kaikkein pyhimmässä, istuvat Barbro ja kirjava kissa kumpikin
tuolillaan pienessä keittiössä. Kissa haukottelee lakkaamatta, ja
kohta seuraa Barbro sen esimerkkiä, sillä eipä täällä ole totisesti
mitään, mikä pitäisi mielialaa virkeänä. Kattolamppu tuikuttaa
unisesti savuttuneesta katosta. Ainoan ikkunan edessä olevassa
vetokaihtimessa on kylläkin nähtävänä maisemakuva, matta Barbro pääsee
heti selville, ettei kallellaan oleva kirkko, kärpästen kirjailema
linna ja jättiläismäinen ritari aivan piskuisen hevosen selässä tarjoa
paljoakaan katsomisen arvoista.
Vihdoin Sonja tulee ulos ja kuiskaa:
"Hän hoksasi petoksen ja on äkäinen kuin ampiainen."
"Mitäs sipinää ja supinaa siinä pietään", ärhentelee akka. "Pahalainen
minut periköön, jos tässä rupian tytönkutjakkeihen narrattavaksi. Jos
on meininki tulla sisään, niin passaa tulla."
"Kiitos", sanoo Barbro aika hämillään ja menee äkäisen sibyllan kanssa
pieneen huoneeseen, jossa on sakea ilma, korkeaksi laitettu vuode,
ompelukone, kaksi piironkia, sohva, ameriikkalainen keinutuoli ja neljä
tavallista tuolia.
Pöydällä sohvan edessä on kohtalon kirja: huomattavasti rasvoittunut
korttipakka.
Sibylla, katsoo terävästi Barbroon pannessaan hänet tekemään kaikki
muodolliset temput, nostamaan, vetämään kortteja j.n.e.
Sitten hänen päähänsä välähtää jokin ajatus ja hän mutisee: "Ei sinun
reposi minun kanaani kaappaa."
Hän laskee hyvin tarkkaan ja levittää kortit. Sitten hän sanoo:
"Teijän miespuol' on teille uskoton. Hän rakastaa enemmän sitä luuttua,
joka vast'ikään tästä läksi. Mutta sellaisiahan ne miehet on. Työ
saatta iloa vanhimmasta pojasta, ja niitä näyttää tulevan niitä lapsia
yheksän, kymmenen, ennenkuin kuoletta."
"Mutta -- minä en ole naimisissa", virkkaa Barbro tahtomattaan.
"Soo-o, vai ette", sano akka suuttuneena. "Ei tietystikään, ei. Mutta
tästä _näkyy_ kuitennii, mitenkä se asia oikeastaan on. Näissä käsissä
on ollunna monen ihmisen elämä ilmoitettuna. Ja olkaa hyvä, rouva,
elkääkä konstailko, muuten ei kortit sano mittään. Niinkuin en minä
älyäisi, että työ ootta vaihtanna osat ja että tuo tuolla on lainanna
sormukset ja kaikki rouvalta. Mitäs siitä sanotta, häh? Kortit ei
valehtele, siitä ei piäse mihinkään."
Barbro purskahtaa niin raikuvaan nauruun, että kortit pölähtävät ylös
pöydältä. Hän syöksyy ovelle ja siitä ulos kissan ja Sonjan luo. Hänen
on aivan mahdoton hillitä nauruaan.
Kun vain akka ei olisi ollut niin tuiman vakavan näköinen ladellessaan
hassutuksiaan! Kylläpä oli ihana oraakkeli!
Sonja sai maksaa onnistumattoman istunnon, sillä Barbro livisti pakoon
porttikäytävään. Sonja kertoi tultuaan, että "se siellä sisällä" oli
sanonut, ettei hän ole ottanut, penniäkään säädyllisiltä ja siivoilta
ihmisiltä, ei vaikka. Eikä Sonja saanut luulla ensinkään, että hän
nytkään ottaa "onnentähden" vuoksi. Mutta kun kaksi kujeilijaa töytää
hänen kunnialliseen kotiinsa juuri silloin, kun hän aikoo käydä
levolle, niin oli kohtuullista, että he antavat jonkun korvauksen
sopimattomasta käynnistään.
"Ja sitten minä annoin hänelle kolme kruunua", lopetti Sonja
selostuksensa, "sillä näetkös, minä aion käydä hänen luonaan vielä
kerran, mutta tavallisessa puvussa. Hän osaa povata hyvin, jos tahtoo."
"Erinomaisen älykkäästi", pistelee Barbro. "Kuinka voit uskoa mokomaa
lörpötystä?"
"Älä puhu mitään, ennenkuin sinulle povataan kunnollisesti, Babi."
"Paljon kiitoksia, minun puolestani riittää. Olen saanut tietää,
että 'miespuoleni' on uskoton ja että vanhin poikani on erinomaisen
toivorikas lapsi. -- Oo, minä nauran itseni kipeäksi."
Ja paljon myöhemminkin, kun Barbro oli eronnut Sonjasta ja harjasi
hiuksiaan yöksi, täytyi hänen laskea harja kädestään antaakseen naurun
pursua tulvanaan muistellessaan sibyllan viisasta ennustustaitoa.
Mutta Sonja kävi uudestaan vaatimattoman ennustajan luona ja kertoi
innostuneesti Barbrolle, että nyt vasta hän oli saanut tietää oikean
kohtalonsa. Ja olipa tosiaankin ihmeellistä, että kaikki toteutui niin
tarkalleen, kuin hän oli kuvitellut.
Hän joutuu onnellisiin naimisiin ja saa mainion hienon kodin erääseen
kaupunkiin, jossa on paljon kirkkoja ja torneja ja katuja. "Se on
tietysti Tukholma", sanoo Sonja, "sillä Uno tahtoo, että asetumme
sinne".
Barbro pysyi edelleenkin hyvin epäilevällä kannallapa kuunteli Sonjan
ihastunutta kertomusta hieman lystikkäästi ja ivallisesti hymyillen.
"Ja tiedätkö -- hän ennusti minulle auton", jatkoi Sonja, "ja pappa
onkin sanonut, että hän antaa sen minulle lahjaksi, kun meidät pannaan
kuulutukseen."
"Sepä oli varsin anteliasta, että eukko tarjosi sinulle ajoretkenkin",
nauroi Barbro. "Mutta eikö hän povaa milloinkaan muuta kuin naimisia ja
sen semmoista?"
"Ei -- mitäs muuta sinä tahtoisit?"
"Jotakin todellista, joka tapahtuu -- joka koskee tulevaisuutta."
"Tulevaisuuttahan se on sekin."
Barbro ravisti päätään.
"Se on niin -- niin joutavaa joka tapauksessa."
"Minäpä luulen, että sinä olet nyt juuri varsin taipuvainen tuohon
joutavuuteen. Et kai tahtone kieltää, että olet koko lailla _verliebt_
U.F. nuorempaan."
Barbro vaipui ajatuksiinsa. Hän seisoi huoneensa ikkunan ääressä ja
katsoi murattiköynnöksen peittämään seinään. Hänen katseensa tunki
syvälle tuon vihreän alle, niinkuin se olisi ollut verho, minkä hän
toivoi nousevan ja näyttävän hänelle yhtä tai toista.
"En tiedä", sanoi hän hiljaa. "Minusta olisi vaikeaa kulkea yhden
ihmisen kanssa koko elämän halki."
"No sinähän se vasta hieno olet, Babi. Kuinka sinun mielestäsi pitäisi
olla?"
Sonja virui sohvalla ja suihkutti hajuvesipullosta orvokintuoksua hänen
kasvoilleen.
"En tiedä."
"Minä otan sinut siipieni suojaan, pikku Kananjalka. On selvää, että me
julkaisemme kihlauksemme yht'aikaa ja menemme yht'aikaa naimisiin. Ja
meillä pitää olla kokonainen parvi morsiustyttöjä ja sulhaspoikia."
"Minä tahdon mieluummin olla morsiustyttönä ensin sinun häissäsi,
Sonja."
"Ja lausua runoja ja sotkeutua tahi pulskahtaa johonkuhun
Urdar-kaivoon!"
"Eipäs."
"Niin, tottapa tästä selvitään. Vielähän meillä kummallakin on vapaa
valinnan valta."
"Onko sinullakin?"
"On, ei minulla ainakaan vielä ole kultakahletta. Mutta ensi vuonna sen
saan, vakuutti povari."
"No sittenhän se on aivan varma asia", hymähti Barbro. "Minäkin
odottelen, että vanhin poikani varttuu siksi ja täyttää äidilliset
toiveeni."
"Älä puhu taas noita tyhmyyksiä", sanoi Sonja ärtyisästi.
"Äläkä sinä kehu oraakkeliasi, sillä tottahan älyät, että se on
hupsutusta."
"Eipäs", sanoi Sonja onnellisesti hymyillen. "Hän ennustaa oikein --
jos tahtoo."
X.
KEVÄT ON TULLUT.
Nyt on kevät -- reipas, elämäniloinen kevät. Oikukas huhtikuu,
tyttöletukka kuukausien joukossa, on pelkkä muisto, ja sisäikkunat ja
talvivaatteet ovat saaneet ylenkatseellisen matkapassin.
Tänään tapahtuu tuo aiottu kevätretki Röstångaan ja Skäralidiin. Siitä
sukeutuu tavallaan niiden nuorten erojaisjuhla, jotka ovat olleet
yhdessä muutamia onnellisia kuukausia, sillä herra ja rouva Thomas
vaativat Sonjansa takaisin niin väleen kuin suinkin. Vilkas Aimée-rouva
on kirjoittanut tyttärelleen, että koti on "_triste à mourir sans
la chère enfant_". Ja hän on luetellut kokonaisen sarjan odottavia
huvituksia.
Isoäiti haluaa takaisin Flodaan. Hänen mielestään kevät on siellä
ihmeellisempi kuin missään muualla, ja hän on saanut Bertingin
huonekunnalta luvan pitää Barbroa luonansa syksyyn, jolloin
perheen levottomin ja seikkailevin jäsen aiotaan lähettää johonkin
täysihoitolaan.
Barbro on saanut palavan opinhalun eikä hän lyö laimin ainoatakaan
luentoa, niin monta rautaa kuin hänellä onkin tulessa. Mutta ne,
joilla hän on käynyt, ovat nyt päättyneet, ja kesällä hän saa uusia
virikkeitä. Inger Thomas on ehdottanut, että hän tutkisi kansaa. "Mutta
se on sinun tehtävä sydämelläsi, Babi", sanoi hän. "Silloin huomaat
varmasti, että saat hyviä ja hauskoja tuttavuuksia."
Kaikkien Bertingin tyttöjen aikomus on kokoontua juhannukseksi isoäidin
luo, ja he ovat hyvin mielissään, että vaikka Birgit on naimisissa
ja Elsa oppinut medisiinari, he saavat ilakoida kuin lapset kaikilla
vanhoilla tutuilla temmellyspaikoilla. Birgitin ja Elsan suloisimmat
nuoruudenmuistot ovatkin Flodan tuuhean puiston kätköissä, ja he
tapaavat ne aivan varmaan vilpittömän kiitollisina siitä, että elämä on
pettänyt vain ani harvan heidän unelmistaan. --
Lundin rautatieasemalla seisoksii kaksitoista nuorta, kahdeksan
valkolakkista, joista kuudella miespuolella ja kahdella nuorella
naisella on yliopiston tunnusmerkit. Nämä ovat ne kaksitoista, jotka
istuivat pöydässä Barbro Bertingin päivällisillä. Isoäiti ja rouva
Harring tulevat myöhemmässä junassa. He eivät jaksa kavuta Skäralidin
mäkiä, vaan ovat antaneet nuorille vapaan valtuuden samoilla ympäri
mielensä mukaan, kunnes päivällinen tarjotaan Röstångan vanhassa,
kodikkaassa kievaritalossa kello viisi.
Sonja ja Uno Freide osoittavat ujostelematta, että he suunnittelevat
yhteistä tulevaisuutta, ja vaikk'ei Sonja jätä nauttimatta muidenkaan
seurasta -- huokaileva ja kuiskaileva tunnesalamyhkäisyys on hänelle
vierasta -- huutaa hän innokkaasti, kun he sijoittuvat junaan, Unoa
luokseen.
"Totta kai käsität, että sinun pitää istua tässä ja sivistää minun
sieluani maisemakuvailulla. Ja jottei olisi vaaraa, että joudun
vaillinaisesti ravituksi, on sinun sitäpaitsi hankittava minulle
suklaanamusia. Olet koko peto, jos olet jättänyt ne ostamatta."
Uno vetää riemuitsevin elein päällystakkinsa povitaskusta ison
pussin, mutta samassa Sonja kirkaisee ja varjelee hädissään pukuansa
kookkailta, paksuilta, ruskeilta pisaroilta, jotka raskasmielisen
totisina valuvat pitkin pussia.
"Onpa ollut liian vari suklaalla Unon sydämen lähettyvillä", nauraa
Lisa Harring. "Sulaa! Hyi, viskaa pois, ennenkuin kaikki vuotaa ulos."
Uno on hyvillään siitä, että hänen pukunsa on ruskeapohjainen, ja
heittää koko kallisarvoisen herkkupussin vaunun ikkunasta ulos.
"Saanko istua tässä sentään", kysyy hän Sonjalta, "vaikka olenkin
tehnyt vararikon?"
"Minä luulin, että teidän keskenne oli jo kaikki tavara yhteistä",
huomautti Urban, joka näyttää erinomaisen hienolta harmaassa
englantilaisessa puvussa ja hoikka kävelykeppi kädessä.
"Missä ihmeessä saisi istua, ettei paistuisi elävältä?" voihkii Viveka
Harring. "Ei ole mikään nautinto ajaa junassa tällaisella helteellä.
Kas, tässäpä on suloista. Yhdelle vielä sija varjossa!"
"Kenties minulle?" kysyy Holger Boye. "Vai arveletteko, että tulee
liiaksi painoa hauraalle laudalle?"
"En kai minä mahda olla niin suunnaton koljo", vastaa
Viveka pisteliäästi, mutta näyttää varsin rehevältä valkeassa
sheviottipuvussaan.
"Paljonko painatte?" kysyy Holger Boye. "Minä puolestani saan kiittää
skoonelaisen maaemon anteliaisuutta seitsemänkymmenenkahdeksan kilon
maallisesta majasta. Se on aivan liikaa ystävällisyyttä yhdelle
pojalle, mutta ilokseni voin todeta, etteivät tyttäretkään silti
jääneet aivan osattomiksi."
"Viveka ei koskaan punnituta itseään", selitti Lisa.
"Mitäpä turha toimittaakaan", nauraa Viveka. "Minun on hyvä näinkin
enkä tahdo rehkiä ja kiduttaa itseäni nälkäkuureilla."
Holger Boyella on valtavan iso kasvipönttö, sillä hän toivoo löytävänsä
jotakin harvinaista Nackorpin laaksosta tai ylhäältä Skäralidin
metsästä. Mutta Barbron kasvientutkimishalu on tänään tipotiessään.
Jos hän poimii kukkia, niin hän tekee sen vain koristaakseen niillä
itseään tai päivällispöytää tahi saadakseen jotakin hyväiltävää,
hypisteltävää käteensä ja antaa niiden sitten mennä menojaan kuin omien
mieliala-perhojensa.
Vahti on myös päässyt mukaan ja saatu oikein samaan vaunuun. Se istuu
penkillä Barbron vieressä. Pää lepää mukavasti hänen käsivarrellaan,
ja pehmeä, valkea töyhtöhäntä heilahtaa silloin tällöin, kun emäntä
virkkaa: "Sinä olet viisas ja pai koira, olethan?" ja likistää sitä
innokkaasti.
Kandidaatit Sterner ja Urnström ovat kumpikin toivottomasti rakastuneet
Sonjaan ja ovat yhteisessä onnettomuudessaan niin hyviä ystäviä,
että seisovat ulkona vaununsillalla kädet toistensa kaulassa ja
keskustelevat kansantaloudesta, koska he aikovat suorittaa siinä
aineessa tutkinnon.
Inger Thomas, Elsa ja Einar huvittelevat keskenään akateemisilla
knoppikysymyksillä ja kaskuilla, ja raikuva nauru kajahtaa tuon
tuostakin.
"Olette kai kuulleet, kuinka vanha ukko Bore [Tunnettu professori
Borelius vanhempi. -- Kuollut.] ei päässyt kotiinsa?" kysyy Einar.
Tytöt eivät ole sitä kuulleet, ei ainakaan Elsa, ja Inger on niin
tottunut kuuntelemaan mielellään kerran toisensa perästä vanhoja
lundilaisia juttuja, että hän pistää muistinsa kynttilän vakan alle.
Vastaleivotut ylioppilaat tahtovatkin mielellään näyttää, että ovat
jo perehtyneet asioihin, ja kertovat suurella nautinnolla. Ingeristä
tuntuu, että hän on nähnyt jo parin miespolven vaihtuvan Absalonin
kaupungissa, mutta hän itse ei voi ajatella asuvansa muualla kuin
tuossa isossa vanhanaikaisessa, talossa hämyisen kadun varrella,
missä talvipimeä tulee aikaiseen, ja missä jokainen kevät lahjoittaa
nuorta ja uutta kauneutta vanhan puutarhan selja- ja puksipuille ja
vihreäripsuisille, ylvään kookasvartaloiselle akasialle.
Harringin tytöt, Barbro ja Urban haluavat myös kuulla jutun, ja Einar
aloittaa oitis.
"Se oli, nähkääs, niin, että Boren ovella oli kirjoitus: Tavataan
kello 9-10 ap. Kerran oli professori ollut ulkona, hän oli lähtenyt
aamulla ja tulla raahusti kotiin puoli yhdentoista aikaan pää täynnä
syväoppisia mietteitä. Hän pysähtyi ovensa eteen ja sanoi: 'Jaha -- vai
niin -- tavataan kello 9-10'. Sitten hän katsoi kelloonsa ja huomasi
sen olevan koko lailla enemmän. 'Jaha -- vai niin -- hän ei olekaan nyt
kotona. Pitänee tulla toisen kerran.'"
Kaskut ja ilonpurkaukset vuorottelevat yhtä mittaa. Kaikki ovat
kuulleet jotakin lystikästä omituisista vainajista, ja lämpimässä
vaunussa surisevat mehiläiset, jotka kohta hurahtavat lentoon pesästä.
"Tahtoisinpa tavata jonkun tuollaisen omituisen henkilön", sanoo
Barbro. "Luulen, että voisin heti rakastua sellaiseen ihmiseen."
"Maltahan, kunnes Boyesta tulee professori", ehdottaa Einar. "Hänellä
on kieltämättä eräitä edellytyksiä."
"Naissydänten valloittamiseen, niinpä kyllä", myöntelee Holger. "Ja
tyydyttääkseni sinun kiihkeää omituisuuden-kaipuutasi, Barbro, uskallan
heti ryhtyä tuumasta toimeen ja ehdottaa, että täksi päiväksi vaihdamme
päähineitä. Tuollainen myllynratas kuin sinun hattusi mahtaa olla koko
mukava telttakatos."
"Miks'ei, jos vain rohkenet. Minä kyllä mielelläni pidän
ylioppilaslakkia", huudahtaa Barbro ihastuneena. Koko ajan toissayöstä
saakka, joka oli huhtikuun viimeinen ja jolloin ylioppilaat Lundagårdin
puistossa laululla tervehtivät kevään tuloa ja panivat valkolakit
päähänsä, on hän salaa toivonut saavansa pitää sellaista vain yhden
päivän.
Holger Boye näyttää tietysti perin hullunkuriselta ohuessa, valkoisessa
pitsihatussa, jossa on koristeena helakka ruusu sivulla ja pitkät,
riippuvat samettinauhat, mutta Barbro sitävastoin on kerrassaan
viehättävä ylioppilasneitonen ja nauttii lapsellisesti tästä
"keksinnöstä".
Asemalla maalaiset katsoa töllistelevät pyylevää nuorta herraa,
jolla on päässä naisen hattu, mutta Holger Boye ei piittaa pienestä
uteliaisuudesta.
Hattu keikkuu kallellaan hänen päälaellaan, kun hän taivaltaa jyrkkiä
rinteitä ylös. Samettinauhat takertuvat orjantappurapensaisiin ja
kietoutuvat puihin.
"Tällaiset hatut pitäisi vakuuttaa tapaturman varalta", tokaisee hän,
kun ilmava pitsi käy huolestuttavan harseaksi oksiin kiertyessään.
"Onko tämä päivän uutuus, Barbro?"
"Ei ole, vain vähän laitettu ja somistettu. Mutta jos turmelet sen,
saat antaa jotakin korvaukseksi."
"Mitäs haluat -- tarjoan itseni, ellen vie liiaksi tilaa?"
"Minunhan asiani on ehdottaa. -- Ai, nyt se taas takertui", nauraa
Barbro. "Kuules, Holger, minun mieleni tekee täytettyä tarhapöllöä. Sen
saat minulle hankkia."
"Ensin kompassi, sitten serenaadi ja sitten tarhapöllö. Sinun henkinen
kehityksesi käy vähän kankeasti, Mignon, mutta minulla on vielä heikko
toivonkipinä, että sinä kypsyttelet ja kehittelet yleishyödyllisempää
harakkaluonnetta tavoittelemaan sitä, mikä kiiltää ja kimaltaa."
"Sinun on kovin vaikea puhua vakavasti."
"Niin on kaikkien, joita uhkaa vakavuuden korkein potenssi", vastaa
Holger, mutta hyppää samassa nokkelasti puron yli ja joutuu erään
kukkaryhmän luo, jota rupeaa innokkaasti tarkastelemaan.
Nuorisoparvi pysyy jokseenkin koossa rasittavassa ylämäessä harjun
laelle noustaessa, mutta kun on kirmailtu ylhäällä vähän aikaa ympäri,
pyöritty muutamia kierroksia tanssilavalla ja levähdetty loikomalla
pitkässä rivissä pehmeällä nurmikolla, joka sielu hymyilevänä
ja suruttomana, elämänhalua ja kuohuvaa voimaa uhkuvana, alkaa
laskeutuminen hajanaisessa järjestyksessä.
Ja sattui niin, että Barbro ja Urban Freide joutuivat viimeisiksi.
Barbro tahtoi välttämättömästi näyttää viippumistaitoaan äkkijyrkänteen
reunaa kulkevalla viettävällä polulla. Hän vapisi jännityksestä ja
haltioitui kaksin verroin vaarasta, kun näki Urbanin tuskaisen,
rukoilevan katseen.
"Miksi sinä kiusaat minua?" kysyi Urban hiljaa. "Tuo ei ole sinun
tapaistasi, Barbro. Anna minun edes tukea sinua kädestä."
"Silloin voimme hurahtaa molemmat alas eikä kukaan tiedä, mihin olemme
joutuneet."
"Älä, hyvä, rakas Barbro, mitä tekemistä sinulla on tuolla liukkaalla
puunrungolla?"
"Minä tahdon tuntea kauhua, huimausta, tuntea kaiken ryöppyävän ja
pauhaavan sisässäni. On kuin ei sydän saisi lyödä kyllin voimakkaasti
ja vinhasti. Luuletko, että jaksan hypätä tuon rotkon yli?"
"Sitä et saa tehdä."
"Yks, kaks, kolme, ota vastaan!"
Urban levitti äkkiä kätensä kuin ottaakseen Barbron syliinsä. Mutta
Barbro ei hypännytkään. Hän vain katsahti Urbaniin syvin, säteilevin
silmin ja harppasi äkkiä polulle.
"Se on kai sittenkin liian vaarallinen yritys", sanoi hän
veitikkamaisesti. "Mutta juostaan nyt kilpaa alas rinnettä. Sinäkin,
Vahti, saat kilpailla. Nyt!"
Barbro saapui ensimäisenä. Hän lensi yli mättäiden ja puunjuurien.
Hänen täytyi tänään lentää. Olihan nyt kevät, joka kiiti täyttä karkua
hänen rinnassaan, kevät, joka soitti meren säveltä hänen korvissaan.
Hän ei ollut milloinkaan ennen huomannut, kuinka väkevä kaikkivaltias
kevät oli. Kenties se ei ollut ennen sattunut hänen kohdalleen.
Nähtävästi oli niin, että se saattoi mennä toisen ohitse ja syöksyä
rajusti toisen kimppuun.
Barbro istahti hengästyneenä eräälle penkille tuuhean pyökin alle, joka
oli pukeutunut vastapuhjenneiden lehtien vihreään silkkivaippaan.
Kohta saapuivat myös Urban ja Vahti, kumpikin aika lailla hengästyneinä.
"Enkös juossut pontevasti?" sanoi Barbro voitonriemuissaan. "Missä
luulet toisten olevan?"
"En tiedä. Minä osaan oikotietä Röstångaan, niin että voimme aivan
hyvin levähtää hetkisen. Sinua kai väsyttää?"
"Hieman -- jalkoja, mutta se menee pian ohitse. Merkillistä muuten,
mutta minun mieleni tekee tänään juosta, raivota ja leikkiä -- olla
lapsi viimeisen kerran keväällä. Ensi vuonna olen kaukana täältä
siivojen, hyvinkasvatettujen nuorten parissa, ja kun palaan kotiin,
tahdon saada työlleni päämäärän, jotakin oikeaa, jota kohti kulkea."
"Ylöspäin. Eteenpäin", hymähti Urban.
Barbro hyökkäsi.
"Mutta oletko, Barbro, milloinkaan ajatellut, että me joskus vielä
tapaisimme toisemme ja jatkaisimme tuttavuuttamme? Etkö tahdo joskus
kirjoittaa minulle?"
"Kyllä, jos on jotakin kirjoittamista. Minun on tietysti kirjoitettava
isoäidille ja kotiin ja Sonjalle, ja Holger Boyelle olen luvannut
kertoa vähän opinnoistani. Mutta mitäs sinä tahtoisit tietää?"
"Tahdon tietää sinusta kaikki, Barbro. Etkö ymmärrä sitä?"
Urban kieri käsivartensa Barbron vyötäisille ja taivutti hänen päänsä
taaksepäin, auringon valaisemat pikku kasvot omiansa kohti.
Samassa Barbro tunsi käpälän raapaisevan polviinsa. Hän kuuli surkeaa
ulinaa ja taas käpälä raapaisi, mutta hassuinta oli, että Vahti piti
koko ajan päätänsä syrjään käännettynä ikäänkuin sanomattomasti häveten
tilannetta, johon sen emäntä oli joutunut. Käpälä vain rapsi, mutta
itse se ei halunnut katsoa kohtausta.
Barbro purskahti nauruun ja irroittautui nopeasti. Melkeinpä hän oli
itsekin hämillään ja kumartui kiireesti Vahdin puoleen.
"Mitäs sinä nyt, tyhmä koira? Lähdemmekö taas juoksemaan?"
Äänekäs huhuilu ilmaisi, että toiset etsivät kahta kadonnutta lammasta,
ja niin sai koko seurue käyttää hyväkseen Urbanin oikotietä.
Päivällinen muodostui iloisiksi, aurinkoisiksi ja toivehikkaiksi
kevätkekkereiksi monine puheineen ja tulevaisuudenehdotuksineen. Kukin
noista kahdestatoista oli kuin Atlas, joka piteli kokonaista maailmaa
vahvoilla hartioillaan.
Sitten pantiin toimeen kisat. Nuoret asettuivat piiriin ja suorittivat
pitkän ohjelman kansantansseja.
"Holkin Martti se kaino poika, ei sitä kukaan tunne", kaikui kevätillan
hämärässä, ja lopulta saatiin isoäitikin mukaan, kun otettiin
"Leikkaan, leikkaan kauraa".
"Olen nuortunut tänä talvena", sanoi isoäiti kotimatkalla ja taputti
Barbron kättä, joka oli hänen polvillaan. "Me vanhat yleensä
pysyttelemme liian syrjässä elämästä voidaksemme säilyttää aikamme
ihanteet, ja sentähden olemme äreitä ja harmaannumme sisäisesti."
"Et sinä ainakaan, isoäiti", huudahti Barbro innokkaasti.
"Toivoakseni en, rakas lapsi, sillä silloin olisin mielestäni elänyt
yli ikäni."
Hiljainen, ääneti uinuva on kaupunki mahtavine tuomiokirkkoineen,
entisaikoja muistuttavine vanhoine, puistopihaisine pikkutaloineen
ja uudenaikaisine vuokrapalatseineen. Nuorten äänet kajahtelevat
huolettomasti päivän lämmittämistä seinistä ja suljetuista porteista.
"Hyvää yötä! Hyvää yötä!" kuuluu kiviportaiden äärellä isoäidin talon
edustalla. Kaikki ovat saapuneet sinne. Heilutellaan hattuja ja
huiskutellaan jäähyväisiksi. Holger Boye seisoo paljain päin. Barbron
hattu on pantu matkalaukkuun. Barbro seisoo ylimmällä portaalla ja
heiluttaa valkolakkia.
"Ota kiinni, Holger. Kiitos lainasta."
Ja hän lennättää sen koko joukon ylitse. Tuokion se välkkyy valkeana
ilman sinessä.
Holger saa sen kiinni, mutta ei pane sitä päähänsä. Erottuaan muista
hän kulkee valleja kohti lakki yhä kädessä. On kuin hän kantaisi
pyhäinesinettä ja kuin koko lempeä kevätyö olisi suuri alttari.
Linnut laulavat valkenevan avaruuden siinnossa. Idän rusko ylenee ja
kirkastuu, ja nyt palaa vaeltava nuorukainen päivän aherrukseen. Hän
aikoo suorittaa tutkinnot. Hän aikoo eteenpäin.
Mutta ruskeakutrinen pikku tyttö, joka sai kerran häneltä kompassin,
lähtee nyt taivaltamaan tietänsä, joka vie kauas hänen poluiltaan.
Iltapäivällä hän saa sanoa jäähyväiset Barbrolle. Silloin tämä
matkustaa vanhaan, rauhaisaan kartanoon pyökkimetsän suojaan, mutta
Holger Boye ymmärsi kuitenkin, että muuttolintu hän oli, yksi niitä,
jotka painuvat lepoon vasta sitten, kun siivet uupuvat.
Kun juna iltapäivällä lähti liikkeelle asemasillalta, seisoi Barbro
avoimen ikkunan ääressä ja näki koko sen iloisen parven, johon hän
oli vähän aikaa kuulunut, loittonevan ja lopulta häämöittävän vain
harmaina varjoina. Silloin hän äkkiä käänsi päänsä ja loi katseensa
laajalle, päiväpaisteiselle tasangolle, joka tuntui olevan ääriä
vailla voimakkaassa, häikäisevässä valaistuksessa, ja hän hymyili
tietämättään, ei kuitenkaan lapsen tavoin, Skoonen uhkeille vainioille
ja sille vieläkin uhkeammalle, joka aavistuksin ja unelmin täytti hänen
mielensä. Juna kiiti eteenpäin nopeasti, nopeasti, ja nyt tuli näkyviin
meri, vielä äärettömämpi kuin tasanko; sekin oli hänellä sielussaan, ja
hänen kaipuunsa pursi kiiti täysin purjein.