lihapalaa, joka ei lakkaa lyömästä. Tuota naurista, tuota palleroista
artisokkaa, joka kätkee itseensä iäisyyden, joka saa ikuisen
liikkumiskyvyn sinä hetkenä, jolloin se joutuu naisen lämpimään
kohtuun, jolloin se varmastikaan ei ole neulankärkeä suurempi; joka
kasvaa ja lyö; joka ailahtelee, riemuitsee, kärsii ja lyö pysähtymättä
synnyinhetkestään kuolemaansa saakka. Kas niin!... Olkaamme
oikeamielisiä tuota poloista pahantekijää kohtaan! Se tuottaa meille
tosin paljon pahaa, mutta se tekee sen anteliaisuuttaan. Ah! Taasen
muistoja!... Siunatut muistot!... Olkoon menneeksi... Eläkäämme vielä
hetkinen kauheassa menneisyydessä!... — — —
»Jollei kyynelteni lähde jo olisi kuivunut, itkisin mielelläni sen
nuorukaisen vuoksi, mikä olin kaksikymmenvuotiaana... Kiipesin siihen
aikaan kohti onneni kukkulaa, ja kuohuva vereni pani minut elämään
sataa elämää yht'aikaa. Mikään ympärilläni ei ollut minulle vierasta,
yhtävähän ilo kuin surukaan. Anghel-eno oli mukana niin häissä kuin
kiistassakin. Minä se tyhjensin ensimäisen ja viimeisen viinilasin ja
minä niinikään olin viimeinen tappelussa! Sillä — kaikkivoipa Jumala!
— on suloista kuulla ohimoittensa jyskyttävän 'Kristuksen veren'
voimasta, samoinkuin on suloista iskeä pilantekijää, joka nauraa
hohottaa päin naamaasi. Ja tiedetäänhän, että 'Herramme veri' usein
juhlatilaisuuksissamme sekoittuu meidän kuolevaisten vereen.
»Samoin kävi tuona joulunakin, josta aion kertoa sinulle...
»Luulisin sinun hiukan muistavankin sitä, sillä olit kuusivuotias ja
olit näkemässä tuota ottelua... — — —
»Millaisia olivatkaan entisajan suuret kirkkojuhlat!... Totisesti on
ihminen surkea nauta!... Elämä koettelee häntä, muuttaa perin hänen
tunteensa ja turmelee hänen sielunsa paljon helpommin kuin eläinten,
jotka pysyvät samanlaisina ajasta aikaan.
»Kun vertaa nuoruusaikani hurjia miehiä nykypäivien rujoihin, voisi
heitä täydellä syyllä sanoa jalopeuroiksi. Heidän joukossaan oli
heikkojakin, mutta sellaisista ei kukaan välittänyt, sellaisia ei
otettu lukuun. Kun jossakin Petroin, Cazassun tai Nazirun kapakassa
mainittiin kylämme nimi, johtuivat läsnäolijoiden mieleen heti muutamat
miehet: ensinnäkin Jeremias, urhoollisista urhoollisin, sitten...
kautta kunniani, niin, Anghel!... Sitten muistettiin ystävääni
Nikolaita, Vladimiria, Pitkää Costaa ja monia muita vähemmän kuuluisia,
koko tuota falangia, joka oli yhtä voittamaton työssä kuin pidoissakin,
huvittelussa kuin tappelussakin!... Mutta nyt...
»He!... Adrien... sylkäise minun puolestani, sillä minä en enää jaksa
sylkäistä! Nyt on olemassa vain kääpiöitä, jotka pelkäävät omaa
varjoaan ja antavat vaimojensa piestä itseään!...»
* * * * *
»Tuon joulun aattona, joka oli remuava ja dramaattinen yht'aikaa, minä
lähetin kotiin kymmenen dekalitran viinitynnyrin, kuusi suurta leipää
ja yhtä monta porsasta hapankaalissa paistettavaksi.
»Sinun mielestäsi siinä oli liikaa niille kahdelletoista suulle,
joiden piti kokoontua pöydän ympärille. Ehkä sinun aikaisillesi
kalvetustautisille, jotka voivat pahoin kolmannesta suupalasta ja
päihtyvät puolesta viinilasista. Meille... Hauska leikki!...
»Näen silmieni edessä Stefanin, papin, joka osasi ulkoa raamatun
ja neljä evankeliumia ja joka kuoli viime vuonna... Tuohon aikaan,
kuusikymmenvuotiaana, hänellä oli simpanssin hampaat ja kukon miehuus.
'Rovastinna', hänen vaimonsa — leveälanteinen nainen, jonka kasvot
olivat punaiset kuin pioni — odotteli kahdeksattatoista lastaan, muut
seitsemäntoista olivat elossa ja voivat hyvin. Ah! Olisitpa nähnyt
tämän 'jumalaisen' parin leu'at heti asianomaisen pöytäsiunauksen
tapahduttua, joka suoritettiin lyhyesti ja nopeasti, sillä vesi kihosi
papin kielelle... Hänen leukansa murensivat kylkiä, luita ja rustoja
kuin ne olisivat olleet auringonkukan siemeniä, ja hänen kunnianarvoisa
partansa kieppui rinnalla kuin käynnissä olevan myllyn ratas...
»Äitini, joka istui papin vieressä, — tietoisena päivän pyhyydestä
ja hurskaana sormenpäitä myöten — taisteli urheasti ruokalautasensa
ääressä... Äkkipikainen ja ovela Dimi-veli valitsi taitavasti
parhaat palat itselleen. Jeremias nieleskeli kaiken valikoimatta ja
pureskelematta, sillävälin kuin Pitkä-Costa — pitkä raajoilta kuten
sanoiltakin — ojenteli loputtomia käsivarsiaan ylt'ympäri pöytää,
kahmaisi kaikkea, puhui vähän ja antoi toisten puhua, täyttääkseen
heidän suunsa tyhjällä».
»Onhan luvallista olla ahmatti, Stefan-isä?»
»Luvallista, poikani, luvallista».
»Eihän se ole syntiä?»
»Ei ole syntiä se, mitä suuhun pistetään, vaan se, mitä suusta tulee...»
»Kertokaa meille kohtaus Herran ehtoollisesta...»
»Aivan heti...»
»Kuusi miestä ja kuusi naista istui pöydän pitkillä sivuilla. Pöydän
päässä, kasvot itäänpäin, istui isä-Stefan, kohoten kuin jättiläinen
yli seuran. Oltiin onnettomia siitä, että lukumäärämme oli kolmetoista,
'pirun luku', mutta lohduttauduimme lisäämällä seuraan kääpiön, joka
täytti sarkkamme, iloisen ja teräväpäisen ukkelin, joka vaivoin jaksoi
kierrättää pöydän ympäri suunnattoman suurta savikulhoa.
»Kun suut oli saatu tyhjiksi, kääntyi mieli huviin ja kurkut
viinikarahveihin. Kuohuva viini virtasi jokena ja jutut sen mukana.
Sitten Dimi otti ihmeellisiin sormiinsa pitkän paimenhuilunsa, ja kas,
kaikki olivat jaloillaan, pappi mukaanluettuna. Ja nyt alkoi tanssin
leiske astioiden ja maljojen peittämän pöydän ympärillä. Huudahdukset
ja jalkojen töminä vapisuttivat koko taloa. Kasvot hikikarpaloissa
pappi ja hänen vaimonsa lopettivat viimein tanssin, näyttääkseen
esimerkkiä kohtuuden noudattamisessa. Ja juhlaa jatkettiin entistä
ehommin...»
* * * * *
»Mutta minulle ei tuo ilta merkinnyt vain juhlimista. Jotakin tärkeää
oli tekeillä, ja kaikki olivat siitä selvillä. Lisäksi tämä seikka
kiihdytti mieliä ja jakoi läsnäolijat kahteen, melkein tasaväkiseen
puolueeseen.
»Oli kysymyksessä äitisi uudelleen naittaminen, ja minä kannatin
ystävääni Nikolaita, joka myöskin oli saapuvilla, ja oli melko
varakas talonpoika ja lapseton leskimies. Jeremias ja Costa olivat
läsnä tukeakseen hänen pyrkimyksiään ja avustaakseen minua. Mutta
äitisi ei ollut aivan vapaa. Aikoja sitten oli Dimi, tuo veljellinen
vekkuli, kaikessa hiljaisuudessa asettanut vaaliin oman suosikkinsa,
joka niinikään oli nimeltään Nikolai, muuten perin miellyttävä mies,
kalakauppias Brailasta, joka ansaitsi hyvin ja eli huolettomasti.
Paitsi Dimiä, kannatti hänen ehdokkuuttaan saksalainen serkkumme Tudor,
jota kaikki pelkäsivät hänen villin luontonsa ja herkulesmaisten
voimiensa vuoksi. Tudor ja hänen Nikolainsa olivat kuin veljekset.
»Ja näin me istuimme pöydässä vastakkain vannoutuneina kilpailijoina,
neljä minun puolellani ja kolme Tudorin, mutta Tudor vastasikin
helposti kahta kaikkein voimakkainta miestä. Äitisi istui heidän
puolellaan, mutta en tiedä, missä määrin heidän Nikolainsa miellytti
häntä, enkä sitäkään, millainen heidän suhteensa oli. Kuitenkin
tiedettiin, että hänen oli vaikeassa asemassaan usein täytynyt alistua
ottamaan vastaan antimia, joita kalakauppias lakkaamatta tuhlaili
hänelle.
»Ja mikä kummallinen olento olikaan tuo sisarparkani!...
Kolmikymmenvuotiaana hän oli kaunis kuin vastikään naimisiin mennyt
tyttö, luonteeltaan miellyttävä ja iloinen ja osasi laulaa ja tanssia
viehkeästi, mutta kävi töykeäksi ja turmeli hauskimmankin seuran
mielialan, niinpian kuin tuli kyseeseen hänen uudelleen naittamisensa.
Ja tämä kaikki vain sinun tähtesi: ajatellessaan, että uusi aviomies
saattaisi olla tyly sinua kohtaan, hän muuttui villiksi kuin
naarasleijona. Sinun kauttasi hänet joko saavutti tai menetti, ja
sinusta tuli kompastuskivi tuonakin iltana.
»Ystäväni Nikolai rakasti sinua ja tuli usein luoksemme vain
leikkiäkseen kanssasi. Te olitte toverukset, ja se oli valtti meidän
hyväksemme. Tuona jouluiltana Nikolai toi sinulle makeisia vuoteeseen,
missä nukuit ja havahduit aina sen mukaan, kuinka huoneessa meluttiin.
Tämä miellytti äitiäsi ja kiihdytti toisen mustasukkaisuutta, joka
tietämättä, miten lopettaisi leikin, veti taskustaan kultarahan ja
heitti sen sinulle, sanoen:
»Kas noin, Adrien, tuolla saat ostaa koko kilon makeisia!»
»Niinpä niin... mutta ne hajuavat kalalta!...» vastasi ystäväni,
vihjaten hänen ammattiinsa, jota nuoret tytöt inhosivat.
»Se hajuaa kuitenkin paremmalta kuin lantatunkio!» vastasi edellinen,
taputtaen talonpoikaa selkään.
»Nämä sapekkaat sanat putoilivat puoliyön maissa, kun viini yksin oli
vastuussa puheista. Tudorin kiukku kuohahti helposti. Ja peloittavinta
oli, ettei hän ollut lainkaan humalassa. Vakuuttautuakseni hänen
tilastaan minä pistin taitavasti jalkani eteen, kun hän nousi
lähteäkseen ulos: hän ei kaatunut». — — —
Anghelin henkeä salpasi. Kertominen uuvutti häntä. Hän vaikeni
äkkiä. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet enemmän mielenliikutusta kuin
väsymystäkään. Sama jähmettyneisyys, samat kaameina ammottavat silmät.
Ja taas hän vihelsi elämänsä pidentäjää ja sai viinatilkan. Sitten hän
jatkoi reippaammin:
»Kun nyt mietin ja tutkistelen rauhassa ihmiselämän intohimoja, kysyn
itseltäni, emmekö sittenkin ole vain marionetteja paholaisen käsissä,
joka pitelee nuoran päästä ja tanssittaa meitä mielensä mukaan. Sillä
jos meillä tuona iltana olisi ollut järki hiukankin paikoillaan, olisi
meidän täytynyt nähdä, että äidilläsi oli yhtä vähän halua mennä
naimisiin kuin hirttää itsensä. Mutta viini ja sydäntemme rajuus veivät
meistä voiton, ja sana sanalta kävi selvemmäksi, ettei enää ollutkaan
kysymys jonkun naittamisesta, vaan että haluttiin yksinkertaisesti vain
iskeä yhteen, iskeä sokeina ja kuuroina.
»Äitisi puolestaan — jolle tuotti pirullista huvia kiihoittaa miehet
toisiaan vastaan, ja jonka vuoksi moni hänen nuoruudessaan oli
puhkaisuttanut päänsä — avusti niin hyvin paholaista, että veremme
syttyi tuleen, ja tuo tuli oli vähällä tuhota hänetkin. Tuntien
kalakauppiaan mustasukkaisuuden hän kylvi hämminkiä molempien
Nikolaiden mieliin laulamalla erästä tunnettua laulunpätkää, jossa nimi
_Nikolai_ toistui joka säkeen lopussa:
»Ai, ai, ai,
suutele mua, Nikolai!...
»Niin, _suutele mua, Nikolai_, mutta kumpi heistä?... Ja kun kukin
pani parastaan jouduttaakseen kahakkaa, kiusoitteli minun Nikolaini
kaimaansa, vilkutti silmää ja polki pöydän alla äitiäsi jalalle. Tudor
ulvoi:
»Lempo vie!... pian räjähtää!...»
»Niin, serkku!», huudahdin minä. »Räjähtääpä totisesti!»
»Äitini nousi paikoiltaan. Ollen järjestelevinään pöytää hän kokosi
kaikki veitset ulottuviltamme, mutta huomatessaan, että Tudorilla yksin
oli kauhea puukko vyöllä, hän pyysi sitä häneltä, sanoen:
»Tudor! Lapseni!... Anna minulle puukkosi!»
»Ylpeänä Tudor veti puukon tupesta ja heitti sen oveen. Vanhus nouti
sen sieltä. Sitten hän toi vihkivettä, siroitteli sitä huoneeseen,
poltti suitsutusta ja rukoili:»
»Kaikkivaltias Jumala! Aja pois _saastuttaja_ tästä huoneesta, jossa se
heiluttaa häntäänsä ja villitsee mielet!... Herra, karkoita se kauas
erämaahan!... Armahda meitä syntisiä, Poikasi nimessä, joka on syntynyt
meille tänään!»
Ja kääntyen äitisi puoleen hän sanoi rukoilevasti:
»Lähde täältä, tyttäreni!... Mene kohentamaan tulta liedellä... Ja
rukoile... Sillä sinä olet syynä pahaan, niinkuin Eva oli syynä
kuoleman syntiin...»
»Kaikki miehet vastustivat 'pahan poistumista'». Jeremias lauleli:
»Anta-kaa — mei-dän — pi-tää kau-nis — pahen-nuk-sem-me! Mi-tä —
oli-si-vat — mie-het il-man — kau-nis-ta — pa-hen-nus-ta?»
Äiti sanoi itku kurkussa:
»Jeremias! Saat vielä reiän päähäsi!...»
»An-ta-kaa mei-dän — saa-da — rei-kä — päähäm-me, jos — se mei-tä —
hu-vit-taa!...»
Dimin huilu liritteli kuin noiduttuna. Sävelet ja sanat virtasivat
hänen sormistaan ja huuliltaan:
Hu-huu, hu-huu, hu-huu,
minä rakastan täyttä sarkkaa!...
Hu-huu, hu-huu, hu-huu,
minä rakastan nuorta, ei vanhaa!...
Hu-huu, hu-huu, hu-huu...
Yhdellä hyppäyksellä olivat kaikki seisoallaan ja _sarba_ vapisutti
lattiaa. Tanssiessaankin Dimi soitteli ja mylvi:
Hypähdä, opinca! Iske lattiaan,
niin että kajahtaa kauas metsän taa!
Hu-huu...
[Opinca = taionpoikaisnaisten käyttämä nahkasandaali.]
Ja Pitkä-Costa jatkoi:
Hyvä viini, lepo suloinen,
unholaan jää elo maallinen!...
Ja sisar pisti veitikkamaisesti väliin:
Kuinka rakastankaan miestä rohkeaa,
kun hän lepää maassa pitkänään!...
Ja Tudor härnäili:
Kuinka mieluista on lyödä, temmeltää,
heittää vihollinen maahan makaamaan!...
Heidän Nikolainsa kirkui:
On viini huonoa ja mitta pien',
vaan tytär soma lie!...
»Juokaamme! Juokaamme! Maljat nurin!»
»Veljenmalja!»
»Me joimme veljenmaljan kaksitellen, käsivarsi käsivarteen pujotettuna,
päät lähekkäin, maljat huulilla. Ja ehdin hädin tuskin nähdä äitisi
juovan veljenmaljaa ystäväni Nikolain kanssa, — joka sattui olemaan
hänen vieressään, — kun Tudorin malja lennähti ystäväni päähän, särky
en sirpaleiksi.
»Se oli merkinanto, säkene... Siinä tuokiossa syntyi hirvittävä
sekasorto. Maljoja, lautasia ja muita astioita lenteli ilmassa kuin
ammuksia... Pöydät ja tuolit kaadettiin nurin, öljylamppu putosi
maahan, särkyi ja sammui... Jäimme pilkkopimeään. Ja kelmeässä
kajastuksessa, minkä lumi ja tuikkiva tähtitaivas loivat ruutuihin,
olisi saattanut nähdä mitä vimmatuimman käsirysyn, kun seitsemän
miestä, seitsemän ystävystä iski kiukkuisesti toisiaan, vuodatti
vihamielin toistensa verta, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä, edes
tietämättä miksi — kunnes hetkellä, jolloin kukaan ei ajatellut
hellittää otettaan, huoneessa kajahti vastapuolen Nikolain leikkisä ja
moittiva ääni:
»Pyhän Pietarin nimessä! Ette kai aikone jatkaa tuota mukilointia
aamuun saakka! Minun on jano!...»
* * * * *
Temmellys taukosi, kuin olisi sähköpanos lauennut. Väsähtäneen
taistelijan odottamattomaan huudahdukseen vastattiin iloisesti nauraen
ja innokkaasti myönnytellen...
»Valoa!... Valoa! Ja viiniä ennenkaikkea! Missä on naisväki? Missä on
kääpiö?»
»Naiset, jotka olivat kauhuissaan paenneet, tulivat jälleen sisään
tuoden kynttilöitä, mutta sinun äitisi oli kadonnut ja sinä hänen
mukanaan. Kaikki etsiskely pihamaalta, vajasta ja navetasta oli turhaa.
Kantaen sylissään sinua, — ainoaa aarrettaan ja ainoaa huoltaan, — hän
läksi yön pimeydessä jalkaisin kulkemaan kohti Brailaa, uhmaten lunta,
kylmää ja susia!... Hän palasi takaisin matalaan leskenmajaansa, arkana
riippumattomuudestaan ja tietoisena vain yhdestä velvollisuudesta:
ainoan poikansa kasvattamisesta!... Huvittelu oli nyt päättynyt...
Vaivannäkö alkaisi huomispäivästä...
»Mutta se oli hänen asiansa. Meidän asiamme oli unohtaa nopeasti
poissaolija, siistiä huone, pyytää viiniä ja virittää myrskyävä
_Kindia_ Dimin huilun säestämänä. Paitahihasillamme, kasvot verta
vuotavina, vaatteet siekaleina, mielet lauhtuneina ja ilveilynhaluisina
me tanssimme hurjan piiritanssin, välittämättä haavoistamme sekä
kääpiöstä, joka tanssi hänkin piirin keskellä, toinen käsi lanteilla ja
pidellen toisella kädellään tasapainossa isoa dekalitran viiniastiaa,
joka hänellä oli päänsä päällä, ja varoen potkuja, joita suuntasimme
hänen istuinpaikkaansa kohti... — — —
»Syönnistä tylsänä ja sikahumalassa läksin aamunkoitteessa, — yksin,
_chubaani_ kääriytyneenä, — taivaltamaan kotia kohti, kahlaten polvia
myöten lumessa, lainkaan muistamatta viimeistä tuomiota, joka minulla
nyt on edessä».
Sairas vaikeni... Sitten hän kutsui palvelijan ja nielaisi jälleen
pienen viinatilkkansa, Adrienin etsiessä sillävälin syyn häivää
kuulemastaan tarinasta.
»Eno», sanoi hän, »en käsitä, minkä synnin olisit tehnyt, joka
oikeuttaisi Jumalan rankaisemaan sinua... Olet elänyt vain tunteittesi
mukaisesti».
Anghel koetti nauraa, mutta hänen kauhea irvistyksensä peloitti hänen
sisarenpoikaansa.
»Etkö näe syntiä?» tiukkasi hän. »Ystävä-parka, mitä sinun on sitten
kuultava, nähdäksesi sen? Onko minun kerrottava sinulle vieläkin
pahempaa? Siis kuuntele:
»Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin vielä toivoin voivani herättää
vaimoni uneliaisuudestaan pettämällä häntä. Jeremias, joka tosiaankin
oli intohimoisen Cosman poika, järjesti minulle siihen viehättäviä
tilaisuuksia. Tämä mies, joka oli ollut pappien vannoutunut vihollinen
aina siitä saakka, kuin hänen isänsä oli saanut surmansa papin kädestä,
huvitteli etsimällä rakastajattarikseen kirkonpalvelijain puolisoita
ja tyttäriä. Ja ollen kuusikymmenvuotiaana kaunis ja komea kuin nuori
tammi, oli hänellä enemmän menestystä kuin kaksikymmenvuotiaalla
nuorukaisella.
»Jeremias näytti minulle tien. Ja rakkauden pesän Cazassussa. Sinne
oli vain puolen tunnin ratsastusmatka. Ensi kerralla teimme matkan
ikäänkuin ilman aikojaan. Tulimmehan vain ammattiveljen luo saamaan
'naukun'; kapakoitsijat maistelevat ja arvostelevat huvikseen
ammattitoveriensa viinejä.
»Oli syksy... Uutta viiniä, hyvää _pastramaa_. [Suolattua, kuivattua
ja, haluttaessa, käristettyä lampaanlihaa.] Jeremiaan lähettämä
asiapoikanen toi papinrouvalta sanan, että hänen jumalainen puolisonsa
oli poissa. Hän oli usein poissa kotoa. Ollen Cazassun ainoa pappi,
virkatehtävät kutsuivat hänet usein kauas kodista, ympäristön lukuisiin
kyliin. Hurskaat, ennakkoluuloiset ja taikauskoiset seurakuntalaiset
eivät voineet olla ilman häntä. Pappia haettiin jos jonkinlaisista
syistä: häntä haettiin kastamaan, vihkimään tai ripittämään kuolevaa;
karkoittamaan aaveet kummittelevista taloista, siunaamaan hedelmätöntä
maata, jakamaan almuja kuolleiden puolesta, lukemaan liturgia
harhateille joutuneen naisen, juoppouteen vajonneen aviomiehen,
mielipuolen tai kaatuvatautisen puolesta. Ja tiedettiin, että heti
näiden toimitusten päätyttyä pappi oli jälleen ratsailla, pyhät
virkakalut kainalossaan, valmiina aloittamaan kiertokulkunsa, jolta
hän palasi vasta yöllä, ja usein seurasivat ahdistetut sielut hänen
jäljissään, kuljettaen häntä kodista kotiin, kuin olisi hän ollut koko
seudun onnentuoja.»
* * * * *
»Minun ei tarvinne sanoa sinulle, Adrien, ettei tämä rehellinen,
oikeamielinen ja väsymätön hengenmies ansainnut loukkaustamme... Että
hän ansaitsi sitäkin vähemmän puolison ja tyttären, jotka kumpikin
olivat yhtä irstaita.
»Tuota en ollenkaan ajatellut sinä päivänä, jolloin Jeremiaan
opastamana, — jota taivas varmaan rankaisee ennen hänen kuolemaansa, —
tulin taloon tyytyväisenä kuin kukko, nähdessäni kauniit silmäykset,
joita tytär, niinikään alituisesti liikkeellä olevan postinkantajan
vaimo, — loi mustaan partaani, kiharaan tukkaani, puhtaaseen
paitaani ja kiiltäviin saappaisiini! En ajatellut pahaa, jota tein
lähimmäiselleni, enkä turmaa, jota tuotin sielulleni... Ja vaikka
sieluni ei ollutkaan luotu tämäntapaisia iloja varten, miellyttivät
ne minua sittenkin. Löysin niistä sellaista viehätystä, että tulin
toistamiseenkin.
»Muuten nuo molemmat kyykäärmeet olivat niin luodut, että heidän
luonaan unohtui kaikki muu, paitsi lihan himo. Jumala yksin tietää,
miksi hän oli lyönyt nämä aistillisuuden haavat erään hyveellisimmän
palvelijansa ruumiiseen. Papinrouva itse väitti, asiastaan varmana,
ettei Jumalakaan sitä tietänyt, ja hän antoi huvittavan selityksen
tästä Jumalan taitamattomuudesta.
»Kuten tiedätte», sanoi hän, »ei Jumala ollut yksin luomispäivänä, vaan
läsnä oli myöskin saastuttaja... Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi olla
kaikkialla, ja häiritsi lakkaamatta työnteossa Kaikkivaltiasta, joka
puolustautui parhaansa mukaan. Katsellessaan sen jumalallisen taikinan
häikäisevää valkeutta, josta Herra aikoi leipoa ihmisen, — ja josta hän
ennen muita tahtoi täydellisen, — heräsi saastuttajassa vastustamaton
halu tahrata se. Mutta Luoja valvoi tarkasti taikinaansa. Johtaen
herkkäuskoisen Mestarin harhaan Paha kysyi silloin yht'äkkiä, osoittaen
samalla pilven taa katoavaa aurinkoa: 'Kuinka, oi sinä, joka olet niin
viisas, olet antanut heikolle pilvelle voiman himmentää niin loistavan
tähden, synkistyttää maailman ja syöstä sen alakuloisuuteen?'
»'Olen tehnyt sen siksi', selitteli Luoja, 'että kaikki maallinen
nähtäisiin eri valaistuksissa, että ihminen ei olisi mistään varma,
vaan epäilisi kaikkea, paitsi minun väkevyyttäni'. Paholainen kuunteli,
ollen ihmettelevinään, mutta onnistui samalla koskettamaan hännällään
jumalalliseen taikinaan, joka muuttui heti harmaaksi. Herra huomasi
sen ja hämmästyi. 'Miksi sinä hämmästyt?' ilkamoi Paha, 'taikinasi on
harmaata siksi, että valaistus on muuttunut!' Jumala tunsi joutuneensa
tappiolle, mutta ylpeä kun oli, tahtoi hän pysyä aiheessaan. Hän pani
taikinan muottiin, antoi sille ihmisen muodon, puhalsi siihen ja loi
Aatamin... Mutta, voi, tahra seurasi mukana!... Se on meissäkin, ja
siinä koko juttu...»
* * * * *
»Niin, siinä koko juttu!... Tai paremmin, tässä koko juttu:... Kas
tässä kosteina kimmeltävät silmät, joiden hehku lävistää sydämen
kuin nuoli... Tässä kärsimättömät huulet, jotka odottavat vain
viiksien hivelevää kosketusta ja miehistä puraisua... Tässä rinnat,
jotka ovat hyvin peitetyt, vain paremmin näkyäkseen. Tässä kaksi
naista ja kaksi miestä, joita saatana on koskettanut hännällään! Ei
hämärintäkään muistoa meissä Jumalan tarkoituksesta!... Ei hyvettä, ei
häveliäisyyttä, ei kunniantuntoa!... Vain kaksi naista ja miestä, jotka
saastuttaja on vallannut kiireestä kantapäähän!...
»Ja minä purasin, Adrien, minä purasin kielletystä hedelmästä! Ja se
maistui mielestäni hyvältä, niin hyvältä, että muutuin paremmaksi
lähimmäisiäni kohtaan. Annoin vaimolleni anteeksi hänen uneliaisuutensa
enkä lyönyt häntä enää. Olin kaksinverroin antelias tarvitseville, ja
suvaitsevaisempi niitä kohtaan, jotka varastivat minulta. Ja sydämeni
ailahteli ilosta aamusta iltaan...
»Mutta Salomon-saarnaaja sanoo: 'On aika tehdä kaikkea; on aika nauraa
ja aika itkeä; on aika suudella, ja aika olla suutelematta...' Tuo aika
tuli.
»Eräänä helteisenä kesäiltapäivänä Jeremias ja minä maistoimme jälleen
kiellettyä ja häipyvää iloa pappilassa, joka sijaitsi etäällä kylästä,
eristettynä ja yksinäisenä. Postinkantaja oli työssään ja pappi oli
lähtenyt kastematkalle. Luulimme olevamme turvassa yllätyksiltä,
ja tuo jumalallinen taikina, jota Piru oli koskettanut hännällään,
hekkumoitsi, kun Jumalan kostava käsi avasi oven ja aukeamassa
seisoivat pappi ja hänen vävynsä kuin kaksi hirmuista tuomaria!
Suorina ja sotaisina he seisoivat siinä, tomun peittäminä ja kalpeina,
edellisellä kädessä pieni kattila, jossa oli vihkivettä, jälkimmäisellä
kyhmyinen keppi ja kirjesäkki.
»He pysähtyivät mykkinä kynnykselle, mutta me neljä syyllistä
ponnahdimme ylös ja pakenimme nurkkaan, Jeremias puukkoonsa tarttuen,
valmiina puolustautumaan, minä häpeästä kivettyneenä ja molemmat naiset
päät tekopyhästi painuksissa. Ja Kaikkivaltias puhui loukatun, mutta
onnettomuudessaan vahvan palvelijansa suun kautta.
»Hän sanoi suunnilleen näin:
»'Rauha teille, te pahantekijät!'