suunniltani. Siihen olikin syytä!
Laakealla, puhdistetulla alueella kohosi teltta teltan vieressä, joiden
ainoana sisustuksena oli kaisla- ja heinävuode peittoineen. Kaikki
muut kojeet, samoinkuin aseetkin, säilytettiin piilipuiden onteloissa,
missä ne riippuivat nauloissaan, ja kullakin salakuljettajalla oli oma
puunsa. Ja melkein jokaisella heistä oli oma naisensakin, jotka kaikki
olivat nuoria, vallattomia ja paljasjalkaisia, täynnä hyttysenpuremia.
Päivällisaikana oli liikettä kuin pienessä kasarmissa. Useissa suurissa
kattiloissa kiehui _mamaligaa [maissileipää, jota keitetään vedessä],
josta levisi makea maissijauhon tuoksu, ja kiehuvat liemipisarat
hypähtelivät keittäjättärien jaloille. Toisissa kattiloissa
valmistettiin hau'ista, sipulista ja persiljasta _ciorbaa [liemiruoka],
ja hehkuvan hiilloksen yllä paistui kymmenen kilon painoisia,
pippurilla maustettuja ruutanoita, jotka rimpuilivat vielä vartaissaan.
Vielä oli paistumassa tusinoittain valkosipulilla, sipulilla ja
savustetulla silavalla täytettyjä ankkoja ja metsälintuja. Ja niin
ruokahalua kiihdyttävä oli savu, joka levisi yli seudun, että sudetkin
ulvoivat mieliteosta.
Mutta tällainen ruoanpaljous, jonka kimppuun noin kuudenkymmenen suun
piti käydä, vaati juotavaa, ja kuten tiedetään, »synnyttää suovesi
vatsassa pieniä sammakonpoikasia». No niin, juotavaakin oli, ja
millaista juotavaa!
Sadan _vadran_ [vadran = 15 litraa] viinitynnöri, joka oli haudattu
kosteaan saraheinärukoon, jotta se säilyisi raikkaana, oli kuin
mikäkin salaperäisyyttä uhoava kappeli, ja kummallista tabernaakelia
muistuttava, kahdenkymmenen _vadran_ tynnyri sen vieressä oli
täpötäynnä pyhää _tshuicaa_ [päärynäviina], joka olisi voinut herättää
kuolleetkin, jos sellaisia olisi ollut saapuvilla.
* * * * *
Mutta onneksi ei sellaisia ollut muistuttamassa meille kaiken
katoavaisuutta. Itse Cosmakin, joka kantoi kuolemaa sielussaan,
unohti sen tuona iltana, oli kaikessa mukana, ja antoi päällikkönä
hyökkäyskäskyn.
Kaikki istuivat maahan hevosenkengän muotoiseen kaareen, ja kukin
sai mennä ja leikata itselleen _mamaligaa_ ja täyttää puulautasensa
haluamallaan ruokalajilla, palata sitten paikoilleen ja syödä
polviltaan, käyttäen _ciorban_ syöntiin puulusikkaa ja paistoksiin
sormiaan. Mitä viiniin tuli, kulkivat puiset, korvalla varustetut
mitat tyhjennyttyään lakkaamattomalla toivioretkellä kappelissa, jossa
Kristuksen pyhää verta säilytettiin.
Kasvot loistaen kuin halaistun vesimelonin sisus ja kädessä
tshuica-malja, kuten muillakin aterioitsijoilla, Cosma puhkesi puhumaan:
»Ystävät!... Elämä ja kuolema ovat Luojan tamman ikuisia töitä; se
se puhaltaa sieraimistaan elämän hengen ja sammuttaa sen. Emme ole
pyytäneet syntyä maailmaan, eikä meillä siis ole ketään kohtaan
velvollisuuksia. Ainoa velvollisuutemme on voida hyvin, ja voidaksemme
hyvin on meidän syötävä ja juotava hyvin. Siis alkakaamme!»
Tämä puhe otettiin vastaan yleisellä riemulla. Maljat tyhjentyivät
kurkkuihin ja _tshurica_ kiihdytti ruokahalua.
_Mamaligasta_ käsin puristellut pallot lentelivät taidokkaasti
heiteltyinä suihin kuin mitkäkin ammukset. Puulusikat tyhjenivät,
ehtimättä koskettaa huulia. Ja milloin paistetun hauen ja ruutanan
selkäruodot antoivat syöjälle liiaksi purtavaa, sylkäistiin koko
suuntäysi selän taa. Kasvot katosivat kokonaan juoma-astioihin ja
pysyivät näkymättömissä, kunnes kaulat alkoivat paisua ja käydä
sinisiksi. Ja juojalla oli mielessään vain yksi ajatus: hän soimasi
Jumalaa siitä, että ihmisen hengenveto on niin lyhyt ja vatsa niin
rajoitettu. Korjatakseen hiukan tätä jumalallista taitamattomuutta
saattoi joku aterioitsevista, joka arveli jääneensä vähälle, nousta ja
ryhtyä hyppelemään paikoillaan saadakseen ruoan laskehtimaan, ja jatkoi
sitten syöntiään entistä tarmokkaammin.
Aterian kallistuessa lopulleen, tuli eräs mies häiritsemään
ruokalepoamme. Hän ilmestyi soikion laitaan. Joukkueen alipäällikkö,
joka istui hänestä oikeaan, nousi ja osoitti häntä Cosmalle, sanoen:
* * * * *
»Päällikkö, olet ehkä huomannut, että joukossamme on muukalainen. Hän
on munkki, joka eräänä päivänä tuli vartiamme luo ja jolle annoimme
väliaikaisesti pääsyn leiriin, havaitessamme hänen olevan kapinallisen,
kuuliaisen ja rohkean. Hän tahtoo juoda terveydeksesi ja pyytää
lopullista hyväksymistä».
Silloin astui esiin keskikokoinen, tukevatekoinen, nuorehko mies, jonka
puhtauttaan kiiltäviä, mutta synkkiä kasvoja kehysti hyvinhoidettu,
vaalea parta ja viikset, otsan kaareutuessa niiden yläpuolella kaljuna
kuin meloni. Näitä kasvoja kirkasti kaksi suurta, avokatseista silmää.
Nilkkoihin saakka ulottuva, aivan ryppyinen ja repaleinen munkkikaapu
verhosi häntä.
Hän puhui selvällä äänellä osapuilleen näin:
»Niin, Cosma... Tahdon ensiksikin juoda sinun terveydeksesi ja sitten
kaikkien läsnäolijoiden terveydeksi, ja pyydän päästä heitukoittesi
joukkoon. Mutta sallinet minun sanoa, että äskeiset sanasi tuottivat
minulle pettymystä. Olisiko elämä ja kuolema jonkun tamman työtä?
Ei! Elämä ja kuolema on Jumalan itsensä työtä. Ja sitten solvaisit
ihmistä, jonka ainoa velvollisuus sinun mielestäsi on syöminen ja
juominen! Mikä sikamainen velvollisuus! Olen pettynyt. Kansa pitää
teitä vapauttajinaan, ja sen ystävällistä apua saatte kiittää siitä,
ettei teitä hirtetä vielä huomispäivänä. Se ei estä teitä syömästä ja
juomasta, mutta jos se on ainoa velvollisuutenne, epäilen suuresti,
oletteko ylhäisöä parempia. En voi sanoa teille tänä iltana, kuka olen,
ja mitä teitä olen kulkenut tänne päästäkseni. Tämän vain sanon teille:
_olkaa vapauttajia niin minä avustan teitä_!»
Tuskin hän oli lausunut viimeisen sanan, kun Floritchica hypähti
paikoiltaan, riensi munkin luo ja suuteli häntä otsalle:
»Suutelen sinussa omaa ajatustani», sanoi hän.
Muu naisväki nauraa tirskui, sillä tirskuminen korvaa naikkosilta
puuttuvan ajatuksen; mutta miehet kävivät vakaviksi nähdessään, kuinka
Cosman kasvot synkistyivät tämän välikohtauksen johdosta.
Elias näytti tyytyväiseltä. Cosma kysyi häneltä: »Mitä sinä sanot
tuosta munkki-hupakosta?»
Elias kohautti olkapäitään ja katseli Cosman pöhöttyneitä kasvoja:
»Sanonpahan vain, että jokaisella munkilla on oma _Kiriacodromioninsa_,
joka miellyttää naista; muistelehan omaa menestystäsi viime viikolla».
Päivä hämärtyi hämärtymistään. Tuskin saattoi eroittaa toistensa
kasvoja. Ja pari toisensa jälkeen alkoi kadota telttoihin.
* * * * *
Seuraavana päivänä Cosma heräsi kiukkuisena ja huusi telttansa
edustalta:
»Jos jatkamme tähän tapaan, käy kaikki hullusti. Kas niin! Lähtekööt
naikkoset äitiensä luo. Ja miehet ratsaille, aseisiin ja matkaan!»
»Entä minä?» kysyi Floritchica.
»Sinähän et ole naikkonen, vaan mies ja lisäksi heitukka. Kohtalo
on lähettänyt sinut täyttämään minun paikkani ja vielä enemmänkin,
kun minä kerran olen poissa. Ja se päivä on lähellä: näin viime yönä
unta, että ensi kerralla ampuessani vihollista täydessä kuunvalossa,
luotini lentää ohi. Tämä harhalaukaus on silloin kolmas elämässäni, ja
_ursitelini_ ovat päättäneet, että kuolen tämän viimeisen vihollisen
kädestä. Niin on käyvä. Ja se on oikein: Cosma on elänyt».
Miehet ryhtyivät heti matkavalmistuksiin, ja heidän rakastettunsa,
jotka laittelivat viimeistä ateriaa, pujahtivat aika ajoin
itkeskelemään, milloin nojaten otsaansa piilipuun kupeeseen, milloin
lähtevän ystävän olkapäähän.
Niin nainen kuin olikin, oli Floritchicalla kova sydän, oikea heitukan
sydän, niinkuin Cosma oli päätellyt.
»On kyllä totta, että olette onnettomia», sanoi hän itkeville,
»mutta se on oma syynne. Olette unohtaneet, että nämä miehet elävät
lain ulkopuolella, että he nukkuvat hevosen selässä ja syleilevät
naista ratsastaessaan. Rakastajattarella on heidän vierellään vain
yksi tehtävä: ladata pyssy, jonka mies ampuu tyhjäksi. Jos te
olisitte saaneet tehdä mielenne mukaan, olisitte pian rakentaneet
kirkon, luoneet tuomioistuimen, perustaneet hallinnon, pystyttäneet
linnoituksen».
Ja kääntyen miesten puoleen, jotka lajittelivat tavaroita, hän sanoi:
»Antakaahan kun katson tuota rihkamaa. Tekö heitukoita? Kannattaapa
nauraa! Kirjokankaita, helmiä, tylsiä tikareita ja leikkikaluiksi
sopivia pistooleja, pelkkää naamiaishelyä, jollaista Stamtulin
katukäytävät ovat tulvillaan — ha, ha, haa!»
Sitten hän sanoi Cosmalle:
»Sinäkö olet tämän basaarin 'päällikkö'?»
Nämä sanat kuullessaan munkki riensi Floritchican luo, huudahtaen:
»Nainen, salli minun suudella otsaasi, joka kätkee minun ajatukseni!»
Floritchica tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi.
Cosma katseli tätä omituista näytelmää, käänsi sitten selkänsä ja lähti
yksin kaislapensaikkoon päin, mistä kuului heitukka Janco Jianon haikea
laulu:
La petite fleur de fève
Sur la rive du Sereth
Broute le cheval de Ianco,
Broute l'herbe et hennit.
Ianco s'est couché et songe;
Et son rêve: une amoureuse!
Amoureuse endiablée,
Ourdit de la trame, à Ianco,
Dans la vallée du Hanneton.
Mais ce n'est pas de la trame
Pour faire du linge de rechange:
C'est un linceul pour couvrir
Deux yeux noirs qui ont aimé!...
Vapaasti suomennettuna näin:
[Pieni herneenkukkanen!
Serethin rannalla
kulkee Jancon ratsu
valloillaan ja hirnuu.
Janco makaa unelmoiden ruohikossa.
Mistä hän unelmoi?
Säihkysilmäisestä rakastetustaan,
joka kutoa helskytteli kangasta
Hannetonin laaksossa.
Mutta kangas ei joutunutkaan vaatteiksi,
vaan siitä tehtiin käärinliina
kahden mustan, iäksi sammuneen silmän
peitoksi, jotka kerran puhuivat rakkaudesta...]
Laulu loittoni ja taukosi kokonaan. Minut valtasi yhtäkkiä sääli, ja
lähdin varovasti seuraamaan Cosman jälkiä. Kuljettuani näin tunnin
ajan, harveni metsä, ja kun minun oli edettävä yhä varovammin, luulin
jo kadottaneeni hänet näkyvistä ja kiipesin puuhun nähdäkseni, missä
päin kaislikko liikahtelullaan ilmaisisi hänen olevan. Hän ei ollut
enää kaislikossa, vaan kirkkaan lammen rannalla, vain kahdenkymmenen
askeleen päässä minusta. Ja nyt näin ja kuulin jotakin uskomatonta.
Cosma oli polvillaan ja rukoili. Hän makasi kauan otsa maahan
painettuna, ja kun hän viimein alkoi puhua, oli se kuin valitusta:
»Jumalani! Olkaamme oikeudenmukaisia, jos vaadit oikeutta! Olenko
rikkonut sitä lakia vastaan, jonka olet antanut rintaani? Jo aivan
nuorena herätti omanvoitonpyynti ja itsekkyys minussa inhoa, ja silloin
varastin isältäni ja annoin köyhille. Sitten lähdin metsiin ja elin
ryöstöillä ja rikoksilla. Niin, ryöstöillä ja rikoksilla, bojaarien
ja aatelisten esimerkkiä noudattaen, jotka elävät varastamisella ja
rikoksilla ja rakentavat temppeleitä sinun kunniaksesi. Ja heitä sinä
varot lyömästä. Nousin heitä, mutta en köyhiä vastaan. Ja jos joskus
olenkin vihan vimmassa hypännyt Eliaan selkään ja nujertanut hänet
alleni, on se tapahtunut vain siksi, että hän oli liian järkevä. Mutta
etkö sinä tee samoin? Etkö lyö maan tomuun köyhää raukkaa, joka moittii
epäoikeudenmukaisuuttasi? Ja jos näin on, niin kuinka uskallat lähettää
minulle tällaisen surun, joka kääntää nurin sisukseni? Onko sinulla
otsaa nousta tuomitsemaan minua, joka tunnen sinut».
Hän sylkäisi lammikkoon. Sitten hän paneutui selälleen maahan.
Hetken kuluttua tuli pensaikosta esiin nainen, joka ajoi lehmäänsä
juomaan. Elukan juodessa nainen tervehti Cosmaa, huokaili ja katseli
häntä. Cosma ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Seisoen käsivarret
ristissä rinnan yli ja pidellen varpua kädessään nainen alkoi pulina:
»Tiedän, että olet Cosma, ja että majailet tovereinesi tässä lähistöllä
korvessa, kuten mekin. Kaikkivaltias suojelkoon sinua. Mutta sääli
myöskin meitä, kohtalon vainoamia. Olemme yksinkertaista väkeä. Rikkaat
vievät paidankin yltämme. Mutta mitäs voimme? Jumala rankaisee näin
meitä synneistämme!»
Paikoiltaan liikahtamatta Cosma keskeytti hänen sanatulvansa:
»Mene tiehesi!... Olet inhoittava! _O-lem-me yk-sin-ker-tai-sia!_
Olette nautoja! _Jumala rankaisee!_ Minä vähät Jumalastanne!»
Ja hän hypähti jaloilleen ja meni.
Nainen teki ristinmerkin ja rukoili:
»Anna hänelle anteeksi, rakas Jumala. Hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ja
hänen elämänsä on kovaa».
* * * * *
Ampumatta laukaustakaan muussa kuin riistan toivossa me kokonaista
kaksi kuukautta laahauduimme eteenpäin kuin kuolemaan tuomitut pitkin
Dobrudjan vartta Macinin vuoristoa kohden. Cosma oli kokonaan jättänyt
meidät oman onnemme nojaan, pysytellen erillään ja suostuen harvoin
ja vastenmielisesti edes minun ja Eliaankaan seuraan ja välittämättä
lainkaan Floritchicasta, joka teki kaikkensa häntä lohduttaakseen.
Alipäällikön johdolla miehet antautuivat halpamaisiin ryöstöihin,
jollaista Cosma aina oli halveksinut.
Ja nyt olimme jälleen Brailan lähistöllä, vapaan elämän lempialueella,
joka on täynnä väijytyksiä ja perin vaarallinen _Poteralle_.
Tuskin olimme saapuneet tänne, kun Cosma ja Elias eräänä iltana
salaperäisesti jättivät meidät, menivät yli Tonavan ja viipyivät poissa
viisi päivää. Kun he palasivat takaisin, huusi Cosma ensi sanoikseen:
»Olen kolmannen kerran ampunut miehen ohi täydessä kuutamossa. Älkää
laskeko minua enää täst'edes elävien joukkoon».
Ja heitettyään kaikki aseensa maahan hän hyppäsi satulaan ja ajoi
pois. Elias ja minä seurasimme häntä tuona ja seuraavinakin päivinä,
jättäytymättä tuumaakaan jälkeen, peläten hänen päättävän päivänsä,
mutta tulimme pian vakuutetuiksi siitä, että epäilyksemme oli aiheeton.
Eikä hän ulottanutkaan retkiään kauas leirin ympäristöltä, vaan palasi
takaisin, söi ja joi määräaikoina ja läksi jälleen. Hänen mielialansa
ei ollut enemmän synkkä kuin iloinenkaan, mutta kysymyksiin hän
vastasi vain olkapäitään kohauttaen. Joskus hän silitteli hyväillen
Floritchican tukkaa, joka suuteli itkien hänen käsiään ja vakuutti
hänelle rakkauttaan. Hän hymyili.
Ja aseetonna olisi Cosmaa luullut sikopaimeneksi.
* * * * *
Oi tuon vuodenajan sanoinkuvaamatonta kauneutta! Kesä kallistui
lopulleen, ja silloinpa auringon nousut ja laskut pakoittivat soiden
pienintenkin eläjien huutamaan ilmoille ilonsa. Haudonnan aika on
ohi... Uusi polvi ankkoja, metsälintuja ja hengissä säilyneitä hyyppiä
risteilee loppumattomana pilvenä halki kuultavan ilman. Asuntojen
lähistöllä hiiviskelevät susi ja kettu, jotka tuntee luihuista
eleistään ja turkeistaan. Kimalaiset, kovakuoriaiset ja muut hyönteiset
lentelevät kuin huumautuneina, kapsahdellen puita vasten. Kasvullisuus
pysähtyy, levähtää ja nauttii. Elämä riemuitsee voitettuaan kuoleman.
Leirissämme oli kaikki päinvastoin.
Henkilökohtainen kostoretki, jonka Cosma ja Elias olivat tehneet
Brailaan, ja jolloin Cosma oli ampunut harhalaukauksensa, oli saanut
viranomaiset liikkeelle, ja me tiesimme, että mieslukuisa _Potera_ oli
kintereillämme. Olimme kaksinverroin valppaita. Nukuttiin vain toisella
silmällä ja vaihdettiin lakkaamatta leiripaikkaa.
Tämä hermostutti kaikkia, paitsi Cosmaa, joka tuli ja meni edelleen,
kuin olisi kaikki ollut mitä rauhallisinta.
Eräänä iltapäivänä hän nousi heti syötyään ja lähti tavanmukaiselle
retkelleen.
Elias, joka makasi maassa kyynärpäähänsä nojaten, tekaisi laulun, ja
hänen äänensä tuli syvältä kuin haudasta:
»Bade Cosma, uhkarohkea,
sua väijyy... _Potera_!»
Cosma kääntyi katsomaan ja sepitti vastauksen, ja hänen äänensä tuli
vieläkin syvempää:
»Anna väijyä _Poteran_,
jos tulee, pois ma sen karkoitan!...»
Ja hän nousi ratsulleen.
Seurasimme häntä ratsain kolmenkymmenen askeleen päässä.
Oltiin Isaccean lähistöllä. Tie oli autio, pensaikon reunustama.
Ja yhtäkkiä pisti pensaikosta esiin kaksi pyssynpiippua, suuntautuen
Cosmaa kohti, joka nosti käsivartensa ylös ja huusi:
»Minulla ei ole asetta!»
»Sen parempi!» kuului vastaus.
Ja kaksi laukausta pamahti. Ehdimme tuskin vastata tulella pensaikkoon,
kun näimme Cosman kumartuvan hevosen puoleen, kietovan käsivartensa sen
kaulan ympäri ja lentävän nuolena pois. Seurasimme perästä, luullen
hänen pelastuneen.
Niin ei kuitenkaan ollut, sillä kesken pakoa hänen ruumiinsa vierähti
tielle, rinta lävistettynä, ja hevonen kiiti eteenpäin.