punehtunut ihan hatunreunaan saakka, "oletko ollut pitämässä serenaadia
Sonjalle?"
"En, minä en pidä tapanani kiekua öisin. Onko hänelle pidetty
serenaadi?"
"En tiedä."
"Jollei hän ole siitä kerskunut, saat olla huoletta, ettei ole pidetty.
Mutta viime vuonna täällä oli samanlainen lellitelty kaunotar kuin
Sonja, vaikka vielä paljoa äitelämpi ja kanamaisempi, ja hän hoki
lakkaamatta serenaadista. Sitten maaliskuun lopulla minä ja pari
toveria kokosimme tusinan kissoja, jotka telkesimme hänen ikkunansa
alla olevaan pihaan, ja sen minä sanon, että kyllä hän sai serenaadin."
Barbro vallan kauhistui. Ei suinkaan Holger vain ollut arvannut hänen
ajatustaan ja toimita moista näytelmää hänellekin.
"Vahinko, ettei Urban Freide ole saanut laulutaitoa kummilahjaksi",
sanoi Holger äkkiä pistävästi.
"Jos sinä kuvittelet, että minä haluan serenaadia, niin se on -- niin
se on täydellinen erehdys", kivahti Barbro. Punehtuneet, hätäiset
kasvot kääntyivät Holgeriin päin. "Ja sen minä sanon sinulle, Holger,
että jos sinä suljet kissoja meidän pihalle, niin -- niin -- minä sanon
isoäidille."
"Turha vaiva. Kyllä kissoista itsestäänkin ääntä lähtee."
"Mutta ethän tee sitä, Holger?"
"Jos tekisin, niin tekisin sen huvittaakseni Vahtia. Mutta tuo
maalaisnuorukainen tuskin osaisi antaa arvoa kunnianosoitukselle, niin
että ei taida maksaa vaivaa."
"Eipä tosiaankaan", sanoi Barbro vakuuttavasti.
* * * * *
Kenraaliharjoitukseen saapuivat kaikki esiintyjät puvuissa. Ja
Barbro oli aika hassun näköinen Sundbladin mamsellina. Kaikki
näyttelivät reippaasti ja repäisevästi. Katsojat: isoäiti, pari muuta
rouvashenkilöä ja isoäidin kolme palvelustyttöä nauroivat sydämensä
pohjasta hauskoille sukkeluuksille. Einarin proloogia, laulua ja
viulunumeroa ei esitetty harjoituksissa. "Se on tietysti _hors
concours_", sanoi Sonja. Sen sijaan oli kohtaus Urdar-kaivon luona
esitettävä vielä kerran huolellisesti, sillä se oli tavallaan juhlan
_clou_.
Barbro-Verdandi oli sepittänyt runot, jotka nornain tuli lausua, mutta
hän oli huomauttanut Ingerille kahden kesken, että hän aivan varmaan
saa pyörtymyskohtauksen kuullessaan niitä juhlassa lausuttavan.
Inger lohdutti häntä sillä, että runot olivat oikein hyvät, mutta
Barbron jännitys oli jo nyt kenraaliharjoituksessa rajaton. Kaikeksi
onnettomuudeksi johtui hänen mieleensä myöskin se kerta, jolloin hänen
piti Flodassa lausua runo isolle vierasjoukolle ja jolloin hän oli
sotkeutunut.
Urdar-kaivo oli kyhätty aika näppärästi sängyn varjostimista, jotka oli
verhottu kultapaperilla. Isoäidin suurin palmu toimitti Yggdrasilin
virkaa, ja nornilla oli toisessa kädessä pieni kristallimaljakko,
jolla he noutivat vettä ja kastelivat Yggdrasilin juuria. Erinomaisen
ihastuttavilta he näyttivät, nuo kolme solakkaa, pehmeää tyttövartaloa
pitkäliepeisissä, valkeissa puvuissaan. Ingerin pitkä tukka valui
kuin vaalea silkki hänen olkapäittensä yli ja selkää pitkin. Se pysyi
harvinaisen sileänä ja rauhallisena toisten kahden itsepintaisiin
kiharoihin verraten. Sonja oli jo kaikenmoisilla kampauksilla
kuluttanut tukkansa niin, että se oli menettänyt tuuheutensa ja
kiiltonsa, mutta hän osasi laittaa sen taiteellisesti, ja hän oli
kieltämättä se noista kolmesta, joka voitti palkinnon.
Yggdrasilia kasteltiin ehkä hieman liian runsaasti ja hermostuneesti,
mutta muuten ei voinut mitenkään moittia esiintymistä.
Sonjan sirot käsien ja käsivarsien liikkeet tuottivat kunniaa niille
plastiikkakursseille, joilla hän oli käynyt. Inger-Skuld esiintyi
koruttoman arvokkaasti ja viehkeästi. Barbron liikkeet olivat jonkun
verran hätäisiä ja umpimähkäisiä. Ja isoäiti pelkäsi, että hän saattoi
kaataa Yggdrasilin, joka ei seisonut oikein tukevasti.
Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Verdandi ei sotkeutunut
sanoissaankaan, vaan lopetti kuviteltuun Elsaan päin kääntyen:
"Asklepioksen sauvan turvissa kerran sa kuljet,
onnea, mainetta etsien yrteistä lääkitsevistä.
Keksinet myös salarohdon uuden ja mahtavan silloin,
sairaan ja raihnaisen maailman vielä mi terveeksi luopi
muuttaen sen iki-riemun lähteeks ihmisten lasten.
Kun sua, Hip hyvä, katselen -- oot sinä taiteilija suuri,
viisaampi _medicus_ Tellusta konsaan ei kiertänyt liene,
Rinnalla sun -- myös suurena hän -- käy mainio Kastor[1]
ylpeenä Polluxin oivasta pillerinpyöritys työstä,
ylpeenä myös, kun naisena eelle sä miehistä pääsit.
Harmaana kerran sa istuos, kulmilla laakerilehvä,
polvilla tohtorihattu, sa suurin juhlijajoukon."
[1] Einarilla ja Elsalla oli toveripiirissä nimet Kastor ja Pollux.
Urban Freide ja kandidaatti Sterner riensivät heti onnittelemaan
"runoilijatarta"; he ehdottivat, että häntä kannettaisiin
kultatuolissa, mutta niin valtava ja odottamaton kunnianosoitus oli
liikaa Barbrosta. Hän syöksähti suoraan päin Urdar-kaivoa, menetti
tasapainonsa ja kaatui päistikkaa pesusoikkoon, jonka Saara oli
hyväntahtoisuudessaan täyttänyt vedellä reunoja myöten. Hänen kasvonsa
sattuivat sinkkisoikon terävään laitaan.
Nauraen ja huutaen hänet autettiin pystyyn hiukset likomärkinä ja
aikamoinen naarmu nenässä, josta vuoti verta kovasti.
Täytyi hakea vetolaastaria ja lyijyvettä, ja Verdandi-parka sai sitten
liikkua kasvot siteellä kahtia jaettuina. Viveka Harring sai kiireen
kaupalla opetella hänen osansa näytelmäkappaleessa, ja Lisa Harring
rupesi Verdandiksi, sillä Barbron nenänaarmun parantuminen vei ainakin
viikon.
Barbro ei tahtonut tulla juhlaan edes katsojaksi, mutta isoäiti sai
hänet taipumaan ja lupasi toimittaa hänelle hämärän ja turvallisen
nurkan, josta hän voisi huomaamattomana nähdä kaikki.
Mutta tansseista Barbron täytyi kieltäytyä, niin rujon näköiset olivat
hänen kasvonsa siteestä ja pöhötyksestä. Isoäiti lupasi kuitenkin
järjestää huvimatkan Röstångaan ja Skäralidiin, ja silloin oli määrä
sekä tanssia että leikkiä.
Niine hyvineen istui siis Barbro nurkassaan katsellen ja kuunnellen.
Haavaa kihelmöi ja kiristi niin, ettei hän oikein voinut nauraa
Sundbladin mamsellille, joka oli hassunkurisin sentähden, että
sotkeutui vähän päästä. Kerran hän huusi kovalla äänellä ja selvästi:
"Kandidaatilla pitäisi olla sen verran älyä, että kuiskaa aikanaan!"
Barbro tunsi omituisesti poreilevaa lämpöä mielessään, kun
kättentaputukset paukkuivat nornain esiintymisen jälkeen ja siellä
täällä huudettiin tekijää esiin. Ei hänestä juuri olisi ollut
hauskempaa mennä tuonne esille niiaamaan kuin istua hämärässä nurkassa,
missä sai nauttia -- unelmoida -- ikävöidä jotakin, mikä häntä odotti
elämässä ja mikä nyt -- voimakkaammin kuin ennen -- kehoitti häntä
laittautumaan valmiiksi. Hän ei antanut sille nimeä -- se oli jotakin
liian suurta, voidakseen joutua heti todellisuuteen. Hän tahtoi
aavistaa, omistaa sen valoisana ihanteena, ja hänen ajatustensa halki
lennähtivät uudestaan ne sanat, jotka hän oli lausunut Sonjalle:
"Immer höher muss ich steigen,
immer weiter muss ich schauen."
Samassa tupsahti jotakin raskasta suoraan hänen syliinsä. Kukkia!
Iso kimppu orvokkeja. Ja nyt vielä: kieloja! Ja vielä ja vieläkin.
Kokonainen pommitus.
Ja näyttämöltä huusi Urban Freide:
"Eläköön Barbro Berting, eläköön!"
Voimakkaiden eläköönhuutojen raikuessa Barbro hiipi huoneeseensa syli
täynnä tuoksuvia kevään kukkia. Niihin kiinnitetyistä nimikorteista
kävi ilmi, että kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin muistaneet häntä.
Sitten hän sai tietää, että ajatus oli lähtöisin Ingeristä.
Hän joudutti kukat veteen, mutta ne kaksi isoa, tummanpunaista ruusua,
jotka Urban Freide oli antanut ja joista toinen oli sattunut viskatessa
taittumaan, niin ettei se jaksanut pysyä pystyssä varressaan, hän
asetti huoneeseensa ikkunalaudalle. Hän kumartui ja painoi poskensa
hiljaa sametinpehmeitä ruusunlehtiä vasten. Hyväily tapahtui niin
arasti ja varovasti, kuin huone olisi ollut täynnä uteliaita katsojia,
mutta vielä sittenkin, kun hän oli jälleen nostanut päänsä, haastelivat
hänen ajatuksensa ruusujen kanssa, ja taisipa ollakin juuri pikku
Verdandi se, joka antoi nuoren neitomielensä vaeltaa unelmien
yrttitarhassa.
Barbroa ei haluttanut mennä nukkumaan, ennenkuin kaikki oli hiljaista,
mutta kemut päättyivät jo kahdentoista tienoissa, sillä seurassa oli
useita vanhempiakin henkilöitä, ja nyt saapui isoäiti sanomaan hyvää
yötä. Hän suuteli Babia ja sanoi lämpimästi:
"Päivä taitaa vähitellen valjeta rakkaan lapseni omalle elämänpolulle."
Barbro painautui isoäidin syliin. Hento tytönvartalo värisi, ja mummo
silitti rauhoittavasti hänen olkapäitään.
"Muista vain yksi asia, pikku Babi, tulipa sinusta mikä tahansa,
nimittäin että 'iloinen ja hyvä tulee ihmisen olla'."
Sitten isoäiti tiedusteli, oliko Barbro saanut ruokaa ja virvokkeita,
muutti siteen ja poistui sitten hiljaa ja lempeästi kuin ilta-auringon
säde, johon Barbron oli tapana häntä verrata.
Kohta tämän jälkeen kuului pihalta kimeää naukumista. Barbron korvat
kuumenivat, ja Vahti hypähti rajusti haukkuen vasustaan.
"Hiljaa, Vahti! Mene makaamaan", kehoittaa Barbro ja sammuttaa sähkön,
_jos_ tosiaankin olisi tekeillä poikamainen kuje.
Naukuminen lakkaa, ja Vahti marrii tyyntyneenä takaisin vuoteelleen,
mutta hiljaisuudesta kuuluu hiiviskeleviä, varovaisia askelia ja
kuiskivia ääniä.
Barbron sydän jyskyttää. Hänestä tuntuu, että se syöksähtää
kurkkuun rajusti hyppiessään. Hän työntää varovasti ikkunan auki ja
rientää jälleen huoneensa pimentoon. Hän seisoo puristaen lujasti
tuolinselustaa, ja hänen korviinsa kaikuu kvartettilaulu toisensa
perästä nuorekkaan raikkaana ja heleänä. Hän tuntee Holger Boyen
komean äänen solistina lauluissa "Hongat huojuu" ja "Kukkivat, kauniit
laaksot". Sitten seuraa reipas ja hilpeä "Luuletko mun menneheksi" ja
viimeksi "_Kornmodsglandsen ved Midnattstid_".
Mutta kun laulajat ehtivät säkeisiin:
"Gjemmer du Ønsker dybt i din Sjæl,
saa lad dem mod Himlen hoeves.
Naar Stjernerne falde, do ved du vel,
ønsker man ikke förgæves",
virtaavat Barbron kyyneleet yli valkean siteen. Ne kostuttavat sekä
hänen kasvonsa että mielensä. Hän ei ole milloinkaan tuntenut itseään
niin lämmenneeksi kiitollisuudesta ja aavistelevasta ilosta kuin tänä
ihmeellisenä yönä, jolloin hänen huoneensa ja ajatuksensa täyttyvät
kukkain tuoksusta ja jolloin laulu väkevin siivin kohoaa hänen nuoren
sydämensä sisimpään.
IX.
POVARILLA.
Barbro oli ehkä vilustunut avoimen ikkunan ääressä serenaadiyönä,
ehkä myöskin hermojännitys oli ollut liian voimakas hänen herkälle ja
kiihkeälle luonteelleen; hän oli muutamia päiviä kuumeessa ja vuoteen
omana.
Hänen mielikuvituksensa työskenteli sairaalloisen kiihkeästi tämän
pakollisen kotiarestin aikana, ja niin pian kuin hän sai nousta
jaloilleen, hoippui hän kirjoituspöydän ääreen pää sekavana ja
ajatukset kuperkeikkoja heitellen. Mutta vapiseva tytönkäsi tarttui
rohkeasti kynään, ja sivu toisensa jälkeen täyttyi kirjoituksella ja
mustetahroilla, kunnes Barbro ei enää jaksanut, vaan hänen täytyi
heittäytyä pitkäkseen sohvalle ja sulkea silmänsä.
Käsikirjoitus piilossa päänaluksen alla hän nukkui niin sikeästi,
ettei tiennyt mistään, kun isoäiti hellästi levitti huopapeiton hänen
päälleen, eikä myöskään kuullut, kun Saara teki tulen ruusunväriseen
kaakeliuuniin, joka seisoi hoikilla jaloilla ja oli pyöreä kuin pilari.
Sää oli taas käynyt tuuliseksi ja sateiseksi, mutta kaikki, jotka
tunsivat Skoonen kevään, tiesivät, että se oli vain ohimenevä pahan
tuulen purkaus, jonka ei tarvinnut herättää levottomuutta.
Kun tuli alkoi parhaiksi loistaa elämäniloa ja hyvinvointia ja liekkien
heijastus karkeloida matolla, heräsi Barbro, mutt'ei jaksanut heti
nousta jaloilleen. Lahea päänalus tuntui niin turvalliselta. Ja sen
alla... Hänen kätensä kopeloi ratisevaa paperia ja hypisteli sitä.
Päiväkirjaa, kirjeitä ja muutamia tilapäisrunoja lukuunottamatta Barbro
ei ollut kirjoittanut mitään pariin vuoteen.
Ovi narahtaa hiljaa.
"Kas, neiti on hereillä", sanoi Saara. "Siellä on vieras odottamassa,
jos neiti haluaa ottaa vastaan."
"Sonjako siellä on?"
"Ei ole, neiti Thomas soitti aamulla. Hän kuuluu lähtevän pariksi
päiväksi matkalle. Siellä on tietysti yksi niitä neidin kandidaatteja."
Tahtomattaan Barbro tunnustelee kolhiintunutta nenäänsä; haava on tosin
parantunut, mutta hyvin ruman ruven peitossa, jota Barbron ihmeellisen
toimeliaiden sormien on sula mahdottomuus olla hypistelemättä. Lääkäri
on kuitenkin sanonut, että ruven täytyy saada irtautua itsestään,
muuten jää ruma arpi. Ja Barbro ajattelee: -- En tahdo mistään hinnasta
näyttäytyä Urban Freidelle tällaisena rupinaamana, niin rajattoman
hauskaa kuin olisikin ottaa hänet vastaan täällä.
Hän katselee ympärilleen isossa, iloisessa huoneessa, jossa on
kauniita, tuoreita kukkia ja kodikas kalusto. Hänen tukkansa,
joka hajallaan valuu vaaleansiniselle flanelliröijylle, on upea
kuin romaanisankarittaren, ajattelee hän, ja ylpeytensä, siniset
samettitohvelit, joita reunustaa joutsenen untuva ja jotka isoäiti oli
eilen lahjoittanut hänen suureksi ihastuksekseen, hän olisi hirveän
mielellään tahtonut näyttää muillekin. Voi, jos hän voisi maata koko
ajan suullaan kasvot pielukseen painettuina! Ei, siitä ei tule mitään!
Hän huokaa.
"Saara, en minä voi ottaa vastaan."
"Mitäs neiti turhia! Ei se ole se pitkä ja koree!"
"Ehkä Holger, Saara?"
"No, justiisa se sama. Neiti on ihan kuin ota ja anna prinsessa tuossa
loikoessaan."
"Saara -- emmeköhän ottaisi silkkitäkkiä tämän huopapeiton sijaan?"
"Miks'ei, sitähän minäkin meinasin, ja sitten lasketaan verhot alkoovin
eteen, niin että neiti on ihan kuin salongissa."
"Kiitos, hyvä Saara! Saatpas nähdä, että minä ikuistan sinut jonakuna
päivänä."
"Älkää pilkatko, neiti Barbro, ikuisuus on meidän Herramme käsissä. Nyt
menen hakemaan kandidaattia."
Holger astuu sisään ja menee suoraan Barbon luo.
"Kas vaan, täällä loikoilee pikku Verdandi, joka sai näpsäyksen
nenälleen katsellessaan liian syvälle Urdar-kaivoon. Sinä olet
arveluttavan näköinen."
"Hyh, se ei haittaa mitään." Barbro pistää häpeillen näkyviin
tohvelinkärjen. Samassa muistuu jotakin hänen mieleensä ja hän sanoo
innokkaasti:
"Oikein paljon kiitoksia serenaadista. Usko pois, että nautin siitä!"
"Se ilahduttaa minua, Mignon. Joudu nyt vain terveeksi, niin lähdemme
Linnunlauluun ja Dalbyhyn poimimaan kangasvuokkoja ja ruttojuuria ja
paljon muutakin hyvää, josta sinulla ei ole aavistustakaan."
"En ilkeä lähteä tämän näköisenä päivänvaloon."
"Hm, eihän tuo läiskä juuri korista naamataulun Kap Hornia, mutta minä
en sitä ujostele."
"Sinä -- mutta pitäisi kai meitä olla muitakin..."
"Noo, sehän on makuasia. Yksin luonnonhelmassa tahi sellaisen kanssa,
joka miellyttää, se on minusta mukavinta. -- Millä sinä saat aikasi
kulumaan odottaessasi ihanuuden korjautumista?"
"Oo, Holger!" Nyt pujahtaa koko tohveli näkyviin ja kohta sen jälkeen
toinen, mutta se tapahtuu harkitsematta, pelkästä innostuksesta, ja
sentähden Barbro ei huomaa nauttia siitä, että Holger ilmeisesti
ihastelee pienten samettitöppösien reistailua. "Tahtoisin mielelläni
kysyä sinulta erästä asiaa, mutta -- mutta sinä olet tietysti hirveän
kriitillinen."
Holger hirnahtaa ja kiepauttaa päätään kuin vauhko hevonen.
"Runoheposi on kai lähtenyt laukkaamaan?" kysyy hän hyväntahtoisesti.
"Älä viitsi tuolla tavoin, se tuntuu niin pilkalliselta! En mahda sille
mitään -- -- en voinut mitenkään jättää sikseen."
Holgerin harmaat silmät käyvät vakaviksi ja ilmaisevat lämmintä
harrastusta.
"Saat uskoa, Mignon, että olen sekä iloinen että onnellinen, jos annat
minun lukea opuksesi. Onko se sinulla täällä?"
"On." Barbro pistää kätensä pieluksen alle.
"Mikä sen nimi on?"
"_Holvin hämärässä ja lakeuden auringossa_. Ne ovat vain sellaisia
tunnelmakuvia, näetkös, enkä tiedä, kuinka lie vuosilukujen ja
lausetapain ja historiallisten henkilöiden laita, ovatko ne oikein vai
eivätkö; siksi tahdon, että sinä tarkastaisit sen."
"Aiotaanko se -- julkaista?"
"Ehkä." Barbron posket lehahtavat punaisiksi. "Jos luulet sen
kelpaavan. Holger, sinä voit ehkä lukea sen kohta." Hän vetää esiin
irralliset, numeroimattomat paperit, joiden näkö ei hivele silmää. Pari
lehteä on hienoa, orvokintuoksuista postipaperia, toiset tavallista
konseptipaperia, ja lopuksi on pari harmaata ja kellahtavaa lehteä
kiskaistu koulukirjoista, joissa on ollut liikenevä tyhjä sivu
nimilehden edessä. "Etkö voisi tulla jo illalla takaisin sanomaan, mitä
ajattelet?"
"Kyllä, tahdon koettaa", lupaa Holger hieman kammoksuen tehtäväänsä.
"Mutta _jos_ minusta nyt tuntuisi, että sinun on vielä kypsytettävä
aatteitasi, niin sinä pahastut minuun, se on melkein varmaa."
"En, ymmärräthän sinä kaikki. Sinusta kuuluu tulevan oikeusministeri,
tiesi Urban Freide."
"Vai ministeri oikein? No, _honni soit, qui mal y pense_. Mutta lienee
parasta, että lähdenkin tästä oitis lliadeinesi."
"Tee se! Tuletko varmasti illalla? Seitsemän! -- Ei, kuuden aikaan."
"Koetan yrittää. Hyvästi nyt!" --
Täsmälleen kello kuusi saapui Holger, ja isoäiti, joka oli lukemassa
Babille, jätti heidät kahden kesken. Hän tiesi, missä asioissa Holger
oli tullut, ja hänen sydämensä tykytti melkein yhtä kovasti kuin
kirjailijattarenkin.
Holger oli järjestänyt ja numeroinut paperit. Hän oli myös solminut
kapean, vihreän silkkinauhan niiden ympärille.
Nyt Barbro ryöpsähti pystyyn sellaista kyytiä, että sekä peitto että
pielukset lennähtivät mukana.
"Oletko lukenut?"
"Olen, jok'ainoan rivin."
"Roskaa?"
"Ei."
"Mutta -- sanohan toki ihmisiksi -- miksi seisot tuolla tapaa? Joudu!"
"Minä ajattelen, että käymme ensin istumaan. Pujahda sohvalle, Mignon.
Kas niin. Nyt panemme käsikirjoituksen tähän ja ryhdymme rauhallisesti
keskustelemaan."
"Se ei ole tarpeellista. Minä voin yhtä hyvin repiä paperit rikki, sen
näen silmistäsi."
"Silloin et näe oikein. Tiedätkö, mitä tämä on, Babi? Sinun
tunnelmakuvasi on juuri sellainen, josta Snoilsky sanoo: Aatteiden
purjehduskelpoinen valtaväylä nuoruuden veressä. Sitä myöten voivat
kerran kulkea uljaat aatelaivat, mutta sitä on ensin vähän ruopattava
ja padottava. Uskon kyllä, että kyhäyksesi voisi ilmestyä painosta,
mutta minun mielestäni sinun on aloitettava korkeammalta tasolta eikä
jäätävä pienten, töhertelevien, hiukan sivistyneiden tyttöneitien
jonoon. Älähän" -- Holger tarttui Barbron sormiin, jotka rupesivat
repimään paperia vihan, surun ja nöyryytyksen kyynelten valuessa
silmistä -- "älähän revi. Pane talteen kuvauksesi ja katsasta sitä
silloin tällöin kehittävin silmin. Taikka -- kysy neuvoa joltakulta
muulta. Ei minun arvosteluni ole erehtymätön. Olen aivan varma, että
esimerkiksi Urban Freide antaisi sinulle imartelevan ylistyksen."
"En aio näyttää käsikirjoitusta hänelle, niin että..."
"Totta puhuakseni luulen sen olevan viisainta. Minä muuten tahtoisin
hyvin mielelläni, että sinä ja minä yhdessä tarkastaisimme sen
alusta loppuun. Otetaan se mukaan Linnunlauluun; siellähän tunteiden
kevätpurot saavat virrata vapaasti. Minä kiitän sinua, Babi,
luottamuksestasi. Saat uskoa, että pidän sitä suuressa arvossa."
"Ei kai se ole suurenkaan arvoinen", nyyhkytti Barbro ja alkoi
yht'äkkiä vimmatusti takoa nyrkeillään viatonta, vanhaa sohvaa.
"Etkö mieluummin halua kurittaa suuttumuksesi aiheuttajaa?" kysyi
Holger ja kallisti hänelle pullean poskensa.
Mutta Barbro rauhoittui heti. Hänen mielentilansa kääntyi.
"Olen niin hävyttömän väsynyt", sanoi hän valittaen.
"Käy loikomaan. Minä käännän sinulle päänaluksen, niin on viileämpi
ollaksesi. Sillä lailla! Ja tästä saat peiton -- pannaanko se jaloille?
Helkkari, kuinka hienot tohvelit sinulla on."
Barbro sulki kirvelevät silmänsä ja oikaisihe. Tohvelien saama kiitos
oli kuin pisara balsamia. Kun Holger sitten rupesi kertomaan tasangon
valkoisesta talosta, poikavuosiensa elämyksistä ja siitä ajasta,
jolloin hän oli oleskellut sukulaisten luona Länsi-Ruotsissa, koska isä
oli tahtonut, että hän olisi nähnyt maansa muitakin seutuja, silloin
Barbron kasvot kirkastuivat ja hymy alkoi taas säteillä aivan kuin
aurinko epävakaisena huhtikuun päivänä.
"Luuletko, että pysymme aina hyvinä ystävinä?" kysyi Barbro
sydämellisesti hyvästellessään.
"Kyllä, niin minä luulen; jollet vain mukuroi minua liian pahasti."
"Mukuroi -- minäkö?"
"Niin no, ethän sinä suorastaan ulkonaista väkivaltaa käytä, mutta sinä
teet tuhoa minun tunnekuorelleni, arvatenkin tietämättäsi, joten et
siis voi parantaa itseäsi. Hyvää yötä, Babi."
"Holger, ota käsikirjoitus mukaani."
"Saanko minä sen? Se on ja pysyy tästä hetkestä asti minun tärkeimpänä
arvopaperinani."
* * * * *
Kun Sonja taas tuli tervehtimään, oli Barbro jo pirteä, ja ruma rupi
oli aivan odottamatta "tipahtanut satulasta", kuten Barbro sanoi.
Hän saattoi nyt taas huoletta liikkua ihmisten ilmoilla, ja Sonja
ehdotti heti, että käytäisiin hakemassa Freide-veljekset ja mentäisiin
kahvilaan.
Niin tapahtuikin, ja Urban Freide tunnusti suoraan olleensa vähällä
hirttää itsensä sappitautisena, kun ei ollut saanut tavata Barbroa edes
yhtä kertaa päivässä.
Sinä iltana rupateltiin viljalti hullutuksia, ja tytöt palasivat kotiin
Barbron luo miellyttävän kiihtyneessä mielentilassa.
"Tiedätkö mitä", sanoi Sonja, "minä tahtoisin hyvin mielelläni hieman
kurkistaa tulevaisuuteen. Täällä on eräs mainion taitava povariakka.
Hän povasi minulle kerran, ja jokikinen ennustus on käynyt toteen,
niin hyvin se, että minulle tulee täällä hauska talvella, kuin myös
että minä kohtaan erään tumman herran, joka on tekemisissä kirjojen,
mutta myös aseiden kanssa, ja että ainakin kolme muuta on hirveän
mustasukkaisia tummalle. Niitä on nyt useampia", lisäsi Sonja
itsetietoisesti, "mutta hän ei varmaankaan tahtonut ilmaista niitä,
etten tulisi itserakkaaksi. Emmeköhän lähtisi käymään hänen luonaan?"
"Miks'ei, olisihan se lystiä. Mutta luuletko, ettei hän tunne sinua?"
"Ei hätää, kun ei pelkää! Minä noidun itseni toiseksi. Hokus, pokus,
filiokus."
"Minäkin pukeudun muuksi -- Saaraksi!"
"Lähdetään tänä iltana. Tällaisessa sumussa ei meitä kissakaan tunne.
Joudutko valmiiksi kello yhdeksäksi, niin tavataan meidän portilla."
"Kyllä joudun. Mutta -- eikö se ole tyhmää?"
"Mikä?"
"Uskoa taikoja."
"Eihän sinun tarvitse uskoakaan. Minä vain mainitsin sinulle, että
kaikki sattui ihan paikalleen."
Oli tosiaankin rajattoman jännittävää saada tietää jotakin
tulevaisuudestaan, ja Barbron mieltä hykähdytti salainen ihastus, kun
hän pukeutui Saaran mustaan pyhäpukuun ja pani päähänsä pienen harmaan
huopahatun. Se oli kuin alassuin käännetty emaljoitu pannu. Varsikin
siinä oli, suoraan ulospäin törröttävä nauhasilmus.
Mutta Barbron valepuku ei ollut mitään verrattuna Sonjan asuun. Hän
oli muuttanut hienon olentonsa pieneksi porvarisrouvaksi, jolla oli
sileäksi kammattu tukka ja nukkavieru kapottihattu, jotapaitsi hän oli
hommannut itselleen naurettavan pienen muhvin.
"Olepas hyvä ja katso, että olen laillisesti vihitty", nauroi hän
näyttäen Barbrolle riemumielin kahta sileää sormusta. "Kaksi kruunua
kappale; huikea hinta. Ja nyt -- oraakkelin luokse!"