kiittää maailmaan tulostani Cosman satunnaista huvittelua, olin tulos
yhdestä hänen tuhansista ilonpidoistaan. Ja minä vihasin Cosmaa.
Riuduin raakalaisten parissa vain siksi, että Cosma tahtoi uhmata
_Poteraa_, vaikka olisi ollut paljon viisaampaa noudattaa Eliaan
ehdotusta, jättää saalis ja pelastautua soiden yli. Siksi inhosin
Cosmaa. Nyt jäyti mieltäni vieläkin julmempi ajatus: epäilin, ettei
Cosma kärsinyt kylliksi pidätyksestäni ja että hän jatkoi vapaata ja
iloista elämäänsä, vähät välittämättä muiden kohtalosta, riistäen
itselleen kaiken, mitä mieli teki, ja pitäen pilanaan niiden elämää,
jotka hän murskasi ympärillään. Ja silloin kannoin kaunaa Cosmalle kuin
viholliselle ainakin.
Katkera kyllästyneisyys sai minussa vallan. Elämällä ei ollut mitään
tarkoitusta. Vankila tai vapaa metsä, ilo tai kärsimys, kaikki oli
minusta yhtä mieletöntä.
Risuvalkea hiipui hiljalleen kuten elämänhalunikin. Tällä hetkellä
avautui ovi. Floritchica astui sisään.
Hän oli puettu pitkään, ketunnahkaiseen _chubaan_, jossa oli
pystykaulus. Päätä peittävän liinan alta tulivat näkyviin hänen
kasvonsa, jotka muistuttivat Välimeren maiden madonnankuvia. Hänen
riutunut katseensa ja kärsimystä kuvastavat piirteensä tekivät minuun
oudon vaikutuksen.
Ravisteltuaan lumen vaatteistaan, hän vaipui istumaan vuoteeni
laidalle... Kiiruhdin tarjoamaan hänelle jakkaraani... Hän vaikeni,
ikäänkuin en olisi puhunut mitään, ja katseli minua... Minä
katselin häntä... Katselimme näin toisiamme kauan... Sitten käänsin
hänelle selkäni enkä enää välittänyt hänestä; unohdin hänet. Mitäpä
välittää ketunnahka-chubaan puetusta kauniista madonnasta, kun on
viisitoistavuotias ja menehtyy vankilassa?
Sitten kaksi sametinhienoa kättä laskeutui poskilleni. Floritchica
puhkesi valittamaan Jumalan innoittamin sanoin, ja hänen äänensä tuntui
tulevan taivaasta:
»Metsän lapsi!... Rakkauden lapsi!... Olet kuvitelman tulos. Olet
kaunis; olet viisas; olet ylpeä, ja valitset kuoleman ennen orjuutta...
Kalvistut korkeiden muurien ympäröimässä _colibassa_, sinä, jolla
olisi oikeus asustaa vallihaudattomassa palatsissa, jonka tammet
rakentavat vuorille... Silmäsi tuijottavat kurjaan risuvalkeaan, kun
niiden pitäisi katsella metsien paloa... Ja korkeuksista, missä kotkat
liitelevät, olet pudonnut maan tomuun... Mutta ehkä tämä onkin oikein:
lapset saavat usein sovittaa vanhempiensa synnit».
»Kuka olet sinä, lumoojatar, joka uskot, että lasten on sovitettava
vanhempiensa synnit?»
»Olen se, joka on etsinyt täydellistä onnea, joka on tahtonut uneksia
silmät auki päin aurinkoa ja jonka silmät ovat häikäistyneet!»
Tuoksuva hengähdys kulki kasvojeni yli, kuumeiset huulet suutelivat
otsaani, ja Floritchica katosi kuten oli tullutkin.
Tuleni sammui... _Coliba_ pimeni.
* * * * *
Kaunis maaliskuun loppupuoli... Haluaisi oikoa jäseniään, haukotella ja
kuunnella leivoa. Mutta arkontti Samurakisin hovissa ei ollut leivosia.
Maan matosista, orjista, hevosista ja albanialaisista alkaen aina
itseensä arkonttiin ja Floritchicaan asti, kaikki halusivat tulla esiin
koloistaan ja liikuskella ulkosalla. Arkontti ei paljoa liikkunut, vaan
sulatteli ruokaa leposohvalla, joka oli nostettu ulos _pridvoriin_.
Hän katseli puoliavoimin silmin selkoselällään olevaa pääporttia, jota
aseistetut jättiläiset vartioivat. Floritchica kirjaili nenäliinoja,
ja hänen vierellään istuen minä kertoilin vuorista, lakeudesta,
metsästä, kaikesta, mikä herättää halua elää, sillä kärsittyäni vilua
_colibassani_ aloin ymmärtää, että oli parempi pitää seuraa arkontin
rakastetulle ja nukkua palatsissa. Niin, olin talttunut: lopulta
melkein aina talttuu, kun selkää liiaksi hyväillään hevospiiskalla.
Mutta minä en palvellut ketään tavalla enkä toisella. Olin itse pieni
arkonttini, mikä raivostutti albanialaisia ja saattoi orjat aivan
ymmälle.
Isäntä kuunteli mielellään tarinoitani ja oli suvaitsevainen.
»Sanohan, Jeremias, eikö Cosma sittenkin pelkää _Poteraani_?»
»Hän ei välitä hiventäkään _Poterastasi_».
»Mutta kerran hän kuitenkin joutuu ansaan, ja silloin peloittava Cosma
saa valita joko hirsipuun tai minun palvelukseni».
»Hän ei koskaan palvele sinua. Hirsipuu on hänelle mieluisampi».
»Mikä kirottu aasi! Ja miksi olisi vaikea palvella minunlaistani
herraa? Kohtelisin häntä vapaana miehenä, vain saadakseni pitää Cosman
hovissani».
»Arkontti, vapailla miehillä ei ole herroja eikä herroilla voi olla
hovissaan vapaita miehiä, yhtä hyvin voisi vesimelonin panna pulloon».
»No niin, siinä tapauksessa hirtän hänet!»
»Kunhan ensin saat hänet...»
* * * * *
Kostea maa höyrysi auringonpaisteessa. Portin aukeamaan ilmestyi
kaksi miestä. Ne olivat kaksi Jerusalemista tai Athos-vuorelta
kotoisin olevaa munkkia joita liikuskeli paljon maassa kerjäämässä
rahaa luostarilleen. He olivat pitkiä ja tukevia kuin albanialaiset,
parta ja hiukset pitkät ja punaisenruskeat, kasvot kuparinkarvaiset,
yllä kastanjanruskeat repaleiset kaavut, jaloissa loan peittämät
saappaat. Heillä oli reput selässä. Toisella oli kainalossaan sinetöity
ja lukolla varustettu rautalipas, johon kootaan rahat, toisella
kirja, johon merkitään lahjan suuruus ja armeliaan antajan nimi.
Huomattuaan arkontin _pridvorissa_, huusi viimemainittu kreikankielisen
tervehdyksen. Kuullessaan äänen Floritchica kalpeni. Minä tunsin Cosman
ja Eliaan.
»Olkoon anteliaisuudestaan kuulu arkontti Samurakis onnellinen!» alkoi
munkki puhua. »Olkoon onnellinen hänen puolisonsa, kaikkein hyveellisin
nainen Romaniassa! Olemme halpoja Jumalan palvelijoita, — vietämme
koko elämämme paastoten ja rukoillen Herran kunniaksi ja sielujen
autuudeksi, — ja pyydämme nöyrästi saada suudella suuren arkontin
viitan lievettä, sillä me tiedämme, ettei hädänalainen ole koskaan
suotta vedonnut hänen hyvyyteensä!»
Vahti, joka oli tottunut munkkien käynteihin, seisoi välinpitämättömänä
ja ihaili puhujan herkulesmaista vartaloa. Mairiteltuna arkontti nousi
hymyillen seisomaan ja sanoi:
»Olkaa tervetulleita, arvoisat _Kalogherit!_ Tulkaa lähemmäs».
Cosma ja Elias heittäytyivät arkontin jalkoihin niin taitavasti
teeskennellen, etten olisi luullut heidän moiseen kykenevän. Katselin
heitä läheltä: heitä oli mahdoton tuntea. Luoden minuun merkitsevän
katseen ja liikutellen viiksiään Cosma sanoi:
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi ihaillulta pojaltanne, että unohdin
onnitella häntä: olkoon hänkin onnellinen, ja suokoon Jumala hänelle
isänsä viisauden ja pitkän iän sekä perillisiä, jotka vievät
Samurakisin nimen läpi vuosisatojen!»
»Kiitos toivotuksistanne, kunnon miehet! Olkaa kolme päivää
kunnioitettuja vieraitani, ja teidät majoitetaan ja teitä kestitään
parhaan mukaan. Mille luostarille kokoatte lahjoja?»
»Pyhän Gerasimin luostarille Athos-vuorella», vastasi Cosma ahmien
silmillään Floritchicaa, joka käänsi katseensa hänestä kuin auringosta.
»Onpa kumma», tuumiskeli arkontti. »En ole koskaan nähnyt teidän
kaltaisianne munkkeja: eipä teidän luulisi viettävän elämäänne
paastossa ja rukouksissa, vaan luulisi teidän paremminkin nielevän
kokonaisia härkiä ja juovan joittain viiniä!»
»Pyhä Henki, joka asuu meissä, on paras ravintomme, arkontti!»
»Sepä ihme! En tietänyt, että Pyhä Henki on niin ravitseva. Mihin
sitten tarvitsette rahaa?»
»Oi, arkontti», mylvi Cosma. »Rakentaaksemme temppeleitä Herralle
ja pitääksemme niitä yllä; oliviöljyyn, joka palaa lampuissa,
kynttilöihin, suitsutukseen, samoinkuin kirkon marttyyrien
kultavaatteisiin, — näin moniin pyhiin tarpeisiin, jotka ovat niin
välttämättömiä sielumme rauhalle!»
»No niin, sieluni rauhan hyväksi annan teille neljä keisarillista
dukaattia».
Ja hän pisti kultarahat lippaaseen, jota Elias piteli; sitten hän otti
kirjan ja kirjoitti siihen nimensä.
»Kas vain!» huudahti hän, lukiessaan lahjoittajien nimikirjoituksia.
»Te näytte myöskin käyneen _Carc-Serdar_ Mavromyckalisin ja arkontti
Cutzaridan luona. Ja he ovat antaneet teille vain kymmenen _zlotesia_
kumpikin. Mikä kitsaus!»
»Totta, jalo arkontti! Kukin ostaa taivaassa sen paikan, mikä hänelle
sopii».
»Heidän paikkansa ei liene kovin kadehdittava!»
»Amen! Teidän nimenne yksin kaiverretaan kultakirjaimin luostarimme
alttarin marmoriin, jonka yläpuolella on Pyhän Gerasimin ikooni
kahdenkymmenenkahden karaatin kultaan valetuissa, kolmenkymmenen
kilon painoisissa vaatteissa. Ja kiitollisuutemme osoitukseksi luen
_Kyriacodromionin_». [Kreikankieltä ja merkitsee sunnuntaisaarnaa.]
Astuttuaan kolme askelta taapäin, — hän seisoi nyt rinta pystyssä,
parta ja viitta tuulessa hulmuten, silmät liekehtien, — Cosman ääni
jylisi ukkosena:
»Ihminen elää vain kerran maan päällä! Maa on meidän. Jumala on
sen luonut meitä varten! Meitä varten kantaa puu hedelmää ja luo
varjoa. Meitä varten säteilee aurinko, rypäle antaa mehunsa ja lammas
lihansa. Meitä varten ovat kuusimetsät kauniine paimentyttöineen,
joiden rinnat tuuli on karaissut, joiden silmänluonti on rohkea ja
rakkaus mittaamaton. Meitä varten kaikki, mitä silmämme näkee, ja
kaikesta on meidän otettava osamme: se on Jumalan tahto, ja ihmiselle
tarpeellinen. Mutta voi sitä, ken ottaa enemmän kuin mitä hänen kaksi
hammasriviään voi jauhaa! Hän riistää lähimmäisiltään heidän osansa ja
vihastuttaa Jumalan. Silloin Hän lähettää ruton kristallipalatseihin,
vapauttaa linnoituksista vangit, jotka sytyttävät tuleen kukoistavat
kaupungit, ja antaa vuoriston rosvojen yön pimeydessä tunkeutua
valtiaiden makuusuojiin, joita hampaita myöten aseistetut palvelijat
vartioivat!...»
»Pysähdy!» huudahti arkontti seisoalleen nousten, »_Kyriacodromionisi_
ei miellytä minua!»
Ja hän lisäsi, minun puoleeni kääntyen:
»Jeremias, saata nämä munkit kasarmiin! Ja siunatkoot he mieluummin
aseeni, niin että ne aina taistelisivat voitokkaasti rosvoja vastaan!»
Kuljin alas portaita, takanani molemmat munkit reput selässään.
Albanialaiset seurasivat kintereillämme. Ja heti kasarmiin päästyämme
hyökkäsi palkkaväki kyselemään munkeilta:
»Onko teillä pyhiä muistoesineitä Athos-vuorelta? Taikakaluja?
Onnentuottajia?»
»Meillä on kaikkea,» sanoi Cosma, reppuja penkoen. »Kas tässä on
öljyä, joka on palanut Pyhän Gerasimin lampussa, ja joka parantaa
kaikki sairaudet, niinpian kuin sillä voitelee kipeää paikkaa... Tässä
on merikalojen vatsasta löydettyä korallia; se tekee lemmensairaaksi
jokaisen naisen, joka kantaa sitä rinnallaan... Tässä kappale pyhästä
ristinpuusta, jolla Herramme antoi henkensä; se on paras taikakalu
rosvojen kuulia vastaan. Sitten minulla on ristejä helmiäisestä,
norsunluusta ja...
»Antakaa tänne! Antakaa öljyä, pyhää puuta, koralleja ja Athos-vuoren
ristejä!»
Joka mies kiiruhti raha kädessä ostamaan. Ja Cosma jakeli heille
auliisti ihmeitätekeviä, typeriä esineitään.
* * * * *
Ilta-ateria kasarmissa oli ikimuistoinen. Arkontin sydämellinen
vastaanotto oli jo tuottanut Cosmalle melkoista arvonantoa ja tätä
enensi yhä albanialaisten silmissä hänen kumma kiihkomielisyytensä,
huvittavat kaskunsa Athos-vuorelta, vieläpä hänen leikinlaskunsakin,
jotka olivat kaikkea muuta kuin kirkollisia. Tapahtui ensi kertaa, että
vartiosto unohti kurjan osansa ja muuttui inhimilliseksi: kaikki nauraa
hohottivat täyttä kurkkua.
Ruokalaji seurasi toistaan. Viini vuoti virtana. Ilon ylimmillään
ollessa Cosma kävi yhtäkkiä vakavaksi ja sanoi:
»Lapseni! Ennenkuin jatkamme edelleen, on velvollisuuteni muistuttaa,
että isäntänne määräsi minun siunaamaan aseenne voitokkaiksi
taistelussa rosvoja vastaan. Senvuoksi on teidän vietävä aseenne
ulos, pantava ne yhteen kasaan arkontin ikkunain alle, ja heti kuun
ilmestyttyä taivaalle luen siunauksen. Suorittakaamme ensin tämä työ ja
viekäämme aseet ulos. Sitten annan teille maistiaisiksi _Mastikha de
Chio'a_». [Erästä Itämailla hyvin haluttua likööriä.]
Kreikkalaiset aivan hullaantuivat:
»Mastikha de Chioa? Onko teillä sitä? Oi, Chio! Oi, _patrida Homyros!_
Oi, verraton Mastikha, mitä hunajaa olet kielillemme!»
Lyhyemmässä ajassa kuin mitä menee savukkeen polttamiseen oli kaikki
pyssyt, pistoolit ja jataganit heitetty sikin sokin kasaan arkontin
ikkunoiden alle. Kuullessaan metelin hän avasi ikkunan ja huusi:
»Mitä tämä melu merkitsee?»
»Täällä valmistaudutaan vain siunaamaan aseita», vastasi Cosma.
»Mitä helvettiä! Siunaaminen on tosin paikallaan, mutta tehän
turmelette pyssyt kelvottomiksi!»
»Olkaa huoletta, arkontti! Kun pyssyt kerta on siunattu, tekevät ne
tehtävänsä, vaikkapa ne lataisi sahajauhoilla ruudin asemesta!»
Tämä leikinlasku herätti yleistä naurua.
Ja nyt kerron, mitä sitten seurasi. Kun oli palattu kasarmiin, veti
Cosma repuista esille kaksi isoa puuleiliä, jotka kumpikin vetivät
kolme _okaa_.
»Kas tässä on mastikhaa, jota nimitetään Chion kyyneleeksi. Sitä on
tuskin täyttä lasia mieheen, mutta meidän on tyydyttävä, sillä Jumala
ei ole sallinut Chion kyynelten virrata jokena. No niin, ojentakaahan
tänne lasinne!»
Ja hän kaatoi kuhunkin lasiin täsmälleen saman määrän. Kun kaikkien
lasit olivat täytetyt, kohotettiin ne ilmaan ja huudettiin:
»Oikeauskoisuuden malja! Arkontin ja hänen henkivartionsa malja! Heidän
voitokkaiden aseittensa malja — _eviva_!»
»Eviva!...»
Juotiin.
»Viekäämme nyt loput mastikhasta vartiossa oleville miehille», sanoi
Cosma.
Ja me poistuimme huoneesta. Ulkona hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi:
»Nouda pari hyvää sylillistä lastuja, saman verran puita ja kannu
oliiviöljyä, ja pane ne asekasan viereen!»
»Mutta...»
»Älä pelkää mitään! Kaikki on ohi. Helpoin on jälellä».
Mikä helvetillinen kuoleman yö keskellä luonnon ylösnousemusta...
Seitsemänkymmentä voimakasta miestä, jotka olisivat kyenneet
kiskaisemaan puut juurineen maasta, kaatuili oikealle ja vasemmalle
kuin poikkilyödyt pylväät. Kahdella mattojen peittämällä
lavitsarivillä, jotka muodostivat kaksi pitkää, yhtenäistä vuodetta,
sekä kasarmin lattialla vääntelivät ihmisruumiit, jotka olivat
luodut nauttimaan elämästä, tuskan kouristuksissa, vaahtoavin suin,
pullistunein silmin, keskellä aterian jätteitä ja ylenannatuksia.
Heidän voihkeensa olisi voinut herättää kuolleet haudoissaan.
Kosteat, lehdettömät poppelit näyttivät värisevän kauhusta. Palatsin
eteisessä makasi verissään, tikarin lävistämänä, kaksi karskinnäköistä
kreikkalaista, ainoat, jotka olivat kieltäytyneet juomasta tuhoisaa
mastikhaa.
Cosma valeli öljyllä puut ja lastut ja pisti ne tuleen. Liekit
tarttuivat aseisiin. Isännän ikkunat loistivat. Ja me tunkeuduimme
arkontin yksityishuoneisiin.
Hän oli vuoteessa, vierellään Floritchica, jonka kasvot olivat
kalpeat kuin liitu. Nähdessään meidän seisovan siinä suorina kuin
oikeudenpalvelijat, arkontti luuli näkevänsä painajaisunta ja hieroi
silmiään. Kohottautuen istumaan hän kysyi sitten:
»Mitä tämä on? Kuinka olette päässeet tänne? Ja mitä tahdotte?»
»Sekin on Pyhän Hengen ihmetyö. Ja olemme tulleet lukemaan loppuun
_Kyriacodromionin_», vastasi Cosma, vetäen esiin pistoolinsa.
»Rosvoja!...»
»_Sanoinhan teille: ja Hän antaa rosvojen yön pimeydessä tulla vuorilta
ja tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita vartioivat hampaita myöten
aseistetut palvelijat_, — ettekö muista, arkontti?»
»Hoi! _Arvanitakia_! Aseisiin!»
»... _Ja silloin herrat huutavat turhaan apua! Silloin he huomaavat,
että kaikki apu, mikä tulee toisilta, katoaa toisten mukana_».
»Kuka olet, sinä kirottu _Kabogheros_? Onko rosvosta tullut munkki?»
»Ei, arkontti! Vaan munkki on aina ollut rosvo!»
* * * * *
»Tuona sysimustana yönä meidän neljä hevostamme pyrkivät vaivalloisesti
eteenpäin syrjätiellä, joka kulkee mutkitellen kohti Calarasiin vievää
valtatietä. Etunenässä ratsastava Cosma sanoi Floritchicalle:
»... Rintasi karaistuvat kaiken maailman tuulissa, jotka pieksävät
niitä... Ruumiisi kylpee virroissa, paahtuu auringossa, ja kedon kukat
lainaavat sille tuoksunsa... Ja Cosma rakastaa sinua...»
Sitten hän pysähdytti hevosensa, kääntyi katsomaan arkontti Samurakisin
hoviin päin, joka oli kokonaan liekkien vallassa, ja mutisi julmasti:
»Yksi kyykäärmeen pesä vähemmän!...»
* * *
Kokonaisen viikon ajan me vain laskeuduimme etelää kohti, seuraten
Jalomitzaa ja muita jokia ja vältellen teitä. Hevosten kaviot upposivat
sateen liottamaan tantereeseen kuin taikinaan. Keskeytymättömät
tihkusateet pakoittivat meidät usein tuntikausiksi telttojen suojaan.
Silloin olimme yrmeitä. Mutta aurinko tuli esiin, huhtikuun lauhat
tuulet pullistivat viittojamme, ja me olimme jälleen iloisia ja
tulvillaan elämänhalua.
Elias kävi paimeneksi puettuna kylissä hankkimassa leipää ja viiniä.
Ammuimme jäniksiä, öisin pidimme vuorotellen vahtia, piilotellen
sammalikossa tai soissa, ja hoitelimme telttojen edustalla palavia
nuotioita.
Koko pitkän matkan aikana ei Cosma kertaakaan tiedustellut minulta
elämääni arkontin hovissa. Hän hoiteli Floritchicaa yötä päivää. Minua
suututti.
»Säälikö hän edes kohtaloani näinä kahtena vuotena?» kysyin eräänä
iltana Eliaalta levähtäessämme.
»Hyvin vähän».
»Silloin hänellä ei ole sydäntä!»
»Onpa niinkin, mutta hänen hyvyytensä laita on sama kuin viinin: se
lämmittää vain läsnäolijoita. Se lämmittää ja jäätää: siinä Cosman
kaksoiskasvot».
Eliaan kurkkua tuntui kuristavan. Tuskin saatoin kuulla hänen ääntään.
Cosman ääni, joka kumahteli viereisestä teltasta, ilmaisi sensijaan
kaikkea muuta kuin ahdistusta:
»... Sinä, Floritchica, olet minulle rakkain kaikista...»
Eliaan kasvoilla väikkyi surunvoittoinen hymy. Hänen silmänsä loistivat
pimeässä, kuvastaen tulen liekkejä, joka paloi jalkaimme juuressa.
»Jeremias!» kuulin hänen sanovan synkällä äänellä, samalla kun hän
tarttui käteeni, tuoden kasvonsa liki omiani, »Jeremias! Cosma on
paholainen! Kuulitko, mitä hän sanoi naiselle? No niin, naisia, joille
olen kuullut hänen vakuuttavan samaa, on legio. Ja, hyvä Jumala,
tahdonpa kuolla tähän paikkaan, jos hän on koskaan valehdellut tai
ollut vilpitön yhdellekään heistä! Niin, jokaista kohtaan hän on ollut
rakastava ja hellä kuin tunturikyyhky, aulis kuin sade, joka kostuttaa
auringon paahtaman maan. Kaikkia kohtaan hän on ollut kiittämätön
kuin lurjus, ja välinpitämätön heidän kyynelilleen kuin kuolema.
Kuuntelehan, Jeremias, niin kerron sinulle jotakin. Silloin ymmärrät
paremmin».
»Noin vuosi taistelusta _Poteran_ kanssa, jossa sinä jouduit vangiksi,
lähdimme kauas Moldauhun kostamaan erään seudun asukkaiden puolesta,
jossa julma isäntä hallitsi hirmuvaltiaana. Laatimaansa sääntöä
noudattaen Cosma erosi miehistämme, ja kulkukauppiaiksi pukeutuneina
me eräänä iltana saavuimme kaksin hirmuvaltiaan hoviin. Hänen
varusväkensä oli liittynyt _Poteran_ riveihin ajaakseen takaa erästä
suunnattoman rohkeaa heitukkaa, joka kylvi kuolemaa Moldaun satraappien
riveihin. Tiedustelijamme ilmoittivat: _Tapaatte hovissa parikymmentä
pelkurimaista palvelijaa, joiden vaarattomaksi tekemiseen saatte
apua_. Näin olikin asian laita, mutta vaarattomaksi tekemiseen nähden
tapahtui mieluummin päinvastoin, sillä yksinkertainen, vilkassilmäinen
maalaistyttö sytytti Cosman intohimon täyteen liekkiin ja sekoitti
hänen suunnitelmansa. Saattaessaan meitä illalla, vajaan, missä meidän
piti viettää yö, tyttö sanoi Cosmalle:
»Kulkukauppias, sinun kaapusi alta pistää esiin miekka, mutta älä tapa
isäntääni, sillä hän on ollut minulle hyvä!»
Cosma huudahti:
»Sanohan minulle, oi lapsukaiseni, joka olet tullut maailmaan kirsikan
kypsymisaikana, jolloin niityt kutsuvat meitä helmaansa ja linnutkin
vaativat osansa rakkaudesta, — sano minulle, mitä hyvää hirmuvaltias
on tehnyt sinulle, ja minä unohdan hänen tihutyönsä ja vieläpä senkin,
että olen tullut tänne kostonaikeissa».
»Niin, Cosma, se sinun on unohdettava, sillä isäntäni pelasti minut
haukan kynsistä ja pääsin koskemattomana jälleen vapauteen. 'Saat elää
täällä mielesi mukaan, ja rakastaa, ketä haluat', hän sanoi minulle.
Tuo haukka on hänen tilanhoitajansa, ja koska tänä iltana on uusi
kuu, kulkee hän varhain huomenaamuna tästä ohi viemään herralleen
kymmenyksiä ja neuvottelemaan hänen kanssaan. Hän ratsastaa yksin.
Ehätä hänen tielleen, ja laske palvelijan sydämeen kuulat, jotka oli
tarkoitettu hänen isännälleen! Ja ota hänen rahansa... Ja osta niillä
rahoilla juhtia köyhtyneille talonpojille... Ja minä olen orjasi».
Kun tuona yönä istuimme Cosman kanssa tupakoiden, sanoin hänelle:
»Aiotko noudattaa paholaisen neuvoa?»
»Elias, aionpa todellakin, sillä rakastan tuota paholaista ja tahdon
hänet omakseni».
»Annat siis järjettömän neuvon johtaa itseäsi...»
»Annan vaikka pirun johtaa itseäni...»
»Ja panet henkesi alttiiksi iskeäksesi pahaa koipiin, sensijaan, että
iskisit sitä päähän... Cosma, sinä olet voimakas, mutta sinä et ole
järkevä...»
»Elias, sinä olet aina järkevä, mutta sinun järkevyytesi kiusaa minua.
Nouse seisomaan!»
Minä nousin, ja Cosma hyppäsi selkääni. Ja niin kiersin vajan ympäri,
kunnes kaaduin hengästyneenä maahan. Silloin istuuduimme jälleen.
»Ja nyt, Elias, anna järkesi puhua».
Ja minä puhuin näin, Cosman takoessa nyrkillään tuimasti rintaansa,
kuunnellessaan minua:
»Cosma... Ei kukaan voi olla sankari puolittain... Sinua pidetään
sankarina... Sinua ihaillaan... Mutta sinä et ole sankari, etkä
ihaile mitään... Tai ihailet liiankin monia asioita... Huomenna, kun
olemme lähteneet, sanovat seudun asukkaat: _Cosma tuli tappamaan
lohikäärmettä, mutta tappoikin vain tarhakäärmeen. Siksikö ehkä,
että tarhakäärme tahtoi niellä kastemadon ja tuo kastemato miellytti
Cosmaa?_ Niin seudulla sanotaan... Ja siinä he ovat oikeassa... Ja sinä
olet väärässä... Mutta sankari ei saa koskaan olla väärässä».
Seuraavana aamuna päivänkoitteessa asetuimme väijyksiin
karhunmarjapensaikon suojaan sen tien varrelle, jota pitkin
tarhakäärmeen piti kulkea. Kastemato oli matkassamme. Cosma silitteli
hänen päätään ja hänen leukansa värähteli pidätetystä intohimosta,
sillä tuo kastemato oli auringonsäde, tulikipinä, joka sytyttää
liekkiin miehisen ruudin. Tyttö puhui:
»Olen uneksinut sinusta, Cosma, lapsuudestani saakka!»
»Ja sinua, liekki, olen etsinyt maailman alusta alkaen!»
»Mutta tapatko miehen, jonka kohta näytän sinulle?»
»Tapan, sillä korvani kohisevat ja ohimoni lyövät... Ja niinkauan
kuin saatat korvani kohisemaan ja ohimoni lyömään, tapan syylliset ja
syyttömät, kaikki, jotka vain haluat!»
»Kuinka urhea olet, Cosma!»
»Urhea, tyttöni, urhea sinun jalkaisi juuressakin!»
Ja samassa mies ratsastaa käyden ohitse, säkkipilli satulannapissa.
Hän on paitahihasillaan, paljain päin, ja laulelee ilmoille elämisen
iloaan, kauniin ja terveen miehen iloa. Yht'äkkiä hän hätkähtää,
pysähtyy, katselee puoleen ja toiseen ja tarttuu oikealla kädellä
pistooliinsa: hän oli kuullut hevostemme korskuvan. Mutta hänen
levottomuutensa ei kestänyt kauan, sillä tyttö peittää kasvonsa
esiliinalla, sillävälin kun Cosma tähtää ratsastajaa ja laukaisee aivan
läheltä.
Mies putoaa satulasta, hevonen pillastuu... Säikähtänyt eläin karkaa
aamuauringon kuraamalla tiellä, laahaten mukanaan isäntänsä ruumista,
jonka nilkka on tarttunut jalustimeen, murskautuneen pään lakaistessa
tomuista tietä.
Cosma suoristautuu pahan hengettärensä edessä kysyen:
»Nainen, oletko tyytyväinen? Mitä tahdot vielä? Tahdotko, että surmaan
veljeni? Tahdotko, että tapan hevoseni, joka värisee tuolla lehdossa?
Sano, mitä tahdot!»
»Tahdon sinut, Cosma...»
»Sinä saat minut, ikiomani! Olen sinun, niinkauan kuin korviani polttaa
ja ohimoissani jyskää!»