ANGHEL-ENO
ADRIEN ZOGRAFFIN TOINEN KERTOMUS
Kirj.
PANAIT ISTRATI
Kahdeksannesta ranskalaisesta painoksesta suomentanut
Anna Silfverblad
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1927.
SISÄLLYS
Anghel-eno
Anghel-enon kuolema
Cosma
ANGHEL-ENO
Tänä alkuhuhtikuun iltana vietettiin Baldovinestin pienessä kylässä,
noin viiden kilometrin päässä Brailasta, Kristuksen ylösnousemisen
ensimmäistä muistopäivää. Jokaisella pihatolla sytyteltiin
ruokokokkoja, kaikkialta kajahteli iloisia laukauksia, joilla
oikeauskoinen rahvas kunnioitti hänen muistoaan, joka oli ihmisistä
parhain.
Perheen nuorimman, Dimi-enon luo olivat kaupungista saapuneet
pääsiäisen viettoon Zitza-äiti, vanhin neljästä sisaruksesta, ja
hänen kahdeksantoistavuotias poikansa Adrien. Hän oli jäänyt leskeksi
muutamia vuosia lapsensa syntymän jälkeen eikä ollut mennyt uusiin
naimisiin, ja elätti nyt itsensä kättensä töillä.
Dimin luona ei ollut liiaksi tilaa. Vaikka olikin vielä nuori, oli
hänellä jo ympärillään lukuisa perhe, mutta tuo kelpo sisar tyytyi
pieneen kolkkaan huoneesta, kun taas Adrien, jolle kaikki vaihtelu oli
mieleen, kävi muitta mutkitta nukkumaan enon kanssa ullakon heinille,
missä kuunteli ilomielin hänen kaskujaan ja kertoili vuorostaan
enolleen kaupungin asioita.
Adrienia ihmetytti joskus tällainen elämäntapa ja hän sanoi:
»Sinä nukut ullakolla ja vaimosi nukkuu lasten kanssa... Mitä elämää
sellainen on?»
»On pakko, poikani, muuten, hm, kuinka sanoisin? Lapsia _tulee_ liian
tiheään...»
»Onpa sekin selitys! Ja entä kun tulet alas ullakolta?»
»Silloin menen suolle ruokoja leikkaamaan...»
»Ja suolta palattuasi?»
»Nousen ullakolle...»
»Ja lapsesi, mistä he _tulevat_?»
»Jumala lähettää heidät...»
Heti kun oli syöty tavanmukainen päivällinen, jona oli _borchia_,
paistettua lammasta, _cozonac'ia_ ja »punaisia munia», lähti Dimi
pihamaalle, sytyttääkseen palamaan kokon ja ampuakseen asiaankuuluvat
laukaukset. Koko lapsiliuta juoksi hänen perässään, ja sitten tulivat
aikuiset.
Taivas oli tähtikirkas. Dimi kuunteli Galatziin päin kulkevan junan
kohinaa ja sanoi:
»Yhdeksän pikajuna».
Ja nyt hän sytytti ruo'ot. Heti hulmahtivat taivaalle liekit savun
seasta, ja lapset päästivät korviasärkevän kirkunan ja hyppelivät
tulen ympärillä kuin pienet punaiset paholaiset. Sitten hän ampui
metsästyspyssyllään kaksi laukausta ilmaan, sanoen kunkin laukauksen
jälkeen oikeauskoisen kristityn vakaumuksella:
»Kristus on noussut kuolleista».
Tällöin Adrienin äiti tarttui poikaansa käsipuolesta, vei hänet syrjään
ja sanoi käskevällä ja hätäisellä äänellä:
»Juokse Stefan-serkun, papin, luo ja pyydä minun puolestani, että hän
tulisi heti tänne. Ja jatka sitten matkaasi Anghel-enon asunnolle, ja
tuo hänetkin tänne».
Adrien vavahti kuin äiti olisi käskenyt hänen tarttua paljain käsin
käärmeeseen, ja sanoi:
»Mutta, äiti, sinähän tiedät, että Anghel-eno on vihoissaan eikä tahdo
enää nähdä ketään!»
»Juuri siksi on hänen tultava. Sano hänelle, että minä, hänen vanhin
sisarensa, kutsun häntä. Ja juokse nyt pian!»
Adrien vihelsi luokseen koiransa _Sulttaanin_, ja katosi pimeään,
kenenkään huomaamatta hänen lähtöään.
* * * * *
Anghel-eno oli tämän hajonneen perheen nuorimman edellinen.
Armoton kohtalo oli iskenyt häneen kovat kouransa ja tehnyt
intomielisestä ja jumalaapelkäävästä miehestä juron ja jumalattoman.
Bojaarin maata viljelevän talonpojan lapsia kun olivat, jäi näiden
neljän sisaruksen ainoaksi omaisuudeksi lapsuuskodin seinähirret,
hedelmäpuut ja viinitarha. Maa ei kuulunut heille. He hajaantuivat
kodistaan, lukuunottamatta nuorinta, joka jäi leskiäidin tueksi.
Ensiksi lähtivät sisaret, lyöttäytyen parin hyvinvoivan kreikkalaisen
pariin, jotka välittivät vähät laillisesta avioliitosta.
Anghel-poikanen lähti yhdeksänvuotiaana lähikaupunkiin Brailaan, missä
joutui erään viinikauppiaan palvelukseen. Lapsuudesta saakka hänelle
oli ollut perin vastenmielistä muokata vieraan maata.
Hän palveli kymmenen vuotta samaa isäntää, joka oli oikeamielinen mies
ja palkitsi runsain käsin hänen palveluksensa. Kotikyläänsä palattuaan
hän rakastui mielettömästi seudun kauneimpaan ja köyhimpään tyttöön ja
meni tuota pikaa naimisiin hänen kanssaan. Likinäköisyyden vuoksi hänet
hylättiin sotapalveluksesta, jolloin hän osti hiukan maata ja perusti
kapakan kylän laitaan Galatziin vievän valtamaantien varrelle.
Liike menestyi hyvin. Vuonna 1877 Turkkia vastaan käydyn sodan
suotuisat seuraukset olivat hänelle suureksi hyödyksi. Hänen onnistui
kymmenenä vuotena koota omaisuus, millä hän saattoi ostaa toisen
maa-alueen viidensadan metrin päässä hänen kaupastaan. Hän istutti
sinne parhaimmat hedelmäpuut, ennenpitkää kuuluisan viinitarhan, ja
rakennutti kauniin talon navettoineen ja rotulehmineen, kanalan,
lammasnavetan ja sikalan.
Mutta hänen kotielämänsä oli vähemmän onnellista, vieläpä kurjaakin.
Kului toiset kymmenen vuotta, ja taas oli kohtalo varannut hänelle
onnettomuuden. Hänen vaimonsa oli typerä, salakavala, kykenemätön
hoitamaan tällaista taloutta ja inhoittavan epäsiisti. Hän makasi
tuntimäärin varjossa, avoin suu täynnä kärpäsiä, ja lapsi taaperteli
likaisena hänen vierellään. Karja oli nääntyä janoon. Pihaan ja taloon
ei pistäytynyt kukaan, jolla ei ollut aikeena varastaa. Adrien muisti,
kuinka hänen enonsa oli eräänä kesäpäivänä lyönyt rikki kaikki talon
ikkunat, jotka olivat niin kärpästen tahraamat, ettei päivänvalo
päässyt sisään. Vaimo vaan ei tästä metelistä herännyt. Kulkiessaan
hänen ohitseen ja nähdessään hänen makaavan siinä kuorsaten, mies
sylkäisi häntä kasvoihin ja lähti. Vaimo nukkui yhä. Arvellen
ankaruuden ehkä tepsivän, mies pieksi häntä usein. Tämä tylsistytti
häntä vain yhä enemmän. Silloin mies möi karjan ja lähti talosta. Hän
kävi siellä enää vain kerran kuukaudessa.
* * * * *
Säästääkseen lapsia, joita tämä nainen synnytti, näkemästä tällaista
äitiä, hän riisti heidät häneltä, niin pian kuin he täyttivät viisi
vuotta, ja sijoitti heidät hoidettavaksi erään sukulaisen luo
Galatziin, missä kävi viisi kuusi kertaa vuodessa tervehtimässä
heitä, seuraten tarkoin heidän kasvatustaan. Lopulta hän katkaisi
viimeisenkin, ruumiillisen siteen, joka vielä yhdisti heitä. Talo,
jonka olisi pitänyt olla seudun kukoistavin, oli vain ihmisnavetta.
Pettyneenä rakkaudessaan hän ensin otti rakastajattaria, ei sisäisestä
taipumuksesta, vaan suoranaisesta kostonhalusta, tahtoen siten
elvyttää, ravistaa hereille vaimoaan. Vaimo kuuli kerrottavan tästä,
joutuipa silminnäkijäksikin, mutta ei ollut tietävinäänkään. Uni oli
hänelle kalliimpi. Hän ei enää edes viitsinyt pestä kasvojaan, ja
nukahti kesken syöntinsäkin.
Mutta ihmisille, jotka katselivat vihamielisinä ja kateellisina
väsymättömän uurastajan menestymistä, ei riittänyt vain se, että hänen
kotielämänsä oli surullinen, hänen onnettomuutensa puolisona ei ollut
heille kylliksi. Eräänä yönä, kun ei ollut pelkoa ilmijoutumisesta,
sytyttivät ihmiskädet kauniin talon tuleen. Takamyymälästä Anghel-eno
katseli, kuinka hänen peltikattoinen kotinsa peittyi liekkeihin. Hän
oli kuuro ihmisten huudoille, jotka kutsuivat häntä avuksi omaisuutensa
pelastamiseen. Hän sanoi itsekseen:
»Jospa _hän_ palaisi mukana!»
_Hän_ ei palanut, vaan jatkoi nukkumistaan sen turvissa, minkä naapurit
pelastivat häviöstä, aina siihen päivään saakka, jolloin Jumala, joka
oli pannut hänet maan päälle näyttääkseen miehille, mitä varjopuolia
saattaa olla kauniissakin naisessa, löi hänet ankaralla keuhkokuumeella
ja kutsui hänet luokseen peloitukseksi kiirastulessa katuville.
* * * * *
Vastoin luuloa koski hänen odottamaton kuolemansa kipeästi Anghel-enoon.
Hänen sisarenpoikansa Adrien, joka viidentoista vuoden ikään päästyään
usein tuli pitämään hänelle intomielisiä luennoita »maailmoiden
synnystä» tai »maan muodostumisesta», ja jota tuo kelpo mies
rajattomasti rakasti, sai usein olla hänen surunsa todistajana.
Kuinka usein hän olikaan nähnyt hänen ottavan nenäliinansa ja kuivaavan
kyyneleitään heidän kuljeskellessaan lumoavina kuutamoiltoina
onnettomuuspaikalla. Rakennuksen luhistuneet puuosat mätänivät
lätäköissä, joita sadevesi oli muodostanut huoneisiin. Huonekalujen
jäännöksiä näkyi palaneiden hirsien joukossa. Vain osa seinistä oli
jälellä. Iso navetta, joka oli säästynyt tuholta, näytti kaivaten
huutelevan karjaa, jonka eloonjäämistä monet kadehtivat. Villit
maapähkinäpensaat, kinsteri ja nokkoset rehoittivat miehenkorkuisina
ennen niin kauniissa pihassa.
»Näetkö, Adrien», sanoi onneton mies tuskan tukahduttamalla äänellä,
»näetkö tämän hautausmaan? Se on puolittain ihmisten, puolittain
kohtalon työtä. Jos olisin perinyt tämän talon isältäni, ymmärtäisin
ihmisten kateuden ja heidän hävittämishalunsa, vaikkakaan he eivät
pistä tuleen suurten herrojen palatseja. Mutta minä rakensin tämän
talon otsani hiellä, uurastaen kaksikymmentä vuotta. Se ei ollut
mitään ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimaa, sellaista, mitä jokainen
tarvitsee voidakseen elää vaimoineen ihmisenä eikä tyhmänä elukkana.
Eikä kukaan voi syyttää minun koskaan olleen saita, vaan sai nälkäinen
aina tyydyttää nälkänsä luonani, ja suurina juhlina muistin turvatonta
leskeä lapsineen ja vein heille pääsiäisenä munia, leivoksia ja
lampaan neljänneksen, samoinkuin silavaa ja kinkun jouluna. En antanut
almua, vaan täytin velvollisuuteni. Olin saanut kaiken Jumalalta. Minä
puolestani annoin yltäkylläisyydestäni enkä siitä ylpeillyt. Minulla ei
ollut siihen oikeutta, sillä olen nähnyt monta minua anteliaampaa: ne,
jotka jakoivat leipänsä ensimäisen nälkäisen kanssa, jonka kohtasivat
tiellään...
»Eikä minua myöskään voi syyttää siitä, että olisin rikastuakseni
nylkenyt ostajiani. Noudatin isäntäni oikeamielistä esimerkkiä. Jos
liikevoittoni oli suuri, johtui se siitä, että noudin viinini ja
viinani niiden kotiseudulta, aikoina, jolloin se juoksi jokena. Mutta
kuorma-ajuri, joka talvella avasi oveni, parta kuurasta kimallellen,
oli minulle kuin veli. Puristin hänen kohmettunutta kättään ja tein
hänelle tilaa uunin viereen. Rakennutin hänen hevosiaan varten vajan,
jonka vertaista ei ollut kahdenkymmenen peninkulman laajuudella; enkä
koskaan suostunut ottamaan maksua heinätukosta, jonka heitin niiden
eteen. Tarjoamani viini ja viina oli laadultaan parasta, ja vannon
näköni kautta, etten koskaan lisännyt niihin pisaraakaan vettä, kuten
tehdään kaikkialla. Ja kun näin, että mitta oli täysi ja mies tahtoi
himon houkuttelemana ylittää sen, kaadoin hänelle lasin maksutta ja
kehoitin häntä jatkamaan matkaansa. Täytyipä minun usein neuvoa hänelle
tie. Näin olin tavallaan hänen palvelijansa, sillä olin valveilla hänen
tähtensä aamunkoitosta puoliyöhön saakka. Ja jos joku kolkutti ovelleni
sulkemisajan jälkeen, unohdin, että saattaisin kohdata pahantekijän,
nousin vuoteesta ja menin avaamaan.
»Mutta hyvä esimerkki ei paljoa hyödytä, ja jos maailmassa on vain
kiittämättömyyttä, tarvitsee paha palvelukseensa ainoastaan yhden
ilkiön käden sataa hyveellistä vastaan, saadakseen aikaan hävitystä.
Tämä käsi vaani minua salaa, valmiina iskemään. Se ei voinut antaa
minulle anteeksi menestymistäni. Se ei sietänyt sitä, että käteni ei
ollut hänen syyhyisen kätensä kaltainen, joka kelpasi vain kerjäämään
tai lyömään. Ja se löi minua. Se kävi helposti: vaimoni nukkui.
»Voi, Adrien! Tässä ilkeä ihmiskäsi kohtasi hävittämistarkoituksessa
kohtalon omalla tavallaan ilkeän käden, ja toisiinsa yhtyen he tekivät
tuhon täydelliseksi!... Oliko väärin rakastaa kylän kauneinta tyttöä?
Rakastuuko milloinkaan rumimpaan? En tiedä. Sen vain tiedän nyt, että
rakkaus sokaisi minut, niin etten osannut katsoa, oliko hänen sänkynsä
alusta lakaistu, olivatko hänen korvantaustansa puhtaat ja jalkansa
pestyt. Adrien, kun tämä jumalainen liekki kerran polttaa rintaasi,
niinkuin se poltti minun rintaani, muista sanani, ja ennenkuin antaudut
ruumiinesi ja sieluinesi tämän ihmisruton valtaan, tee, mitä minä en
tehnyt: katso kaunokaisesi sängyn alustaa, katso hänen korvantauksiaan
ja jalkojaan, joissa on kiiltokengät. Ja jos sanani unohtuvat, muista
hautausmaata, jonka näet tässä, anna katseesi syöpyä näihin raunioihin,
katso rikkaruohoa, joka rehoittaa kuin inhimillistä laiminlyöntiä
kiroten, tätä karjaansa kaipaavaa navettaa, näitä seinien jätteitä,
jotka huutavat taivaalle epätoivoaan, näitä ruostuneita ja vääntyneitä
laattoja, jotka ennen välkkyivät kuin peili auringonpaisteessa,
peittäessään kattoa, joka kohosi uljaana matalien hökkelien yli,
kuin julistaen ihmisen oikeutta elää hyvinvoinnissa ja siisteydessä,
eikä kuin myyrä, joka pelkää valoa. Paina mieleesi tämä näky. Ja jos
veresi tahtoo taivuttaa sinut kauniin tytön jalkoihin, vastusta, huuda
avuksesi nämä rauniot, ja sano itsellesi:
»Anghel-eno turmeli elämänsä sillä, että rakasti sokeasti kylän
kauneinta tyttöä eikä katsonut hänen sänkynsä alustaa, korvantauksiaan
eikä hänen varpaitaan.
»Ja torju luotasi säälimätön kohtalo!...»
* * * * *
Vaimonsa kuoleman jälkeisinä vuosina Anghel-eno jätti talon oman
onnensa nojaan. Hän päätti saattaa sen entiseen loistoonsa vasta
sitten, kun hänen lapsensa kykenisivät hallitsemaan sitä. Vietyään
sieltä pois kaiken, millä oli arvoa, ja kasattuaan sen kauppansa
ympärille, hän alkoi viettää erakon elämää, mutta erakon, jolle tuli
tavaksi kostutella kieltään kaupitsemillaan väkijuomilla.
Kauniina, kookkaana, jänteikkäänä miehenä, jolla oli kaunis parta ja
kaunis kihara, harmahtava tukka, hän herätti kaikissa kunnioitusta.
Hänen lyhytnäköisyytensä, joka pakoitti hänet tulemaan aivan lähelle
puhuttelijaa voidakseen tuntea hänet, tehosti yhä tätä vaikutusta. Hän
oli pohjaltaan hyvä, mutta ei sietänyt paljon vastaansanomista, kuten
on laita kaikkien, jotka ovat päässeet eteenpäin omin voimin. Ja hän
kymmenkertaistutti nämä voimat saavuttaakseen päämääränsä, — kuten hän
itse sanoi »kohottaakseen raunioista palatsin», — sinä päivänä, jolloin
hänellä olisi kunniaa lapsistaan. Niinpä häntä pidettiin rikkaana
miehenä häviöstään huolimatta.
Mutta hänen todellinen rikkautensa, onnensa ja toivonsa oli hänen kolme
lastaan, seitsentoistavuotias poika ja kaksi pikku tyttöä, joista
toinen oli kahdeksan-, toinen kymmenvuotias. Pojan piti seuraavana
vuonna valmistua ylioppilaaksi, ja Anghel-eno sanoi Adrienin äidille:
»Saammehan sitten nähdä. Heti koulusta päästyään hän palvelee yhden
koevuoden armeijassa. Jos hänellä on taipumusta tälle alalle, olisi
minulle mieluista, jos hänestä tulisi upseeri, jolla on vahva käsivarsi
ja terävä äly puolustamaan maataan. Jollei, niin valitkoon itse
mieleisensä alan».
Tyttäristään hän tahtoi vain »kelpo emäntiä», varustaen heille
myötäjäisiä ja toivoen voivansa naittaa heidät kaupunkiin.
Ihminen päättää...
Eräänä talvisena pakkaspäivänä yksin mietiskellessään suunnitelmiaan ja
tuulen lakaistessa autiota, laajaa tasankoa, astuu neljä tuntematonta
miestä sisään ovesta. Tapansa mukaan hän kurottautuu eteenpäin
paremmin nähdäkseen, mutta hänen sydämensä kutistuu kokoon, samoinkuin
etana vaaraa vainutessaan vetää tuntosarvensa piiloon: tulijat eivät
miellyttäneet häntä.
»Jos nuo ovat kunnon ihmisiä, en enää usko sydäntäni», ajatteli hän,
tunnustellen taskussaan revolveria, jota ilman hän ei koskaan ollut.
»Hyvää päivää, Anghel!» toivottivat miehet, »sinun luonasipa on
lämmintä!»
»Tervetultuanne, matkamiehet! Ruma ilma, vai mitä?»
Mutta itsekseen hän lisäsi: »Olen satimessa! Tuollaisella äänellä
puhuvat vain roistot».
»Anghel, olemme nälkäisiä, ja juodakin haluamme. Sanotaan viinisi
voivan sulattaa vaikka jään».
»Hyvin mahdollista, ystäväni. Mutta onpa sellaistakin jäätä, jota se ei
sulata».
»Ha, ha! Sinä olet sukkela, Anghel. Ja mitähän jäätä se olisi?»
»No, saattepa tietää: sitä sanotaan 'koiran sydämeksi', mutta se on
pahasti sanottu, sillä se solvaisee noita eläin-parkoja, jotka ovat
todellisia ystäviä», sanoi hän, osoittaen kahta isoa paimenkoiraa
vierellään, jotka eivät hetkeksikään jättäneet häntä.
»Hm, sinulla on synkkiä ajatuksia. Maailma ei ole niin paha».
»Ehkä ei, mutta kun pitää kauppaa valtatien varrella, kuten minä, näkee
kaikenlaista, ja nukkuukin vain toisella silmällä».
Tämä varuillaanolo antoi vieraiden tuta, kenen kanssa he olivat
tekemisissä. Heille tarjottiin silavaa, leipää ja viiniä.
»Etköhän noutaisi meille kellarista raikasta viiniä?» kysyi eräs
joukosta teeskennellyn hyväntahtoisesti.
Eno myhäili ja ajatteli: »Ah, te luulette pyydystävänne minut
hiirenloukkuun!» Hän vastasi:
»Noudin sieltä hetki sitten viiden litran astian. Jos kielessänne on
tuntoa, pitäisi sen maistua».
Tämä oli hiukan vastoin miesten suunnitelmia, mutta he olivat
itsepintaisia roistoja. Hetkistä myöhemmin eräs heistä pistäytyi
ulos, ja eno ymmärsi tämän olevan hyökkäysmerkin: mies lähti pitämään
vartiota. Hän kalpeni ja valmistautui otteluun. Silmänräpäyksen ajan
hän ajatteli laukaista aseensa ja huutaa: »kädet ylös!» Mutta sitten
hän tuli ajatelleeksi, että hän ehkä sittenkin saattoi erehtyä miesten
aikeisiin nähden.
Hetkistä myöhemmin hän katui, ettei ollut sitä tehnyt. Miehet
keskustelivat äänekkäästi muka jostakin kaupasta. He pyysivät
tulitikkuja. Eno sanoi: »Kas tässä!»
Sydän ja jalka terästettynä hän astui heitä kohti, pidellen oikealla
kädellä asetta taskussaan ja ojentaen vasemmalla laatikkoa. Vahvin
noista kolmesta ojensi hitaasti kätensä ottamaan sitä, jatkaen samalla
huolettomasti puhettaan, mutta juuri kun hänen sormensa olivat
koskettamaisillaan laatikkoon, hän sieppasikin kuin rautapihdein kiinni
ranteeseen, ja joskin hän siinä tuokiossa kaatui maahan laukauksesta,
joka lennähti hänen uhrinsa taskusta, eivät toiset antaneet Anghelille
enää aikaa vetää esiin asettaan. He murskasivat hänen pääkallonsa
revolverinperillä, ja mies-parka lyyhistyi maahan, sillävälin kuin
koirat iskivät kiukkuisesta mutta turhaan, hampain kiinni roistojen
pohkeisiin. Ne lyötiin kuoliaaksi. Kassa tyhjennettiin kiireesti ja
ilki työntekijät katosivat, jättäen jälkeensä näköjään hengettömän
toverinsa.
* * * * *
Anghel-eno sai kiittää hengestään laukausta, joka oli haavoittanut
yhtä rikoksellista, sekä koiriaan, jotka hän oli menettänyt. Ne olivat
pidelleet niin pahoin kahden muun roiston sääriä, että nämä pelkäsivät,
etteivät he enää kykenisi pakenemaan.
Ohikulkevat matkustajat tapasivat tuntia myöhemmin verityön uhrin
ja rosvon verissään, edellisen pää murskattuna, jälkimmäisen vatsa
luodin lävistämänä, mutta molemmat vielä hengissä. Heidät kuljetettiin
Brailaan, missä kumpikin pelastui elämälle.
Maattuaan viisikymmentä päivää sairaalassa eno pääsi sieltä
heikontuneena, mutta hän oli menettänyt vain verta. Puolta vuotta
myöhemmin hän oli menettävä jotakin, joka oli hänelle elämää
kalliimpaa: hän menetti molemmat pikku tyttönsä, onnettomuustapauksessa
Tonavalla, jolloin suuri joukko ihmisiä hukkui purjehdusmatkalla.
Nyt hän näki läheltä _säälimättömän kohtalon mustan käden_. Mutta
kohtalo oli valinnut tämän miehen antaakseen hänen tuntea kaiken sen
kauheuden, mikä sisältyy romanialaiseen sananparteen: _hyvä Jumala ei
koskaan sälytä ihmisen hartioille raskaampaa taakkaa, kuin minkä hän
jaksaa kantaa!_ Ja kuinka paljon onnettomuutta jaksaakaan voimakas mies
kantaa hartioillaan!
Palattuaan kirkosta, missä oli antanut toimittaa messun haudatta
jääneiden tyttöstensä sieluille, hän sulkeutui kauppaansa, ja käveli
monta tuntia edestakaisin, kädet taskuissa. Sitten hän avasi oven
selkoselälleen, astui kynnykselle, sylkäisi kiukkuisesti ikäänkuin
jotakin kasvoihin, ja sanoi:
»Tuossa saat, sinä kurja kohtalo! Sinä painat minut maahan, mutta
minäpä nousen ylös ja sylkäisen sinua päin naamaa, kas näin!»
Ja hän sylkäisi vielä kerran.
Hänellä oli vielä jälellä poikansa, ainoa liekki, joka valaisi hänen
sumusta ja väkijuomista turtuneiden aivojensa yötä. Kohtalo puhalsi
liekkiin ja sammutti sen.
Yksitoista kuukautta senjälkeen, kun hänen poikansa oli liittynyt
ratsuväenrykmenttiin, ja vuorokausi siitä, kun Anghel oli saanut
häneltä kirjeen, jossa hän ilmaisi haluavansa jäädäkin sinne, tämä
ihmisistä onnettomin sulki kauppansa, sittenkin onnellisena, ja nousi
ratsunsa selkään, lähteäkseen kaupunkiin hankkimaan työmiehiä, jotka
nostaisivat talon raunioista. Hän oli tuskin ehtinyt kahdensadan metrin
päähän kotoa, kun ratsastava lähetti pysähdytti hänet tiellä ja ojensi
hänelle sähkösanoman. Hänen sydämensä ei sanonut hänelle mitään. Hän
avasi rauhallisena paperin ja luki:
»Poikanne Aleksanteri Anghel putosi hevosen selästä
ratsastusharjoituksessa, ja kuoli vietäessä...»
Paperi heltisi hänen käsistään; hän parkaisi, nousten seisoalleen
jalustimissa, ja suistui maahan kuin poikkilyöty pylväs.
Näin Anghel-eno tyhjensi maljan sakkaan saakka.
* * * * *
Olisi luullut, että onnettomuuden mitta nyt oli täysi. Niin ei ollut.
Kuolema, joka olisi ollut hänelle vapahdus, ei tullut, eikä kukaan
tiennyt, miksi tämä mies ei itse päättänyt päiviään.
Hän ei sitä tehnyt. Mutta hän kuoli hiljalleen, nauttimalla lakkaamatta
kaikkein väkevintä viinaa. Hänestä tuli kapakkansa paras vieras.
Tämän hellän isän, kunnon kansalaisen, jumalaapelkäävän miehen
vähittäinen rappeutuminen on kaameimpia murhenäytelmiä, mitä näiden
rivien kirjoittaja on nähnyt. Tämä on vain näytelmän alkua. Loppu —
tarina surusta, joka tappaa sydämen — saa paikkansa toisaalla.
Pojan kuoltua hän pyysi, että tämä haudattaisiin kotikyläänsä. Kaikki
kyläläiset saattoivat vainajaa, ja kun kunnialaukaukset pamahtivat
kirstua hautaan laskettaessa, lankesivat kaikki kyynelsilmin
polvilleen. Kunniavartiona seisovat sotilaat ja upseerit itkivät.
Yksi joukosta ei vain itkenyt: isä. Hän seisoi avopäin hattu kädessä
haudan partaalla, ja katseli kirstua sen pohjalla. Tällöin nousi
kansanjoukosta mies, heittäytyi hänen jalkoihinsa, ja huusi, hänen
polviaan syleillen:
»Anghel! Anghel! rukoilen sinua, anna minulle anteeksi! Minä se sytytin
tuleen talosi!... Tee minulle, kuten oikeus vaatii! Mutta anna minulle
ensin anteeksi!»
Anghel käänsi päätään ja katsoi pitkään jaloissaan makaavaan mieheen,
joka vääntelehti kuin tulisilla hiilillä, ja huusi lakkaamatta:
»Anna minulle anteeksi, ja tapa minut, heitä minut vankilaan!»
Hän sanoi: »Minä annan sinulle anteeksi», ja lähti. Kukaan ei rohjennut
seurata häntä.
Kotiin tultuaan hän otti seinältä pyhimyskuvan, joka esitti Neitsyt
Mariaa Jeesus-lapsi sylissään, sekä kuninkaan, kuningattaren ja
kruununperillisen kuvat. Sitten hän kaivoi lapiolla pienen kuopan
puutarhaan, pani ne siihen ja hautasi ne multaan.
Tämän jälkeen hän sulkeutui kauppaansa ja heittäytyi sieluineen ja
ruumiineen väkijuomien valtaan. Hautauspäivän jälkeen ei kukaan
kokonaiseen vuoteen tietänyt, asuiko talossa ketään, vai oliko
se autio. Kyläläiset koettivat ohikulkiessaan kurkistaa sisään
alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse, ja menivät sitten menojaan.
Öisin Anghel kuljeskeli koiransa seuraamana talonsa raunioilla, ja
palasi jälleen sisään. Päivisin hän tyhjensi humaltumatta lasin
toisensa jälkeen ja katseli, leuka kämmenen varassa, ikkunaverhojen
raosta palaneen talon törröttäviä seiniä.
Kun tämä synkkä suruvuosi oli päättynyt, avasi hän jälleen kapakan,
toisin sanoen, hän tarjoili yhdelle, mutta ei toiselle, kenenkään
tietämättä, mihin hän perusti kieltonsa ja suosionsa. Ohikulkijat
kunnioittivat hänen tahtoaan, sillä hänen onnettomuutensa tunnettiin
viiden peninkulman laajuudella. Hän ei enää hankkinut uutta tavaraa,
sillä kellari oli täynnä viini- ja väkijuomatynnyreitä.
Adrien ja hänen äitinsä olivat ainoat ihmiset, joiden kanssa hän
suostui puheisiin. Kauhu sydämessä Adrien tuli pari kertaa tervehtimään
häntä sinä vuonna, jolloin hän jälleen avasi myymälänsä. Eno istui
aina ikkunan ääressä lukkojen takana, pullo ja pieni lasi edessään,
koira vierellään, ja katseli ulos. Rattaat vierivät ohi, kaksi miestä
astui maahan ja kolkutti ovelle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, ja
miehet menivät tiehensä. Jälleen pysähtyivät rattaat ovelle. Mies huusi
rattailta nousematta:
»Anghel! Saako sinulta lasin?»
Ja hän sai.
* * * * *
Mennessään äitinsä käskystä noutamaan Anghel-enoa Adrien muisteli hänen
kovaa kohtaloaan ja tuumi:
»Äiti erehtyy, jos luulee minun saavan enon liikkeelle luolastaan».
Tehtävä ei ollut helppo. Ei ollut kysymys vain vierailusta, vaan
sovinnonteosta. Äidin kuoltua kahdeksan vuotta sitten olivat molemmat
enot riitautuneet vähäpätöisen perintöasian vuoksi. Kiistettäessä oli
Anghel-eno sanonut, vastoin vanhemman sisarensa tahtoa, joka vastusti
jakoa: »Tahdon vaikkapa vain yhden frangin äidin perintöä, jolla ostan
helminauhan ja ripustan sen pyhimyskaappiini, vain tietääkseni, että
se on äidiltä». Kiihtyneenä Dimi-eno vastasi solvaisten. Silloin veli
sivalsi häntä korvalle, ja nuorempi hairahtui iskemään vanhempaansa
päähän kepillä. Tämä poistui lapsuudenkodistaan, sanoen:
»En palaa tänne etkä sinä tule minun luokseni, ennenkuin suutelet
kaikkien nähden kenkäni anturaa!»
Siitä lähtien heidän välinsä olivat olleet rikki. Ennen
onnettomuustapausta, joka oli kuolettava isku Anghel-enolle, oli
nuorin veli itsepintaisesti pysynyt kuurona sisarensa rukouksille,
tämän kehoitellessa häntä pyytämään anteeksi veljeltään. Tuon julman
tapaturman jälkeen ei kukaan enää uskaltanut tällaisilla pikkuasioilla
häiritä Anghelin rauhaa.
Nyt Adrienin äiti tahtoi kaikin mokomin sovittaa veljekset keskenään.
Kun hän kutsui sitä, jota oli lyöty, sensijaan, että hänen luokseen
olisi menty, luotti hän siihen, että suru oli lannistanut hänen
ylpeytensä sekä siihen vaikutusvaltaan, mikä hänellä aina oli ollut
veljiinsä, etenkin häneen, joka oli perheen rikkain, silloinkin kun hän
vastusti epäitsekkäästi hänen perinnönjakovaatimustaan.
Kello oli kahdeksan illalla Adrienin saapuessa enon asunnolle.
Kylänpuolisesta ikkunasta näkyi valoa. Adrienia puistatti ajatellessaan
noiden alaslaskettujen uudinten takana asustavaa miestä. Hän lähestyi
ikkunaa ja painoi kasvonsa sitä vasten. Ei mitään elonmerkkiä, palavaa
lamppua lukuunottamatta. Sulttaani alkoi kärsimättömänä haukkua. Enon
koira haukahti vastaan, mutta uutimet eivät liikahtaneet. Adrien tiesi,
ettei kolkuttaminen hyödyttäisi mitään. Hän painoi nenänsä ruutua
vasten ja sanoi arasti:
»Eno! Adrien haluaa puhua kanssasi».
Hetken kuluttua kohotettiin verhoa, ja eno viittasi häntä tulemaan
ovelle, jonka hän avasi, pidellen lamppua kädessään. Adrien astui
Sulttaanin kanssa sisään.
Hänen katsellessaan huonosti valaistua huonetta kutistui hänen
sydämensä kokoon. Mikä syvä alakuloisuus puhuukaan esineistä, jotka
ihmeitätekevä ihmiskäsi on jättänyt hoidotta! Ei enää laseja hyllyillä,
ei leipää ruokapöydällä, ei savustettua kinkkua, joka ennen riippui
orresta raskaina könkäleinä, ei enää rinkeleitä katossa vartaisiin
pujotettuina. Tomua, unohdusta, laiminlyöntiä, kuoleman rauhaa...
Keskellä tätä hautausmaata seisoi Anghel-eno viitta hartioillaan, yhä
kookkaana, mutta kumarana, niin kumarana, — Anghel-eno, joka ennen oli
ollut pystypäinen ja ryhdikäs kuin leijona, — ja katseli rauhallisena
sisarenpoikaansa. Tämä tarttui molemmin käsin hänen vapaaseen käteensä
ja suuteli sitä, kuten on tapana. Hän oli purskahtamaisillaan
itkuun. Sanaa sanomatta eno vei hänet huoneeseensa. Täällä vallitsi
sama autius. Paljaista ja kellastuneista seinistä ei enää levinnyt
tuoreen kalkin miellyttävä haju. Peistottu ja epäsiisti sänky,
oikea ryysykasa, näytti sekin ikäänkuin tehneen vastarintaa tuolle
onnettomuuksien raskauttamalle ruumiille, jonka painosta se joka yö
oli luhistua kokoon. Tiiliuunin halkeamat ammottivat savun mustaamina.
Katon kurkihirret olivat niinikään mustuneet. Kaluston täydensi
kaksi puutuolia ja pöytä sekä kaksipiippuinen pyssy, joka riippui
naulassa kantohihnastaan. Pöydällä viinapullo ja lasi, raamattu,
muistiinpanovihko, josta riippui nauhaan kiinnitetty lyijykynä, veitsi
ja aloitettu leipä. Adrien puhkesi itkuun.
Eno istuutui tuolille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä, mikä
tapahtui ensi kerran hänen poikansa kuoleman jälkeen. Miehekkäällä,
mutta murtuneella äänellä, jossa ei enää ollut entistä kantavuutta, hän
sanoi lempeästi:
»Olen iloinen nähdessäni sinut, Adrien... mutta miksi sinä itket?»
»Eno... onko se mahdollista?... Sinulla on pääsiäisenä pöydälläsi vain
kuiva kannikka... Ei... Koiratkin syövät tänään mesileipää...»
Adrien pyyhki kyyneleitään, ja kun hän jälleen katsahti enon kasvoihin,
hymyilivät ne hyvyyttä, tuota sietämätöntä hyvyyttä, mikä säteilee
surun tappaman olennon kasvoista. Hänen päänsä oli melkein paljas ja
tukka lumivalkoinen. Hänen paitansa ja vaatteensa olivat likaiset,
napittomat. Hän vastasi sisarenpojalle entistä sammuneemmalla äänellä:
»Jos tuo yksin on syynä itkuusi, niin rauhoitu toki ja kerro minulle,
mitä käyntisi tarkoittaa».
»Tulen kysymään sinulta, vihaatko vielä Dimi-enoa?»
»En vihaa enää ketään».
»Voitko antaa hänelle anteeksi hänen vikansa?»
»Minulla ei ole kenellekään mitään anteeksiannettavaa».
Enon ääni oli yhtä välinpitämätön, kuin jos hän olisi sanonut: »Leipä
on pöydällä» tai: »Ulkona on pimeä».
»No niin», alkoi Adrien epäröiden, »äiti lähetti minut pyytämään, että
tulisit tänä iltana enon luo».
»Äitisi lähettää sinut», toisti miesparka, kohottaen päätään. »Adrien,
sinun äitisi on pyhimys».
Hän näytti miettivän hetkisen, ja kysyi sitten:
»Ja mitä sinä ajattelet?»
»Minäkö, mutta sinähän arvaat sen, eno. Toivon sitä kaikesta
sydämestäni».
»Entä muut? Toivovatko hekin sitä?»
»Aivan varmaan kaikki toivovat sitä, eno».
»No niin, silloin toivon samaa kuin tekin».
Kuinka kaameilta kuuluivatkaan sanat: »Toivon samaa kuin tekin», noiden
huulten lausumina, joilla väreili kuoleman hymy! Mikä täydellinen
tahdon puutos! Adrienia kauhistutti.
He lähtivät huoneesta koirat kintereillään.
* * * * *
Pappi Stefan, jonka luona Adrien oli pistäytynyt ohi kulkiessaan, oli
kahdeksankymmenvuotias vanhus eikä enää hoitanut virkaansa. Mutta hän
palveli yhä seurakuntaansa, ollen kyläläisten kesken riidanratkaisijana
ja neuvonantajana. Hänen näkönsä oli heikentynyt, mutta hän liikkui
vielä kuin nuori mies. Hän asui aivan lähellä Dimi-enoa. Hän otti
keppinsä ja lähti siinä tuokiossa kolkuttamaan viimemainitun ovelle.
Kun hänen apostoliset, norsunluunkeltaisen parran kehystämät kasvonsa
näyttäytyivät ovella, nousivat kaikki seisomaan ja riensivät
suutelemaan hänen kättään, jota hän viidenkymmenen vuoden ajan oli
ojentanut syntisten suudeltavaksi.
»Lapseni, Kristus on noussut kuolleista», sanoi hän totutulla
saarnaäänellä.
»Toden totta. Hän on noussut kuolleista», vastattiin kuorossa.
Adrienin äiti tarjosi papille paikkansa, johon tämä muitta mutkitta
istuutui, kuin olisi se ollut aivan oikeutettua. Äiti jäi seisomaan,
nojaten seinää vasten ja risti kätensä.
Läsnäolijat, joita tämä odottamaton vierailu hiukan hämmästytti,
katselivat kysyvästi vanhinta sisarta, kuin selitystä pyytäen. Hän —
laiha, ryhdikäs, kaitakasvoinen nainen — katseli huoneessaolijoita
ystävällisin silmäyksin ja alkoi puhua:
»Olen kutsuttanut teidät tänne, isä Stefan, pyytääkseni teitä auttamaan
minua sovittamaan tänä iltana keskenään veljeni Dimin ja Anghelin,
joka toivoakseni on pian täällä. Kuten tiedätte, eivät he kahdeksaan
vuoteen ole puristaneet toistensa kättä, vaan välttävät toisiaan ja
pysyttelevät poissa kaikkein pyhimmistäkin juhlista, nauttimatta
yhdessä pyhää leipää ja viiniä. Tällaista ei voi sietää. En tahdo
esiintyä silmissänne tahrattomana. Olen tehnyt syntiä, ja raskain
rikokseni on se, että olen antanut elämän isättömälle lapselle,
elettyäni kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa ilman kirkon siunausta.
Mutta kaikkein synkin synti on mielestäni viha, kaikki viha ihmisten
kesken ja sitäkin enemmän veljesten kesken...
»En vihaa enää Anghel-veljeäni», sanoi Dimi-eno synkistyen.
»Olen iloinen kuullessani sen», sanoi pappi, »mutta onhan sitä jo
kestänytkin, Dimi».
»Onpa kyllä, mutta hän oli epäoikeudenmukainen minua kohtaan...»
»Niin, hän oli epäoikeudenmukainen», myönsi oikeuden palvelija, »mutta
sinä solvaisit häntä, löit häntä ja vuodatit vanhemman veljesi verta.
Olet unohtanut isiemme pyhän uskon, joka sanoo, että 'jos nuorempi veli
lyö vanhempaansa, on hänen kannettava hänet selässään toiseen elämään'.»
Dimi vaikeni. Hänen sisarensa jatkoi:
»On totta, että Anghel oli epäoikeudenmukainen. Hän unohti, että Dimi
jäi kotiin ja huolehti vuosikausia vanhasta äidistämme, sillävälin kuin
me muut sisarukset jätimme hänet, kulkien kukin omaa tietään. Siksipä
minä, vaikka olenkin köyhin meistä neljästä, vastustin jakoa. Tuo jako
olisi saattanut nuorimman veljen vaimoineen ja lapsineen maantielle.
Mutta Anghel, joka oli varakas, oli valmis auttamaan veljeään uuden
kodin perustamisessa. Ja tässä alkaa Dimin syy. Hän oli ylpeä eikä
tahtonut olla kiitollisuudenvelassa veljelleen. Luulen hänen jo silloin
vihanneen veljeään. Niinpä tora ja tappelu jo uinui hänen sydämessään
kuin tuli tuhkan alla, ja he kävivät käsiksi toisiinsa. Nyt on
Anghel-parka sovittanut syntinsä, onnettomuudet ovat riistäneet hänestä
kaiken, mikä meissä on inhimillistä, ja nyt häntä yhdistää elämään vain
hänen ruumiinsa, joka vielä mataa maan päällä. Minulle olisi ollut
mieluisempaa, jos hän olisi kuollut, sillä hänen nykyinen elämänsä
on kuolemaa pahempi. Hän juo, mutta viina nieleekin hänet, sillä hän
antautuu sille sieluineen päivineen. En ole käynyt hänen luonaan sitten
joulun, eikä hän enää käy kenenkään luona. Kerran jo sanoinkin hänelle,
että jollei hän vapaudu himostaan, olisi hänen parempi kuolla. Hän
vastasi: 'Minä olenkin kuollut'. Mutta teidän avullanne toivon vieläkin
voitavan pelastaa hänet. Ehkäpä isä Stefan voisi vaikuttaa häneen
terveellisesti. Jos hän tulee tänä iltana, käymme useammin katsomassa
häntä. Siksi pyydän Dimiä anomaan häneltä anteeksi mitä nöyrimmin...»
* * * * *
Juuri silloin ovi avautui kenenkään koputtamatta selkoselälleen,
ja kynnyksellä seisoi Anghel-eno ja hänen takanaan Adrien. Hän
koetti seistä suorana ja hymyillä. Hän oli kuin kerjäläisvanhus
risaisissa vaatteissaan, hartioilla kulunut viitta, jalassa kuivuneen
loan peittämät saappaat, kädessä lammasnahkalakki. Hän tervehti
vanhanaikaiseen tapaan:
»Hyvää iltaa, kunnon väki!»
Näin yhtäkkiä ilmestyneenä järkytti hänen surullinen ulkoasunsa
kaikkia. Dimi-eno ja hänen sisarensa purskahtivat itkuun. Edellinen
heittäytyi onnettoman veljensä jalkoihin ja suuteli hänen kenkiään.
Toinen kostutti kyynelillään hänen alkoholilta hajuavia käsiään.
»Veli parka!... Veli parka!... Millaiseksi olet tullut!»
Anghel-eno, jota kaikki tämä ei näyttänyt vähääkään liikuttavan, nosti
veljensä seisomaan ja suuteli häntä, samoinkuin sisartaankin. Sitten
hän meni suutelemaan kädelle pappia, puristi ikäistensä kättä, ja
tarjosi kätensä nuorten suudeltavaksi.
Sitten hän istui hänelle osoitetulle paikalle pöydän päähän vastapäätä
pappia. Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi vain yhä itkevän veljen
ja sisaren nyyhkytykset.
Niinpian kuin hän oli istuutunut, häipyi hymy hänen kasvoiltaan ja
katse kylmeni. Hän sanoi:
»Miksi itkette? Se ei hyödytä mitään».
Tyynnyttiin, mutta kukaan ei uskaltanut puhua. Vanhan papin älykkäät
silmät tarkastivat onnetonta serkkua, joka näytti melkein yhtä vanhalta
kuin hänkin, ja hän sanoi lujalla, mutta hyvin ystävällisellä äänellä:
»Anghel, minä rohkenen huomauttaa sinulle, että astuit sisään
pyhänä pääsiäispäivänä lausumatta jokaisen oikeauskoisen kristityn
tervehdystä».
Nähtävästi ollenkaan tajuamatta näissä sanoissa piilevää moitetta eno
kysyi, kuin jostakin kaukaisesta maasta tullut:
»Mitä tervehdystä, isä?»
Pappi huomasi tämän tajuamattomuuden ja sanoi rauhallisesti:
»No niin, meidän pyhää tunnussanaamme: Kristus on noussut kuolleista».
Anghel painoi alas päänsä, kosketti sormellaan pöydällä olevaa
leivänmurua, kohotti sitten päätään ja vastasi:
»En usko Kristuksen ylösnousemiseen! Eivät kuolleet enää nouse ylös».
»Anghel!... Sinä pilkkaat Jumalaa! Kristus ei ole 'kuollut', vaan
Jumalan poika ja Jumala itse...!» huudahti kirkon mies yhä tyynellä,
mutta hiukan värisevällä äänellä.
»Sitä en tiedä», vastasi, Anghel rauhallisesti.
Ja näin sanottuaan hän veti päällystakkinsa taskusta puolen litran
pullon ja toisesta pienen lasin, täytti sen muitta mutkitta kaikkien
nähden, ja pisti pullon paikoilleen. Hän otti lasista pienen kulauksen,
maisteli sitä hetkisen suussaan ennenkuin nielaisi sen, ja laski sitten
lasin varovasti pöydälle kuin peläten sen kaatuvan.
Läsnäolijat hämmästyivät. Adrienin äiti peitti käsin silmänsä ja itki
hiljaa. Kaikelle tunteettomana Anghel ei ymmärtänyt, minkä kauhean
vaikutuksen tämä teki. Hän katseli rauhallisesti huoneessaolijoita,
kuin olisi tämä ollut mitä luonnollisinta. Ja hänelle se tosiaankin oli
luonnollista, sillä olihan hän kolmen vuoden ajan sata kertaa päivässä
tehnyt samoin ollessaan yksin, kaukana moitteen ulottuvilta.
»Anghel-parka!» huudahti pappi. »Minä surkuttelen sinua. Sinä et ole
lakannut olemasta vain kristitty, vaan olet lakannut olemasta edes
ihminen!»
Anghel ei vastannut mitään, tarttuihan vain lasiinsa, vei sen
huulilleen ja otti jälleen pienen siemauksen. Ikävystyneen näköisenä,
äänessä tuskin huomattava vaikeroiva väre, hän sanoi sitten kuin
itsekseen:
»En tiedä, miksi kutsuitte minua tulemaan...»
Silloin hänen sisarensa, joka istui hänen oikealla puolellaan, kuivasi
kyyneleensä, tarttui hänen käteensä ja puhui kuin lapselle:
»Rakas veli, kutsuin sinua siksi, että tahdomme sinut keskuuteemme,
että rakastamme sinua ja tahdomme, että sinunkin sydämesi rakastaisi...
Etkö enää rakasta elämää? Eikö mikään enää ole sinulle rakasta?...»
»On yhdentekevää, rakastanko vai en... eihän se merkitse mitään. Mutta
miksi huolehdit minusta, sisareni?»
»Kuinka, Anghel? Olen vanhin sisaresi, ja sinun onnettomuutesi on minun
onnettomuuteni...»
»Se ei ole totta. Olet kärsinyt, ja kärsit yhä omasta
onnettomuudestasi, vaan et minun».
»Ei, Anghel, veren siteet tekevät kärsimyksemme yhteisiksi».
»Ei ole veren siteitä: jos katkaisen poikki jalkani, vuotaa minun
vereni, vaan ei sinun».
»Mutta moraaliset kärsimykset ovat meille yhteisiä».
»Mitään sellaista ei ole. Olkoon vain tyhjää ilmaa, mitä nyt sanon,
mutta jos sinä kadotat huomenna poikasi, tuottaa se minulle kärsimystä,
mutta sinulle se on kuolema».
Sisar vaikeni, niin surullisen vakuuttava oli näiden sanojen
johdonmukaisuus. Ja eno otti taaskin pienen kulauksen.
* * * * *
Ottaen lähtökohdaksi tunnetun vertauksen raamatusta pappi alkoi puhua:
»Anghel, muistatko Jobia? Hänen koettelemuksensa veti vertoja sinun
onnettomuudellesi, mutta hän pysyi järkähtämättömänä uskossaan. Muista,
että Jumalan ajatukset ovat meiltä kuolevaisilta salatut. Ehkä Herramme
on lähettänyt sinulle nämä koettelemukset johtaakseen sinut niiden
kautta valittujen joukkoon».
Anghel suoristautui istuimellaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän
näytti haluavan vastata, mutta ei löytänyt sanoja. Hän kutsui luokseen
Adrienin, joka pysytteli huoneen nurkassa, ja istutti hänet vasemmalle
puolelleen, molempien enojensa välille. Sitten hän sanoi hiukan
voimakkaammalla äänellä:
»Stefan-serkku, teidän uskonnolliset tarinanne lienevät suureksi osaksi
surkeaa valhetta. Aivoni eivät pysty vastaamaan sinulle hän sinutteli
pappia, mutta tämä poikanen tässä, teidän veljenpoikanne, tietää
enemmän kuin me...»
»Eno», keskeytti hänet Adrien, »en tahtoisi sekaantua teidän
tämäniltaisiin väittelyihinne. En ole siinä iässä, ja minun
vakaumukseni saattaisi loukata isä Stefania».
Anghel-eno laski kätensä hänen olalleen ja sanoi vakuuttavasti:
»Lapseni, sinä et loukkaa ketään. Olemme perheen piirissä. Ja sinun on
minun vuokseni kerrottava, mitä olet oppinut kirjoista. Elän enää vain
etsiäkseni totuutta. Mutta näinä kahtena vuotena, jolloin olen parhaani
mukaan tutkinut raamattua, on kaikki käynyt vain sekavammaksi. Kuinka
selität sen, Adrien, että tässä kirjassa on niin suuren viisauden
ohella niin paljon taruja, kuten esimerkiksi tuo uskomaton tarina
Jobista?»
Arastellen papin tutkivaa katsetta Adrien vastasi:
»Se johtuu siitä, että raamatun henkilöt ovat historiallisen
tutkimuksen ulkopuolella. Raamattu on uskon kirja, tarkoitettu uskovien
käytettäväksi. Se vaatii sinua _uskomaan_, ei _etsimään_».
»Mutta sanohan, voitko uskoa Jumalaan, joka riistää isältä kaikki hänen
lapsensa, vain koetellakseen häntä? Hänellä täytyy olla oikea rosvon
sydän».
Kuullessaan nämä sanat pappi hypähti seisoalleen, kuin olisi häntä
poltettu tulisella raudalla, ja sanoi:
»Minä lähden, sillä minun paikkani ei ole siellä, missä Jumalaa
pilkataan!»
»Tässäkö kaikki tuki, mitä sinulla on tarjottavana minunlaiselleni
Jobille?» kysyi Anghel-eno. »Kolme lasta on minulla ollut, ja kaikki
kolme on minulta riistetty. Mikä on rikokseni, jotta Jumalasi minua
näin rankaisee?»
»Sinä onneton! Armon Jumala oli valinnut sinut marttyyriensä joukkoon,
joita odottaa iankaikkinen elämä!»
»Sinun armollinen Jumalasi olisi tehnyt paremmin, jos olisi antanut
minun nauttia maallisesta elämästä, joka miellytti minua, sensijaan,
että teki minusta juopon, jolla ei ole perhettä eikä Jumalaa».
»Ei kukaan ole kelvollinen tuomitsemaan Luojan töitä!»
Ja näin sanottuaan pappi antoi siunauksensa ja poistui.
* * * * *
»Anghel», sanoi hänen sisarensa, niin pian kuin serkku oli lähtenyt,
»sinä et kohdellut kunnioittavasti isä Stefania, sinä unohdit, että hän
on pappi».
»Päinvastoin, sisar, pidin hyvinkin mielessäni, että hän on pappi,
sanoakseni hänelle, etten usko pappien puheisiin. On heidän
syytään, ellen enää usko heidän Jumalaansa. Miksi he antavat meille
kaikkivaltiaan arkkitehdin, joka sekaantuu alinomaa elämäämme? Tuossa
tarinassa ei ole mitään totta. Mutta totuus on jossakin muualla.
Missä? Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että me elämme, kärsimme
ja kuolemme typerästi, tietämättä miksi tai miten. Vielä tiedän,
että suurin erehdyksemme on siinä, että ajamme liiaksi takaa onnea,
elämän suhtautuessa välinpitämättömästi toiveisiimme. Jos olemme
onnellisia, on se vain sattumaa, ja jos olemme onnettomia, on sekin
vain sattumaa. Elämän merellä, joka on niin täynnä kareja, viskelevät
tuulet venettämme, ja vähän hyödyttää meitä purjehdustaitomme. Ja on
turhaa syyttää ketään tai kiinnittää toivoaan mihinkään. Jokainen on
jo äitinsä kohdussa määrätty onneen tai onnettomuuteen. Onnellinen se,
joka tuntee vähiten tai ei ollenkaan. Elämä antaa hänelle sen vähän,
mitä hän pyytää. Ja onneton on se, joka tuntee ja tahtoo: hän ei
koskaan saa kylliksi».
Adrien saatteli enonsa takaisin hänen hökkeliinsä. Ennenkuin he
erosivat toisistaan, pysähtyi Anghel ovellaan ja sanoi Adrienille:
»Adrien! Minä kuolen pian, sillä alkoholi on polttanut sisukseni.
Katsele minua tarkoin ja muista joka kerta, kun sinua haluttaisi
sylkäistä juopunutta kasvoihin, että minusta, Anghel-enostasi, joka
oli niin raitis ja rakasti raitista elämää, on tullut juomari, ja että
kuolen juomarina, _kenenkään olematta siihen syypää_».
ANGHEL-ENON KUOLEMA
Brailasta Baldovinestin kylään vievällä kuoppaisella tiellä, jonka
äskeiset kevätsateet olivat peräti liottaneet, hyppelehtivät Dimi-enon
kaksivaljakon vetämät vankkurit vallan peloittavasti. Istuen laudalla
enonsa vieressä Adrien valitteli vatsakipuja ja pyysi ajamaan käyden.
Hevoset päristelivät virkeinä raikkaassa aamuilmassa, hyvillään
siitä, ettei enää tarvinnut juosta, ja alkoivat astua käymäjalkaa.
Hiljaisuudessa, joka seurasi, kun rattaiden höllenneet rautaosat
lakkasivat rämisemästä, Adrien suoristautui ja antoi katseensa
mielihyvin kulkea alkukeväisen, tumman ja äänettömän lakeuden yli, jota
talven pitkä uni vielä painosti.
Dimi-eno, vaikkakin kelpo maamies, suora ja rehti, oli harvapuheinen,
ja hänellä oli tapana vilkaista salavihkaa ympärilleen. Hän oli
utelias näkemään, miltä näyttäisi hänen sisarenpoikansa, jota hän oli
kasvattanut seitsenvuotiaaksi saakka ja joka vastikään oli palannut
kaksivuotiselta matkalta Egyptiin ja Vähään Aasiaan, ja tarkasteli nyt
häntä salassa. Pian Adrien huomasi sen, ja se häiritsi hiukan hänen
huviaan.
»Eno», hän sanoi hiukan happamesti, »jos tahdot tietää, mitä teen tällä
haavaa, tarvitsee sinun vain kääntää päätäsi ja katsella minua mielin
määrin eikä sivusilmäyksin kuin salapoliisi. Se on epämiellyttävää».
Vastaukseksi puhuteltu veti taskustaan sianrakosta tehdyn
tupakkakukkaron, ja alkoi rauhallisesti kiertää itselleen savuketta.
Sitten hän tarjosi kukkaron ivallisen näköisenä sisarenpojalleen,
tietäen, ettei tämä voinut polttaa väkevää tupakkaa. Adrien kiitti ja
sytytti miedon egyptiläisen savukkeen.
»Sinä et enää kuulu meikäläisiin», mutisi talonpoika, iskien tulta
taulasta.
»Suo anteeksi, eno! Unohdin tarjota sinulle tulta».
Katse suuntautuneena kaukaisuuteen hän hetken vaiettuaan lisäsi:
»Se johtuu siitä, että monet seikat häiritsevät mieltäni. Ensiksikin
myrskyinen paluumatka, joka niin huolestutti äitiä, sitten tämä
musta maa, jonka olin unohtanut, ja lopuksi ajatus, että pian näen
Anghel-enon kuvailemassasi tilassa. Tiedätkö muuten, minkätähden hän
kutsuu minua?»
»En tiedä... Hän lähetti eilen illalla sanan erään matkamiehen mukana,
että hän tahtoo kaikin mokomin nähdä sinut tänä aamuna».
»Onko hänen kapakkansa siis avoinna?»
Dimi katseli ällistyneenä sisarenpoikaansa, ja ärähti:
»Oletko mieletön? Kun kerran olen sanonut sinulle, että hän on ollut
kolme vuotta vuoteen omana ja että madot jäytävät häntä elävältä, et
kai tahtone, että hän nousee täyttämään laseja? Ensinnäkin hän on vain
luuranko, ja sitten hän on juonut kaiken, juonut kaiken yksin».
Kauhu puistatti Adrienia ja hän kävi kalpeaksi. Rohkaistakseen häntä
eno sanoi:
»Sinun on terästäydyttävä, jollet tahdo tulla sairaaksi siitä, mitä
saat nähdä. Ei totisesti ole hauskaa katsella ihmistä tuollaisena. Hän
on Jobia kurjempi. Jos on uskottava isä Stefanin puheita, toipui Job
sairaudestaan ja tapasi hengissä kuolleet lapsensa ja sai takaisin
varastetun karjansa, mutta Anghel ei saa takaisin mitään eikä hän enää
koskaan nouse vuoteesta. Ajat ovat muuttuneet sitten Jobin aikojen eikä
Jumala enää tee ihmeitä. Syy on nähtävästi meissä...»
»Kuka hoitaa häntä?» kysyi Adrien tukahtuneella äänellä.
»Ei kukaan... toisin sanoen, hänen luonaan on poikanen, jota sinä
tuskin tunnet. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi kävit kylässämme?»
»Noin kuusi vuotta».