Jeremias, heitä aseesi, sillä olkoonpa loukkaus millainen tahansa,
pappi ei nouse kostoon omassaan eikä toisten talossa!... Jumalan
asia on tuomita oikea ja väärä... Ja siinä kaikki, mitä minulla on
sanottavaa sinulle, sinä sydämetön, häpeämätön ja säälimätön mies.
Mutta sinulle, Anghel, haluan puhua enemmän, sillä sinulta ei puutu
sydäntä, hävyntunnetta eikä sääliä. Anghel, minä tiedän, että olet
onneton kodissasi... Mutta etsitkö lohdutusta toisten onnettomuudesta?
En puhu itsestäni. Minä jaksan kantaa ristin, jonka Herra tekee päivä
päivältä raskaammaksi, rangaistakseen heikkoa lihaani siitä, että
himoitsin lihan nautintoa, muistuttaakseen minulle, että _kaunis
nainen, jolta puuttuu järkeä, on kuin kultarengas sian kärsässä_. Mutta
katso tätä nuorta miestä, josta Jumala vihassaan on tehnyt vävyni, ja
joka vapisee kuin kuollut lehti, nähdessään että hänen avio-onnensa
on saanut kuolettavan iskun, ja tuon iskun olet antanut sinä, jolta
ei puutu sydäntä, häpyä eikä sääliä... Anghel, katso häntä, ja paina
mieleesi, että _ankara ojennus odottaa sitä, joka poikkeaa oikealta
tieltä_!... Minäkin poikkesin siltä tieltä, tahtoessani yksin omistaa
tämän naisen, jonka Jumala oli tarkoittanut kaikkien yhteiseksi...
Ja tässä minä saan ojennukseni... Tämä nuori mies on poikennut
tieltä hylätessään kunniallisen rakkauden ja avatessaan sylinsä
tytölle, jonka tulisi olla yleinen, minun tyttärelleni... Ja hän saa
ojennuksensa. Sinä, Anghel, saat myöskin omasi! En toivota sinulle
pahaa, mutta paha on sinussa itsessäsi, sillä joskin on inhimillistä
langeta saastaan, jota luulee puhtaudeksi, ei ole sallittua heittäytyä
ehdoin tahdoin sen saastutettavaksi. Lähtekää! Olkoon rauha teidän
kanssanne, mutta peljätkää Jumalaa ja _matoja, jotka eivät koskaan
nuku_... [Romaniankielellä: vermii cei neadormiti, valvovat, ikuisesti
hereilläolevat madot.]
»Kuulitko, Adrien?... Valvovat madot! Kas täällä ne ovat!... Ne ovat
täällä riepujen alla, jotka peittävät niitä ja elävää raatoani... Ne
ovat jäytäneet minua hitaasti kokonaisen vuoden... Ja tuona vuotena on
elänyt vain pääni, aivoni...
»Anghel-eno _on_ mennyttä!... Kaikki on sortunut! Ei ole jälkeäkään
enää hänen kauniista talostaan, kauniista lapsistaan, puhtaasta
paidastaan ja kiiltävistä saappaistaan... Sortunut on ruumis, joka ei
koskaan ollut tuntenut väsymystä eikä sairautta!... Ja mitä julmien
murhamiesten ei onnistunut tuhota, sen tuhoavat nyt alati valvovat
madot!...
»Vain aivot yksin pitävät puoliaan... Ne ovat minulle sammumattomana
lyhtynä loputtomassa yössä, yössä, joka alkoi sinä iltana, jolloin
poikani laskettiin hautaan... Mutta lyhty on alkanut loistaa... Eikä
öljyä ole enää ollut muuhun... Kaikki vain tuota liekkiä varten... Ja
näin olen löytänyt pelastuksen...
»Sataviisikymmentä naulaa arvotonta multaa, joka tahtoi hallita maata!
Kas tässä se nyt makaa liikkumattomana!... Niin paljon tarpeita, niin
paljon pyyteitä, niin paljon riehuntaa, ja niin vähän iäisyyttä!...
Herra, kuinka oletkaan ollut taitamaton luodessasi taideteostasi! Pää
yksin olisi riittänyt. Missä muualla paitsi aivoissa olen löytänyt
äärettömyyttä? Ja kun ajattelen, että tuo äärettömyys, tuo ainoa, mikä
meissä on iäistä, oli typistetty olemattomiin, poljettu kuin hiekkajyvä
olemukseni uumeniin! Koko talo täynnä melua... Suuri kirstu, joka
sulkee sisäänsä ihmisen yötä ja päivää... Olkivalkea, jonka pitäisi
valaista koko temppeli, mutta joka vain savuaa, tukehduttaa ja tekee
siellä asumisen mahdottomaksi...
»Näinä seitsemänä vuotena olen ajatellut kaikkea, mitä ajatella
saattaa... Olen lukenut kolmeen kertaan Vanhan ja Uuden Testamentin.
»Salomon sanoo yhdessä ainoassa saarnassaan kaiken, mitä elämästä on
sanottavaa. Ei voisi sanoa paremmin eikä enempää, vaikka puhuisi
pysähtymättä kymmenentuhatta vuotta. Eikä kuitenkaan ole vähemmän
totta, että _sekin on turhuutta, ja tuulen takaa-ajamista_! ... Sitä
vähäistäkään onnea, jonka tämä viisas löytää, ei ole olemassa. Elämässä
ei ole kysymys onnen löytämisestä, vaan sen säilyttämisestä; mutta
pysyväisyyttähän ei ole elämässä... Pääasia on muuten tietää, mitä
hyötyä siitä olisi...
»Ja siksi minä olen luopunut elämästä ja kääntänyt katseeni kuolemaa
kohti...
»Ihminen on kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin mikään ei enää
tuota hänelle iloa... Olen ollut kuolleena jo kolme vuotta... Mutta
vapaa olen ollut vain puoli vuotta, siitä päivästä alkaen, jolloin
silmäni avautuivat iäisyydelle... Silloin löysin sen, mikä pysyy...
Päivä ja yö on minulle yhtäkaikkista. Olen kaikkialla, näen kaiken,
tunnen kaiken, eikä mikään koske minuun. Ilo ja suru ovat esteitä
vapautemme tiellä...»
* * * * *
»Useammin kuin kerran olen ollut luisumaisillani olemattomuuteen,
mutta olen aina huomannut sen ajoissa. Sen huomaa. Kun loppu tekee
tuloaan, tuntee ylenannatusta, ja painostusta otsassa... Vain sekunti
tarkkaamattomuutta ja kaikki on ohi...
»Kerran huvittelin omalla tavallani elämällä ja kuolemalla. Se sattui
viime talvena. En tiennyt, oliko päivä vai yö; se ei ole pitkään
aikaan merkinnyt minulle mitään... Annoin ajatusteni harhailla...
Milloin jokin iloinen muisto entisajoilta sai mieleni kääntymään
elämän puoleen, milloin taas jokin surullinen muisto työnsi minua
kuolemaa kohti. Etäältä kuuluva tuskan parkaisu herätti minussa
vastenmielisyyttä: kylässä teurastettiin jouluporsasta... Uh!...
Muistin, kuinka usein itse olin painanut polveni sian päälle, kuinka
usein olin taitavasti upottanut pitkän puukkoni sydämeen, joka
sykähteli vasemman kainalon alla, tai pehmeään kurkkuun, aina sen
mukaan, mihin tahdoin tulla... Usein lennähti lämmin veri suihkuna
kasvoilleni... Elukka rimpuili vastaan, sitten sen silmät sumenivat, se
oli kuollut; minä taputtelin sitä, samoin kuin taputellaan rakastettua
naista, tahtoen siten ikäänkuin suoda itse elämälle ystävällisen
taputuksen.
»Tämä synkistytti mieleni... Maailma kaikkineen häipyi pois... Ei
enää muistoja, ei enää ilmaa... Unettava velttous valtasi aivoni...
Kurkkuuni nousi pala... Raskas paino laskeutui silmieni ylle... Annoin
kaiken mennä menojaan. _Sanoin: on hyvä näin_!...
»Yhtäkkiä kajahti ikkunani alta kolmen lapsenäänen laulamana:
»Hyvää huomenta, joulu-ukko!...
Hyvää huomenta, joulu-ukko!...
Hyvää huomenta, joulu-ukko!...
»Sitten ovi avautui selkoselälleen, antaen pakkasen ja elämän tulvia
sisään, ja hullu palvelijani, mukanaan kolme poikasta, tölmäsi
huoneeseeni, missä vielä tuntui kuoleman siiven suhahdus. Hän se
oli houkutellut synkkään kapakkaan lapset, jotka tavanmukaisesti
kiertelivät pitkin kylää hyvää joulua toivottamassa... Seitsemään
vuoteen eivät nuo iloiset äänet olleet lähestyneet ikkunoitani...
Minulla ei ollut mitään, ei pähkinöitä, ei rinkeleitä eikä viikunoita,
joita oli tapana antaa heille...
»Minä annoin heille viisipennisiä... He toivottivat minulle pikaista
parantumista ja lähtivät, vieden mukanaan raikkaan ilman ja elämän...
»Katsellessani heidän menoaan unohdin kuoleman ja olisin tahtonut
itkeä... Kylässä oli joulu... Eikä Anghel-enolla, tuolla kunnon
kristityllä, ollut antaa ainoatakaan pähkinää, viikunaa eikä rinkeliä
lapsille, jotka toivottivat _hyvää huomenta joulu-ukolle_.»
* * * * *
Anghel-enon suu ammotti selällään korvasta toiseen, paljastaen
pääkallomaisen, keltaisenmustan hammasrivin. Adrien ei tiennyt, oliko
sairas vetänyt viimeisen henkäyksensä vai tahtoiko hän vain itkeä.
Vuoteen laidan yli riippuva käsi alkoi vavisten hapuilla lattialta
viinapulloa. Adrien ymmärsi ja kysyi:
»Tahdotko juoda, eno?...»
Hän nousi auttamaan häntä.
»Kyllä... pian... minä tukehdun...»
Adrien täytti pienen lasin ja tyhjensi sen avoimeen suuhun. Lasi
kilahteli hampaita vasten, jotka löivät loukkua, kuin olisi ankara vilu
puistattanut sairasta.
Lääke tehosi pian. Alkoholisti tyyntyi.
»Adrien, minä kuolen pian... Ainoaksi perinnöksi annan sinulle neuvon:
vältä kevyttä iloa kaikin voimin, ja niin kauan kuin vielä on aikaa.
Se tuottaa meille eniten kärsimystä... Ja mikä vahinko se onkaan!
Kevyt ilo vaatii itselleen koko elämämme. Kuluttamansa öljytynnyrin
asemesta se antaa meille oliivin. Se on vähän. Liian vähän. Koirat ovat
kaltaisiamme intohimossa, mutta voittavat meidät viisaudessa.
»Inhimillisen hulluuden esimerkkinä olisin tahtonut kertoa sinulle
Cosman, Jeremian isän ja etäisen sukulaisemme, elämäntarinan. Mutta
voimani eivät riitä niin pitkään tarinaan... Jeremias itse saa joskus
kertoa sen sinulle paremmin kuin minä...
»Mutta sitä, minkä annan anteeksi Cosmalle, en anna anteeksi itselleni
ja kaikkein vähimmän sinulle. Cosmalla ei ollut aivoja. Minulla oli
niistä puolet. Sinä tiesit kaksikymmenvuotiaana sen, mitä me emme
tietäneet viisikymmenvuotiaina: sinä tiesit, että huvitukset saattavat
meidät uskomaan, että ne ovat koko elämä, ettei niiden ulkopuolella
ole mitään, ja asia onkin päinvastoin. Tämän tulin tietämään liian
myöhään... Cosma ei ole sitä koskaan tietänyt».
* * * * *
Adrien piti parhaana ilmaista ajatuksensa:
»Eno, ei mikään tieto voi lannistaa suurta intohimoa, lannistamatta
samalla itse ihmistäkin...»
»Mitä tarkoitat lannistamisella?» kysyi Anghel väsyneesti.
»Sanon lannistuneeksi ihmistä, joka pakottautuu elämään toisenlaista
elämää, kuin mihin hän tuntee olevansa määrätty».
Anghel ravisti päätään ja sanoi:
»Sellainenko on lannistunut ihminen? Ja miksi nimität ihmistä, joka ei
pakottaudu muullaiseen elämään, kuin mihin hän on määrätty?»
Adrien ei uskaltanut kiihdyttää sairaan mieltä, vaan vaikeni; mutta
tämä kysyi uudelleen:
»Miksi nimität häntä, poikani? Etkö tahdo vastata?... Eikö ihminen,
joka ei tahdo pakottautua muuhun elämään, kuin mihin hänet on määrätty,
ole Anghel-enon kaltainen?... Tunnetko tuon Anghel-enon? Tahdotko
tietää, kuinka hänelle kävi, eläessään elämää, johon hänet muka oli
määrätty... No niin, Adrien, nosta peitto päältäni!... Kas niin,
ota pois nämä rievut, ja katsele Anghel-enoa, joka ei ymmärtänyt
pakottautua muuhun elämään, kuin mihin kohtalo oli hänet määrännyt! Ota
pois peitot ja katsele, poikani! Näkemäsi tekee sinut vakuutetummaksi
kuin tuhannet puheet! Ota peitot pois!»
»Säästä minua, eno... Minä pelkään», sammalsi Adrien.
»Käsken sinua ottamaan pois peitot ja katselemaan minua!» huusi Anghel
viimeisillä voimillaan.
»Suo anteeksi, eno, sääli minua!»
Vavisten sai Anghel vaivoin viedyksi vasemman kätensä huulilleen ja
alkoi viheltää. Poika riensi heti saapuville ja aikoi täyttää lasin.
»Ei... Ei sitä... Puhdista minut ensin», sanoi sairas.
Hullu alkoi heitellä vimmatusti riepuja hänen yltään, ja sitä mukaa
kuin ruumis paljastui, täytti ruton löyhkä huoneen. Kun viimeinen
peitto oli poissa, huusi Anghel:
»Tule lähemmäs, Adrien, ja sen hellyyden nimessä, jota aina olen
tuntenut sinua kohtaan, katso tänne!»
Adrien lähestyi kauhun valtaamana, ja mielipuoli väistyi syrjään,
jääden kuin vartia seisomaan vuoteen jalkopäähän. Mutta Adrienin silmät
ehtivät tuskin vilahdukselta nähdä luut, joiden paljaat päät pistivät
esiin repeytyneen nahan alta, kun hän jo peitti käsin kasvonsa ja
syöksyi ovelle, huutaen:
»Kauheaa!... Kauheaa!... Tuoko on Anghel-eno?»
* * * * *
Samassa astui huoneeseen kaunis, vanha mies, jonka kasvot olivat synkät
ja parroittuneet ja vartalo vanttera. Adrien töytäsi hänen leveää
rintaansa vasten. Vieras sulki hänet syliinsä.
»Mitä nyt, Adrien? Pelkäätkö enoasi?»
Nämä sanat kuullessaan Anghel käänsi päänsä vieraaseen päin ja huusi:
»Jeremias! Jeremias! Estä häntä!... Älä anna hänen mennä!... Rukoilen
sinua... Täällä... täällä... heti... tahdon, että kerrot hänelle Cosman
järkyttävän elämäntarinan... Tahdon kuulla sen, ennenkuin kuolen.
Tahdon, että paljastat tälle nuorelle miehelle intohimojen hulluuden...
Cosman pettävän ilon ja hänen todet kärsimyksensä... Hänen turhat
huvinsa ja hänen hampaittensa kiristyksen... Osoita hänelle, kuinka
järjettömän julma Jumala oli, kun hän loi lihan, saadakseen nauttia
sen kiduttamisesta... Osoita hänelle, mikä tuho odottaa jokaista, joka
antaa aistien huuman temmata itsensä pyörteisiinsä... Osoita hänelle,
Jeremias... sano hänelle... Kerro hänelle Cosmasta!»
Yht'äkkiä Anghel vaikeni. Silmät tuijottivat kattoon. Kädet
vavahtelivat.
»Puhu, Jeremias... Kerro, kuka Cosma oli», lisäsi hän, katse yhä
kattoon tähdättynä.
Adrien oli huutamaisillaan, mutta Jeremias painoi kätensä hänen
suulleen. Peloittavasti mulkoillen hän sitten tarttui hänen käteensä,
ja silmäillen vuoroin kuolevaa, vuoroin Adrienia, hän alkoi puhua
kaikuvalla äänellä ja jokaista sanaa korostaen seuraavasti:
_Cosma oli aikakautensa intohimoisin mies... Hänen elämänsä oli kuin
rajuilma, jota salamat halkovat... Hänen sydämensä sai tuntea suurta
iloa ja yli-inhimillisiä kärsimyksiä. Ja Cosma sai kuolemalla sovittaa
tekemänsä vääryydet, väkivaltaisuudet ja erheet..._
Jeremias pysähtyi, päästi Adrienin käden ja kumartui Anghel-enon
jäykistyneiden kasvojen yli, joita hän hetkisen katseli. Kääntyen
sitten katsomaan Adrieniin, hän kosketti kahdella sormellaan silmiä,
jotka selkosellaan tuijottivat kattoon. Mutta Anghel-enon avoimet
silmät katselivat jo salaperäistä Iäisyyttä.
COSMA
Jeremias veti kauhistuneen Adrienin muassaan ränsistyneeseen
kapakkahuoneeseen. Täällä hän nosti pitkälle tomuttuneelle pöydälle
täyteen ahdetun eväsreppunsa, jonka oli sisään tullessaan heittänyt
lattialle, otti repusta kilon painoisen leivän, suuren kimpaleen
rasvaista kinkkua, suunnattoman sipulin ja veitsen. Istuutuen sitten
penkille, tuo uskomaton olento murskasi nyrkillään sipulin, halkaisi
leivän, kikkasi kappaleen sianlihaa ja, kehoitettuaan Adrienia tekemään
samoin, ryhtyi pistelemään suuhunsa suunnattomalla ruokahalulla.
Kutsua noudattamatta Adrien lyyhistyi penkille ja painoi otsansa
käsiään vasten. Jeremias ei pyydellyt häntä sen enempää, vaan ahmi
kaiken yksinään. Vain kerran hän keskeytti syöntinsä mennen kellariin,
mistä toi viiden litran viiniastian ja kaatoi sitten itselleen juotavaa
okaan, jota hän käytti lasinaan. [Oka = poltetusta savesta tehty astia,
joka vetää 1,300 gr]
Puolen tunnin kuluttua oli leipä, sianliha, sipuli ja puolet viinistä
kadonnut hänen kurkkuunsa. Kun Adrien nosti päätään, näki hän Jeremiaan
polttelevan piippuaan ja hymyilevän tuuheiden viiksiensä takaa. Nuori
mies katseli häntä kuin hirviötä konsanaan. Jeremias vastasi tähän
katseeseen liikuttamalla vilkkaasti valkeita kulmakarvojaan, harmaata
tukkaansa ja lakkiaan, joka kohosi sen yllä kuin pienoinen heinäsuova.
Ainoa, mikä ilmaisi rakkautta kaiken tämän julmuuden keskellä,
olivat hänen suuret mustat silmänsä, kirkkaat kuin lapsen silmät: ne
puhuivat kaikkein luotettavinta, vilpittömintä ystävyyden kieltä.
Kaikki muu oli hänessä vain eläimellistä, tuo villi parta, tahraiset,
loan peittämät vaatteet, likainen paita, jonka kaulus oli sidottu
kiinni nuoranpätkällä, ja nuo karhunkäpälät, joilla olisi voinut
lyödä kuoliaaksi vaikka härän. Ja ikäänkuin antaakseen Adrienille
lisätodisteen raakuudestaan Jeremias tarttui okaan, joka oli täynnä
viiniä, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja, sensijaan että olisi
vetänyt henkeä, iski hampaansa savimaljakon reunaan, puraisi siitä
kappaleen kuin olisi se ollut leipää, pureskeli sitä ja sylki sirut
pöydälle.
Miehet katselivat toisiaan silmästä silmään.
»Etkö tunne näitä kasvoja, poikani? Eivätkö ne johda mieleesi
hämärintäkään muistoa menneiltä ajoilta? Oli ankara talvi, kun minä
eräänä yönä tapaan tiellä lähellä kotikyläämme naisparan, jonka hameet
ovat jäässä, ja nostan hänet rattailleni. Tiellä hän avaa minulle
sydämensä ja kertoo huolensa: hän on leski ja hänen viisivuotias
lapsensa menehtyy salaiseen tautiin, ilman paranemisen toivoa...
Saavumme hänen asunnolleen; minä tartun poikasen luiseviin ranteisiin
ja upottaen katseeni hänen silmiinsä, jotka katsovat tiukasti omiini,
huudan sisässäni ukkosen voimalla: _Minä tahdon, te elämän pimeät
voimat! Minä tahdon, että tämä lapsi paranee! Pienokainen, sinä
paranet, sinun ei enää tarvitse itkeä, saat nukkua, ymmärrätkö? Rauha,
terveys, elämä tulevat osaksesi. Armen_! Ja pieni mies vaipui unen
helmaan, jota hän ei aikoihin ollut tuntenut. Ja hän parani, kasvoi
suureksi ja kauniiksi pojaksi, jollaisena nyt näen hänet edessäni. Etkö
tunne näitä kasvoja, poikaseni?...
»Sinäkö, Jeremias, olet se salaperäinen mies, joka teki tuon ihmeen?»
Jeremias nyökkäsi myöntävästi. Adrien tarttui hänen karvaiseen käteensä
ja suuteli sitä. Käsi hajusi kuin märkä koira. Ulkona ripsoi hienoa,
sumuista kevätsadetta. Ruokokaton halkeamasta tunkeutui huuru ja vieno
sade rauhallisena vihmana kapakkaan.
Rujo sairaanhoitaja syöksähti läähättäen sisään ja jäi hölmömäisesti
katselemaan molempia miehiä. Jeremias sanoi hänelle:
»Nyt ei sinulla enää ole täällä mitään tehtävää. Mene, poika-parka, ja
laske raskas pääsi ratakiskoille. Siten pääset elämästä, joka, kuten
pääsikin, on liian raskas hartioillesi. Mene, ja tee niinkuin sanoin:
se on sinulle parasta».
Puhuteltu katosi kuten oli tullutkin.
»Sinulle, Adrien, jonka hartiat ovat kyllin vahvat kantamaan elämää,
minä kerron Cosman, isäni, tarinan».
* * *
Varhaisin muistoni vie minut maailman alkuun, varhaisimman lapsuuteni
kaukaiseen maahan, seitsemänkymmenen vuoden taa. Ja kun muistaa eletyn
seikan seitsemänkymmenen vuoden takaa, on siellä todellakin maailman
alku.
Istuin puunrungolla ja katselin kuvaani järvestä kuin kolmiviikkoinen
koiranpentu, joka katsella töllistelee kuononsa ympärillä lenteleviä
hyttysiä. Ympärilläni oli korkeita puita, joiden latvat pitelivät
pilviä. Näin ne vain selälläni maaten. Jostain lähistöltä kuului
ryöppyävän kosken kohu. Edessäni oli mökki, johon kulki edestakaisin
kookkaita miehiä, yllään roimahousut, ja juovikkaisiin hameisiin
puettuja naisia, jotka puhuivat äänekkäästi ja käsiään huitoen.
Yhtäkkiä kuuluu mökistä huutoa ja kaunishameiset naiset juoksevat
sieltä pakosalle. Sitten miehet kiistelevät keskenään, kunnes paikalle
saapuu kaikkein vahvin joukosta ja palauttaa rauhan. Kaikki poistuvat,
lukuunottamatta väkevää ja erästä toista, jonka tunnen yhtä hyvin kuin
hänetkin, ja nyt tapahtuu jotakin kummaa! Suurempi hyppää heikomman
selkään ja antaa kantaa itseään ympäri pihaa, kunnes molemmat kierivät
maassa. En ymmärrä tästä mitään ja katselen edelleen peilikuvaani
järvestä. — — —
Kuva, joka seuraa tätä ensimäistä muistoani, on selvempi. Minä puhuin.
Sanoin kookkaampaa miestä _Cosmaksi_ ja toista _Eliaaksi_. He olivat
minulle yhtäkaikkisia, paitsi milloin nostivat minut hevosen selkään ja
antoivat minun ratsastaa. Silloin läimäyttelin heitä korville, sillä
iloni oli liian valtava. Muuten elelin yksikseni. Oleskelimme nyt
niin laajan veden partaalla, että toista rantaa tuskin näkyi. Puiden
riippuoksat kostuttivat lehviään hiljalleen virtaavassa vedessä. Aika
ajoin tuli luoksemme muukalaisia, joiden veneet olivat täynnä lastia,
ja tämä tuotti minulle paljon ikävää: kukaan ei ymmärtänyt, että
minäkin olisin halunnut nousta tuollaiseen näkinkenkään ja lipua pitkin
veden pintaa, kuten hekin. Mutta eräänä aamuna livahdin kenenkään
huomaamatta tyhjään veneeseen, katkaisin veitselläni köyden, jolla vene
oli kiinnitetty puuhun, ja nyt viilettelin minäkin — ensin hiljalleen,
sitten nopeammin, ja viimein virta tempasi minut mukaansa. Olin niin
haltioissani, että taputin omia poskiani, kun ei minulla ollut ketä
taputtaa. Edessäni oli ääretön ulappa, joka ulottui tuin jättiläisvyö
toisesta taivaanrannasta toiseen. Se välähteli auringonpaisteessa
hopealle ja kullalle. Minulla oli vain yksi toive siinä yksin
lipuessani: liukua yhä nopeammin. Mutta silloin alkoi toinen vene
ajaa minua takaa, ja Elias saavutti minut. Kun minut tuotiin Cosman
luo, sanoi tämä jotakin, en tiedä mitä, sillä en kuunnellut häntä;
mutta samassa tunsin hänen raskaitten käsiensä laskeutuvan takaapäin
olalleni. Koetin kaikin voimin vastustaa niiden yhä enenevää painoa,
sitten tunsin niskassani Cosman kuuman henkäyksen, sääreni notkahtivat,
lyyhistyin kokoon ja olin pyörtyä. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut
suudelmaa poskellani, mutta tuosta aamusta lähtien aloin rakastaa
Cosmaa. Rakkauteni sai uutta virikettä tuon päivän jälkeisenä yönä,
kun Cosma, Eliaan hälyytettyä meidät hereille, valoi paloöljyä mökin
lattialle ja käski minun pistää siihen tulen, minkä heti teinkin. Kun
hetkistä myöhemmin ajoin täyttä laukkaa Eliaan sylissä, Cosman hevosen
kavioiden lennättäessä kasvoilleni lokaa, käännyin katsomaan paloa ja
sanoin itsekseni: _Tuo on minun työtäni_. — — —
Kuu, joka loisti tyynenä kesäisellä taivaankannella suoraan päittemme
päällä kuin pyöreä hopeatarjotin, valaisi kasvojamme ja korkeiden
kuusten reunustamaa aukiota, kun Cosma yhtäkkiä näyttäytyi minulle
sellaisena, jollainen hän aina oli: suojelijana ja hirmuvaltiaana.
Olin ehkä yhdeksänvuotias, mutta vahva kuin villisorsa. Kaikkien
vuodenaikojen ilmat, kuljeksiva elämä eri seuduissa ja ilmastoissa
oli karaissut minut. Sairaus oli minulle tuntematon, kuten yhä
vieläkin. Tämän sädehtivän ja ikimuistoisen yön jälkeisenä päivänä
tapahtui jotain suurta. Ilman aihetta ja pienintäkään oikeutta Cosma
oli antanut määräyksen poistua salakuljettajille erittäin edulliselta
leiripaikalta, ja kuljetti meidät aseinemme ja tavaroinemme jylhään,
vuoriseen ja yksinäiseen seutuun, jonne itse paholainen lienee
hirttänyt isänsä. Kaikki olivat tyytymättömiä tähän mielivaltaiseen
päätökseen, ja he olivat oikeassa: ei merkitse mitään olla tuulten
tuttu, perhe-elämä juurtuu salakuljettajaan kuin sammal puun kupeeseen.
Hän solmii tuttavuuksia, rakastaa, kiintyy. On luonnollista, että
hän vaaran uhatessa heittää kaiken ja pelastautuu, mutta yhtä totta
on myöskin, että hän kaikkialle jättää kappaleen vertavuotavaa
sydäntään. Cosma yksin piti kiinni vain vapaudesta. Hän yksin, — vaikka
olisikin ollut rakastunut hellyyteen saakka, — ei jättänyt jäljelle
hiuskarvaakaan tuuheasta harjastaan. Elias oli niinikään sydämensä
herra, mutta hänen sydämensä ei tuottanut hänelle paljoa vaivaa;
hän rakasti vain viisautta; hän edusti joukkueessa järkeä, asettaen
viisauden vapauttakin, salakuljettajan kalleinta aarretta, korkeammalle.
Lähtökäsky, joka tuli hetkellä, jolloin miehet naurattelivat naisiaan,
otettiin vastaan melkein yksimielisen vastahakoisesti. Cosma laukaisi
molemmat pistoolinsa ja jylisi kuin ukkonen:
»Korjatkoon naisväki luunsa täältä, ennenkuin olen kolmasti vetäissyt
henkeä! Ja ken hyppää viimeisenä satulaan, saa seurata lemmittyään!»
Naiset katosivat, kieritellen pitkin jyrkänteen kuvetta. Miehet
alistuivat. Ja me marssimme kahdeksan tuntia, pysähtyen matkalla vain
kerran.
Nyt joukkue nukkui... Olimme juuri heränneet ensi unestamme metsän
aukeamassa, joka kylpi kuun lempeässä hohteessa. Cosma odotti
lähettiä... Hän saapui.
»No niin, olinko oikeassa», tiedusteli päällikkö, »vai olenko vain
kurja jänis?»
Talonpoika lähestyi ja sanoi, hänen kättään suudellen:
»Olet oikeassa, Cosma... Seuraavan aterian aikana tuli Carc-Serdar
[Carc-Serdar = kevyen ratsuväen kapteeni Turkin vallan aikana]
leiripaikallesi monilukuisen poteran kanssa». [poter =
palkkasoturijoukkue, joka etsiskelee rosvoja]
Voitonriemuisena Cosma silloin huusi Eliaalle: »Lue hänelle käteen
kolmekymmentä dukaattia jaettavaksi jälkeenjääneille lemmityisille!
Mitä miehiin tulee, olkoot he onnellisia saadessaan pitää nahkansa:
rakastajattaria he löytävät kaikkialla!...»
Elias antoi rahat ja vaikeni... Hän vaikeni, mutta tuo äänettömyys oli
kiusoittavaa, ilmaisten viisaalla olevan jotain sanottavaa, ja kun
Elias ajatteli jotakin eikä sanonut mitään, tiesi Cosma ennakolta,
ettei ollut oikeassa. Cosma oli loukkautunut. Tällaista ei Cosma voinut
sietää!
»Elias! Sinun äänettömyytesi kiusoittaa minua ... Puhu suusi
puhtaaksi... Mutta ole varoillasi: jos olet oikeassa, niin muserran
sinut alleni!...»