Cosma antaa hänelle neljä kultarahaa.
»Siinäkö kaikki, Cosma?»
»Siinä kaikki tällä kertaa, ystäväni!»
»Mutta nyt et ole täyttänyt velvollisuuttasi».
»Minulla ei ole velvollisuuksia: anteliaat eivät ole velassa
kenellekään».
Nousimme satulaan... Cosma ratsasti edellä, yksipäiväinen ikiomansa
sylissään. Seurasin heitä ääneti kahdenkymmenen askeleen päässä,
ihmisen yksinäisyyttä mietiskellen.
Laskeuduimme Serethin suuta kohti milloin metsäisiä, kallioisia
ja vaarallisia teitä pitkin, — missä hevosten kaviot luistivat
irtautuvassa sammalikossa ja puut ravistelivat päällemme raskaita
sadepisaroita, — milloin suunnattomien kenttien yli, missä lasketimme
täyttä laukkaa.
Ensimäisenä iltana pysähdyimme tiheän metsän laitaan, jonka pimentoon
oli uhkarohkeaa uskaltautua yöllä. Edessämme oli laaja, koskematon maa,
jossa Luoja viljeli tuoksuvimpia kukkiaan kiitollisten perhostensa
iloksi.
Ja nyt nousee taivaankannelle täysikuu täyttäen tiheikön salaperäisellä
elämällä, kentät leivoilla ja Cosman sydämen julkeudella. Niin, tuona
iltana Cosma oli mielestäni julkea, raaka kuin vihollinen, sillä hän
pyysi minua soittamaan huilua pahalle haltijalleen, hyvin tietäen, että
soitin vain Jumalalleni ja vapaudellemme.
Tyttö oli sanonut:
»Jospa huilu nyt helähtäisi soimaan, aukenisi taivas ja Herran enkelit
laulaisivat ylistysvirttä!»
Cosma vavahti ja käänsi minuun päin kasvonsa, joita iltatähti valaisi.
Ne olivat punaiset ja pöhöttyneet, ikäänkuin hän olisi kauan puhaltanut
tuleen. Ymmärsin hänen kiihkeän rukouksensa, mutta loin silmäni alas ja
olin vaiti, vaikka vereni kuohuikin.
»Soita, Elias!»
»Kenelle soittaisin?»
»Soita iankaikkisuudelle!»
»Sinun iankaikkisuutesi on lyhyt, Cosma...»
»Lyhyt, mutta väkevä kuin salama, joka iskee sytyttäen maahan».
Otin huilun vyöltäni; kostutin reiät ja aloin soittaa... Ja ensi
sävelten värähdyttäessä yötä taivas avautui ja enkelit lauloivat
ylistysvirttä, — paha hengetär herkesi laulamaan, ja hänen
metallinkirkas äänensä solui sointuvampana kuin satakielen. Hiukseni
nousivat pystyyn hatun alla ja sormeni hyppelivät huilulla kuin
noiduttuina. Ja aloin uskoa, että helvetti oli sittenkin jumalaisempi
kuin paratiisi, ja että laulava paholainen on hurskaampi kuin rukoileva
enkeli.
Je suis celle qu'on ne prend pas,
Je suis l'âme qui se livre.
Il n'y a pas de Dieu tyran,
Mon coeur ne connait poînt le péché...
[Minua ei kukaan ota väkivalloin,
sieluni antautuu vain vapaaehtoisesti.
Jumala ei ole julma,
eikä sydämeni tunne syntiä...]
Näin lauloi paha hengetär... Ja hänen äänensä voitti metsän kohinan
ja leivojen laulun. Silloin unohdin päätökseni, petin Jumalani, ja
soitin kuin mieletön. Soitin, kunnes suolaiset hikikarpalot kirveltivät
silmiäni. Silloin lakkasin, kuivasin kasvoni ja huomasin, että Cosma
oli poissa, poissa paha hengetär, ja että olin yksin keskellä yötä ja
hiljaisuutta, — yksin, niinkuin olemme kaikki maan päällä.
Matkaamme vaikeutti lakkaamaton sadesää. Miehet ja hevoset olivat
märkiä kuin uitetut rotat. Suojatakseen aarrettaan Cosma riisuutui
paitahihasilleen ja sälytti kaikki vaatteensa naisen ylle, joka
tällaisena näytti muodottomalta, kostealta kääröltä. Yöt vietettiin
luolissa. Silloin Cosma oli pelkkää hyvyyttä. Hän nouti yksin kuivia
puita, sytytti hyvän nuotion, kuivaili tavarat, keitti lämmintä
juomaa, ja paljaana vatsaa myöten kuin mikäkin alkuasukas hän ryhtyi
kiilloittamaan aseita ja lataamaan niitä kuivalla ruudilla.
Viimein saavuimme päämääräämme, Serethin suulle, tuohon kirottuun
seutuun, jossa vuosi sitten olimme joutuneet kahakkaan _Poteran_ kanssa
tullivartijan kavaltamina. Tuolle roistolle koitti nyt tilinteon hetki.
Hänen laskunsa oli pian selvä, mutta asia sai omituisen käänteen ja
näytelmä kaksinkertaistui, sillä kohtalo kutoi kankaaseen omiaan.
Olimme kaikki kolme piiloutuneet ojaan lähelle Moldaun puolista
sillanpäätä, ja Cosma odotti petturin ilmestymistä ase ladattuna,
hevosten kulkiessa irrallaan heinikossa sadan askeleen päässä meistä.
Nainen, jonka rakkauden tähti oli vielä samana päivänä sammuva, kysyi:
»Mitä tekemistä meillä on täällä, Cosma?»
»Sen saat pian nähdä: minulla on velka maksettavana».
»Onko sinulla tapana maksaa velkasi?»
»Kyllä, joskus...»
Mies tuli kädet taskuissa, kulki oikeaan, kulki vasempaan, ja sitten
suoraan kohti Cosman pyssyä, jotta täyttyisi, mitä oli kirjoitettu
hänen otsaansa. Mutta juuri Cosman valmistautuessa ampumaan, nainen
kalpeni, tarttui hänen käsivarteensa ja huusi:
»Odota! Se on veljeni!»
Vihasta punaisena Cosma töytäisi hänet kumoon pyssynperällä ja vastasi:
»Veljesi ehkä, mutta minun viholliseni».
Ja hän ampui tullivartijan, joka huomasi liian myöhään uhkaavan vaaran.
Ääneensä huutaen sisar riensi veljensä avuksi, joka ei enää häntä
tarvinnut, heittäytyi hänen ruumiinsa yli ja puhkesi valittamaan.
Meidän lähestyessämme hän nousi ja astui Cosman eteen.
»Sinä olet tappanut veljeni!»
»Olen tappanut vakoilijan! Luulitko, että tapan vain tilanhoitajia?»
»Hän pelasti minut tilanhoitajan kynsistä. Hän on tehnyt suuren
hyväntyön».
»Ja minulle hän on tehnyt suuren tihutyön: hän kavalsi minut
_Poteralle_!»
Nuori nainen polvistui ruumiin viereen ja rukoili. Me lähdimme
noutamaan hevosiamme. Palattuamme takaisin, Cosma laski maahan
kukkaron, joka sisälsi joukon dukaatteja, ja sanoi yksiviikkoiselle
lemmitylleen:
»Kun olet lopettanut rukoilemisen, saatat veljesi hautaan; sitten on
sinun paras hautautua luostariin ja jatkaa rukoilemistasi, mikä sopii
sinulle hyvin».
Hetkistä myöhemmin, kun jo ratsastimme pois, sanoi Cosma minulle
vakuuttavasti:
»Naiset ovat luodut kääntämään miehet pois kohtalon heille määräämältä
tieltä!»
* * * * *
Elias vaikeni. Hänen kasvonsa, joita tulennos tuskin valaisi,
ilmaisivat lapsellista ihmettelyä.
»Ajattelehan, Jeremias, kuinka mutkainen on elämän tie», sanoi hän
päätökseksi. Ja _ghebaansa_ kietoutuen hän heittäytyi pitkäkseen
oljille.
Olin yksin teltassa, jonka seinät lepattivat tuulessa, äännellen
kuin loiskuvat laineet. Minulla ei ollut vähintäkään halua nukkua.
Ajattelin kaikkea, mitä olin kokenut, samalla kuin teroitin kuuloani
eroittaakseni jotain ääntä Cosman ja hänen Floritchicansa teltasta,
mutta ympärilläni haastoi vain hiljaisuus. Tunteitteni ahdistamana
lähdin teltasta, otin muutaman askeleen ulkoilmassa, ja siinä
tuokiossa aika hävisi tietoisuudestani. Sopusointua... Loputonta
yhteensulautumista... Kaislikon, saraheinän, karhunmarjapensaikon,
tuhansien lumpeenlehdillä kyyröttävien sammakoiden ja yhdellä silmällä
raukeasti katselevien hyyppien valtakunta nautti yöllisen olemisen
onnea. Kuulin ruutanan hypähtävän yli veden rajan ja putoavan
raskaasti takaisin asuinmailleen. Kuovi naksutteli pitkään nokallaan,
ja varpushaukka halkoi voimakkain siivenvedoin näkymätöntä ilmaa. Ja
lauhkea läntinen puhalsi liikkeelle niittyvillan lukemattomat höytyvät,
jotka saattelivat sanatonta kiitosta kaiken luojalle.
Ajattelu lakkasi... — — —
Hätkähdin tuntiessani lyijynraskaan käden olallani: Cosma seisoi
edessäni kuin mikäkin suunnaton, musta möhkäle. Paksu tukka, joka
laskeutui pörröisenä kaulukselle, samoinkuin tuuheat viikset ja parta,
sekä pensasmaiset kulmakarvat jättivät kasvoista näkyviin tuskin
muuta kuin voimakkaan nenän ja kaksi suurta silmää, jotka näyttivät
mielestäni hyviltä ja tyytyväisiltä. Hän sanoi minulle rauhallisella,
matalalla äänellä, joka samalla oli vakava ja sointuva:
»Terve sinulle, Jeremias, sinä nuori, vapaa mies! Sinä vartioit Cosman
onnea, mikä onkin hyvä... Mutta levon hetki on soinut sinulle... Mene!
Cosma asettuu tilallesi».
»Erehdyt, Cosma: en vartioi onneasi, vaan elän soiden elämää»...
Hän astui askeleen taapäin ja sanoi:
»Sitä parempi! Kaksi hyvää yhdellä kertaa: ensin _sinä_, sitten
_minä!_... Se on oikein. — Mutta sanohan, etkö kanna minulle hiukan
kaunaa sydämessäsi?»
»Kyllä, hiukan».
Cosma peräytyi. Maa näytti pienenevän, kun hän levitti valtavan sylinsä.
»Kun kantaa kaunaa jollekin, jota rakastaa, on paras keino,
vapautuakseen pikkumaisesta vihasta ja voidakseen jälleen rakastaa,
iskeä heti, sillä hiljalleen jäytävä viha saa aikaan enemmän pahaa kuin
rakkaan nyrkin isku. Kas tässä on rinta, joka on niin tulvillaan onnea,
ettei sitä voi vasarallakaan murskata: iske siis, Jeremias!»
Iskin voimieni takaa. Cosma ei hievahtanutkaan.
»Iske kovemmin!»
Iskin jälleen, kiukusta punaisena.
»Vielä kerran!»
Kohotin käteni... Mutta nuo lempeät kasvot, tuo karhun rinta... Ja
etenkin nuo käsivarret, levitettyinä kuin siivet ja valmiina sulkemaan
minut syleilyynsä... Ei!
Heittäydyin tuota rintaa vasten ja kätkin kasvoni sen karvaiseen
peittoon. Cosma syleili minua ja silitteli tukkaani.
»Mikä sinua vaivaa, Jeremias? Mitä olen tehnyt sinulle?»
»Cosma, sinä olet liian onnellinen, ja onnessasi jätät minut yksin».
Hän ei vastannut mitään, mutta minä tunsin, kuinka hänen käsivartensa
vaipuivat alas lyijyn raskaina, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti
kuin vasara ja säännöllisesti kuin kello. Sitten hän meni ja istuutui
turkkilaiseen tapaan, kehoitti minua tekemään samoin, täytti piippunsa,
sytytti sen, ja puhui suunnilleen näin:
»Poikani, Cosman onni on sellainen, että se jättää kaikki muut yksin
ja osattomiksi. Se on kuin myrskytuuli, joka riistää paljaiksi lehteen
puhkeavat puut, repii irti kukkien herkkinä värisevät terälehdet,
pysähdyttää joen, joka lailattelee onnellisena uomassaan, tappaa
eläimet. Se nielee kaiken... Kaiken, mikä elää. Sitten se puskee
päänsä murskaksi kallionkylkeen, joka nousee sen vapauden tielle,
tai syöksyy maan uumeniin, jonka pohjavesi kuvastelee taivaan
äärettömyyttä. Mutta se on myöskin hyväätekeväinen, sillä missä se
kulkee, siellä syntyy elämä uudella voimalla. Minä olen samanlainen.
Ehkä hiukan kiittämättömämpi, ehkä vähemmän oikeudenmukainen. Vain
vähäpätöisyyksiin päästämme muita osallisiksi, elämme ne yhdessä muiden
kanssa. Niinpian kuin ihminen on onnellinen, on hän yksin; yksin hän
on myöskin, ollessaan liian onneton. Pieneen ojaan hyppää kuka tahansa
kanssasi, mutta kukaan ei seuraa sinua syvyyksiin. Täysipainoinen
onnihan on kuin kurimus: eikö haaveesi äsken niellyt sinua niin
kokonaan, että unohdit vaaran ja annoit minun yllättää itsesi? Kukahan
vapautta rakastavista tovereistamme seuraisi sinua niin pitkälle? Kuka
seurasi minua muuanna päivänä arkontti Samurakisin rotanloukkuun,
kun minussa heräsi halu vapauttaa sinut siinä paikassa? Elias! Elias
seurasi minua. Mutta Elias on suojelusenkelini, jota en koskaan
kuuntele. Ja hän seuraa minua aina tahtomattaankin, isäni, tuo pukki,
oli päähänsä, että hänen Se johtunee siitä, että luomispäivänämme
saanut oli hedelmöitettävä haareminsa vain hulluuden siemenellä, ja
tuloksena olin minä, Cosma, tai rakkauden hulluus, Elias, tai järjen
hulluus, sisaremme Kira, tai keimailun hulluus ja lopuksi nuorin
veljemme, joka oli täydellisesti hullu ja hirtti itsensä, kun ei
luultavastikaan tietänyt, mitä tehdä elämällään. Lisäksi hän rakasti
niin mielettömästi pähkinäkaakkuja, että ulvoi ilosta, kun ne otettiin
uunista, ja luulenpa, että hänellä hirttäytyessäänkin oli suu täynnä
kaakkua. On osattava kuolla hulluutensa vuoksi».
* * * * *
Näin sanoessaan Cosma katsahti telttaansa päin ja hänen silmänsä saivat
hurjan loisteen: täysikuu oli kohonnut kolme peitsenvarren mittaa
taivaanrannasta ja tarjosi hehkuvan kiekkonsa Floritchican nähtäväksi,
joka seisoi teltan ovella, käsivarret ristissä rinnalla ja katseli sitä
liikkumattomana. Hänellä oli hartioillaan valkoinen silkkiviitta, jolle
valtoimet mustat hiukset olivat valahtaneet kuin terva.
Tämän kauniin näyn edessä Cosma heittäytyi kasvoilleen maahan kuin
rukoileva muhamettilainen, ja jäi siihen pitkäksi aikaa. Sitten hän
nousi hitaasti seisomaan kuin uupunut, ja kohotti taivasta kohti
paljaat, jäntereiset käsivartensa. Silloin Floritchica näytti minusta
vähemmän vaikuttavalta, ja kaikki muu ympärilläni mitättömältä ja
kutistuneelta; ja Elias, joka juuri tuli haukotellen ulos teltastaan,
oli silmissäni vain köyhään _ghebaan_ puettu miespoloinen.
Kaikki katsoivat häneen ja luulen heidän minun tavallani ajatelleen,
että Cosma olisi voinut murskata meidät vain heittäytymällä ylitsemme.
Mutta me emme pelänneet häntä.
Hän meni ja otti Floritchicaa vyötäröltä. Tämä antoi kantaa itseään
kuin höyhentä. Hänen kirjokenkänsä tuskin koskettivat pehmeää
ruohomattoa. Näin he kulkivat hetken matkaa yhdessä ja heidän
käynnissään oli sama rytmi. Mutta kun katseli tuota hentoa linnanrouvaa
rotevan salametsästäjän rinnalla, tuli ajatelleeksi metsänneitoa, jonka
satyyri on lumonnut.
Kääntäen kasvonsa kuuhun päin ja painaen molemmin käsin rintaansa Cosma
huusi ilmoille onnensa yltäkylläisyyden. Hän puhui, ja hänen äänensä
oli kuin kimalaisen, jota kuullessaan hevoset nostavat päätään:
»Miksi tämä sydän tahtoo riistäytyä pois paikoiltaan? Miksi siitä
tuntuu niin ahtaalta kuoressaan? Miksi sitä tukehduttaa?»
Hän tarttui rakastettunsa käteen, tuoden ilmi pelkonsa:
»Floritchica! Sinä olet kuilu, johon mies hukuttaa halunsa!
Tietänetkö, mitä uskollisuus on? Lähdemme pian matkaan kuutamossa
ja aamunkoitteessa saavumme leiriin. Kolmekymmentä miestä odottaa
meitä siellä kärsimättömästi. He ovat kaikki lainsuojattomia, joille
kuolemanpelko on tuntematon. He tuntevat vain yhden lain: halunsa
tyydyttämisen, mikä on elämän korkein päämäärä. Ja he nousevat
henkensä uhalla jokaista lakia vastaan, joka estää heitä saavuttamasta
tätä päämäärää. Siksi pidän heitä sankareina. Vielä enemmän he ovat
sankareita naisen silmissä, jonka he lumoavat katseillaan, noilla
kiimaisen eläimen katseilla, suipoksi kierretyillä viiksillään,
jotka kutittavat jo kaukaa, aaltoilevalla parrallaan, joka koskettaa
hyväillen hipiää».
Ja Cosma kysyi mahdotonta:
»Floritchica, pieni kukkanen,
joka poikako sinut poiminee?
»Varo antamasta poimia itseäsi... En ole näiden miesten herra, olen
heidän Jumalansa, mutta kun on kysymyksessä nainen, ei ole Jumalaa,
joka kestää! Ja minä tahdon olla Cosma ja kuolla Cosmana. Floritchica,
vanno, että olet minulle uskollinen!»
Floritchica puhkesi voitokkaaseen nauruun, joka helisi kuin kulkunen
talvisäällä, ja kuu vastasi tähän nauruun, verhoten kasvonsa
hopeaharsoon, joka kirkasti suon:
»Cosma, Cosma, au bras fort,
Guerroyant sur neuf frontières».
[Cosma, Cosma, vahva mies,
hän sotii yhdeksällä rajalla.]
»Vaaditko salamaa iskemään kattilassa? Vaaditko tammea kasvamaan sängyn
alla? Vaaditko, että maan on vastustettava auraa, joka kääntää sitä,
vaaditko, että sen on kieltäydyttävä ottamasta vastaan hedelmöittävää
siementä? Ha, ha, ha!...»
Levittäen laajahihaiset käsivartensa kuin lentoon lähtevä joutsen hän
pakeni telttaa kohti ja katosi sinne, sillävälin kuin Cosma astui
kalpeana ja raskain askelin suoraan Eliaan luo ja sanoi matalalla
äänellä:
»Elias, mitä sanot naisen vastauksesta?»
Elias kurotti kaulaansa ja sanoi:
»Sanon vain, että nainen on oikeassa ja että hänen vastauksensa on
oikeuden- ja ansionmukainen».
Cosma karjui raivoissaan:
»Piru periköön sinut järkinesi ja oikeuksinesi! Sitä en tahtonut
tietää!»
»Mitä sitten?» kysyi Elias tyynesti.
Toinen kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa, raivoaan hilliten:
»Elias, etkö luule, että tuo nainen on kuusikon _tshobanitza_, jonka
kohtasimme seitsemäntoista vuotta sitten?»
»Saattaapa olla, Cosma... Saattaapa olla... Mutta varma en siitä
ole... Ja mitäpä hyödyttäisi tietääkään sitä? Jos se olisikin kuusikon
tshobanitza, niin muistahan, kuinka ylpeä olit tuona yönä! Ja jos
hän on mielestäsi parempi kuin seitsemäntoista vuotta sitten, niin
on naisen laita sama kuin hevosen: kuta enemmän se juoksee, sitä
paremmaksi se käy».
Cosma vaipui mietteisiin, unohtaen piippunsa suupieleen.
Ja kuun ehtiessä korkeimmilleen olimme jättäneet viimeisen
pysähdyspaikan ja raivasimme itsellemme tietä kaislikon ja saraheinän
läpi, joiden niljaiset varret kostuttivat meitä nesteellään. Ei puhuttu
sanaakaan.
* * *
Kukaan ei puhunut, totta tosiaan! Ja kuitenkin olisi pitänyt puhua.
Puhuako? Ei, vaan ulvoa, mellastaa, reuhtoa, raivota. Tällä hetkellä
olisi tarvittu maanjäristystä, joka olisi reväissyt maahan ammottavia
halkeamia; tai kalkkunanmunan kokoisia rakeita, jotka olisivat piesseet
päämme kuhmuille; tai epätasaista taistelua _Poteran_ kanssa, josta
olisimme paenneet vertavuotavina; tai salamaa; tai ruttoa; tai mitä
koettelemusta tahansa, vain päästäksemme tästä äänettömyydestä, jonka
kestäessä Cosma hautoi mielessään menetystään.
Minä en tosin aavistanut mitään. Elias ehkä tiesi jotakin, samoin
Floritchica. Mutta se selvisi meille niinpian kuin pimeys häipyi ja
sarastava päivä heitti valkoisen käärinliinansa yli kasvojemme ja maan.
Olimme nyt aukealla kentällä ja ajoimme mutkittelevaa tietä
rinnatusten ja käymäjalkaa. Floritchica, jota Cosma piteli sylissään,
värisi viluisena puoliunissaan, niihin hiljainen keinunta oli hänet
tuudittanut; ja Cosma, joka näytti unohtaneen maailman, katseli
synkkänä ja julmin silmin aarrettaan. Hänen verestävät silmänsä
pysähtyivät vuoroin katselemaan rauhallisia, neitseellisiä kasvoja
kaunispiirteisine nenineen, vuoroin siron vatsan ääriviivoja, jotka
kuvastuivat viitan alta, aaltoillen hevosen käynnin mukaan.
Ja yhtäkkiä Cosma pysähdyttää hevosensa ja päästää käsistään
kallisarvoisen kantamuksensa. Floritchica vaipuu kuin tyyny
rakastajansa polville. Hänen silmänsä hymyilevät selkoselällään.
Hiukset hulmahtavat maata kohti. Olkapäät, rinnat ja lanteet ovat
pelkkää kiusoittavaa sopusointua.
Cosma katselee tätä kauneuden yltäkylläisyyttä ja huudahtaa:
»Mitä? Ovatko kaikki aurat kyntäneet tätä maata, kaikki siemenet
hedelmöittäneet sitä? Ja täytyykö minun, Cosman, joka tahdon pitää
kaiken tämän yksin, täytyykö minun kuulla tätä, saamattani lyödä kädet
poikki niiltä, jotka ovat loukanneet sitä, mikä on minun?»
Floritchica risti käsivarret päänsä taa ja sanoi suvaitsevan
ylenkatseellisesti:
»Aivan niin, Cosma... Sinun täytyy kuulla se ja enemmänkin: kukaan ei
huoli viljelemättömästä maasta, et edes sinäkään».
Ja hän luikahti maahan notkeana kuin käärme. Elias ja minä teimme
samoin.
* * * * *
Cosma ei hievahtanutkaan, mutta veri kihahti hänelle päähän, sillä
Floritchican vastaus sattui paikalleen. Tällaista oli Cosman mahdoton
sietää päästämättä vihaa valloilleen, ja kun naisen hartiat ovat
liian heikot kestämään tällaista purkautumista, suuttui hän itseensä.
Ennenkuin arvasimmekaan, mistä oli kysymys, oli hän jo laskeutunut
satulasta maahan, paneutunut pitkäkseen hevosensa alle, tarttunut lujin
kourin sen kengitettyyn kavioon ja pannut sen rintansa päälle. Samassa
hän potkaisi hevosta vatsaan, ja kun eläin ei ollut tottunut tällaiseen
raakuuteen, hypähti se hirnahtaen isäntänsä ruumiin yli.
Juoksimme kaikki kolme pelästyneinä hänen avukseen. Cosman kasvot
olivat kalpeat kuin vaha ja veri virtasi suusta ja nenästä. Mutta hänen
silmänsä olivat lempeät ja tyynet. Kuullessaan Floritchican parkaisun
hän näytti tahtovan vastata jotakin, mutta uusi verensyöksy esti sen.
Hänen silmäluomensa painuivat hiljaa kiinni ja hän kadotti tajuntansa.
Luulimme hänen kuolleen ja kannoimme hänet kentälle. Huomatessamme,
että hän vielä hengitti, pesimme veren hänen kasvoiltaan ja
virvoittelimme hänet henkiin.
Floritchica, vieläkin kalpeana, otti hänen päänsä syliinsä, pyyhki
hiukset hänen kasvoiltaan, suuteli häntä hellästi ja sanoi:
»Ystäväni... ystäväni... Ole hyvä! Älä ole epäoikeudenmukainen... Äläkä
pyydä elämältä sellaista, jota se ei voi antaa meille».
Cosma mumisi kuin kuoleva:
»Vähät siitä, mikä on oikeaa, mikä väärää, tai mitä elämä antaa tai
jättää antamatta. Rintani, siinä koko minun elämäni. Mitä se tahtoo,
sitä tahdon minäkin, vaikkapa sitten tämän elämän hinnalla. Ja nyt
tahdon lyödä poikki kädet, jotka ovat tahranneet minun omaani... Ja
minä lyön ne poikki!»
Näistä viime sanoista palasi veri jälleen hänen kalpeille kasvoilleen.
Aurinko, joka juuri kohosi taivaanrannan yli, heitti niille samassa
kellertävän sädekimpun, niin että ne loistivat kuin kiilloitettu
kupari. Cosma avasi silmänsä selkoselälleen ja katseli tuota
häikäisevää kiekon neljännestä, joka kohosi kohoamistaan suoraan hänen
edessään taivaan mittaamattomassa avaruudessa. Ponnistaen viimeiset
voimansa hän silloin kohotti yläruumistaan, ruiskautti tähteä kohti
verisen syljen ja huusi raivokkaasti:
»Siinä on sinulle... ja minulle... ja maailmalle... ja...»
Hän pysähtyi äkkiä, suu sulkeutui kuin hän olisi kuunnellut jotakin
mutta esiinsyöksyvä veri pakoitti sen avautumaan, ja hurme valui hänen
rinnalleen.
Cosma vaipui takaisin Floritchican polville, silmät selkoselällään, ja
noista silmistä puhui kiihkeä viha elämää kohtaan. Kukaan ei rohjennut
rientää hänen avukseen.
Elias tarttui käsivarteeni ja kuljetti minut mukanaan kentälle päin.
* * *
»Vietkö minut pois näkemästä hänen kuolemaansa?» kysyin Eliaalta, kun
olimme hiukan loitonneet. Hän seurasi katsein suuren haaskalinnun
majesteeteista lentoa ja sanoi sitten: