* * * * *
Seuraava hetki oli minulle surullinen kuin kuolema ja orjuus.
Viruen verissäni maassa näin joukkomme kääntyvän vihollista päin
ja antautuvan ampuen ja käyriä miekkojaan heilutellen kauheaan ja
uhkarohkeaan yritykseen minun vapauttamisekseni, pannen itsensä
alttiiksi sille vaaralle, minkä _Poteran_ saapuminen aiheuttaisi. Ja
se olikin melkein tehty, päämäärä saavutettu, sillä Cosman, Eliaan ja
_vataffin_ käyrät miekat iskivät kuin salamat _poterachien_ kalloihin,
vapaus lähestyi minua ja polvilleni kohoten ojensin sitä kohti
käsivarteni.
Mutta kohtaloni oli kirjoitettu toisin. Samassa maa vapisi avuksi
rientävän vihollisjoukon ratsastuksesta. Rohkaistuneina _poterachit_
ampuivat uusin innoin. Silloin kuulin Cosman huutavan hämärtyvässä
yössä:
»Jää paikoillesi! Minä pelastan sinut!»
Ja miehemme käänsivät ratsunsa ja katosivat. Minä pyörryin. — — —
Heräsin kädet selän taa sidottuina, ympärilläni mustat palkkasoturit,
ympärilläni yö yhtä musta kuin palkkasoturien sielu ja oma
tulevaisuuteni. Sitten sytytettiin kaksi soihtua, ja niiden savuavassa
valossa näin kuljetettavan kahta miestämme, sidottuina niinkuin minäkin
ja vaikeasti haavoittuneina.
Toinen heistä kuoli matkalla. Toinen hirtettiin. Kadehdin heidän
kohtaloaan, sillä minulle oli määrätty orjan osa rikkaan kreikkalaisen
bojaarin, arkontti Samurakisin hovissa.
* * *
Se oli oikea korkeiden muurien ympäröimä linnoitus, jota
jättiläiskokoiset albanialaiset vartioivat yötä ja päivää. Sijaiten
puolitiessä Brailan ja Galatzin välillä, kauniilla kukkulalla,
josta näki yli Serethin laakson, näytti tämä suuri, lumivalkoinen
talo, aamusta iltaan avoimine ovineen, puistokäytävineen, monine
jykevätekoisine parvekkeineen, hymyilevine ikkunoineen ja suunnattomine
pylväskäytävineen kuin luodulta tarjoamaan suojaa ja onnea jokaiselle
tulijalle.
Ja suojaa ja onnea se tarjosikin, mutta ei jokaiselle tulijalle.
Neljän ja kuuden hevosen vetämiä vaunuja pysähtyi joka päivä sen
pääportin eteen. Bojaareja, korkeita hallinnollisia arvohenkilöitä tai
vain yksinkertaisia onnensuosikkeja, syntyperältään romanialaisia,
kreikkalaisia tai turkkilaisia, astui niistä maahan naistensa
seuraamina, ravistellen pois tomua tai lunta, joka peitti heidän
ruhtinaallisia, kirjailtuja silkkikauhtanoitaan, sillävälin kuin
albanialainen palkkaväki kumartui liehakoiden maahan saakka ja suuteli
heidän liepeitään, ja mahtava isäntä, arkontti Samurakis, seudun
kuvernööri ja muukalainen, toivotteli heitä tervetulleeksi.
Heti hoviin saavuttuani minut laahattiin arkontin eteen, yhä kädet
selän taa sidottuina, kuin olisi minun pelätty tappavan kaikki
ympärilläni. Lojuen yksin leposohvalla, jota varjosti viiniköynnös,
arkontti käski päästämään irti käteni ja ajoi tylysti tiehensä molemmat
pyövelini, jotka vetäytyivät syvään kumarrellen ulos huoneesta.
Me katsoimme toisiamme silmästä silmään, hän tyynenä, minä
vihamielisenä. Arkontti oli ensimäinen arvohenkilö, jonka näin. Hänen
musta partansa ei miellyttänyt minua, mutta hetalereunaiseen viittaan
verhottu kookas vartalo oli notkea ja siro. Kauniiden sormusten
koristama käsi piteli huolettomasti ambralle tuoksuvaa tshibukia. Hän
kyseli minulta, ja minä vastasin kreikankielellä.
»Mikä on nimesi?»
»Jeremias».
»Cosman poikako?»
»Metsän poika».
Arkontti kohotti väsyneesti kättään, sanoen:
»Älä kujeile, vaikka oletkin rohkea! Tiedän, että olet valmis antamaan
polttaa itsesi elävältä, mutta tahdon opettaa sinulle jotain muuta.
Kuuntele siis: kun en tahdo lähettää sinun ikäistäsi hirsipuuhun, aion
tehdä sinusta kamaripalvelijani».
»Mitä? Palvelijan, minusta...»
»Metsän pojasta, niinpä niin. Odota, ei siinä kaikki. Aion sinun
välitykselläsi hankkia tänne itse Cosmankin ja tehdä hänestä
luottamusmiehen!».
Purskahdin nauruun ja huusin:
»Sinulla on päässäsi vain typeryyksiä, arkonttiparka!»
Arkontti hypähti paikoillaan, niin että hänen tshibukinsa särkyi
ja sohva rasahteli, mutta hän hillitsi heti itsensä ja sanoi kuin
itsekseen:
»Tuo lapsi sinuttelee minua ja sanoo minua _arkontti-paraksi_».
Ja hän sanoi puoleeni kääntyen:
»Sinun on hyvä tietää, pieni kotkanpoikani, että täällä leikataan
kielen kärki suurisuisilta».
Näin sanoessaan hän löi yhteen käsiään. Kaksi aseistettua miestä tuli
esiin kuin maasta nousseina.
»Tuokaa tänne 'Kieletön!'» käski hän.
He katosivat ja palasivat takaisin, mukanaan harmaatukkainen mies,
jonka silmissä oli mielipuolen katse. Isännän viittauksesta hän avasi
nähtäväkseni ammottavan suunsa, josta kieli oli poissa.
Heidän poistuttuaan arkontti sanoi minulle:
»Näitkö? Koeta puhua toisin todistajien läsnäollessa. Täällä on
vain yksi mies, joka voi sanoa mitä tahtoo: se olen minä, arkontti
Samurakis!»
Vastasin hänelle uhkauksesta välittämättä:
»Sinä olet kurjimus, arkontti Samurakis, ja parasta on, ettet
uskaltaudu metsään: siellä et ehkä sanoisi, mitä haluat».
Valtias nauraa hikerteli partaansa.
»Hm, hm, hm! Karhunpentuni! Täälläkin on metsää, metsää ja lääniä, ja
minä voin laatia lakejakin. Sitä paitsi en pane alttiiksi mitään».
»Piru periköön sinut palkkaväkinesi!»
»He ovat voimakkaita miehiä, niinkuin tekin».
»Niinkuin me? Ei koskaan! He ovat puhvelihärkiä, jotka kelpaavat vain
vetämään vankkureitasi».
»Eivät kaikki. Henkivartioni on kokoonpantu oikeista rosvoista, ja
tämän vartion päälliköksi tahtoisin saada Cosman, tuon hirmuisen
rosvon, joka anastaa minulta kauneimmat kuparini, kauneimmat aseeni
ja mattoni, kalleimmat silkkini ja villakankaani, ja myy ne sitten
Unkariin, Ja miksipä hän ei tahtoisi olla joukkueeni päällikkö? Hän
saisi kultaa, kauniita vaatteita, kauniita naisia, saisipa vuodattaa
vertakin mielensä mukaan».
»Minä inhoan sinua, arkontti! Kutsu jo pyövelisi!»
»Varo itseäsi, Jeremias! Älä kiihdytä minua vihaan!»
»Minä vähät vihastasi!»
»Saammepa nähdä. Annan sinulle miettimisaikaa».
Hän löi käsiään yhteen. Nuo kaksi vartioivaa koiraa ilmestyivät jälleen.
»Viekää tämä poika työhön sepän pajaan, ja tuokaa hänet luokseni,
niinpian kuin hän pyytää sitä», sanoi arkontti heille. »Minä yksin
rankaisen häntä, jos hän niskoittelee. Menkää!»
* * * * *
Seppämestari oli kookas, roteva mustalainen, entinen orja, josta oli
tullut vain orjamaisempi, senjälkeen kun hän oli saanut vapautensa.
Seisoen siinä verestävin silmin, hihat käärittyinä, harmaan karvan
peittämä rinta paljaana, hän loi minuun leimuavan katseen ja ravisti
minua käsivarresta, niin että lihaksiani särki. En hievahtanutkaan,
mutta veri kohosi päähäni.
»Tämäkö siis on herramme 'kotkanpoikanen'? Ha, ha, haa! Näyttää siltä,
kuin luulisit vielä istuvasi tammen latvassa! On hiukan leikattava
siiventynkiä! Kas niin, karhunpentu, tartuhan tähän isoon vasaraani ja
iske punaiseen rautaan, mutta iske voimaisi takaa!»
Minä iskin hehkuvaan rautaan, jota hän piteli pihdeillä.
»Lyö voimakkaammin, ja kumarru syvään alasimen yli!»
Pajassa olijat nauroivat. Iskin yhä voimakkaammin rautaa, jota hän
lakkaamatta käänteli, ja kumarruin alasimen yli, sillä tiesin, että
minun oli tehtävä työtä. Mutta yht'äkkiä seppä vetäisee raudan alta
pois, vasarani sattuu paljaaseen alasimeen, kimmoaa kuin jousen
ponnahduttamana ilmaan ja lennähtää otsaani vasten, johon heti nousee
iso kuhmu. Ympärilläni nauretaan ivallisesti. Seppä kiusoittelee minua:
»Tällaista on opissaolo!»
»Ja tällaista ei ole opissaolo», sanoin minä, ja lennätin vasaran
suoraan hänen rintaansa.
Seppä karjahti kuin eläin ja huusi:
»Juoskaa kertomaan herralle! Odota, roisto, niin saat sata raipaniskua
paljaaseen selkääsi!»
Sananviejä tuli takaisin ja ilmoitti juhlallisesti:
»Herramme käskee sepän lähettää Jeremiaan vaununtekijän luo».
»Siinäkö kaikki?» raivosi jättiläinen.
»Siinä kaikki», vastasi toinen nöyrästi.
»Taivaan enkelit!» sadatteli seppä. »Mitähän hänessä on, tuossa
koiranpennussa, kun herramme on noin ottanut hänet suojelukseensa».
Siirryin vaununtekijän luo, mutta täälläkään ei elämäni ollut ruusuilla
kulkemista. Kun hänen työpajansa oli yhteydessä sepän pajan kanssa,
etsi viimemainittu heti tilaisuutta kostaakseen. Hän teki minulle pahan
kepposen. Kun autoin mestaria kiinnittämään rautarengasta pyörännapaan,
onnistui sepän yksissä neuvoin mestarin kanssa vaihtaa kylmän raudan
sijalle sinipunertavaksi kuumennettu rauta, ja kun tartuin siihen, jäi
siihen nahka käsistäni. Tuskasta raivoten syöksyin silloin mustalaisen
kimppuun ja kaadoin alasimen hänen jaloilleen.
Hänen jalkansa murskaantui pahoin. Arkontti määräsi minulle
rangaistukseksi »kolmekymmentä häränjänteen iskua vaatteen päälle, ihoa
vahingoittamatta». Sitten minut siirrettiin hevosia hoitamaan, missä
minulla ei ollut hätääkään, ja sinne jäinkin.
* * *
Kului kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta, jolloin jokainen aamu oli
minulle kuin kuolema. Muistin Cosman sanat: »Loputon kuolema». Se oli
totta. Minulla ei ollut iloa edes siitä, että olin päässyt hevosten
hoitajaksi, sillä ne olivat luonteettomia elukoita, liiaksi syötettyjä
ja melkein tylsiä, jotka torkkuivat seisoallaan. Niitä katsellessani
päättelin, että toimeton ja hyvinvoipa elämä mahtoi olla ihmishengelle
orjuutta turmiollisempi.
Ja totta oli, että albanialaiset vahtisotilaat nukkuivat seisoallaan,
niinkuin hevosetkin, puettuina hullunkurisiin, pussihihaisiin
_illikeihin_, nilkan kohdalta kokoonpuristettuihin _chalvareihin_,
pumpuleilla koristettuihin housuihin ja pieneen valkeaan fetsiin, joka
oli naurettavasti sijoitettu toiselle korvalle. Päällään tällainen
paljous vaatteita, jotka olivat kuin naamiaispuvut kauttaaltaan
kirjailujen, punottujen nyörien ja kultalankojen peitossa, vyöllä
pistoolit ja jataganit, he olivat omiaan säikähdyttämään raskaanaolevia
naisia. Nämä mukavan elämän ja unen tylsistyttämät laiskiaiset kävivät
joskus luonani työpaikallani ja tekivät aina saman typerän kysymyksen:
»Eikö tämä ole parempaa kuin tuo vaarallinen elämä, jolloin olit kuin
takaa-ajettu metsänotus?»
Vastasin heille:
»Vahtikoira ei ymmärrä suden elämää».
Orjat, työtoverini, eivät olleet uteliaita eivätkä julkeita; heidän
päivänsä kuluivat työssä, rukouksessa ja paremman elämän toivossa, joka
odotti heitä taivaassa. Surkuttelin ja halveksin heitä sydämessäni.
Tällävälin oli arkontti kutsuttanut minut kolme neljä kertaa luokseen,
sanoakseen minulle, ettei ollut unohtanut minua, ja että hän yhä odotti
suostumustani ruveta hänen kamaripalvelijakseen. Minä vastasin, että
pidin orjuutta häpeää parempana. Kun viimeksi olin hänen luonaan,
kehoitti hän minua kieltäytymisistä huolimatta pyytämään jotain
suosionosoitusta. Suostuin, mutta lisäsin:
»Ilman ehtoja».
»Ilman ehtoja? Mitä sitten haluat?»
»Saada kävellä yksin iltaisin isäntäni puistossa, senjälkeen kun valot
ovat sammutetut».
»Sinä toivot pääseväsi pakenemaan?»
»En, siitä annan sanani. Mutta olen näinä kahtena vuotena ollut
tukehtumaisillani työväen pihassa, tukehtumaisillani siksi, että olen
pannut maata yht'aikaa kanojen kanssa, etten ole nähnyt ainoatakaan
puuta, en kuuta taivaalla, enkä kuullut tuulen huminaa lehvistössä.
Olen ollut kuin kuollut».
»Saat tehdä sen huomisesta lähtien. Lisäksi saat oman _colibasi_
[= olkikattoinen maja], missä nukut yksin ja ateriasi saat noutaa
vartioston keittiöstä».
»Hyvä on», sanoin minä.
»Sekö on ainoa kiitoksesi».
»Mitä pitäisi minun sitten tehdä?»
»Suudella ainakin kättäni, jollei pukuni lievettä!»
»En ole koskaan tehnyt sellaista».
Arkontti nauroi, taputti minua olalle ja lähetti minut luotaan.
Aluksi tämä lievennys sai rintani paisumaan hurjasta onnesta, mutta
sitä ei kestänyt kauan.
Nämä lukemattomat viiniköynnöksen ja humalan peittämät kioskit, ruusu-
ja liljatarhat, suunnattomat poppelit, — milloin tuuheita kuin tammet,
milloin suoria kuin kuuset, — olivat nekin vain palvelijoita, jotka
olivat menehtyä hyvinvoinnista, samoinkuin hevoset ja albanialaisetkin.
Tämän pienen orjapuistikon ympäri kiersi ylipääsemättömänä viisitoista
jalkaa korkea kivimuuri kuin uhmaava eläin. Ei muita lintuja kuin
korppeja ja varpusia. Tuuli, — tuo huimapää matkamies, joka haastaa
vapaalle miehelle kaikkia maailman kieliä, — ei alentunut laskeutumaan
tähän onnettomuuden alhoon; se puheli vain poppelien latvoille, ja
niillekin vain valittaen. Itse kuukin himmeni taivaanlaella ja kulki
kalpeana kuin kärsivä sairas yli tienoon, jossa asusti teennäinen onni,
sillävälin kuin yövartiat astelivat edestakaisin välinpitämättöminä
kuin kellarissa, ja isännän pidoista kantautui yöhön viulujen valittava
ääni värisevänä kuin nautinnonkylläinen ihmisliha, minun harhaillessa
paljaiden puunrunkojen välillä, unelmoiden siitä, mitä oli tuon muurin
takana, Cosmasta, Eliaasta ja muistoista, jotka herättivät mielessäni
kuolettavaa kaipuuta.
Olin viidennellätoista. Eräänä synkkänä syyskuun päivänä oli hovissa
liikettä kuin muurahaispesässä: arkontti oli lähdössä kuukauden
kestävälle matkalle. Hän kutsutti minut luokseen. Ollen juuri
nousemassa vaunuihin hän kuiskasi minulle, vetäen käsiinsä hansikkaita:
»Älä yritäkään paeta: se on mahdotonta. Sen varalta olen antanut
ampumiskäskyn».
»Tiedän sen», vastasin minä.
Ja neljän hevosen vetämät vaunut lähtivät liikkeelle.
Palkkaväki nosti heti nenänsä pystyyn ja alkoi pöyhistellä, osoittaen
todeksi sananlaskun: »Kun kissa on poissa kotoa, ovat hiiret pöydällä».
He tanssivat, juhlivat ja juopuivat. Taloon jäi tosin kissa vahdiksi,
— isännän iäkäs veli, — mutta hän oli vain vanha kuvatus, äreä,
kaljupäinen äijärahjus.
Arkontin poissaollessa sain ensimäisen elonilmauksen Cosmalta.
Eräänä iltapäivänä pysähtyi pääportin eteen vanha, valkopartainen
turkkilainen, makeiskauppias ja tarjosi tavaraansa albanialaisille,
jotka kilvan riensivät ostamaan. Oli vapaapäivä. Orjat lepäilivät mikä
missäkin. Minä seisoskelin aitauksen luona, joka eroitti työväen pihan
isännän pihasta. Kuullessani kauppiaan äänekkäästi huutavan: _Alvitz!
Alvitz!_ alkoi sydämeni kiivaasti lyödä. Kiipesin aidalle katsomaan.
Niin, en ollut erehtynyt, siinä oli todellakin Ibrahim, kravustaja ja
luottamusmiehemme.
Hän näki minut ja nosti käden suulleen, mikä oli vilpittömän ystävyyden
merkki. Uskomattoman rohkeasti hän sitten raivasi itselleen tien
sormiaan nuolevien vartiain läpi ja huudahti turkinkielellä: »Saanenhan
viedä murenen _alvitzia_ tuolle pojallekin. Hän katselee varmaankin
vesi kielellä teidän syöntiänne».
Ja ällistyneiden albanialaisten nähden hän kulki joustavin askelin kuin
nuori mies puiston poikki, ojensi minulle makeisen ja sanoi kaikuvalla
äänellä:
»Kas tuossa, poikaseni, ota ja syö... Tiedän, ettei sinulla ole millä
maksaa, _mutta ensi keväänä sinulla varmaan on!_»
»Mistä tiedät, että hänellä ensi keväänä on?» kysyi vartiopäällikkö
uhkaavasti, hänen palatessaan portille.
»Hm!» hymähti Ibrahim huolettomasti. »Miksikä en tuottaisi iloa lapsen
sydämelle, etenkään kun se ei maksa mitään? Orjillakin on oikeus
toivoa».
Näin sanottuaan hän nosti tarjottimen päänsä päälle ja lähti pois
huudellen:
»Alvitzia ja toivoa kärsiville sydämille!»
Minä pakenin majaani, sillä päätäni huumasivat Ibrahimin sanat: _ensi
keväänä!_ Mikä taika noissa sanoissa! Ne leimusivat silmieni edessä
yötä päivää kuin vapautuksen virvatuli. Mutta kuinka minut voisi
vapauttaa? Kaksitoista albanialaista piti vartiota, vaihtuen joka
kuuden tunnin kuluttua. Muut kuusikymmentä lepäilivät, huvittelivat tai
nukkuivat kahdessa makuusuojassa, ja olivat hälytysmerkin kuullessaan
valmiit hyökkäämään aseistettuina esiin. Kuinka Cosma uskaltaisi
hyökätä tällaisen joukon kimppuun kolminekymmenine miehineen?
Kuukauden kuluttua saapui hoviin tieto, että arkontti, joka oleskeli
Stambulissa, saapuisi vasta kuukauden kuluttua; ja toisen kuukauden
kuluttua hän saapuikin suurella kohinalla.
Tämä kohu johtui siitä, ettei hän tullut yksin, vaan hänellä oli
mukanaan nainen.
Palkkasoturit olivat asettuneet kahteen riviin, muodostaen kujanteen
portilta pridvoriin, ja arkontti ja hänen rakastettunsa kulkivat
kostutettua, tummaa puistokäytävää pitkin hymyillen kuin kuningaspari,
seitsemänkymmenen pistoolin sylkiessä vaaratonta tultaan synkkää
syksytaivasta kohti. Me muut vetojuhdat tähystelimme salavihkaa
aitauksen raoista, mutta emme nähneet mitään.
Seuraavana päivänä toisteltiin suusta suuhun, että herramme rakastettu
oli kaunis kuin joku noista kolmestasadasta _cadanasta_, jotka
täyttävät sulttaanin haaremin. Tämän jälkeen seurasi kolme hiljaista
päivää. Neljäs oli kylmä ja aurinkoinen keskimarraskuun päivä.
Saimme käskyn peseytyä, pukeutua juhlavaatteisiin ja kokoontua, niin
suuret kuin pienetkin, vieraspihaan. Kello kaksitoista olimme kaikki
saapuvilla. Äänetön, pelokas odotus. Meitä ympäröi albanialainen
vartiosto.
Palvelija avaa selkoselälleen oven molemmat puoliskot. Taluttaen
käsipuolessaan rakastettuaan, arkontti astuu ulos, säteillen onnesta,
ja yhdessä he kulkevat _pridvoriin_, josta näkee yli koko pihan.
Arkontilla on yllään taivaansininen viitta, jonka hihat ja lieve
ovat kullalla kirjaillut. Naisella kärpännahkaviitta, ja otsalla
jalokivitiara. Hiukset mustat kuin ebenpuu, samoin kulmat, silmäripset
ja suurten silmäin terät. Hipiä ruskean kalpea.
Arkontti puhuu meille perin huonolla romaniankielellä:
»Kaunis ruhtinatar, jonka näette vierelläni, on morsiameni, kahden
viikon kuluttua puolisoni ja tästä päivästä lähtien herrattarenne.
Hänen Armonsa on teidän maastanne; hänen nimensä on Floritchica
[romaniankieltä ja merkitsee pieni kukkanen]. Olen Hänen Armonsa
rinnalla unohtava kansani ja rakastava hänen kansaansa. Minusta tulee
romanialainen. Ja nyt levätkää kolme päivää, syökää hyvin ja juokaa
hänen terveydekseen!»
Ilman täyttivät huudot: »Eläköön Hänen Armonsa!» »Eläkää onnellisina!»
»Jumala suokoon teille terveyttä!»
Monet heittäytyivät kasvoilleen maahan ja suutelivat hiekkaa. Moni
noista raukoista itki onnesta. Ja koko lauma lähti altailleen,
missä heitä odottivat tavallista paremmat ruoka-annokset, neljännes
pahanhajuista viinaa ja pullo vähemmän mieltäkeventävää viiniä. Lepo
yksin oli täysiarvoista, mutta sekin hyödytti enemmän arkonttia
kuin orjia, sillä näinä kolmena päivänä he eivät tehneet muuta kuin
ylistivät isännän hyvyyttä ja rukoilivat hänen puolestaan.
* * *
Tämän armonosoituksen jälkeisenä päivänä tuli kamaripalvelija myöhään
iltapuolella sanomaan minulle, että hänen isäntänsä kutsui minua.
Pienessä, matalassa huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat kokonaan
peitetyt romanialaisilla matoilla, lepäilivät arkontti ja Floritchica
kumpikin karhuntaljallaan, nojaten päätään punaisiin samettityynyihin.
Neljä hopeajalustoissa palavaa vahakynttilää loi huoneeseen himmeää
valoaan ja niiden hunajainen haju sekoittui turkkilaisen kahvin ja
itämaisen tupakan tuoksuun. Huoneeseen toi lämmintä ulkopuolella palava
maalaismallinen _soba_. Kaikkialla tyynyjä ja matalia jakkaroita.
Minut otettiin vastaan vapaana miehenä. Onnellinen pari oli juuri
polttanut loppuun vesipiippunsa, ja kun astuin sisään, tervehtivät he
minua melkein yhteen ääneen:
»Hyvää iltaa, Jeremias».
Floritchica puhui puhdasta romaniankieltä.
Hänen kauneutensa häikäisi minua. Hän oli kuin täyteen kukoistukseensa
puhjennut kukka. Hänen ruumiinsa, jota oranssinkeltainen villapuku
taipuisana noudatti, sallien siron nilkan tulla näkyviin, uhkui
huolettoman vapaasta asenteestaan huolimatta samalla arvokkuutta. Hänen
kapeilla kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään ihomaalista; silkinkiiltävä
tukka oli sileästi taapäin kammattu. Hän katseli minua kasvoillaan
omituinen, melkein liikutettu ilme. Hänen avointen silmiensä tiukka
katse vangitsi minut.
»Jeremias», sanoi arkontti, »sinulla on onni matkassasi: tarinasi on
herättänyt morsiamessani mielenkiintoa sinua kohtaan. Hän tahtoisi
tietää, tunnetko äitisi. Vastaa hänelle, ja ole kohtelias».
»Olen metsän poika... En tiedä äidistäni enkä isästäni... Cosma on
kasvattanut minut».
Floritchica näytti kuin nielevän alas jotakin. Hän kysyi minulta
värisevällä, mutta lempeällä ja sointuvalla äänellä:
»Tiedätkö, Jeremias, kuka antoi sinut Cosmalle?»
»En tiedä. Hän löysi minut metsästä, ollessani vain kaksivuotias, pisti
minut reppuunsa ja ruokki minua lihaliemellä».
Näin vastattuani tapahtui jotakin omituista. Floritchican sireenimäinen
ruumis käännähti yhdellä ainoalla liikkeellä vatsalleen, ja kätkien
kasvonsa patjoihin hän puhkesi nyyhkytyksiin. Tämä kohtaus liikutti
arkonttia ja saattoi hänet ymmälle.
»Mitä nyt, ystäväni?» hän kyseli. »Miksi itket?»
Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni, sanoen: »Saat mennä».
Kaksi päivää myöhemmin minut kutsuttiin uudelleen samaan huoneeseen.
Floritchica oli hiukan kalpea ja hymyili minulle ystävällisesti.
Arkontti käveli tyytyväisenä edestakaisin, kädet laajan viitan
taskuissa. Hän sanoi minulle:
»Kas niin, Jeremias, nyt tahtoo morsiameni kiinnittää sinut
henkilökohtaiseen palvelukseensa, tehdä sinusta yksityispalveluansa».
»Niin, Jeremias», sanoi Floritchica rakastettavasti, mutta samalla
vakavasti, »tahdotko palvella minua?»
»Rouva», sanoin minä kärsimättömästi, »olen jo aikoja sitten vastannut
arkontille, että mieluummin kuolen kuin palvelen ketään».
»Mutta sinua kohdellaan kuin lasta... metsän lasta», sanoi Floritchica
lempeästi.
»En välitä kohtelemisistanne, ja jos tahdotte tietää kaiken, niin
tietäkää sitten, että inhoan teitä. Olette vihollisiani».
Arkontti aikoi sanoa jotakin, mutta Floritchica esti sen, kysymällä
minulta:
»Olenko minäkin vihollisesi, Jeremias?»
»Olet, sinäkin. Olet miehen vaimo, joka tahtoo tappaa vapaat miehet.
Millä oikeudella minua on pidetty täällä vankina yli kaksi vuotta,
vaikka tahdon elää vapaana Cosman kanssa?»
Hän painoi päänsä alas ja nojasi otsansa kättään vasten. Arkontti
huudahti vilkkaasti:
»En tahdo tappaa ketään, mutta Cosma ja hänen joukkonsa ovat varkaita!»
»Sanotko varkaiksi miehiä, jotka eivät tahdo palvella sinua? Vai
luuletko ehkä, että koko maailma on luotu vain tuottamaan huvia
sinulle?»
Arkontti kääntyi morsiamensa puoleen:
»Sanoinhan jo sinulle, rakkaani, ettei tuota itsepäistä nulikkaa voi
taivuttaa mihinkään».
Minut lähetettiin pois. Ja tähän päättyivät arkontin yritykset tehdä
minusta palvelija.
Pakkasta... Unen horrosta... Puut ja kioskit nuokkuivat kuuran ja lumen
painosta. Hovi oli vaipunut ikävään, mutta tuo ikävyys ei johtunut
yksinomaan kylmästä vuodenajasta. Arkontin uskotuilta palvelijoilta
kuulimme, että hänen kotielämänsä oli muuttunut helvetiksi, että
Floritchica paistoi isäntäämme hiljaisella tulella, ja ettei päivääkään
kulunut ilman myrskyisiä kiistoja. Tämä selitti juhlien puutteen ja
häiden siirtymisen epämääräiseen tulevaisuuteen.
Eräänä iltana istuin _colibassani_, jota ankara tuuli ravisteli, ja
katselin risuvalkeaa, hekkumoiden omassa kurjuudessani. Järkeilin jo
tähän aikaan kuin täysi mies, ja arvosteluni elämästä olivat niin
selkeitä, etteivät myöhemmät kokemukseni ole niitä suinkaan kumonneet.