"Sonja Thomas kuuluu myös olevan Lundissa, mutta pelkään kovasti, ettei
hän paljoa välitä minusta. Minä pidän hänestä hirveän paljon."
Nyt juna pysähtyi taas eräälle asemalle, missä voitiin käydä katsomassa
Vahtia, ja sitten meni nuori herrasväki ravintolavaunuun teetä juomaan,
Barbrosta oli kovin juhlallista saada itse tilata ja antaa juomarahat.
Hän olikin ylen runsaskätinen, ja Freide huomautti:
"Viinuri pitää teidät varmasti muistissaan omituisena naisolentona,
sillä ainoastaan vanhat, rumat ja köyhät naiset antavat runsaita
juomarahoja."
Lundin asemalla olivat vastassa sekä Elsa ja Einar että Holger Boye
ja isoäidin Saara, uskollinen palvelijatar vanhan kansan tapaan.
Hän oli tullut Flodaan kahdentoista vuoden ikäisenä; nyt hän oli jo
neljänkymmenen korvilla ja oli kuin kiinni kasvanut "Hänen armoonsa".
Barbro sanoi matkatoverilleen jäähyväiset jokseenkin hätäisesti ja
pisti kätensä Elsan kainaloon.
"Kuinka hauskaa, Hip, olla täällä. Mitä teemme huomenna?"
"En jouda olemaan paljoa kanssasi, Babi. Mutta lauantaina ovat
ylioppilaiden tanssiaiset, niin että voit ruveta valmistautumaan
niihin. Etkö muuten aio toimittaa mitään hyödyllistä?"
"Onko isoäiti puhunut siitä?" kysyi Barbro hieman säpsähtäen ja kulki
yhtä jalkaa Elsan kanssa. Heillä oli vain lyhyt matka kuljettavana.
Isoäiti asui aivan lähellä Lundagårdin puistoa ja tuomiokirkkoa.
"Ei ole, mutta minä tulin sitä ajatelleeksi."
"Älä katko lapsen siipiä", virkkoi Holger Boye yht'äkkiä. Hän kahmaisi
lunta eräältä ikkunapelliltä, puristi sen palloksi ja heitti Barbron
tukkaan. "Terve tuloa nuoruuden ja hulluuden pariin", sanoi hän, "arpa
on heitetty".
"Oletko hassu, Holger", nauroi Barbro, Hän kimmahti irti
nuolennopeasti, vilkaisi ympärilleen, mistä saisi vastalahjan, ja
lennähti Grand Hotellin edustalla olevalle aukeamalle, missä kokosi
ison kahmalollisen lunta.
Mutta pallo jäi viskaamatta, kun Elsa puuttui jupakkaan. "Et kai ole
enää lapsi hupakko, Babi!"
"Kuka sen tietää", ilakoi Holger Boye. "Ei ole vielä päässyt koulusta,
Mignon."
"Mignon, miksi nimittelet minua sillä tavalla?"
"Meillä on aina kotitekoisia nimilappuja oman sakkimme ihmisille.
Ja Mignon sopii mielestäni sinulle -- miksikö, hm! Meillä on, millä
mällätään, jos loppuu, niin lainataan."
Isoäiti tarjosi kaikille nuorille tervetuliaisillalliset. Pöytä oli
häikäisevän valoisa, sillä oli paljon kukkia, koko joukko hauskoja,
herkullisia ruokia, hyvää viiniä ja Flodan puutarhan ihania hedelmiä.
Jäykkyys ja väkinäisyys olivat täältä tipotiessään. Kaikki puhua
porisivat kilvan, ja nauru soi kuin heleä sävel. Barbro tunsi olevansa
niin hyvässä vireessä, että iltaa olisi saanut hänen mielestään kestää
loppumattomiin. Elsa kuitenkin keskeytti ilon. Hän asui eräässä
professorinperheessä eikä tahtonut tulla myöhään kotiin, kun huomenna
oli työpäivä.
Ja yht'äkkiä vallitsi isoäidin salongissa hiljaisuus. Vanha rouva ja
nuori tyttärentytär jäivät seisomaan sylikkäin.
"Kylläpä olen saanut odottaa pikku Babiani! Viihdy nyt täällä oikein
hyvin! Kahteen ja puoleen vuoteen en ole sinua nähnyt, lapsukaiseni.
Monia toiveita ja ajatuksia on sillä aikaa ehtinyt syntyä."
"Niin, mutta niistä ei ole mihinkään, isoäiti, ja se on pahinta."
"Kyllä niistä jotakin tulee. Puhumme niistä myöhemmin. Ja nyt saa pikku
tyttöni nukkua makeasti samassa sängyssä, jossa äitisikin nukkui, kun
hän kävi koulua täällä Lundissa. Se on ollut täällä muiden huonekalujen
mukana, vaikka minä harvoin käytän tätä asuntoa. Tänä talvena se saa
kuitenkin virkistyä eloon ja nuortua sinun ja Elsan tähden. Me pidämme
päivälliset ja tanssiaiset, Babi."
"Jumalallisen ihanaa, isoäiti!"
Babi hyppäsi korkealle ilmaan ihastuksesta. Eihän hän malttanut pysyä
alallaan!
"Ja nyt menemme nukkumaan, lapsukaiseni. Nuku oikein makeasti!"
"Isoäiti, eikö serenaadeja pidetä enää ollenkaan?"
"Eipä juuri, Barbro; meidän aikamme ei ole romanttinen. Välistä kyllä
voi sattua, että jotakuta kuuluisuutta kunnioitetaan sillä tavalla."
"Siis ei Babia! Hyvää yötä, rakas, kulta isoäiti. Ja kiitos, kiitos,
kiitos Vahdin puolesta, joka sai niin ihastuttavan vasun!"
Barbro oli sanomattoman tyytyväinen, sanomattoman hyvällä mielellä
pujahtaessaan valkoiseen vuoteeseen kukikkaan brokaadi-peiton alle.
Hän ajatteli, ettei täällä ole vaikeaa olla kiltti ja ystävällinen
kaikille. Ja isoäiti vaati vallan vähän, siksi oli ihmeellisen kepeää
osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Barbro kuvitteli, miten isoäiti
ja hän istuvat vanhalla jakkaralla ikkunan edessä, missä isoäidin
nojatuoli ja ompelupöytä olivat, ja juttelevat tuttavallisesti aivan
kuin samanikäiset konsanaan.
Hän oli niin iloinen, että hänen oli vaikea saada unta, vaikka kaksi,
kolme kelloa eri äänisoinnuin ilmoitti, että unen aika oli jo käsissä.
"Yks!" -- "Yks!" -- "Yks!" takoivat ne.
VI.
ISOÄIDIN AJATUKSIA.
Sekä Barbro että Vahti heräsivät säteilevässä mielentilassa ja
nauttivat yhdessä aamukahvin sängyssä. Tarjotinta tuodessaan Saara
sanoi leikillään, että hänen armonsa oli vakuuttanut, ettei tällainen
"pyhäpäivätapa" saa enää kertaakaan uudistua arkena, "Mutta nähkääs,
neiti", lisäsi Saara nyökäten, "hänen armonsa on sellainen, että
hänellä on pyhä ympärillään ja mielessään, kun muilla on arki ja
aherrus".
Kun Barbro ja Vahti jäivät kahden, ryhtyi Barbro lemmikkinsä kanssa
vakavaan keskusteluun:
"Kuulehan, Vahti", sanoi hän, "sinä et saa vaatia, että minä olisin
sinun kanssasi täällä niin paljon kuin kotona, vaan sinun on
ymmärrettävä, että minä pidän pikku hauastani, vaikka en ehdikään
puuhailla kanssasi kuin vähän aikaa. Sinä olet jo iso poika etkä
enää pureksi kalosseja ja hameenhelmoja. Täällä Lundissa on sinun
näytettävä, että olet sivistynyt koira, ja osoitettava sivistyksesi
siten, että aina osaat tulla kotiin etkä milloinkaan eksy huonoon
seuraan."
Vahdin häntä viuhui lakkaamatta, sillä pala wiener-leipää toisensa
jälkeen livahti sen terävien hampaiden välitse, ja tässä lauhkeassa
mielentilassa se oli hämmästyttävän myötäsukainen.
"Nyt loppui, Vahti", sanoi Barbro viimein, "minä itse sain ainoastaan
yhden rinkelin. Uskallatko väittää, etten ole hellä ja uhraavainen
äiti? Jos saat vielä sokerimurun, niin olen myös heikko äiti."
Vahti ei pannut vastaan, mutta kun se sitten huomasi, ettei muuta
tarjota, hyppäsi se alas tuolilta, jolla oli istunut, ja aikoi mennä
vasuunsa.
"Vahti", huusi Barbro, "muista, ettet karkaa tiehesi tänään, kun panen
kaulaasi kävelysolmukkeen. Muuten näyttäisi siltä, että olet huonosti
kasvatettu."
Vahti luimisti korviaan, siristi silmiään ja nuolaisi kuonoaan. Siitä,
että se rimpuilematta antaisi panna kaulaansa mokoman rasittavan
koristeen, ei voinut olla puhettakaan, mutta eihän kannattanut ruveta
haukkumaan emäntäänsä ennen aikojaan.
"Sinä saat tänään vaaleankeltaisen solmukkeen", lisäsi Barbro
vakuuttavasti. "Mutta kylään et kanssani pääse. Kun viimeksi olit Sonja
Thomasin luona, pistit poskeesi jälkiruoan, joka oli tarjoilupöydällä.
Hyi, Vahti, kuinka surullisia muistoja!"
Oli luonnollista, että Barbro ensi työkseen etsi käsiinsä Sonjan. Heti
aamiaisen jälkeen hän soitti ja kysyi, mihin aikaan olisi sopivinta.
Sonja oli, kuten aina muulloinkin, ylettömän ystävällinen, mutta
hänellä ei ollut ainoatakaan vapaata hetkeä tänään eikä huomennakaan.
Ja lauantaina, ylihuomisen perästä, olivat ylioppilaiden tanssiaiset,
ja silloin hänen oli autettava Ingeriä, serkkua, ja seurusteltava
maalaisvieraiden kanssa, joita heille oli tulossa, mutta sunnuntaina
_täytyy_ Barbron ja hänen tavata toisensa.
Barbro pani allapäin kuulotorven paikoilleen.
Isoäiti katsahti häneen postinsa takaa. Hän sai joka päivä
maisemakortteja ja kirjeitä kotimaasta ja ulkomailta. Floda oli koko
hänen aikansa ottanut avoimin sylin vastaan melkein lukemattoman
paljouden vieraita, ja vain harvat unohtivat, kuinka kuvaamattoman
hauskaa oli olo siellä. Useimmat lähettivät monesti kiitollisia
tervehdyksiään paikan haltijattarelle.
"Miksi näyttää siltä, kuin pikku Babi olisi pahalla mielellä?" kysyi
lempeä vanha ääni.
"Kun ajattelin, että kaikilla ihmisillä on niin paljon tekemistä --
paitsi minulla. Minulla on aina sietämättömän paljon aikaa."
"Silloin on parasta karistella sitä hieman pois", naurahti isoäiti.
"Käyhän istumaan, pieni ystäväni, ja puhelemaan kanssani, jos sinua
haluttaa. Minun tekee mieleni pistäytyä Babini sisään ja katsoa, miltä
niin kirpeän iloisen mielen sisuspuoli näyttää."
"Isoäiti", sanoi Barbro istuutuen jakkaralle levottomasti liikehtivät
sormet polvilla. "Minusta kai pitäisi tulla jotakin hyödyllistä, mutta
pahinta on, ettei minulla ole oikein halua lukemiseen, ja käsityö on
minusta kamalinta mitä on olemassa."
"Entä taideveisto?"
"Ei sekään miellytä eikä sairaanhoito, vaikka se muuten onkin hienoa."
"Pikku Barbro -- sinä olet varmaankin liian lapsellinen ikäiseksesi. Ja
jos sanon suoraan, niin olen sitä mieltä, että panemme tuon hyödyllisen
vähäksi aikaa syrjään. Mutta sinun on aina pidettävä elämääsi
omaisuutena, jota _sinun itsesi_ on hoidettava. Sinä olet edesvastuussa
kylvöstä, ja sato tuottaa sinulle iloa. Älä rupea odottamaan, että joku
tai jokin muu johtaa sinut onnen temppeliin."
"Niin, mutta minun --"
"Maltahan, lapsi-kulta, niin laadimme lähimmän ajan suunnitelman. Minun
ajatukseni on, että rupeat käymään yleissivistävillä luennoilla ja
että esimerkiksi tunnin päivässä työskentelet kirjastossa ja tarkoin
ajattelet, mitä luet. Se saa olla mitä tahansa, kunhan vain _tiedät_,
mitä luet."
Barbro sävähti tulipunaiseksi. Hänen sormiinsa oli joutunut nenäliina,
joka pyöri pyörimistään. Silmät säteilivät, mutta ne eivät katsoneet
isoäitiin, vaan kauas ulos ikkunasta siniseen ilmaan.
"Isoäiti", aloitti hän hiljaa, "luuletko sittenkin -- ei!"
"Mitä minä luulen?"
Ruskeakutrinen pää painui rintaa vasten, mutta kohosi uudelleen, ja
pehmeä suu värisi:
"Että minusta -- minustakin voi tulla oikein ihminen?"
Isoäiti ojensi hänelle molemmat kätensä. Lämmintä, säälivää hellyyttä
oli tuossa liikkeessä. Hän, tuo vanhus, ymmärsi, että oli saanut
hoidettavakseen ahtaassa häkissä vankina olleen metsälinnun, linnun,
joka oli oppinut pitämään siipiään jonakin pahana, jonakin sellaisena,
mikä oli typistettävä.
"Minä sanon sinulle erään asian, pikku Babi", sanoi isoäiti, "sinä
tarvitset jonkun aikaa ottaaksesi selvän omasta minästäsi -- ja
ollaksesi sydämen pohjasta nuori. Ilo on kauneinta elämässä, mutta sitä
on poimittava kuin kukkia tiepuolesta eikä viljeltävä kasvihuoneessa.
Isäsi on kyllä oikeassa, että sinulla tulee olla askartelua, ja
senvuoksi tuleekin luennoista täysi tosi, mutta muuten sinun on vain
oltava iloinen eikä ajateltava mihin kelpaat. Elämä pitää kyllä meidät
kaikki muistissaan, tyttö kulta, varustautukaamme vain tulevaisuuden
varalta jollakin työaseella. Kenties sinun aseeksesi, pikku Babi, tulee
kynä? Etkö ole enää sitä ajatellut?"
"En -- taikka olen kyllä -- toisinaan."
"No niin, ja nyt me otamme päivän sellaisena, kun se meille tulee -- ja
pidämme hauskaa, Babi kulta! Elsa on harvinainen ja kunnon lukuhevonen,
niin että hänestä et kai saa paljoakaan seuraa. Mutta voithan tehdä
uusia tuttavuuksia. Täällä on eräs nuori tyttö, jonka nimi on Inger
Thomas; olisi hauskaa, jos teistä tulisi hyvät ystävät."
"Onko hänkin ylioppilas?"
"On -- mutta en luule hänen jatkavan opintoja. Hän on joka tapauksessa
vielä hyvin nuori."
Barbrolta pääsi helpotuksen huokaus. Tuntui tavattoman hyvältä kuulla,
että jonkun toisenkaan ei tarvinnut käyttää aikaansa järkevästi.
Bertingin tytöt olivat saaneet kasvatuksensa kauppahuoneessa, missä
jokainen teko oli ensin harkittava ja tarkistettava ja, mikäli
mahdollista, saatava antamaan hyviä tuloksia. Näitä periaatteita oli
onnellisesti sovellettu kolmeen tyttäreen, jotka kukin lahjojensa
mukaan olivat niitä kehittäneet, mutta Barbro, hennoin, lämpimin ja
hillittömin neliapilaan lehdykkä, kärsi niistä kuin liian isoista,
kaikki pimittävistä silmälapuista.
"Nyt otamme lupaa maanantaihin saakka, Barbro", sanoi isoäiti, "emmekä
uudellakaan viikolla ponnistele liikaa, sillä lauantaina Barbro Berting
saa päivälliset tanssien kera. Monia pareja ei tule, mutta jos teitä on
kymmenen, kaksitoista nuorta, niin luulen sen riittävän."
"Kyllä, kiitos, rakas isoäiti."
Barbro kavahti jakkaraltaan syleilemään vanhusta. Samassa ilmestyi
Saara ilmoittamaan kandidaatti Boyen.
"Pyydä hänet sisään ja toimita meille vähän aamupäiväteetä, Saara",
kehoitti hänen armonsa.
Huoneeseen astui lyhytvartaloinen, jäntterä nuori herra, jonka pyöreät
kasvot olivat iloiset ja raikkaat, silmät kirkkaat ja älykkäät ja
otsa harvinaisen kaunis. Hänen esiintymisensä oli arvokkuuden ja
pyörähtelevän vilkkauden välimuoto.
Hän suuteli isoäidin kättä ja kiitti eilisillasta.
Sitten hän tervehti toverillisesti Barbroa ja kysyi, eikä häntä
haluttanut lähteä ulos katselemaan kaupunkia. Olisi näet viisainta,
että Barbro ensi töikseen ahmisi tuomiokirkon tornin ja holvien
nähtävyydet. Jos hän ehtisi käydä Tegnérin talossa, olisi se hyvä
teko, sillä tuon kultakiharaisen runoilijan asuntoa oli ruvettu
arveluttavasti lyömään laimin.
"Minulla on toinenkin asia", lisäsi Holger leveällä skoonelaisella
tasankomurteellaan, "tahdotko ruveta daamikseni lauantain tanssiaisiin?
Minä tanssin kuin enkeli, vaikka olen kerän näköinen. En ole unohtanut
ensi kohtaustamme siinä tanssinäytöksessä, jolloin sinä et suvainnut
minua pariksesi lihavuuteni tähden, enkä nytkään uskalla tosissani
väittää, että se on vähentynyt, mutta ehkä sinä tällä kertaa voit tehdä
välttämättömyydestä hyveen ja käyttää minua ponnahduslautana, jolta on
hyvä hypätä yliopistoelämän huvimaailmaan."
"Hieno puhe", nauroi Barbro, "paljon kiitoksia muuten. Olen erittäin
iloinen, kun pääsen oikeihin tanssiaisiin. Niissä en ole käynyt
milloinkaan. Viime jouluna kuoli eräs isän serkku ja vaikk'emme olleet
nähneet häntä kertaakaan, emme kuitenkaan saaneet käydä suurissa
tilaisuuksissa, ja kuusi viikkoa meidän piti käydä surupuvussa. Olin
juuri päässyt tuosta kurjuudesta, kun lähdin tänne. Isoäiti --" Hänen
vilkkaat kasvonsa kävivät huolestuneiksi.
"Mitä, Babi?"
"Minulla ei ole minkäänlaista tanssiaispukua. Ulla-täti sanoi, että
_jos_ ehkä sellaisen tarvitsisin, niin voisi isoäiti auttaa minua
hankkimaan sen. Mutta mitäs nyt kahdessa päivässä ehtii?"
"Kyllä, Babi kulta, kyllä siitä selvitään. Nyt juomme teetä.
Kandidaatti halunnee myös kupillisen? Sitten menette ulos katselemaan
kaupunkia. Kunhan tulet kotiin kello neljäksi, tyttöseni, niin se
riittää."
Saara toi tarjottimen ja joukon jatkoksi -- Urban Freiden. "Täällä
tulee yksi kandidaatti lisää", myhähti hän hyväntahtoisesti.
Barbro sävähti kuumaksi aivan korvalehtiä myöten ihastuksesta, että
kokonaista kaksi ylioppilasta tuli tervehtimään jo hänen ollessaan
ensimmäistä päivää Lundissa. Ilo kuohui kuin kukka päiväpaisteessa.
Kandidaatti Freide tuli myöskin pyytämään häntä tanssiaisiin. Ja _jos_
vain joku muu kuin pyylevä Holger olisi tullut aikaisemmin, olisi
Barbron ylpeys viettänyt loistavaa riemujuhlaa. Mutta nyt hän sanoi
verrattain lauhkeasti, että kandidaatti Boye oli jo hänet pyytänyt.
"Ehkä sinä tälläkin kerralla haluat, että minä väistyn solakamman
tieltä?" kysyi Holger Boye ivallisesti, mutta hänen harmaiden silmiensä
katse ei puhunut pilaa. Se kiintyi Barbroon tutkivan totisena.
"En suinkaan", vastasi Barbro nopeasti, "minusta on hyvin hauskaa
päästä tanssiaisiin, niin että mielestäni on samantekevää --" Ai, nyt
meni hullusti! Hän korjasi heti sanansa: -- "Sinä olet aina ollut
kiltti minua kohtaan, Holger", lisäsi hän anteeksipyytäen.
Isoäiti virkkoi:
"Ettekö te, kandidaatti Boye, kerran antanut pikku Babilleni kompassia?"
"Kyllä", vastasi Holger kumartaen, "kun tiesin naisen tarvitsevan
varmaa opastusta".
"Minullapa se on vielä tallella", huomautti Babi. "Norrlannissa minulla
oli siitä paljon hyötyä."
"Mutta tässä Lundissa te saatte eläviä kompasseja", lupasi Freide.
"Tosiaankin, hyvähän se on, kandidaatti", sanoi isoäiti ystävällisesti,
"jos ne ovat koeteltuja".
Vähän ajan kuluttua, kun nuoret nousivat lähteäkseen, pyysi hänen
armonsa Holger Boyea jäämään hetkeksi luokseen ja katsoi häneen syvin
silmin:
"Minusta tuntuu, että sekä te että kompassinne voitte näyttää pikku
Babilleni oikean suunnan", sanoi hän, "ja olen iloinen, jos voitte olla
hänen uskollisena ja hyvänä toverinaan, niin kauan kuin hän viipyy
Lundissa. Hän on vielä aivan lapsi seitsemästätoista ikävuodestaan
huolimatta ja tarvitsee vakavaa tukea läikkyvälle luonteelleen. Voihan
näet olla mahdollista, että tuollainen kokematon tulisielu leimahtaa
sekä hyvälle että pahalle, mutta minä olen teille kiitollinen, jos
otatte vähän hoivataksenne häntä -- toverina ja ystävänä."
"Aivan mielelläni", vastasi Holger yksinkertaisesti; "hän ei ole
ensinkään niin juonikas, että hänen kanssaan olisi vaikea tulia
toimeen".
Kun Barbro kulki kevättalven häikäisevän valkeassa päiväpaisteessa
Lundagårdin puiston halki kahden kavaljeerinsa välissä,
vaaleankeltaisella silkkisolmukkeella koristettu Vahti perässään,
teki hänen mielensä tavata Sonja. Hip-sisko ei välittäisi tuon
taivaallista hänen saattueestaan, sen hän hyvin tiesi ja tunsi, eikä
hän siskoaan nyt juuri kaivannutkaan. Säteilevä sää väreilevine
kevään aavistuksineen, punertavine puunrunkoineen, loitolta kuuluvine
linnunsiipien-suhinoineen ja kaikilta katoilta sulavine lumineen oli
houkutellut opiskelevan nuorison ulos kirjojensa äärestä. Nuorta väkeä,
nuoria kasvoja vilisi kaikkialla. Monet uteliaat silmät katsoivat
kysyvinä, ken oli tuo tummansininen, outo tyttö, jolla oli mukana
valkoinen koira, ja Barbrosta tuntui, ettei maailma ollut vielä
milloinkaan ollut niin nuorekas.
Hän ja hänen kavaljeerinsa juttelivat herkeämättä. Käynti
tuomiokirkossa tapahtui verrattain hätäisesti, sillä päivänvalo oli
niin väkevä, että se pakotti heidät kohta takaisin nykyisyyteen.
Mutta Barbro mielistyi heti alttariholviin, missä oli paljon kiveen
piirrettyjä legendoja. Rouva Gjörwel Ulfstandin ja tämän puolison
hautakiveä katsellessa tulvahti hänen mielikuvitukseensa voimakkaan,
verevän sukutarun täyteläinen tunnelma ja tuon merkillisen kaivon
satueläimet kertoivat hänelle jännittäviä taruja.
Mutta Finn-jättiläisestä, joka syleilee patsastaan, hän ei välittänyt.
Hän ei uskaltanut sitä sanoa, mutta hänestä tuntui, että jättiläinen
oli kuin tyhmä nauru keskellä kaikkea tätä syvää, salaperäistä
vakavuutta. Hän oli kuvitellut jättiläistä toisenlaiseksi, holveja
hallitsevaksi sankariksi.
Vahti oli jätetty ulos muutamien lapsien hoidettavaksi,
mutta nähtävästi oli heillä ollut aika työ pitää aisoissa
lappalaisnuorukaista, sillä sekä lapset että Vahti näyttivät hyvin
kärsimättömiltä, kun kolmikko tuli kirkosta, ja Vahti ryöpsähti villinä
jälleennäkemisen ilosta päin Barbroa. Mutta emäntä ei ollut oikein
armollinen, sillä Vahdin käpälistä jäi suuria, märkiä likaläiskiä
hänen kävelypukuunsa. Nyt hän ei totta totisesti voinutkaan enää
kulkea iloisen ja terhakan näköisenä. Koko etupuoli oli täynnä paksuja
likatahroja. Hänen täytyi koettaa päästä kotiin niin huomaamatta kuin
mahdollista.
"On kai täällä syrjäkatuja?" kysyi Barbro surullisesti. Holger lohdutti
häntä sanoen, että liike käy keskikaupungilla ja että he menevät juuri
Söder-kadun poikki, kun Sonja tuli häntä vastaan harmaassa sametissa
kahden hienon nuoren tytön kanssa.
"Päivää, pikku Barbro kulta", huusi Sonja, "mutta _chère amie_, oletko
kaatunut?"
"En, Vahtihan se hyppäsi minua vasten", sanoi Barbro hirveän nolona.
Kamalaa tulla esitellyksi tämän näköisenä!
"Ja sentähden saat suoda anteeksi, ettemme voi jäädä tähän näytteille",
ehätti Holger selittämään nostettuaan kohteliaasti lakkiaan. "Tule,
Barbro! _Au revoir, Regina lundensis_!"
Barbro nyökkäsi ja hyppäsi pitkän askeleen ehtiäkseen Holgerin perästä,
joka jo pyöri edelleen. Freide sitävastoin, joka tunsi toiset tytöt, ei
huomannut äkillistä lähtöä, vaan jäi heidän kanssaan haastelemaan.
"Sinä olet aina niin kiltti, Holger", sanoi Barbro, kun he kulkivat
hiljaista katua. "Luuletko, että he nauravat minulle?"
"Ehkä, mutta mitäs siitä?"
"Se on ilkeää." Hän katsoi ympärilleen. "Kandidaatti Freide meni
varmaankin heidän kanssaan."
"Luultavasti. Kuulehan, Mignon, älä viitsi ruveta kiemailemaan ja
poikailemaan heti. Se ei sinua pue."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Sitä, että sinä vähän -- etkä muuten niinkään vähän -- mielistelit
veli Urbania. Hänellä ja hänen veljellään on kokonainen liuta
tyttötuttavia, joita he hakkailevat kuin parhaat taiturit. Ja sitten
vielä, yksi asia -- et saa suuttua, jos sanon sen suoraan -- älä pyri
sellaiseksi kuin kaikki muut ovat. Sinähän olet kuitenkin Barbro
Berting, kunnon tyttö etkä mikään kana."
Siihen Barbro ei voinut vastata mitään. Hän kohensi kuitenkin asiaa
omalla tavallaan ja sanoi hieman jyrkästi:
"Minäpä rupean käymään luennoilla."
"Vai niin, siinä ei ole mitään pahaa, kunhan vain voit sulattaa opin."
Nyt Barbro pysähtyi likatahroista välittämättä.
"Luuletko, että minä olen tyhmä?"
"En, sitä en luule."
"No, miksi sitten sanot --?"
"Luentojen laita on sama kuin uimisen. Vasta sitten, kun on tarpeeksi
kauan ponnistellut voidakseen vaivatta päästä eteenpäin, käsittää miten
ihanaa tuo liikunto todellakin on. Täytyy tuntea olevansa jonkun verran
perehtynyt tieteiden elämänveteen voidakseen siitä nauttia."
"Pitääkö minun sitten jättää silleen?"
"Ei, mutta älä luule, ettei tarvitse muuta kuin 'käydä luennoilla'.
Yhtä ja toista voit esimerkiksi kysyä minulta, ja onhan sinulla sitten
Elsa ja Einar; heillä on oikeat uimaotteet. Kas niin, hyvästi nyt! Me
kai tapaamme ainakin kerran päivässä kadulla -- niin tehdään täällä --
mutta jollemme sattuisi tapaamaan, niin ole kiltti ja odota minua kello
seitsemän lauantaina. Silloin tulen sinua hakemaan."
Sillä aikaa kun Barbro oli ulkona, tarkasti isoäiti Barbron
pukuvaraston, jonka Saara oli järjestänyt. Niistä puvuista, jotka hän
oli saanut matkaansa, kävi liiankin selvästi ilmi, että ne olivat
ommellut vanhan neidin ohjeiden mukaan. Ne olivat kovin puisevia ja
mauttomia, kaikki erittäin vankkatekoisia, ja isoäiti tahtoi, että
Babin tuli osata antaa arvoa kauneudelle myöskin puvuissa; sentähden
hän päätti heti hankkia muutamia uusia pukuja. August ja Ulla manatkoot
sitten hänen turhamaisuuttaan; nyt oli lapsi hänen luonaan, ja hän
tahtoi tehdä nämä kuukaudet hedelmällisen kukoistaviksi Barbron
elämässä, kun kaikki oli kaunista ja lupaavaa.
Saman päivän iltapuolella isoäiti ja Barbro matkustivat Kööpenhaminaan
lauantaihin saakka, ja kumpikin oli yhtä lapsellisen huvitettu
ostellessaan suurista kauppahuoneista vaaleita, keveitä pukuja, hienoja
jalkineita, silkkisukkia ja sormikkaita.
Myöskin viuhkan isoäiti osti, mutta se oli antiikkinen ja ollut
aikoinaan erään rokoko-kauden huomatun hovinaisen omaisuutta. Sen
norsunluisilla lehdillä oli helein värein maalattu kevätmaisema.
Helakkakukkaisten puiden alla kulki valkopukuinen, haaveileva tyttö.
Sinisessä ilmassa näkyi joutsenia. Toiselle puolelle oli taiteilija
sirotellut vuokkoja ja lemmikkejä.