»Nouse ja käänny minuun selin!...»
Elias nousi. Cosma hyppäsi hänen selkäänsä, ja kumaraisena noiden
kahdensadan naulan painosta Elias alkoi kiertää ympäri aukeamaa. Piipun
polttaman ajan hän piti puoliaan, mutta sitten alkoivat hikipisarat
tipahdella hänen nenänpäästään. Kumpikaan ei hiiskunut mitään, vain
kuu kierrätti heidän varjojaan nurmikolla. Viimein Eliaan hengitys
alkaa käydä korahdellen, hän hoipertelee ja vaipuu maahan. Cosma jättää
hänet rauhaan, istuutuu turkkilaisittain ja pistää tupakaksi, katsellen
häntä. Mutta huomatessaan Eliaan liikahtavan, Cosma suuntaa kulkunsa
kuusen luo ja asettuu pää alaspäin, sääret ja puolet ruumista ylöspäin
puuta vasten, ja sanoo:
»Elias, anna nyt järkesi puhua».
Kelmeänä Elias pyyhkii kasvojaan, sytyttää piippunsa ja alkaa hitaasti
puhua:
»Cosma, raha ei paranna rakkauden haavoittamia sydämiä; se loukkaa
niitä... Sinun anteliaisuutesi on samanlaista kuin Carc-Serdarin:
kun hän tekee väkivaltaa neidoillemme, antaa hän heille
dukaattikaulaketjun, ja neitsyt heittäytyy kaivoon kaulaketjuineen ja
häpeineen.
»Sinun anteliaisuutesi, Cosma, on vieläkin inhoittavampaa kuin
Carc-Serdarin: hän on hirmuvaltias, jolle kukaan neitsyt ei antaudu;
sinä olet kapinoitsija, jota puhtaus lähestyy ypöyksin. Millä sinä
palkitset sen? Dukaateilla, niinkuin Carc-Serdarkin! Cosma, olet
voimakas, mutta et menettele oikein». — — —
Elias vaikeni, ja seurasi hiljaisuus. Yölinnun huuto värisytti hämärää
kuusten latvoissa. Seutu painui puolipimeään, jolloin Cosman kasvot
saivat sinipunertavan hohteen, ja hänen kaunis partansa katosi leuan
alle, joka painui rintaa vasten.
* * *
En tietänyt, että olin Cosman poika. En myöskään tietänyt, että
Elias oli hänen veljensä. Mutta eräänä päivänä paholainen koskettaa
hännällään kaunista sopusointuamme ja vaiteliaisuus on mennyttä. Tämä
tapahtui kaksi vuotta kuun hopeoimassa metsän aukiossa vietetyn yön
jälkeen. Olin yksitoistavuotias. Cosma laski ikäni, ja vietti jokaista
syntymäpäivääni juhlalla. Yhdestoista syntymäpäiväni oli raju, ja
leukaperäni saivat maksaa sen kipeästi.
Tuona päivänä olimme kaikki kolme piilipuumetsikössä Tonavan rannalla.
Cosma puki minut uusiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän, antoi
paistaa karitsan vartaassa ja kostutti sen hyvällä punaviinillä.
»Jeremias, tänään täytät yksitoista vuotta!» sanoi hän aterioitaessa,
»ja tänään saat näyttää, kelpaatko ratsastamaan minun hevosellani.
Ensi vuonna saat piipun ja kahden vuoden kuluttua tästä päivästä oman
pyssyn».
Ruokalevon jälkeen hän nosti minut satulaan, sovitti jalustimet
pituuteni mukaisiksi, ja juuri kun hevosen piti lähteä liikkeelle,
pisti pippuria sen peräpuoleen. Tuntiessaan kirvelyn eläin syöksähti
nuolena eteenpäin, luullen varmaankin paarman ahdistavan itseään, kun
minä taas ajattelin piippua ja pyssyä, jotka saisin tulevaisuudessa.
Painautuen lujasti satulaan katselin maata allani — ja olin vakuutettu
siitä, että se oli muuttunut juoksevaksi aineeksi. Selkäni takaa kaikui
Cosman laukka, joka ratsasti Eliaan hevosella. Ja kuten kaikki pysähtyy
väsyttyään, pysähtyi minunkin ratsuni huohottaen ja vavisten, tykkänään
vaahdon peittämänä.
»Palattuamme piilimetsikköön, Cosma tarjosi minulle _ploscan_ [=
matkapullo], joka oli täynnä punaviiniä, ja sanoi:
»Juo henkeä vetämättä, kunnes olen laskenut kymmeneen».
Ja minä join. Ja kun hän oli laskenut kymmeneen, oli plosca tyhjä,
minä täysi, ja me kellahdimme kumpikin sammalille. Maakin näytti
kallistelevan. Sitten nukahdin.
Kun heräsin, oli aurinko mennyt mailleen. Cosman ja Eliaan
välillä tuikahteli pieni nuotio, muuttaen heidän parroittuneet
kasvonsa mustuneiksi, liikkumattomiksi pronssikuviksi. Istahdin
turkkilaisittain, niinkuin hekin, ja katselin tuleen.
»Olet oikea metsän poika, Jeremias. Minä hyväksyn sinut».
Hymyilin ja sanoin:
»Saatpa luvan hyväksyä, Cosma».
Cosma näytti hätkähtävän, hänen kasvonsa synkkenivät ja hän loi
Eliaaseen leimuavan katseen.
»Sanohan, senkin penikka, miksi minun on hyväksyttävä sinut. Mutta ole
varuillasi: jos olet oikeassa, murskaan sinut alleni!»
»Murskaa vain, Cosma; ei ole vähemmän totta, että kolme päivää sitten
tapasin metsässä vanhan sylkisuisen noita-akan, joka keräili oksia ja
nähdessään minut syleili minua ja sanoi, että olen sinun poikasi ja
hänen tyttärensä synnyttämä, ja että Elias on veljesi ja minun setäni».
Cosma hypähti pystyyn vihasta punaisena ja huusi:
»Kirottu olkoon tuo typerä noita! Ja koska korvasi ovat kuulleet sen,
on sinun heti ammuttava ensimäinen laukauksesi! Mutta nojaa hyvin
puuhun ja paina kaikin voimin pyssynperä olkaasi vasten: jos pyssy vie
mennessään leukaperäsi, heitän sinut Tonavaan!»
Iloissani sivalsin Cosmaa korvalle, kohotin raskaan aseen ja ammuin
ensi laukaukseni. Mutta pyssynperä iski leukaani ja paiskasi minut
maahan. Toinnuin heti ja asetuin jälleen paikoilleni. Cosma tutki minua.
»Ei mitään vahinkoa», sanoi hän. »Tulehan, niin syleilen sinua, ei
hellyydestä, — se on naisten asia, — vaan siksi, että olet pelastanut
henkesi: jos tulisit rammaksi, hukuttaisin sinut, sillä kykenemättömät
tekevät elämän ahtaaksi ja luovat turhan varjon maahan».
Ja hän suuteli minua molemmille poskille. Elias levitti minulle sylinsä
riemastuksella, joka ei ollut hänen tapaistaan:
»Tule, niin minäkin suutelen sinua, sillä hän olisi aivan varmaan
hukuttanut sinut!»
Tuli hiipui hiljalleen. Kasvot peittyivät pimeään. Piilimetsikkö
ympärillämme tuntui hiipivän lähemmäs meitä, kuin peläten joutuvansa
Tonavan pyörteisiin, joka vyörytteli vaahtoisia aaltojaan yön pimeässä.
Cosma heittäytyi pitkälleen, maaten kuin puunrunko maassa, ja puhui
matalalla äänellä:
»Veli ja poika ovat merkityksettömiä sanoja, kuten isä, äiti ja
sisar. Kysytäänkö koskaan, kuka on koiran isä? Me tulemme maailmaan,
Jumala ties miten, siinä kaikki. Vain yksi varmuus on olemassa, ja
se on äidillä, joka näkee lapsen syntyvän kohdustaan. Hän yksin voi
sanoa: se on minun lapseni. Lapsi ei voi sanoa: se on minun äitini.
Mistäpä hän tietäisi? Jokainen imettäjä on äiti lapsen silmissä, joka
katselee häntä, tapaillen hänen rintaansa. Niinpä sanotaan Eliaksella
ja minulla olleen saman isän, jolla oli kolme vaimoa, ja kaksi näistä
oli äitejämme. Ja me olemme siis veljeksiä! Mutta mitäpä me tiedämme?
Lapsina näimme miesten ja naisten kujeilevan kodissamme tavalla, mikä
kummastutti palvelusväkeäkin. Eräs tomppeli, joka sanoi olevansa
haaremin isäntä, levitti kaiken voin omalle leivälleen, korjasi
itselleen kaikki rahat ja tahtoi yksin vallita talon koko naisväkeä.
Meidän muiden hän käski rukoilla, ja hän rukoili itsekin, piru ties
miksi. Eräänä päivänä minä lähestyin pikku tyttöä, joka sai vereni
kuohuksiin; sain selkääni. Tyttö oli sisareni, sen ja sen naisen lapsi,
sanottiin minulle. Isäksi mainittiin aina tuo sama hölmöläinen. Mutta
mistä olisin sen tietänyt? Ja miksi minun piti välttämättä tietää se?
Erään kerran Elias otti kahmalollisen rahaa ja antoi ne miehelle,
jonka talo oli palanut eläimineen, työkaluineen ja kaikkineen; Eliasta
piestiin veriin asti. Koko talo hyväksyi tämän rangaistuksen, pientä
tulisilmäistä sisarta lukuunottamatta. Hän sai vuorostaan selkäsaunan
siksi, että ajatteli toisin kuin muut. Mutta tuli päivä, jolloin
ruumiini oli painava kuin lyijy. Silloin me yksissä neuvoin Eliaan
kanssa panimme talon ylösalaisin, otimme rahat, annoimme aika löylyn
niinsanotulle isällemme, ja painuimme metsiin. Niin, Jeremias, Elias
on veljeni, ei siksi, että meillä on sama isä, vaan siksi, että elämme
samoissa metsissä. Ja sinä olet poikamme ja veljemme, siksi että olet
sen arvoinen: sinä, niinkuin mekin, rakastat raikasta ilmaa, joka
pieksää kasvojamme; hevosta, joka lentää kohti vapautta; pyssyä, joka
tuottaa tuhoa tyhmälle vihamiehelle; kuohuvaa viiniä ja mehukasta
ruokaa; hyvää piippua ja kapinoitsijan kättä. Myöhemmin saat tuta
vieläkin erään nautinnon, jonka sinulle tuottaa nainen, ja joka on
edellisten veroinen. Silloin veresi liikahtaa ja sinä teet paljon pahaa
ympärilläsi. Mutta sekä paha että hyvä ovat saman elämän voimia, ja
elämä välittää vähät siitä, mitä ajattelemme tai mikä meille soveltuu.
Sille ovat kärsimys ja nautinto vain saman sokean tuulen puhalluksia.
Ohjaa venettäsi parhaan taitosi mukaan, elä ja kuole». — — —
Hevonen päästi äänekkään hirnahduksen. Cosma painoi korvansa maata
vasten ja kuunteli; sitten hän nousi, otti pyssynsä ja lähti
tarkastuskierrolle. Tanner vaikeroi hänen askeltensa painosta. Elias
katseli hänen menoaan, otti piipun suustaan, sylkäisi ja alkoi kertoa
osapuilleen seuraavasti:
»Saat kiittää sattumaa täälläolostasi. Ilman tuota sattumaa olisit
jäänyt maan orjaksi, sorretuksi, kunnes sydämesi jonakin päivänä olisi
noussut kapinaan, sillä sen se varmasti olisi tehnyt: suden pennusta
ei ole talon vartiaksi. Cosma siitti sinut seurauksia ajattelematta,
niinkuin hän aina tekee verensä kirouksesta. Mutta tämä kirous ei ole
heikkoutta. Se on voimallinen kuin demoni, vastuunalainen kuin se,
tietoinen kuin se. Eräänä päivänä olimme leiriytyneet metsäiselle
kunnaalle ja olimme kumpikin tyytyväisiä elämään, kun alkoi kuulua
paimenhuilun ääni. Me kuuntelimme ihastuneina. Sävel tuli lähemmäs,
käyden yhä selvemmäksi, sitten puhkesi naisen ääni laulamaan, ja
tämä saattoi meidät vieläkin tyytyväisemmiksi. Cosma huudahti. 'Se
on nuori paimenpoika, ehkäpä paimentyttö'. Ja samassa tanner vapisi.
Hypähdimme seisomaan. Edessämme seisoi nuori maalaistyttö, pidellen
kädessään huilua ja mitellen meitä katseillaan. Aluksi hän ei sanonut
mitään, katselihan vain meitä suurilla mustilla, pahanilkisillä
silmillään. Näytti siltä, kuin olisivat pronssinruskeat kasvomme
luoneet heijastuksen hänen ahavoituneille kasvoilleen. Hänen säärensä
ja jalkansa olivat paljaat ja auringon paahtamat. Katselin häntä
mielihyvin, mutta Cosman veri kuohahti, hänen leukansa värähteli
halusta ja parta tutisi. Nuori paimentyttö pisti kädet selkänsä taa,
otti askeleen eteenpäin ja sanoi, silmäillen uhmaavasti Cosmaa:
'Sinäkö olet Cosma?' Puhuteltu vastasi: 'Olen Cosma ystäville ja
Cosma vihamiehillekin!' 'Oho!' huudahti tyttö halveksivasti, 'älähän
ole niin kopea! Nuo kaksi Cosmaa ovat vain yksi, ja hänet on helppo
saada ansaan!' Ja hän käänsi meille selkänsä nauruun purskahtaen, ja
pujahti kuin jänis kuusikkoon. Silloin näin, että hänellä oli musta,
käsivarren vahvuinen palmikko, joka ulottui hameen helmaan saakka.
Samana iltana kaikui kuun valaisemassa kuusikossa _Doina, Doina_,
joka on vanha kuin menneisyytemme ja nuori kuin keväinen silmu. Se
hymisi kaukaa eikä tullut lähemmäs. Cosma jätti hevosensa ja pyssynsä
ja alkoi luovia huilun ääntä kohti, ja minä seurasin häntä taluttaen
hevosia suitsista. Mutta huilu oli kuin lumottu, sillä juuri kun
sen luuli lähestyvän, kaikuihin se jo jostain kaukaa. Sitten itse
paholainen tuli Cosman avuksi ja lumous oli poissa. Kadotin Cosman
jäljet. Huilun ääntä ei enää kuulunut. Silloin yön alakuloisuus täytti
metsän. Sidoin hevoset puuhun ja aloin poltella piippuani, jääden
odottelemaan, että tummunut taivas lähettäisi meille hopeaviittaisen
kuningattarensa. Ja kun sen lempeä hohde lankesi kuusikkoon, kaikui
kaksi ääntä valkealta tieltä sen polun alapuolelta, missä polttelin
piippuani. Heittäydyin vatsalleni ja katselin alas. Cosma piteli
paimentyttöä vyötäröltä ja hyväili hänen palmikkoaan. Ja se, mitä Cosma
tytölle sanoi, oli kuuntelemisen arvoista: _Oi kaunis tshobanitzani!_
[= pieni paimentyttö, romaniankielellä] _Hedelmä, joka uhkuu halua ja
jota intohimo jäytää. Vihaan aurinkoa, joka saa omistaa sinut mielin
määrin; kiroan tuulta, joka hyväilee sinua pelkoa tuntematta, ja
kadehdin karitsaa, jota painat rintaasi vasten. Tahtoisin olla huilu,
jota huulesi kaiken päivää suutelevat, ja mielelläni tappelisin yksin
Poteraa vastaan vain huviksi sinulle!_ Huumautuneena tyttö pyyteli:
_Cosma, jätä Potera, jätä metsä ja ole minun omani, vain minun!_ Ja
Cosma huudahti: _Oi, tshobanitza-parkani! Sinä vaadit tammea kasvamaan
vuoteen alla! Sinä pyydät ukkosta jyrähtämään kattilassa! Sinä pyydät
Cosmaa olemaan vain sinun omasi. Se olisi liikaa sinulle, eikä
minulle edes kylliksi!_ Kun Cosma oli sanonut nämä sanat, näin pienen
paimentytön polkevan huilun jalkoihinsa, levittävän käsivartensa kuin
lentoon pyrähtävä kyyhkynen, ja katoavan valkealle tielle, joka häipyi
etäisyyteen. Cosma ei seurannut häntä, vaan pani kaksi sormea suuhunsa
ja päästi sovitun vihellyksen. Minä vastasin, ja me jätimme seudun.
»Kolme vuotta myöhemmin samoilimme metsässä, joka oli melko etäällä
tältä seudulta. Satoi. Ajamme käyden. Ja silloin näemme, kuinka eräs
nainen edellämme asettaa tiepuoleen käärön ja häviää pensaikkoon.
Hoputamme hevoset laukkaan. Siinä oli lapsi peittoon käärittynä.
Sen kaulaan kiinnitetystä kastetodistuksesta kävi ilmi, että se oli
kaksivuotias ja nimeltään Jeremias. Se ei itkenyt, vaan katseli
meitä ihmeissään. 'Se näyttää olevan oikea tammen vesa, joka tahtoo
kasvaa metsässä; otan sen hoitooni!' Näin sanoi Cosma ja pisti sinut
reppuunsa. Sinua ruokittiin paahtolihan mehulla. Kolmevuotiaana joit
viiniä. Kuusivuotiaana osasit uida. Tänään olet ampunut ensimäisen
laukauksesi. Huomenna saat oman hevosen, omat pistoolisi, ja saat
seurata kohtaloasi».
* * * * *
Kohtaloni ei aluksi ollut suotuisa.
Oli tuskin kulunut vuottakaan tuosta löytöyöstä, kun jouduimme
_Poteran_ kanssa ensimäiseen kahakkaan, minkä saatan muistaa.
Minulla ei vielä ollut pyssyä, mutta osasin viidenkymmenen askeleen
päästä ampua pistoolillani seulaksi puuhun kiinnitetyn caciulan
[=lampaannahkalakki]. Kun minulla ei ollut tilaisuutta ampua seulaksi
vihollista, huvittelin ampumalla pistoolin tyhjäksi karvalakkeihin,
kuuhun tai vaikkapa hevoseni korvaan. Se oli helppoa. Toista oli, kun
maalitaulukseni ilmestyi vihollisen rinta.
Serethin suu oli tuohon aikaan kohtaamispaikkamme. Hiukan
ylempänä oli tiheä, rehevä pensaikko, ja siellä meidän piti jakaa
kolmenkymmenenkahden miehen kesken kaunis saalis, joka oli puolittain
ostettu, puolittain anastettu Tonavalla. Mutta tullivartija, joka
kantoi kaunaa kuin anoppimuori jostakin vahingosta, jonka Cosma oli
aiheuttanut hänen lautalleen, vainusi meidän olevan lähellä ja möi
meidät Brailan viranomaisille, jotka lähettivät paikalle monilukuisen
_Poteran_. Onneksi miehillemme tämä saapui liian myöhään voidakseen
yllättää ja saartaa meidät ja tuhota meidät tykkänään, mutta se tuli
kuitenkin kyllin varhain sulkeakseen meiltä parhaat tiet.
Tiedettiin, ettei Cosma seurannut sitä tai tätä aikaisempaa menetelmää;
hänellä oli sellaisia sadottain. Tiedettiin myöskin, että hänellä
oli ympärillään joukko vaarallisia ja hyvin aseistettuja miehiä,
joiden lukumäärä ei koskaan pysynyt samana. Tämä riitti järkyttämään
palkkasoturien mieltä, jotka monilukuisuudestaan huolimatta olivat vain
laiskureita ja hyvin haluttomia panemaan henkeään alttiiksi taistelussa
lainsuojattomia miehiä vastaan, jotka olivat lujasti päättäneet elää
vapaina tai myydä henkensä kalliista. Mitä Cosman päästä luvattuaan
hintaan tulee, tiesivät he, missä määrin tämä syötti oli epävarma.
Heti päivällisaterian päätyttyä Cosma ensimäisenä tunsi lähenevän
vaaran. Hän luotti suuresti hevosten aavistuskykyyn. Etenkään hänen
omansa ja Eliaan hevonen eivät usein erehtyneet. Nämä kauniit elukat,
joita oli vuosikausia opetettu, vainusivat kaukaa vihollistovereittensa
läsnäolon ja ilmaisivat sen Cosmalle omalla tavallaan.
Oltiin elokuussa. Saaliinjako oli suoritettu, ja me odotimme vain illan
tuloa, kulkeaksemme jälleen lautalla Serethin yli. Tällä hetkellä
Cosman hevonen lakkasi pureksimasta ruohoa, sen korvat liikahtelivat,
se hirnahteli, ja joskus se piti pitkän aikaa turpaansa maata vasten,
kuin kuunnellen. Cosma, jonka silmät aina ja joka paikassa seurasivat
eläintä, huomasi sen levottomuuden, nousi, silitteli sen päätä ja
puheli sille:
»Raudikkoni, kelpo raudikkoni, sanohan, onko hirttonuora lähestymässä
isäntäsi kaulaa?»
Ja seuralaistensa puoleen kääntyen hän sanoi:
»Tyhjentäkää aseenne ja ladatkaa ne uudestaan tuoreella ruudilla.
Tehkää samoin pistooleille».
Nauru lakkasi. Ilmeet synkistyivät. Tiedettiin, että Cosma oli
omavaltainen, mutta erehtymätön, ja häneen nähden siedettiin mitä
tahansa juuri hänen selvänäköisyytensä vuoksi. Hän oli meidän Jumalamme
ja isäntämme.
Läheisestä kylästä kuului iltakellon soitto; kaikki oli valmiina
lähtöön, kun eräässä puussa vartiota pitävä mies ilmoitti näkevänsä
talonpojan olevan tulossa rattaineen. Cosma antoi Eliaalle ja minulle
merkin hävitä pensaikkoon. Talonpoika lähestyi ja pysähtyi joukon eteen.
»Vesimelooneja, kelpo miehet! Minulla on hyviä vesimelooneja», huusi
hän, pyöritellen säikähtyneitä silmiään.
»Hyvä on», vastasi Cosma, »mutta ikävä kyllä, tulet liian myöhään:
olemme lähtövalmiita».
»Ja minne päin lähdette niin monilukuisina, kysyisin nöyrimmin, jos
sallitaan?»
»Sallitaanpa kyllä: olemme menossa samaan suuntaan, josta sinä tulet.
Ja yhtä nöyrästi kysyn minä sinulta, etkö nähnyt sortajan kätyreitä
leiriytyneinä metsän laitaan?»
»En koiraakaan, kunnon mies! En ainoaakaan noista kirotuista konnista!»
»Kas vain!» sanoi Cosma luottavaisen näköisenä.
Ja meihin kääntyen hän sanoi:
»Mikä onni meitä suosii, ystäväni! Siis matkaan, ennenkuin aurinko
menee mailleen!»
Sitten hän sanoi melooninkaupustelijaksi tekeytyvälle miehelle:
»Kiitos, hyvä veli. Ja vielä pyyntö: lautalle mennessäsi tapaat minun
näköiseni miehen, jolla on mukanaan kaksi kertaa enemmän miehiä kuin
minulla tässä. Hänen nimensä on Elias. No niin, sano hänelle, että olen
käskenyt hänen liittyä minuun kaikkine miehineen. Ja jotta hän uskoisi
sinua, on sinun näytettävä hänelle tämä kultaraha, jonka taivutan
hampaissani. Rahan saat pitää muistona Cosmalta».
»Sinä olet siis Cosma?» huudahti tuo talonpoikaa näyttelevä,
teeskennellen typerää hämmästystä, niinkuin hänen päänsäkin oli typerä;
»Jumalalle kiitos ja siunattu olkoon matkasi!»
»Kiitos toivotuksestasi, sinä hyvä kristitty».
_Poteran_ vakoilija lähti, niellen kaiken, mitä Cosma oli uskotellut
hänelle.
Kun rattaat olivat loitonneet, ojentausi Cosma takakenoon, kasvot
taivasta kohti ja ulvoi:
»Ah, sinä niljainen tullivartija, saat vielä maksaa petollisuutesi!»
Sitten hän huusi minut luokseen ja sanoi:
»Jeremias, kiipeä puuhun ja katso, mitä ajaja tekee päästyään
tienkäänteeseen. Jos tuo on oikea vesimeloonin kaupustelija, ajelen
partani».
Hetkisen kuluttua tulin takaisin ja tiedoitin:
»Hän jätti rattaat, nousi hevosen selkään ja ajoi täyttä laukkaa
tiehensä».
»Kiitos vesimelooneista!» huudahti Cosma.
Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Elias
ehdotteli:
»Olisi ehkä varovaisinta jättää saalis tänne ja kätkeä se pensaikkoon».
»Niin», vastasi Cosma, »mutta vain siinä tapauksessa, että meidän
täytyisi oikaista soiden poikki, sillä ajattelen näin: tällä seudulla
on kaksi tietä ja yksi polku. Polku ei kiinnitä mieltämme, olkoonpa
se vartioitu tai ei, sillä jos lähdemme sitä kautta, teurastetaan
meidät yksitellen kuin karitsat. _Potera_ on jakautunut puoleksi sille
tielle, joka kulkee Serethin yläjuoksuun päin, puoleksi sille, mistä
vakoilija tuli. Saadessaan kuulla, että me lähdemme viimemainittuun
suuntaan, päällikkö vetää joukkonsa pois joen vartta kulkevalta tieltä
ja keskittää ne tänne. Nyt on vain saatava tietää, siirtääkö hän ne
kokonaan vaiko osittain, ja montako miestä jää vartioimaan Serethin
tietä. Tästä on Jeremiaan koetettava saada tieto. He, Jeremias!
Näytähän, että olet vapaan elämän arvoinen! Puen sinut köyhäksi
kalastajapojaksi, ja sinun on juostava paljain jaloin, paljain päin,
keppi kädessä pitkin joen vartta. Jouduttuasi ampiaispesään, on sinun
hengästyneenä kerrottava, että äitisi on kuolemaisillaan ja että olet
menossa kylään noutamaan pappia, joka antaisi hänelle ehtoollisen;
mutta sinun on puhuessasi nyyhkytettävä, niin että kyyneleet juoksevat
pitkin poskiasi, ymmärrätkö? Et ole koskaan itkenyt. No niin, itke
siis nyt kuin laiska nainen! Ja palaa heti takaisin pensaikon läpi
pujotellen».
* * * * *
Enemmän kuin viisikymmentä tuliluikuilla ja käyrillä miekoilla
aseistettua _Poteran_ miestä lojui tupakoiden metsänlaidassa, kun minä
kuljin aivan ohitse, nyyhkyttäen kuin »laiska nainen».
Itku sujui helposti, sillä kuvittelin näkeväni Cosman ja Eliaan
tapettuina, hirtettyinä ja itseni tonkimassa maata orjana.
»Hei, vekkuli! Mihin olet matkalla noin itku suussa? Oletko kadottanut
äitisi?»
»En vielä, mutta äitini on kuolemaisillaan ja minä olen menossa kylään
pappia noutamaan».
»Olkoot hänen syntinsä anteeksiannetut! Mutta sanohan, lapsukainen,
eikö vastaasi tullut ratsastava joukko talonpojan pukuun puettuja
aseistettuja miehiä?»
»Tuli kyllä».
»Oliko heitä paljonkin».
»Ehkä kaksi kertaa niin paljon kuin teitä».
»Mihin päin he olivat menossa?»
»Galatziin päin, pitkin suurta, lautalta lähtevää tietä».
»Siinä he ovat!» huudahti päällikkö tyytyväisenä, miestensä puoleen
kääntyen. »Korkea päällikkömme oli oikeassa kootessaan joukot tuolle
seudulle! Ah, sepä mainiota! Roistot pääsevät hengestään! Me voimme
rauhassa jäädä tänne tupakoimaan».
»Toivotan teille hyvää terveyttä, hyvät ihmiset», sanoin minä.
»Mene Herran nimeen, pienokainen. Tahdotko ottaa hevosen,
jouduttaaksesi matkaa?»
»Kiitos, mutta pelkään putoavani».
»Mitä työtä teet?»
»Kalastelen isäni kanssa».
* * * * *
Auringon punertava kehrä kosketti taivaanrantaa, kun joukkomme lähti
yksimielisenä liikehtimään pitkin Serethin rantaa, päätettyään hyökätä
vihollisjoukon kimppuun, hajoittaa sen ja paeta ennen _Poteran_
pääjoukon saapumista, jonka laukausten vaihto kutsuisi paikalle. Lähdön
hetkellä Cosma sanoi miehilleen:
»Kahdeksan vuotta olemme eläneet vapaina yhdessä eikä meillä ole ollut
syytä valittaa kohtaloamme, sillä tähän saakka on kestettävänämme ollut
vain pikku kahakoita. Nyt saattaa yksi ja toinen päästä hengestään. No
niin, muistakaamme siis, että yksi vapaudessa eletty vuosi on enemmän
arvoinen kuin kokonainen elämä orjuudessa. Vapaalle miehelle on kaikki,
mikä ei ole vapautta, kuolemaa, vieläpä loputonta kuolemaa. Katsokaa
lastamme Jeremiasta, hän pani äsken itsensä alttiiksi samalle vaaralle
kuin mekin; ja vain minä yksin tiedän, kuinka rakas hän on minulle,
sillä hän on meidän vertamme. Toivon hänelle, kuten meille kaikille,
mieluummin kuolemaa kuin orjuuteen joutumista».
Joukkueen _vataffi_, — joka Cosman määräysten ja suunnitelmien mukaan
ohjasi ryöstöjen toimeenpanoa, — vastasi miestensä puolesta:
»Cosma, me ajattelemme samoin kuin sinäkin: vapaus tai kuolema».
Näitä sanoja seurasi outo ratsastus. Vain seinä olisi voinut
pysähdyttää sellaisen vyöryn. Varustettuja kun kaikki olimme
puhvelinnahkaliiveillä, jotka suojelivat rintaamme, pelkäsimme enemmän
hevosten kuin itsemme haavoittumista. Minun paikkani oli ratsujoukon
etunenässä, Cosman ja Eliaan välissä.
Kädenkäänteessä olimme _poterachien_ niskassa, ja aavistamatta, mistä
oli kysymys, hypähtivät nämä kiireesti satuloihinsa. Me avasimme tulen
heitä kohti puolihämärässä metsässä, ja pyssymme sylkivät kidoistaan
korvia huumaavan raesateen, joka peitti kaiken savuun. Ja olimme jo,
metsään hajaantuneina, jatkamassa matkaa, kun takaapäin ammuttu laukaus
sattui niskaani ja pudotti minut hevosen selästä.