onnelliseksi, ettei uni ottanut tullakseen, mutta näinä iltoina
tapahtui, että hänen oli sanomattoman vaikea erota päivän iloisista
muistoista. Eikä hän ollut milloinkaan kuvitellut, että pukujen
ostaminen tuottaisi iloa, ihan oikein sellaista iloa, että joka esineen
voi ottaa syliin ja odottaa siltä elävää vastausta. Aivan kuin joku
olisi lukenut runon tahi sadun. --
Sunnuntaina tanssiaisten jälkeen Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:
"Lundissa maaliskuun 8 p. Lund on ehdottomasti maailman hauskin
kaupunki, enkä minä voi milloinkaan unohtaa, kuinka rajattoman hauskaa
minulla oli eilen. _Ei mikään_ käynyt hullusti. En tehnyt ainoatakaan
mainittavaa tyhmyyttä. Sonja sanoi, että kaikki pitivät minua hilpeän
ja hauskan näköisenä. Hän itse oli aivan ihastuttava. En milloinkaan
ole nähnyt mitään niin viehättävää. Ja Inger Thomasista minä pidän
jo hyvin paljon. Hänessä on jotakin erikoista. Hän välittää varsin
vähän omasta minästään. En nähnyt hänen peilailevan kertaakaan enkä
kohentelevan kampaustaan. Hän on sellainen tyttö, josta Holger Boye
pitää, luonnollinen ja sukkela ja varmaankin myös hyväsydäminen.
Häpeä sanoa, mutta minusta tuntui nololta, kun Holger astua lylleröi
rinnallani sisään. Joka tapauksessa hän tanssii erinomaisesti. Ja
sisäisesti hän on kookas mies. Urban Freiden kanssa tanssin kaksi
tanssia. Hänellä on todellakin uskomattoman paljon tyttötuttavia. Ei
ole yhtä helppoa puhella 'Seikkailun' kuin Holgerin kanssa -- mutta --"
Barbro ei lopettanut tätä lausetta päiväkirjassa enemmän kuin
ajatuksissaankaan. Hänestä tuntui, että siitä kehittyy jonkunlainen
tunnustus, ja vertailuhan oli aivan tarpeetonta.
Isoäidillä oli vielä eräs ajatus, jonka hän tahtoi toteuttaa
huvittaakseen pikku tyttöään, ja hän kääntyi sen vuoksi luottavaisesti
Holger Boyen puoleen.
"Te tunnutte varsin älykkäältä, herra kandidaatti", sanoi hän eräässä
lyhyessä kahdenkeskisessä kohtauksessa, "ja melkoista kokeneemmalta ja
vakavammalta kuin iästänne voi päättää".
"Niin, minun ruumiini muodostuminen Diogeneen tynnyriksi on pakottanut
niin sanotun sielun sopeutumaan asuntosuhteiden mukaan", selitti
Holger. "Halutaanko minun henkistä _pondustani_ käyttää johonkin?"
"Aivan niin, kandidaatti, minun vanhaan sydämeeni on nykyään
kätkeytynyt ikäänkuin pieni tytön sydän ja minä toivon hartaasti,
että se oikein saisi sykähdellä elämänhalua ja iloa. Barbro -- minä
tarkoitan tietysti häntä -- tuntuu hieman saamattomalta ja tahtoisinpa
sanoa tyhmän ujolta teikäläisten nuorten parissa. Hän ei voi unohtaa
olevansa Bertingin perheen surunlapsi, joka aina kompastuu milloin
mihinkin. Saattaahan tapahtua, että tuo arkuus haihtuu ajan oloa, mutta
tyttövuodet ovat täysi-ikäisestä naisesta ihanin muisto, jos ne vain
ovat olleet värikkäät, ja -- sitten on asia niin, että Barbro kaipaa
valoisia ja lämpimiä vaikutelmia. Luulen, että hän kerran antaa ne
takaisin --"
"Kirjailijattarena?"
"Niin, juuri niin. Mutta hän on vielä aivan kehittymätön ja kokematon.
Enkä minä halua sulloa häneen tietoja. Tahdon vain suojella häntä
väärään suunnatun lapsuuden seurauksilta. Ja nyt asiaan! Olen
ajatellut, että te ehkä voisitte auttaa minua pienen näytelmäseuran
kokoonpanossa. Harjoitusten aikana saisi varpusparkani sitten tutustua
nuoriin; se kehittäisi häntä."
"Minä puolestani sovellun ainoastaan Falstaffiksi tahi vielä paremmin
Hanswurstiksi, mutta muuten minusta on hauska olla mukana."
"Tehän kuulutte olevan ylioppilaskunnan paras barytoni. Onhan se mainio
vetovoima. Ja jos me sitäpaitsi nimitämme teidät teatterin johtajaksi
--"
"Paljon kiitoksia! Varmasti lupaan tehdä kaikki, jotta Barbrolla olisi
hauskaa. Neuvottelen jo tänään parin tunnetun lystimestarin kanssa.
Urban ja Uno Freide ovat kai itseoikeutettuja?"
"Ky-yllä", virkkoi isoäiti hidastellen ja lisäsi: "tulee oppia
tuntemaan erilaisia luonteita. Me ihmisethän olemme suurta mosaiikkia."
VII.
TANSSIAISPÄIVÄLLISET.
Kuinka paljon valoa, kuinka paljon kukkia ja kuinka kuvaamattoman
juhlallista olikaan isoäidin asunnossa tänä rumana maaliskuun iltana!
Vanhat huonekalut aivan kuin myhäilivät tyytyväisyydestä seisoessaan
turvassa ja lämpimässä, ja sohvien vaalea silkkihipiä kiilsi kilpaa
pöytien ja piironkien etelämaisen mahongin kanssa.
"Emäntä on kuitenkin kaikista suloisin ja herttaisin", sanoi Barbro
ja suuteli isoäitiä poskelle. Bertingin tyttö oli pukeutunut
kööpenhaminalaiseen juhlapukuun. Se oli vaaleaa, kukikasta musliinia,
kaulauurros pyöreä, puhkahihat lyhyet. Leveä, vaaleanpunainen
silkkivyöhikkö sopi hänen hoikkaan vartaloonsa. Vallattomat kiharat
olivat saaneet tyytyä oikenemaan kahdeksi Margareta-palmikoksi, mutta
niskassa ja ohimoilla ne pitivät ilvehtivää kurkistuspeliään. Kalpeahko
ja hieman laihaposkinen Barbro vieläkin oli, eivätkä hänen liikkeensä
olleet niin viehkeän tasaisia kuin Sonjan ja Elsan. Hän ei myöskään
ollut kaunis, lukuunottamatta silmiä ja suuta, mutta hänen vilkkautensa
vaikutti puoleensavetävästi. Jos hän istui hämillään, jäykkänä ja
ääneti, saattoi hän tuntua ikävältä, värittömältä ja rumalta.
Tänä iltana ei kuitenkaan ollut siitä pelkoa. Koko Barbro loisti.
Ja hän pyöri tanssien neljälletoista katetun pitkän päivällispöydän
ympäri. Paitsi nuoria oli mukana isoäiti ja "Luikari", eräs hyvin
suosittu pianonsoittaja, jonka porvarillinen nimi varsin harvoin
kulutti ihmisten huulia. Luikari oli se _nom de guerre_, jota
lundilaiset käyttivät keskuudessaan, mutta mies itse olisi raivostunut,
jos se, joka kävi häntä tilaamassa, olisi hairahtunut nimestä. Hän oli
Carl Maria Wiberg, olkaa niin hyvä!
Liihotellessaan pöydän ympäri Barbro luki korteista: Elsa Berting,
parina Einar Berting. Inger Thomas -- kandidaatti Folke Sterner. Viveka
Harring -- kandidaatti Urban Freide. Barbro Berting -- kandidaatti
Holger Boye. Sonja Thomas -- kandidaatti Uno Freide. Lisa Harring --
kandidaatti Hugo Urnström.
Harringin tytöt olivat erään isoäidin lapsuudenystävättären
pojantyttäriä. Heidän isällään oli maatila lähellä Flodaa, ja siellä
kasvoi vähitellen valtava ja rehevä lapsilauma. Viveka ja Lisa
harjoittivat taidekudontaa ja huvittelua. He puhuivat ja nauroivat
kovaäänisesti, aivan kuin olisi aina ollut voitettava sen kovan
tuulen tohina, joka puhalsi mereltä tasangon ylitse, mutta heidän
äänekkyytensä oli hauskan varmaa ja heidän käytöstapansa naisellista,
melkeinpä hieman äidillistä. Lisa oli suloinen, sirovartaloinen
vaaleatukka, Viveka uhkea tummatukka, isot hymykuopat poskissa ja
silmät kastanjanruskeat, elämäniloiset. Kädet pienet, jalat sievät.
Heidät oli otettu teatteriseurueeseen. Se oli näet jo muodostettu.
Oli päätetty ottaa näyteltäväksi "Mamselli Sundbladin naimapuuhat".
Sitäpaitsi oli ohjelmassa Holger Boyen yksinlaulua, ja kandidaatti
Sternerin viulunumero. Huhtikuun neljäntenä päivänä, Elsan
syntymäpäivänä, oli aikomus antaa näytäntö. Einar oli luvannut sepittää
proloogin juhlan sankarittaren kunniaksi. Tämä ei tietysti saisi
aavistaa mitään suurenmoisesta hommasta. Juhla aiottiin lopettaa siten,
että Urd, Verdandi ja Skuld -- Sonja, Barbro ja Inger -- kohtaavat
toisensa Urdar-kaivon luona ja keskustelevat kuten hyvät nornat Elsan
entisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Barbron oli määrä
kyhätä jotakin "tekstiksi".
Nyt vieraat saapuivat. Iso salonki otti heidät tuota pikaa vastaan
leppeästi ja kokeneesti hymyillen. Ainoastaan Sonja ja Freide-veljekset
viipyivät. Inger oli lähtenyt suoraan piirustustunnilta eikä
tietänyt, missä serkkunsa oli. Vihdoinkin kuului heidän ääniään
eteisestä; he tuntuivat olleen kaikki kolme samassa seurassa, ja
näkyi, että heillä oli jo tavattoman hauskaa. Pari minuuttia vallitsi
täydellinen hiljaisuus eteisessä. Luultavasti ei kukaan muu kuin
Barbro kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hän seisoi kuulohermot
jännityksessä odottaessaan innostunein mielin hetkeä, jolloin
säteilevän ruokasalin ovet lennähtävät auki.
Nyt! Sonja tervehtii pehmeästi ja sirosti isoäitiä ja ystävällisen
huolettomasti, ylimieliseen vivahtavasti muita.
Barbro kuiskaa hänen korvaansa:
"Miltä tuntuu olla aina noin kaunis?"
Sitten Urban Freide puristaa nuoren emännän kättä, tämä punastuu,
rintaan kohahtaa kuumentava tunne, ja hän tekee nytkähtävän liikkeen
päällään sanoessaan:
"Terve tuloa."
Kunpa Holger ei olisi sanonut tuota, että hän mielisteli! Se tapahtui
Lundagårdin puistossa, silloin kun hän oli vähän matkinut Sonjaa, mutta
eihän se kovin vaarallista liene ollut? Viveka Harring sai kiemailla
mahdottomasti, ja silloin hän miellytti herroja kaikista enimmän.
Kiivas, tuttu haukunta keskeytti Barbron mietteet, ja huoneeseen töytää
hänen rakas Vahtinsa, jonka hän oli taiten kammannut ja somistanut
räikeänpunaisella nauhasolmukkeella. Mutta minkä näköinen koira on?
Häntään on sitaistu kimppu kirjavia laskiaisvitsoja, ja koettaessaan
päästä irti mokomasta kiusankappaleesta se pieksää vimmatusti mattoa,
tuolinjalkoja ja itseään nipottavalla vitsakimpulla.
Kaikki nuoret purskahtavat hillittömään nauruun, paitsi Barbro, joka on
käynyt aivan kalpeaksi. Hänestä ei tämä ole ensinkään hauskaa. Kuka sen
on keksinyt? Tuokion hän katselee kysyvin silmin ympärilleen. Sonjako?
-- Ehkä Urban ja Uno Freide? Ahaa, se on heidän keksintöään. Sen hän
näki heidän kasvoistaan, ja vähältä piti, ettei hän purskahda itkuun,
mutta samassa hän puree kovasti alahuultaan ja juoksee Vahdin luo,
jonka hän nuolennopeasti vie ulos huoneesta.
"Suo anteeksi, oma kulta haukkuseni", sanoo hän hellästi,
irroittaessaan varovasti vitsoja. "Tätä en minä ole tehnyt. Hiljaa nyt,
Vahti, äläkä katso minuun tuolla tavoin, taikka minä itken. Nyt minun
täytyy lentää tieheni."
Pöydässä hän kysyy Urban Freideltä:
"Oliko teidän mielestänne sukkelaa laittaa minun Vahtini sen
näköiseksi?"
"Sonja ehdotti."
"Ja te suostuitte heti. Oletteko te sellainen?"
"Että olen kernaasti mukana pilanteossa. Kukapa ei sellainen olisi?"
Barbron oli vaikea päästä takaisin iloiseen mielialaansa, ja Holger
Boye sai panna liikkeelle koko kuivan huumorinsa saadakseen hänet
tasapainoon. Urban Freide oli myös -- vaikka hänellä olikin paljon
tekemistä oman parinsa kanssa -- halukas näkemään nuo miettivät,
kalpeat pikku kasvot taas iloisina ja päästeli sentähden tunnetulla
taidollaan puhetta kahden puolen. Hän olikin oikeastaan vain joistakin
kainoussyistä asettunut veljensä, reserviluutnantin, varjoon, sillä
he olivat aivan tavattomasti toistensa kaltaiset. Vihdoinkin väistyi
alakuloisuus, ja kun Barbro oli saanut kyllikseen tanssia hivelevää
bostonia Urban Freiden kanssa, tunsi hän olevansa aivan pyörällä ilosta.
"Ihme, että tunturiruusu on puhjennut kukkaan Skoonessa", sanoi Urban
lämpimästi. "Silloin te olitte mielestäni pieni tyttö ja nyt olette iso
daami."
"Vanha mamselli kohta", nauroi Barbro. Hänen oli määrä näytellä pääosaa
"Mamselli Sundbladin naimapuuhissa", iäkästä, naimahaluista höpäkköä.
"On aika hullunkurista", lisäsi hän, "pukeutua aivan tuntemattomaksi".
"Minustapa on paljoa hauskempi nähdä teidät Verdandina. Lupaatteko
päästää hiuksenne hajalleen?"
"Tietysti. Ah!"
"Mitä nyt?"
"Ei muuta kuin oikein hauskaa! Nyt tanssimme taas, vai mitä?"
Ja sinä iltana tanssivat Urban ja hän tanssin toisensa perästä. Eihän
täällä noudatettu kaikkia sovinnaisia tapoja. Mutta eräällä väliajalla
Sonja ja Viveka ottivat Barbron väliinsä sohvalle, ja silloin alkoi
pila- ja pistopuheita sataa kuin rakeita.
"Nyt kai eräs pari on pihkassa", nauroi Viveka. "Tämä huvien pyörre,
johon olemme joutuneet, taitaa päättyä -- arvatkaapas mihin?" Hän
koukisti peukalonsa ja etusormensa niin, että ne muodostivat renkaan.
"Barbro on kuin tunturin tuiskussa", ilvehti Sonja. "Miltäs tuntuu,
_Kleine_?"
"Te olette niin tyhmiä, että --", mutisi Barbro onnellisena. Tuntui
ihanalta, kun kaikki näkivät, kuinka hän oli ollut lennossa. Ja kun
Sonja lisäsi: "No, jos oikein ajatellaan, niin se on vanha uutinen,
onhan hän liehitellyt sinua kohtapuoleen vuoden", ei Barbro malttanut
olla vastaamatta:
"Eipäs, vasta seitsemän ja puoli kuukautta."
Voi, miten nuo kaksi tyttöä nauroivat tunnontarkalle pikku Babille.
"Hellalletta", läähätti Sonja ja suuteli Barbroa. "Sinulle ei mahda
mitään."
Nyt Barbro yritti nousta, mutta Viveka piti hänestä kiinni ja pyysi
häntä leikillisesti kertomaan vähän tunturi-idyllistä.
"Siitä ei ole kerrassa mitään kerrottavaa", väitti Barbro, mutta
samassa hän toivoi, että hänellä olisi ollut suuri salaisuus
kätkettävänä.
Sonja oli tänä iltana mitä hulluttelevimmalla tuulella; hän veti
kursailematta hilpeytensä riemuvaunuja yli kaiken, mitä tielle osui,
ja yht'äkkiä aivan hurjistui ilosta, kun huomasi Barbron käsivarteen
piirretyt kaksi kirjainta: U.F.
"Ahaa, Babi", huusi hän, "saan kohteliaimmin onnitella. Se on siis
selvä se."
"Mikä on selvä?"
Barbro nousi seisomaan. Muutamia muitakin oli tullut heidän luokseen.
Siinä olivat Freide-veljekset, Holger Boye ja Lisa Harring.
"Mitä ihmeitä sinä nyt, Sonja?"
Barbron säteilevät kasvot kävivät levottomiksi.
Sonja tarttui pienillä, valkeilla käsillään Barbron käsivarteen.
"Kätken, kätken salaisuutta. Mitä sen pitää tekemän, jonka
nimikirjaimet ovat minun käsieni alla?"
"Sen on tulkittava ne oikein", kuului Holger Boyen ääni omituisen
vakavana.
"Otettava ne itselleen", ehdotti Urban Freide ja liikahti aivan kuin
suudellakseen Barbron käsivartta. Hän oli tyytyväinen sukkeluuteensa ja
katsahti mielissään ympärilleen.
Mutta Barbro oli aivan onneton ja kuiskasi rukoilevasti Sonjan
korvaan: "Päästä minut, minä kerron sinulle koko jutun." Hämillään ja
saamattomana hän seisoi paikallaan ja aivan kuin tarttuen viimeiseen
pelastusrenkaaseen hän huusi kovalla äänellä toiselle puolelle salia:
"Hyvä herra Luikari, soittakaa meille _onestepiä_."
Mitta oli täysi. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.
"En osaa ainoatakaan _onestepiä_", huusi Holger Boye, ikäänkuin Barbro
olisi pyytänyt häntä soittamaan, "mutta ehkä herra Weber tahtoo olla
ystävällinen? Weberhän teidän nimenne on?" Hän kumarsi kohteliaasti
soittajalle. "Olette kai sukua säveltäjä Weberille?" kysyi hän
innokkaasti. "Koko illan olen aikonut kysyä sitä teiltä. Minusta
yhdennäköisyys on aivan hämmästyttävä."
Soittaja oli niin mielissään, että meni ansaan. Hän tosin heitti
kieron, epäilevän katseen Barbroon päin, mutta ryhtyi kuitenkin pitkään
sukuselitykseen. Tällä välin vei Barbro Sonjan ja Vivekan mukanaan ja
kertoi heille avomielisellä tavallaan, että kirjaimet merkitsivät:
_Uppåt. Framåt_. Ensin tytöt koettivat sotkea asiaa, mutta Barbron
äänensävy oli aivan vakuuttava.
Lopuksi Sonja sanoi:
"No, sitten kai ne aikaa myöten saavat toisen merkityksen. Saat uskoa,
että on olemassa joku, joka niille sen antaa."
Ensi kerran koko iltana Holger pyysi Barbron tanssiin.
"Mainiota", sanoi Barbro heti, "tahdon kysyä sinulta jotakin.
Kuinka tällaisen saa pois?" Ja kesken tanssin hän näytti Holgerille
käsivarressaan olevat pienet töhryiset kirjaimet.
"Se käy helposti päinsä, mutta miksi olet teettänyt tuon ihopiirroksen?"
"Olen tehnyt sen itse."
"Oletko niin hassu! -- Silloin kai alat kohta syödä paperipalasia,
joihin olet kirjoittanut U.F."
"Hyi, kuinka ilkeä sinä olet, Holger. Ethän tiedä, mitä ne
merkitsevätkään."
"Arvatenkin Urban Freide."
"Luule vain niin, jos se sinua huvittaa", sanoi Barbro tylysti. "Nyt
olet _sinä_ samanlainen kuin kaikki muutkin."
Holger tanssi vastaamatta mitään, ja kun hän oli saattanut Barbron
tuolin ääreen, hän kumarsi ja meni toisen luo. Mutta paitsi sitä, ettei
hän erikoisesti seurustellut Barbron kanssa eikä osoittanut tälle
ritarillista huomiota, ei kukaan havainnut hänessä mitään omituista.
Kun häntä pyydettiin laulamaan, valitsi hän pelkkiä hullunkurisia
lauluja ja esitti vieraiden sekä kuuluvaksi että näkyväksi iloksi
yksinpuhelun: Huilunsoittaja.
Mutta Barbro oli kadottanut ilonsa, joka itsestään oli hänessä
säteillyt. Hänen mielensä himmeni, ja monet ajatukset harhailivat hänen
aivoissaan. Se ajatus, joka pahimmin kompuroi ja loukkautui pimeässä
harhaillessaan, koski hänen lapsuudenystäväänsä Sonjaa. Toisen kerran
hän jo tunsi pettyneensä tämän ihanteensa suhteen, eikä hän sittenkään
malttanut olla katselematta kaunista, hienoa Sonjaa, ihailematta häntä
ja pitämättä hänestä. Ja nyt tuntui Sonjakin harvinaisen hyvältä ja
katuvaiselta, hyväilevältä ja uskolliselta.
"Täytyyhän sinun ymmärtää, etten ikimaailmassa ole aikonut pettää
sinua, vaikka kirjaimet olisivat merkinneetkin sitä, mitä me luulimme",
vakuutti Sonja vilpittömästi, syötti korkeanomakätisesti Vahdille
sokeria ja puheli tälle kuin millekin hienostuneelle nelijalkaiselle
olennolle.
Mutta vaikka kaikki kääntyi parhain päin ja vieraat lähtiessään
yksimielisesti vakuuttivat, että heillä oli ollut rajattoman hauskaa,
ei Barbro kuitenkaan voinut kiittää isoäitiä oikein sydämen pohjasta.
Hän oli hyvin väsynytkin, ja päätä kivisti. Oli hyvä puikahtaa
vuoteeseen.
VIII.
HARJOITUKSIA YNNÄ MUUTA.
Parin harjoituksen perästä Holger Boye luopui ohjaajan toimesta, mutta
lupasi ottaa sen takaisin itse näytännön aikana. Hänen mielestään
olivat seurueen jäsenet tehneet tehtävänsä niin oivallisesti ja
osasivat osansa niin mallikelpoisesti, että he voivat tulla toimeen
ilman "kaikkinäkevän silmän" valvontaa harjoitusten aikana. Uno Freide
oli ainoa, joka ei osannut vuorosanojaan, mutta sitä ei, niin Holger
Boye arveli, kukaan toki ihmetellyt, sillä olihan hän liian suuri
pysyäkseen kiinni kirjaimessa.
Väärin tulkitut kirjaimet hävitettiin Barbron käsivarresta. Sonja
kävi hakemassa apteekista sopivaa ainetta, ja valiolauselmasta jäi
tähteeksi ainoastaan pieni rosoinen pilkku. Mutta Barbro ei ajatellut
sitä enää. Hän oli näinä kahtena viikkona paljon muuttunut. Hänenhän
ei tarvinnut enää milloinkaan pelätä saavansa nähdä happamia kasvoja,
tyytymättömyyttä ja kalseaa epäluuloa palatessaan kotiin iloisesta
seurasta. Isoäiti seurasi vilkkaasti ja lämpimästi hänen huvittelujaan,
kävi usein niissä hänen kanssaan samoin kuin luennoillakin ja otti
vastaan Barbron toivomukset, niin tyttömäisen mitättömiä kuin ne
olivatkin, aivan kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita
hänen oli hoidettava. Eipä ollut ihme, että Barbro tällaisten olojen
vallitessa tunsi kahlitun Psyke-parkansa ojentelevan siipiään terveenä
ja voimakkaana. Ja Skoonen kevät, jonka tulo tuntui selvästi koleasta
säästä huolimatta, kohotti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli
terveen ja reippaan näköinen, vaikka olikin vähän hennompi ja hoikempi
kuin useimmat muut nuoret tytöt.
Hän ja Vahti kävivät joka päivä aamukävelyllä. Milloin suunnattiin
matka vanhoille, idyllisille valleille, milloin muistopatsaalle.
Toisinaan häntä huvitti kierrellä ahtaita, mutkikkaita katuja, jotka
ikäänkuin harmaat, yksinäiset vanhukset torkkuivat omissa muistoissaan.
Näihin retkeilyihin ei Sonja tahtonut kertaakaan ottaa osaa. Hänestä
oli raakalaismaista nousta vuoteesta ennen kello kymmentä, ja Barbro
oli ulkona jo yhdeksän aikaan. Inger Thomas sitävastoin oli mukana pari
kertaa, mutta silloin kävely sai jonkin nimenomaisen päämäärän. Hänellä
oli aina suunnitelma, jota hän noudatti, ei suinkaan turhantarkkuuden
vuoksi, vaan persoonattoman luonteensa mukaisesti tahtoen olla hyödyksi
muille.
Hän levitti ympärilleen iloa kaikkialla, missä liikkui, osasi puhella
kaikkien, sekä isojen että pienten kanssa, niin että nämä tunsivat
lämpenevänsä aivan kuin lujasta, ystävällisestä kädenpuristuksesta. Jos
hän oli ikäistensä parissa, niin hän läheni varmoin vaistoin sitä, joka
häntä enimmän tarvitsi. Sonja ja hän olivat niin erilaisia kuin yö ja
päivä, mutta he viihtyivät toistensa seurassa, ja Inger piti serkkuaan
kauniina perhosena.
Eräänä aamuna Barbro tapasi valleilla Holger Boyen, ja kun tämä
tervehti, kysyi Barbro:
"Etkö käänny vähän kävelemään kanssani?"
"Kyllä, miksikäs ei. Kuinka näytelmä sujuu?"
"Kiitos, hyvin, sinun epäävästä kylmyydestäsi huolimatta. Meillä on
enää vain yksi harjoitus."
"Niin, minä olen saanut käskyn olla paikallani kenraaliharjoituksessa
ylihuomenna."
Syntyi lyhyt äänettömyys. Kumpikin katsoi alas kaupunginpuiston
kimaltelevaan lampeen, missä vesilinnut pitivät aamuneuvotteluaan,
mutta kumpikaan ei ollut ajatuksineen hanhien, kurkien ja lokkien
parissa. Äkkiä he käänsivät päänsä, jolloin harmaa silmäpari ja
mustansininen silmäpari seisoivat vastakkain kuin vahtisotamiehet.
"_Wer da_?" kysyi Holger.
"Hyvä ystävä", vastasi Barbro naurua pidätellen, mutta samassa kajahti
kaksiääninen raikas nauru ilman leivosille.
"Sinä olet ollut minulle nyreissäsi", sanoi Barbro toinnuttuaan,
"mutt'en tiedä mistä syystä".
"Luultavasti siitä syystä, että pidän sinusta paljon."
"Ne kirjaimet ovat harmittaneet minua kovasti. Mokomakin hullutus
järki-ihmisen teoksi."
Barbro katsahti Holgeriin salavihkaa syrjästä. Hän näytti niin
viisaalta, hyvältä ja luotettavalta, tuo pallukka. Eikä ollutkaan muuta
kuin aivan paikallaan, että hän sai tietää selvän totuuden. Barbro
kammosi kaikkea salakähmäisyyttä, mutta hän pelkäsi, että Holger pitää
häntä naurettavana ja tunteilevana.
"Jos sinä vain et saata minua naurunalaiseksi", alkoi Barbro.
"Minkä armonosoituksen sinä annat minulle siitä?"
"Ole nyt siivolla, Holger! Ne kirjaimet", selitti Barbro hätäisesti,
"minä tekaisin ne eräänä iltana siellä tuntureilla, kun istuin yksinäni
ja sureksin, kuinka työlästä oli saada nujerretuksi kaikki se, mikä
minussa oli vetelää ja halutonta. Se merkitsi: _Uppåt, framåt!_ Ja minä
tarkoitin, että sen piti olla jonkinlaisena johtolauseena, ymmärrätkö."
"Kissa vieköön", huudahti Holger huomattavasti keventyneellä äänellä.
"Vai niin, sinä siis vaellat Pyhän Birgitan jälkiä. Kenties sinulle ei
tekisi pahaa pieni koivurieska." Ja Holger ojensi leikillään Barbrolle
maahan pudonneen oksan.
"Äh!" Barbro huitaisi sen Holgerin kädestä ja tyrkkäsi häntä
kyynärpäällään.
Mutta Holger Boye asettui keskelle leveää auringon valojuovaa ja
lauloi voimakkaalla, täyteläisellä äänellään välittämättä vähääkään
eräästä vanhasta, hopeahapsisesta, köyryselkäisestä pariskunnasta, joka
seisahtui kuuntelemaan, ja kolmesta ikälopusta lundilais-tädistä, jotka
kaartelivat hänen ympärillään kuin koiperhoset käsilaukku heiluen ja
vesi tippa nenänpäässä.
Hän lauloi, ja aamutuuli nosti sävelet ilmoihin:
"Jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi,
jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi.
Mut hiljaa vartovi metsä suvituulen suudelmaa.
Jää jättävi järven veen,
kevät käy myös sydämeen;
mun lauluni soi, kuin ennen se soi, kun virkosi hankien maa.
Ja unteni armaat kuvat
taas syttyen kirkastuvat,
ja sieluuni suuri ja puhdas rauha saa. Rauha saa!"
Siinä seisoessaan ja kuunnellessaan tenhoavia säveliä johtui Barbro
taas ajattelemaan serenaadia, joka oli kaihertanut hänen mielessään.
Mutta olihan vallan sopimatonta ruveta itse pyytämään sitä. Kiertoteitä
hänellä oli kuitenkin niin vähän, että hän aina typertyi, kun niitä
piti käyttää. Miekkonen se, joka on niin notkea kuin Sonja. Yht'äkkiä
pyrähti uusi ajatus hänen mieleensä. Hän ei huomannut itsekään, että
hän napsautti tyytyväisenä näppiään.
Holger kääntyi häneen päin.
"Mieli käy haikeaksi, kun kevään airut soittaa torveaan", sanoi hän
kuivasti. "Sinulla, pienellä ylämaan tiitisellä, ei tietystikään ole
sellaista tunnetta. Ja oikeinpa rupeaa hiukaisemaankin. Lähden totta
vieköön kotiin ja pistän poskeeni kokonaisen kuorman voileipiä." Hän
leventeli sanoja turhan paljon.