne lauttasi, vartija,
ja vie minut gospodarin luo,
joka on menehtyä rikkauteensa.
Hän on yksin kuin käki:
ja minä olen nuori heitukka.
Annahan lauttasi luistaa,
tai saat lyijyä reisiluihisi!]
Hän oli tuskin lopettanut laulunsa, kun laakson pimennosta tulivat
näkyviin ajopelit, alkaen nousta rinnettä, jota me laskeuduimme.
Tulimme levottomiksi, mutta samassa huomasimme, että vaunuissa
istuikin vain yksi mies, kuuluen näköjään seudun ylimystöön, puettuna
länsimaisittain korkeaan hattuun, kovaan irtokaulukseen, housuihin,
pitkään takkiin ja saappaisiin. Hänellä oli poskiparta, mutta oli
muuten sileäksi ajeltu.
Floritchica sanoi:
»Olkaa rauhassa, minä tunnen hänet, hän on ystävä...»
Cosma kivahti:
»Mitä? Ystäväsikö, tuo variksenpelätin?»
Aatelismies tuli lähemmäs, otti jo etäällä hatun päästään, pysähtyi ja
tervehti Floritchicaa mitä huolitelluimmalla romaniankielellä:
»Tervehdin kaikkein kunnioittavimmin _tshobanitza_ Floritchicaa!»
Ja kun viimemainittu ojensi hänelle kätensä, suuteli mies sitä, jolloin
Cosma iski kannuksensa niin kiivaasti hevosensa kupeisiin, että se
kavahti takajaloilleen.
»Teitä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt Konstantinopolissa. Teitä on
siellä suuresti kaivattu!»
»Ah», huudahti hän keimaillen, »onko teillä ollut puute naisista?»
»Naisistako? Ei, totta tosiaan, vaan _henkevistä naisista_!»
Sitten hän katsoi meihin kuten ylhäinen mies katsoo alhaiseen ja kysyi:
»Mitä joukkuetta tuo on?»
»Palkkaamiani metsänvartioita».
»Hm!... Paremminkin heitä luulisi rosvoiksi!»
»Kautta kunniani! Metsänvartiat ovat kuten rosvotkin parroittuneita,
aseistettuja ja pesemättömiä».
»Rosvoista puhuttaessa, oletteko kuullut, mitä hävitystä tekee
maassa eräs heitukka, nimeltään Cosma? Se on valitettavaa, mutta
'meikäläiset' ovat myöskin väärässä, sillä heidän sorronhalunsa menee
yli siedettäväisyyden».
Sitten hän jälleen suuteli Floritchican kättä, kumarsi hyvin syvään ja
lähti hiljalleen ajamaan.
* * * * *
Mutta Cosma ei jatkanut matkaansa. Silloin huomasimme, että hän oli
keskustelun aikana pureskellut viiksiensä päät ihan tasalle. Hän ei
hievahtanutkaan paikaltaan, vaan katseli vaanien etenevää bojaaria.
Kun viimemainittu oli ehtinyt noin viidenkymmenen askeleen päähän, hän
tähtäsi ja ampui häntä selkään, mikä oli nopeammin tehty kuin sanottu.
Mies kierähti maahan; ajoneuvot jatkoivat matkaansa peltojen poikki.
Ja Cosma päätteli:
»Minä opetan sinut suutelemaan kädelle naisia, jotka ovat
_pesemättömien_ miesten seurassa...»
Ja Floritchican puoleen kääntyen hän lisäsi: »Oletko ollut tuonkin
narrin oma? Onnettomuuksien onnettomuus! Onpa koko työ, jos lähden
Stambuliin etsimään heidät käsiini ja tappamaan heidät kaikki».
Minulle hän sanoi:
»Mene katsomaan häntä, Jeremias, ja jollei hän ole kuollut, niin lopeta
hänet pistoolillasi».
Tein kuten käsketty, mutta tulin tyhjin toimin takaisin: hän oli
kuollut, luoti oli lävistänyt hänen päänsä.
Floritchica huudahti:
»En enää kunnioita sinua, Cosma, vaikka rakastankin sinua yhä: olet
luvannut totella minua ja olet...»
»Ja olen unohtanut, tottumaton kun olen...»
»Surmaamasi mies oli parhaimpia miehiä, joita olen tuntenut, ja hänellä
oli vain yksi vika, nimittäin se, että oli syntynyt maailmaan rikkaana,
ja uskoi, niinkuin kaikki hänen aikansa rikkaat, että Jumala itse on
luonut ihmiset eri asemiin. Mutta hän erosi muista siinä, että oli
poistanut orjuuden alueeltaan ja perustanut sairaaloita...»
Cosma keskeytti hänet kärsimättömänä:
»Niin, hän nylki ihmiseltä nahan ja tarjosi hänelle sen sijaan
paidan!... Entä sitten... annan palttua koko asialle... Se ei minua
ajatteluta, vaan...»
Pitkän ja kiusallisen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi:
»Ei maksa vaivaa lähteä Silistrian pashan luo: aioin rangaista häntä,
kun luulin hänen olleen ainoan rakastajasi. Sinulla onkin ollut niitä
tusinoittain, ja aina Tzarigradia myöten. Siis: _käy sokean kimppuun
ja revi silmät hänen päästään_! Ei. Mieluummin palaan leiriin. Saanhan
sitten nähdä... Toisin sanoen, en tee mitään, vaan annan kaiken mennä
menojaan».
* * *
Me saavuimme leiriin iltapuhteella, ja siinä tuokiossa minä unohdin
sekä Cosman että kaunani, ja heittäydyin hulluna ihastuksesta luonnon
syliin, jota ihminen ei vielä ollut raiskannut. Täällä kasvoi
ikivanhoja piilipuita, suuria kuin tynnyrit, joiden onttojen runkojen
sisään kaksi miestä mahtui seisomaan. Satakunta pientä kanavaa, —
vuolaan Tonavan vuolaita suonia, — luikerteli joka suunnalle ja
hedelmöitti kymmenien kilometrien laajuista suomaata, josta kukaan ei
huolinut, ja jossa viihtyivät mehevyyttä pursuavat vesikasvit. Kalat,
linnut, hyönteiset elivät susista ja ketuista huolimatta rauhassa,
nauttivat elämästä ja kunnioittivat Luojan työtä.
Ihminen yksin, tuo julmin maan eläimistä, kylvää kulkiessaan kuolemaa,
kurjuutta ja orjuutta sinne, missä meitä niin vähällä vaivalla ja
vieläkin vähemmällä rikoksenteolla odottaisi niin paljon nautintoa.
* * * * *
Toverimme näyttivät mielestäni hiukan vanhentuneilta; minä olin heidän
mielestään komea ja kaunis.
He olivat perustaneet pienen kyläsikermän keskelle laajaa saarta,
kuuden tunnin matkan päähän lähimmästä ihmisasunnosta. Saatuaan
vartioilta tiedon tulostamme ampui kymmenen pyssyä tervehdykseksemme
kolme yhteislaukausta, ja huudettiin:
»Eläköön urhea päällikkömme ja hänen kaunis seuralaisensa! Ja eläköön
viisas Elias ja kelpo Jeremias, joiden jo luulimme kuolleen!»
Minun täytyi nauraa, sillä joskin tämä mielenosoitus oli vilpittömämpi,
muistutti se, kuten vesipisara toista, tuota tilaisuutta, jolloin
arkontti saapui Konstantinopolista hoviinsa Floritchican seurassa.
Ajattelin itsekseni:
»Olkootpa sitten vapaita tai orjia, on ihmisillä melkein samat tavat ja
tunteet. Piru heidät periköön!»