eksyi kyläämme. Mistä hän tuli, sen Jumala yksin tietää, sillä hän
änkyttää siinä määrin, että kymmenestä sanasta ymmärtää vain yhden.
Hänen vaatteensa olivat rääsyiset ja ruumis täynnä sinelmiä. Kaikki
säälivät häntä. Hyvät ihmiset antoivat hänelle asunnon ja ruokaa
sekä tilaisuuden ansaita leipänsä. Mutta Jumala ei ole ollut kovin
antelias häntä kohtaan, sillä lapsi ei kyennyt paimentamaan edes
kahta vuonaa. Ne eksyivät häneltä, ja hän palasi parkuen kotiin
keppineen ja huitoi kuin noiduttu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan
hänen sammaltelustaan. Näin hän kulki ovelta ovelle ja sai tuntea
pakaroissaan monen puukengän suloisen kosketuksen. Viimein hän joutui
maantielle. Anghel korjasi hänet sieltä ja vei kotiinsa. Hän koetti
poliisin avulla päästä selville pojan syntyperästä, mutta turhaan.
Nyt huhutaan, että hän olisi kaikessa hiljaisuudessa säätänyt pojalle
kaiken jälelläolevan omaisuutensa, mikä ei liene paljoakaan, sillä
tynnyrit ovat tyhjät ja kapakka raunioina. Pieni palvelija pystyy
kuitenkin täyttämään isäntänsä vaatimukset, ja heidän elämänsä on ehkä
aivan ainutlaatuista maailmassa. Kesät, talvet poikanen juoksentelee
huvikseen ulkosalla, ehkäpä myöskin raitista ilmaa kaivaten, sillä
muuten hän tukehtuisi veli-parkani ääressä, joka on vain elävä ruumis.
Maaten siinä vuoteeseen kytkettynä, ruumis yhtenä ainoana turtuneena
haavana, on Anghelin saatava joka neljännestunti pieni viinaryyppy. Hän
ei enää jaksa nostaa pulloa. Ja arvaahan, mitä hän on keksinyt siltä
varalta, ettei hän lapsen ulkona ollessa jaksaisi huutaa kyllin kovaa,
saadakseen hänet luokseen? No niin, hän on yksinkertaisesti hankkinut
vihellyspillin, jollaisia poliisit käyttävät, ja tarpeen tullen hän
puhaltaa pilliin. Poika on tarkka kuin kello. Kun hetki lähestyy,
tulee hän leikkimään avoimen ikkunan läheisyyteen, korva herkkänä
kuulemaan. Näin on laita kesällä. Talvella ovat ikkunat naulatut kiinni
ja tuketut, ja poikaviikari juoksentelee ulkosalla kuten ennenkin. Mitä
nyt on tehtävä? Jos hän kulkee edestakaisin ovessa, jäähtyy huone,
ja palvelija on aivan ymmällä. Mutta silloinpa sairas eräänä päivänä
keksii ikkunan tasalla seinässä juomalasin suun kokoisen reiän. Mutta
reiän tukkeena on aina olkituppu, ja tämän hoitaja tarpeen tullen vetää
pois ulkona ollessaan.
»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään. Jätettynä oman
onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan liikaa viinatilkkansa
vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja toisaalta hänen olisi
mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän tahtoisikin. Jumala on
lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan hoitamaan mädäntyvää miestä,
ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen pienelle, puhetaidottomalle
kerjäläispojalle».
»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun
ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta,
sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat
otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».
Rattaat pysähtyivät tienristeykseen.
»Tästä voit jo mennä jalkaisin», sanoi Dimi.
»Etkö tule kanssani?»
»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on parempi,
että menet yksin».
Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon kapakkaa
kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.
Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään
taikinaan. Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä,
kostea tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen
sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita
savupatsaita.
* * * * *
Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime
vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan muutaman
kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa — missä oli ottanut
kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen — ja ulkomailla,
tuottaen seikkailevalla elämällään paljon huolta äidilleen ja
Anghel-enolle, joka seurasi mielenkiinnolla sisarenpoikansa vaiheita.
Suuri alkoholisti oli koettanut usein päästä keskusteluun tuon
kiihkokiertolaisen kanssa, joka yritti kaikkea eikä pysähtynyt
mihinkään, mutta ei ollut siinä onnistunut. Adrien näyttäytyi ja katosi
jälleen kuin haamu. Tällä kertaa tuli kutsu oikeaan aikaan. Dimi
oli tullut rattaineen noutamaan häntä jo varhain aamulla. Hänen oli
täytynyt suostua.
Niin, _suostua_. Hän ei suinkaan lähtenyt kevein sydämin tuon kovia
kokeneen miehen luo. Hänen pelkonsa oli valtavampi kuin pääsiäisiltana,
veljesten »sovintoiltana». Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänet
kutsuttu oikeuden eteen, joka tuomitsi hänet syylliseksi.
»Hänen täytyy viheltää saadakseen ryyppynsä!» Hän pysähtyi,
muistaessaan tämän yksityisseikan, joka oli hänen mielestään enon
kurjuuden huippukohta.
Märehtien ajatuksiaan ja etenkin kysymystä, miksi sairas välttämättä
tahtoi nähdä ja puhutella häntä, hän huomasi yht'äkkiä olevansa
kylän toisessa laidassa, sadan askeleen päässä talosta, joka joskus
oli ollut kapakka. Silloin hän hidastutti käyntiään ja tarkasteli
seutua, mielenliikutuksen salvatessa hänen hengitystään. Hänen
uteliaat katseensa etsivät ennenkaikkea tuota kummaa, lapsekasta
sairaanhoitajaa ja Kerberosta, joka oleili aina ulkosalla. Hän
tähysteli lyhytnäköisillä silmillään talon ympäristöä. Siellä ei
liikkunut ketään. Etäällä, Galatziin vievällä maantiellä huutelivat
ajajat toisilleen, ja lukemattomat korpit lentää vaapottelivat kehässä
lyijynharmaan taivaan alla, tehden aution seudun vieläkin synkemmäksi.
* * * * *
Adrien lähestyi taloa kuin syyllinen tai varas. Hän huomasi, että
kapakan katto oli osittain korjattu uudella ruokilla. Iso vaja,
joka, ennen oli antanut suojaa matkamiesten hevosille, oli poissa.
Sen paikalla oli nyt vain kostunut, maan tasalle painunut olkikasa.
Talo itse oli laskehtinut matalammaksi entisestään, ovi ja molemmat
ikkunat olivat kallistuneet vinoon, menetettyään pystysuoran asentonsa.
Mitä ikkunaruutuihin tulee, olivat ne vieläkin likaisemmat kuin tuon
kauniin, palaneen talon ikkunat, jotka Anghel-eno kerran oli rikkonut.
»Täällä tekee siis kuolemaa mies, joka rakasti niin suuresti
siisteyttä!» ajatteli Adrien.
Kun lasta ei näkynyt missään, suuntasi Adrien askeleensa ovelle.
Samassa tuo kummallinen vartia kohosi olkikasan takaa, huitoen
kepillään ja lasketellen virtanaan käsittämättömiä sanoja, mikä oli
kuin selkäänsä saaneen koiran ulinaa. Adrien jäi rauhallisena seisomaan
tämän vähemmän tavallisen ilmiön eteen. Verhonaan polviin saakka
ulottuva risainen liivi, seisoen siinä pitkäkoipisena kuin haikara,
paljain, loan peittämin jaloin, tämä poikanen jaksoi vaivoin kannattaa
ohuen ja ikäänkuin venyneen kaulansa varassa suunnatonta, kurpitsan
muotoista päätään, joka heilahteli lakkaamatta hänen olkapäillään. Hän
herätti Adrienissa vain ihmettelyä.
»Tahdon tavata enoa», sanoi hän, täynnä inhoa.
Vastaukseksi tuo epäsikiö sulki häneltä tien ja kohotti keppinsä
lyöntiin, mutta nähdessään vieraan pysyvän paikoillaan hän avasi oven,
pujahti sisään ja salpasi sen sisäpuolelta.
Adrien huomasi olkitukon, joka oli seinässä olevan reiän suulla,
veti sen pois ja kuunteli. Sisältä kuului yhtämittainen, kirkuva,
eläimellinen ääntely, mutta Anghelin ääntä ei eroittanut lainkaan.
Viimein ovi narahti, ja tuo outo olento kutsui nuoren miehen sisään,
ojentaen käsivarttaan tavalla, joka oli naurettava ja samalla
surullinen.
Adrien oli entisessä kapakassa, joka oli nyt vain polttopuiksi
tarkoitettujen kuivien oksien säilytyspaikkana. Aikoinaan kiiltävä,
tamminen myymäläpöytä oli liitoksistaan hajonneena työnnetty erääseen
nurkkaan, jossa myöskin näkyi pulloja, maljakoita ja korvallisia
laseja. Taivas katseli sisään ruokokaton suuresta halkeamasta.
Viinikellarin katto oli pudonnut sisään ja ilmassa tuntui homeen haju.
Sateet ja lumet olivat muuttaneet liejuvelliksi aikoinaan kovaksi
poljetun maan. Nämä mykät esineet puhuivat niin äänekästä surun kieltä,
että Adrien seisoi kuin naulittuna paikoillaan. Tämä tuhoutuneesta
elämästä kertoileva näky jääti hänen sydäntään, ja hän ajatteli:
»Ja tämä on vain esimakua!»
Voittaen voimakkaan pakenemishalun hän työnsi auki sairaan huoneeseen
vievän oven.
Häntä vastaan tulvahti kauhea ruumiin ja lian löyhkä. Hän sulki
kirvelevät silmänsä, mutta ehti sitä ennen nähdä selän, kiiltävän
päälaen, joka muistutti pullistunutta rakkoa sekä luisen käsivarren,
joka riippui ryysyisen vuoteen laidalta.
Adrien lyyhistyi tämän luurankomaisen käden yli ja painoi otsansa sitä
vasten. Käsi oli jäinen.
Sairas ei hievahtanutkaan.
* * * * *
»Nouse ylös... Adrien... ja nosta minua».
Adrienia puistatti. Ääni ei ollut ihmisen, ei Anghelin miehinen ääni,
vaan muistutti eniten tuberkuloosiin kuolevan lapsen vikinää.
Hän nousi ja jäi nöyränä, hattu kädessä, seisomaan keskelle huonetta,
kasvot käännettyinä sairaaseen. Tuo mies ei ollut Anghel-eno, vaan
vanhus, jolla oli muumion kasvot, suunnattoman suuret, loistavat,
luonnottomat silmät, jotka katselivat kuopistaan kuin kuilun pohjalta,
pitkä, veitsenteräksi ohentunut nenä, kuivettuneet huulet ja ammottava
suu. Valkea hiuskiehkura kiersi niskaa korvasta toiseen. Parta,
joka aikoinaan oli ollut kihara ja kiiltävän musta, oli nyt vain
savunharmaa, takkuinen villakuontalo. Luurankomaiset käsivarret,
jotka pistivät esiin likaisen liivin hihoista, oli kaikki, mitä näkyi
peittojen, säkkien ja risaisten _ghebain_ muodostamasta ryysykasasta.
Siinä koko Anghel-eno... — — —
»Istu... tuonne... tuolille. Inhoatko minua?...»
»En, eno, olen onneton nähdessäni sinut tuollaisena».
»Sinä olet onneton... Miksi?... Enhän minäkään ole onneton».
»Mutta sinähän kärsit varmaankin kauheasti».
»Erehdyt, Adrien... En kärsi enää. Vain pääni elää; mitä muuhun
tulee... en tiedä siitä mitään. Muu... on mennyttä. Mutta pää!... Mikä
ihmeellinen laitos!»
Hän oli hetken vaiti, katsellen tiukasti sisarenpoikaansa, ja sanoi
sitten täynnä vakaumusta:
»Minun piti kuolla jo kolme päivää sitten... sillä minulla ei enää
ollut mitään ajateltavaa, kun Jeremias tulikin illalla kertomaan
minulle, että sinä olit kotimatkalla... Ja silloin maltoin mieleni ja
jäin odottamaan».
»Eno! Mitä sanotkaan? Kuolemaa ei voi pidättää, kun se tulee, eikä se
myöskään tule, milloin halutaan. Vai aioitko itse lopettaa päiväsi?»
»Niin, niin», myönteli Anghel hyväntahtoisesti, »minäkin tunnen tuon
luonnon lain. Mutta sanohan, Adrien, sinä, joka olet lukenut niin
paljon kaunista kirjoistasi, oletko varma siitä, että maailma on jo
kaiken oppinut?»
»Oi, ei!» huudahti Adrien, »on vielä paljon opittavaa!»
»Hyvä... Ja tässä saat Anghel-enoltasi yhden opin lisää: ajatus on yhtä
voimakas kuin kuolema. Se ei sitä voita, mutta se voi kiusoitella sitä».
Nuori mies arveli sairaan olevan sekaisin, ja kuunteli häntä vain
kohteliaisuudesta. Hän näki hänen paljaalla päälaellaan joka suunnalle
haarautuvia arpeutuneita viiruja, jotka olivat peräisin tuosta
kauheasta murhayrityksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut omassa
myymälässään.
»Sinä katselet ruhjottua päätäni», sanoi Anghel. »No niin, miehelle,
jonka ajatuksen voima on heikko, olisi siinä ollut kylliksi kuolla
kahdestikin, sillä ajatuksesta riippuu kuolema. Kun tuho lähestyy,
nousevat voimakkaat aivot vastarintaan, taistelevat, käyvät sotaa
kuolemaa vastaan ja pitävät joissakin tilanteissa kuolinhetkeä
loitolla, viivästyttävät sitä. Niinpä minäkin tuona päivänä, jolloin
vuodatin vertani, olin tietoinen siitä, että tainnostila oli
vastustamattomasti tulossa, uhaten uuvuttaa minut uneen. Ja vaikka
näennäisesti olinkin tainnoksissa, pitivät aivoni puoliaan, ymmärsin
kaikki, mitä lääkärit sanoivat enkä hetkeksikään antanut olemattomuuden
saada ylivaltaa. Se olisi saattanut käydä ikuiseksi! Ajatukseni
riippuivat lakkaamatta elämässä».
* * * * *
Anghel keskeytti hetkeksi puheensa vetäistäkseen henkeä. Adrienista
tuntui siltä, kuin olisi hän katsellut palsamoitua faraota Kairon
Bulac-museossa, faraota, joka ei enää räpäyttänyt selkoselälleen
jääneitä silmiään. Kasvojen luusto näkyi selvään liikkuvan,
kuivettuneen, kuultavan nahan läpi, joka peitti niitä kuin ohut
pergamentti, uhaten repeytyä vähimmästäkin liikkeestä.
Ja kas, seinänpuolinen, piilossa ollut käsi kohosi hitaasti ja vei
suulle tinapillin, joka oli kiinnitetty nuoranpätkällä pikkusormeen.
Vakavana Anghel-eno puhalsi muutaman lyhyen vihellyksen. Saattoi hyvin
huomata, ettei ilma tullut keuhkoista, vaan yksinkertaisesti suusta.
Käsivarsi lepäsi rintaa peittävällä säkillä. Synkkinä ammottavat silmät
tuijottivat Adrieniin kiihkeästi, kuin tahtoen naulita hänet seinään.
»Eno», sanoi Adrien silloin, nousten seisomaan, »haluatko jotakin?»
»Pysy paikoillasi! Et osaa palvella minua».
Nyt lennähti ovi auki kuin tuulen työntämänä, ja raju sairaanhoitaja
syöksähti sisään. Isäntä ja palvelija katsoivat muutaman sekunnin
toisiaan, sitten viimemainittu otti sängyn jalkopäästä viinapullon,
täytti pienen lasin ja tyhjensi sen sairaan suuhun. Tämän tehtyään hän
katosi jälleen!
Adrien oli katsellut näytelmää äänettömänä. Hän odotti enoltaan
selitystä. Viimemainittu jatkoi hellittämättä samaa ajatuksenjuoksua,
sanoen:
»Näen sinun kuuntelevan epäuskoisena ja kohteliaana puheitani. En siitä
loukkaudu: on vaikea ymmärtää sellaista, jota ei ole kokenut. Kuulehan
siis... Kolmeen vuoteen en ole noussut jaloilleni tältä vuoteelta.
Kolme talvea, kolme kevättä, yhtä monta kesää ja syksyä olen selälläni
maaten katsellut mustunutta kattoa. Tämä on kaikkein voimakkaimmin
eletty ajanjakso elämässäni. Kokonaiseen vuoteen olen tuskin syönyt
tai nukkunut, ja nyt puolena vuotena en lainkaan: ei leivän murua,
ei unen hiventä. Mutta minä juon, juon viinaa. Päivisin lapsi kaataa
sen kurkkuuni, kuten juuri näit. Jotta en menehtyisi öisin eikä minun
tarvitsisi herättää poloista raukkaa, imen alkoholilla kostutettua
sientä, jonka näet tuolla pöydällä. Aamuun mennessä ovat huuleni
imeneet sen kuivaksi, polttaneet sen».
Adrien peitti käsin kasvonsa ja huudahti:
»Eno, kuinka kauheaa on elämäsi!»
»Sanoitko kauheaa, poikaseni? Kauheaako? Ehkä ... Mutta se on
johdonmukaista, kohtaloni mukaista... Ajoin takaa täydellistä onnea,
helppohintaista onnea, turhamaisen ja ylpeän lihan tyydyttämistä... Ja
sen saavuttamiseksi taistelin kiihkeästi. Taisteltuani kaksikymmentä
vuotta sain omakseni kauniin naisen, joka nukahti syödessään; komean
talon, joka paloi poroksi kuin olkihökkeli; karjaa, joka katosi teille
tietymättömille; lapsia, jotka kuolivat pois; rahaa, joka houkutteli
kimppuuni murhamiehet, ja puhtaan paidan, joka on likainen seuraavana
päivänä. Kaikki tämä vain tämän ruumiin vuoksi, joka on irtautunut
päästäni, joka on minulle yhtä vieras kuin sitä peittävät rievut,
tämän mätänevän ruumiin vuoksi, joka on vain haaska! Elin kokonaisen
ihmisiän, neljännesvuosisadan, tämän ruumiin orjana, jota tahtoisin
nähdä korppien raatelevan, niinkuin madot kalvavat sitä nyt, enkä
hetkeäkään huomannut, että minulla oli pää, aivot, valo, johon mätä ja
madot eivät pysty...»
* * * * *
Sairas oli ponnistuksesta uupuneena kauan vaiti. Adrien saattoi tuskin
sietää hänen katsettaan, joka näytti kuin syyttävän häntä jostakin. Ja
niin olikin.
»Adrien», sanoi eno, »olen kutsunut sinut luokseni, saadakseni sanoa
sinulle, että olen sinuun tyytymätön!»
Tämä puhuttelu, joka oli kuin piiskan isku, sai Adrienin hätkähtämään
ja hän huudahti:
»Tyytymätönkö minuun? Ja miksi, eno?»
»Siksi, että olet nautiskelija! Siksi, että unohdat valon, joka sinulla
on päässäsi, ja muinaiset sanani! Tällainen on sallittu tuhansille
ja tuhansille vähäpätöisille olennoille, jollainen minäkin olen,
mutta ei sinulle, Adrien, ymmärrätkö? Ei sinulle, jonka aivot ovat
tunteneet valon varhaisimmasta lapsuudesta saakka. Muistatko, kuinka
sinä viisitoistavuotiaana — jolloin huvitellaan paperileijoilla —
tulit Anghel-enon siistiin ja viihtyisään kapakkaan, kertoillaksesi
hänelle tähtitieteestä ja antaaksesi ihailla itseäsi? Muistatko,
kuinka hartaina minä ja työmieheni ahmimme jokaisen taivaallisen
viisauden sanan, joka tuli huuliltasi. Ah! Tuo menneisyys! Näen sen
edessäni kuin eilispäivän. Ulkona lunta ja tuulten temmellystä...
Kapakassa miellyttävää lämmintä, pakinoivia, työtätekeviä miehiä,
elämisen iloa... Leikkasin savustetusta kinkusta suuria kimpaleita,
punnitsematta, laskematta, kitsastelematta, ja kaadoin viiniä anteliain
käsin, kuullen sydämeni ääntä... Syötiin, juotiin, ylistettiin Jumalaa
ja kuunneltiin, kuinka sinä kaadoit kumoon hänen rakennuksiaan,
moninkertaistutit maailmoita, mittasit tähdet ja teit pilaa pappien
typeryydestä!... Ha! ha!... Se miellytti minua! Työmiehiänikin se
miellytti. Joku joukosta huudahti: 'Kuka on tuo poika, joka puhuu kuin
kirja?' — 'Sehän on sisarenpoikani, tuhat tulimmaista!' minä vastasin,
ylpeänä sinusta, ja itsestänikin, vaikka en mitään tietänyt. 'Hän on
vanhimman sisareni ainoa poika, sisareni, jonka vertaista hempukkaa ei
ollut toista, kun hän oli kaksikymmenvuotias!'...»
Ja tarttuen suureen viinikulhoon minä täytin omasta aloitteestani
puolikkaanmitat, jotka olivat jälleen kuivat kuin kesäauringon paahtama
maa... — — —
»Mutta seis! Pois, pois luotani, te julmat muistot! Ja sinä, Adrien,
sisarenpoikani, kuuntele minua, tottele minua! Älä toivo mitään, älä
odota mitään elämältä, joka lyö murskaksi ihmisen, turmelee ruumiin
ja saa meidät unohtamaan pään. Mitä tarkoittaa tuo pöyhistely, johon
antaudut? Tuo mitan mukaan tehty puku? Tuo vaatelias irtokaulus? Nuo
kiiltävät kalvosimet? Mitä? Ovatko tuollaiset hepenet tarpeen nuorelle
miehelle, joka tuntee taivaallisen valon ja jolle Anghel-enon turma ei
ole tietymätön?»
Täynnä kunnioitusta Adrien antoi päänsä painua. Hänellä oli kielellään
päteviä vastaväitteitä, mutta hän ei rohjennut tuoda niitä esiin.
Ihmetellessään ääneti enonsa ankaruutta, tämä vei jälleen pillin
kuihtuneille huulilleen ja alkoi kärsivällisesti ja hitaasti, ja tuon
tuostakin henkeään vetäen, kutsua yltiöpäistä palvelijaansa, joka heti
saapuikin, täytti lasin, nakkasi sen sisällön isäntänsä kurkkuun, ja
meni menojaan käsivarsiaan ja päätään heilutellen.
»Kolme vuotta sitten tuli korviini niljainen juttu», jatkoi Anghel-eno.
»Seurustelit hurjastelevien nuorukaisten kanssa, jotka eivät olleet
arvoisiasi, ja menit eräänä iltana Brailassa tanssiaisiin, missä panit
erään nuoren tytön pään pyörälle. Vietit yön tytön luona. Seuraavana
päivänä houkuttelet hänet mukaasi Bukarestiin. Kaksi viikkoa myöhemmin
sinut tuodaan poliisivoimalla tutkintotuomarin eteen. Kuukautta
myöhemmin sinut viimein tuomitaan kaksiviikkoiseen häpeälliseen
vankeuteen 'alaikäisen ryöstämisestä'.»
Adrien punastui korviaan myöten ja sanoi:
»En minä häntä 'ryöstänyt', eno. Tyttöhupakko nousi vaunuihin omasta
tahdostaan, eikä se ollut hänen ensimäinen matkansa. Ilveilyn uhriksi
jouduin minä... Muuten olisinkin lain mukaan saanut kolme vuotta
vankilaa».
»Ehkä... Mutta sinä tiesit, ettei alaikäisellä ole 'tahtoa', ja että
hän on vanhempiensa valvonnan alainen?»
»Kukaan ei mahtane mennä pyytämään vanhemmilta lupaa saada maata yönsä
heidän tyttärensä kanssa».
»Se on selvää! Mutta ei myöskään ole maattava tytön luona, joka
lähettää sinut seuraavana päivänä vankilaan».
Eno odotti vastausta. Adrien vaikeni. Edellinen jatkoi:
»Enkä moiti sinua vain tästä. Tiedän, että äitisi sairastui häpeästä
tämän seikkailusi jälkeen. Tytön vanhemmat tulivat hänen luokseen,
vaatien avioliittoa. Ja sillävälin kuin sinä maleksit Bukarestissa,
syyti koko kaupunginosa solvauksia irstailevan pojan äidille. Sinä
välitit tuosta kaikesta niin vähän, että pulaan jouduttuasi kirjoitit
äidillesi, pyytäen rahaa. Tuskin sairaudesta toipuneena hänen täytyi
kyyristäytyä pesualtaan ääreen, saadakseen kokoon rahaa sinun hätäsi
lieventämiseksi... Jos tämä on mielestäsi pojan rakkautta, niin
kumarran. Mutta tässä ei ole kaikki, minulla on tarkat tiedot, kuten
näet... Sinun pidättämisesi pakoitti äidin kokoamaan kimsunsa ja
kamsunsa ja muuttamaan keskellä talvea toiseen kaupunginosaan, missä
sai maksaa paljon kalliimman vuokran. Päästyäsi viimein vankilasta sinä
kunnostauduit jälleen, sekaannuit työväenliikkeeseen, sinut pidätettiin
ja sait raippoja kuin hevosvaras. Seuraukset: kuukausi parantolassa,
häilyvä terveys ja tekosyy matkustaa Egyptiin, missä olet nääntyä
nälkään ja muistat äitiäsi. Ah! Adrien, mitä sinulta puuttuu enemmän:
sydäntäkö vai älyä? Tuohon aikaan tuli sisar-parkani käymään luonani.
Heikkona kuin haamu hän tuli ensi kertaa eläessään pyytämään minulta
rahaa, lähettääkseen pojalleen... En säälinyt sinua, vaan häntä, tuota
marttyyriä, ja avasin hänelle kukkaroni».
* * * * *
Adrien purskahti itkuun, heittäytyi polvilleen löyhkäävän vuoteen
viereen, tarttui enonsa luiseen ja kylmään käteen ja suuteli sitä
kiihkeästi, huutaen:
»Anteeksi!... Anteeksi!... Olen kurja!»
»Hyvä on. Sinä kadut. Ja katumusta seuraa parannus. Koeta tehdä
parannus, ja minä annan sinulle anteeksi jo nyt, ja olet jälleen minun
Adrienini, minun sisarenpoikani, Anghel-enon henkevä poika, enon,
jonka näet makaavan tällä kurjalla vuoteella siksi, että hän erehtyi
tavoittelemaan liian kaunista naista, liian kukoistavaa taloa, liian
puhdasta paitaa. Mutta riittäköön jo!»
»Eno, mitä minun sitten on tehtävä?» sopersi nuori mies, kuivaten
kyyneleitään ja istuutuen entiselle paikalleen. Anghel kohotti
vaivalloisesti luurankomaista käsivarttaan kuin lausuakseen kirouksen:
»Sinun on käännyttävä pois kaikesta, mikä sinua mairittelee, voitettava
ylpeät halut, vaiennettava lihan ääni, joka jäytää meitä kuin mato,
antauduttava koko sieluinesi hengen palvelukseen, joka on ainoa tukemme
hädässä. Siinä kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa...»
»Mutta, eno», uskalsi Adrien huomauttaa, »sinähän inhoat tänään
kaikkea, mitä eilen rakastit...»
»Aivan niin... Kaikki se, mitä eilen rakastin, on saattanut minut
siihen, missä näet minut tänään...»
»Mutta täytyyhän rakastaa sitä, mistä on nautintoa: kaunista naista,
kukoistavaa kotia ja puhdasta paitaa. Intohimomme vaativat sitä ja
aistimme huutavat sitä».
»Tuo on totta vain näennäisesti, Adrien!... Vain näennäisesti!...
Intohimot ja aistit aiheuttavat myrskyn, joka ei ole oikeassa suhteessa
niiden onnellistuttamiskykyyn».
»Sydämen myrsky...»
»Sydämemme on pahantekijä!» huusi kuoleva, ponnistaen viimeiset
voimansa. Hänen äänessään ei enää ollut inhimillistä sointua, se tuli
vinkuen nenästä. Tätä lausetta seurasi pitkä äänettömyys. Seinään päin
kääntynyt pää jäykistyi liikkumattomaksi, samoin käsivarret. Adrien
luuli, että hänen enonsa siinä tuokiossa vetäisi viimeisen henkäyksensä.
Ei. Anghel-eno ajatteli yhä. Hän kääntyi jälleen Adrieniin päin ja
tarkasteli häntä, ja hänen katseestaan kuvastui kauhu, joka paremmin
kuin sanat ilmaisi hänen aivojensa surullisen taistelun. Hellittämättä
katsettaan Adrienista Anghel vihelsi voimakkaasti, voimakkaasti
ja kiirehtimättä, kuin osoittaakseen sisarenpojalleen, että hän
kiusoitteli kuolemaa.
Poika tuli sisään juoksujalkaa, eno nieli annoksensa, nuolaisi
valkoisia huuliaan ja hymyili, saatuaan jälleen voiton
olemattomuudesta...
* * * * *