jotka halusivat syödä torttuja. He olivat niin iljettävän nenäkkäitä
ja olevinaan, että Barbro toivoi heidän menevän sinne missä pippuri
kasvaa, ja he puhuttelivatkin häntä häikäilemättömän rehentelevästi:
"Eikö teillä muita torttuja olekaan? Nämä ovat kuin pohjanahkaa."
"Antakaa meille samppanjamehua, mutta älkää lämmittäkö sitä hellalla!"
Ja he antoivat kymmenen äyriä juomarahaa! Tällainen tapaus ei ollut
johtunut Barbron mieleen. Kun hän näki pienen lantin kiiltävän
tarjottimella, rupesi häntä äkkiä itkettämään. Luulivatko he, että hän
on tavallinen --?
Hän nakkasi päänsä taaksepäin ja näki silloin vihaa kiehuvan koko
minänsä suuresta kuvastimesta. Hän oli vetänyt kiharaisen tukkansa
niin tasaiseksi, että oikein kiristi, ja hankkinut vartavasten
kovan kiiltokauluksen ja kravatin avokaulan sijaan, kuten hänellä
tavallisesti oli. Hänestä itsestään oli tuntunut tällä tavoin
pukeutuessaan, että hän oli Kristina Petterssonin, keittäjättären
sisarentyttären, näköinen. Barbro Berting ei ollut tämän näköinen.
"Noo", sanoi hän nyökäten, "mitäs turhia harmittelemaan!" Pienet,
välkehtivät kasvot hymyilivät valoisasti ja veitikkamaisesti. "Neiti ei
saa olla liian kopea, kuuletko!"
Aika hankalaa oli ollut päästä karkaamaan kotoa. Hän oli sanonut
tädille menevänsä aamupäivällä käymään "nannan", heidän entisen
lapsenhoitajattarensa luona ja sitten ehkä Märta Ingelsenin, entisen
koulutoverinsa luona.
Nannan luona hän oli istunut vähän aikaa ja sitten soittanut kotiin.
Täti itse ei onneksi voinut tulla puhelimeen, sillä hän oli vuoteessa.
Ja silloin Barbro sanoi aivan koppavasti: "Sanokaa Ulla-tädille
terveisiä, etten tule kotiin ennen puolta kymmentä". Yhdeksän aikaan
oli puodin omistajattaren määrä tulla hänen sijaansa.
Kolme rouvaa pyörähti puotiin ja tilasi kahvia. Ahtaassa, pimeässä
keittiössä kalisutteli palvelijatar toimeliaasti kuppeja ja lusikoita.
Barbro toi tarjottimen ja niiasi:
"Olkaa niin hyvät!"
Nyt hän näytteli osaansa, niinkuin kaupungin hienoissa kahviloissa
tehtiin.
"Hyväinen aika, kuinka vähän kahvia ja niin huonoa", päivitteli
lihavampi rouva nyreissään.
"Parasta lajia!" Barbron ääni oli vakuuttava.
"Niinhän ne aina kehuvat. Emmekö saa lisää sokeria?"
"Pala henkeen, se on määrä. Saako olla enemmän leipää?"
Hohoo, nythän se luistaa mainiosti, ajatteli Barbro ja napsautti
näppiään mielissään.
Kun rouvat olivat parhaiksi ehtineet lähteä, avautui ovi uudelleen,
ja eräs nuori mies astui ravakasti sisään. Hän katseli tutkivasti
karamellimaljakkoja. Suu! Nenä! Tukka! -- Tuo oli hän, ylioppilas,
hänen tunturiseikkailunsa -- Sonjan hakkailija Uno Freide, sillä Barbro
oli varma, että tämä Uno ja hänen "seikkailunsa" oli sama henkilö.
-- Tunteneeko hän minua? -- Barbro muikisti suunsa ja muutti äänensä
sorahtavaksi ja jokapäiväiseksi:
"Mitäs saisi olla?"
Nuori mies ei olisi ehkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota, jos
hän olisi puhunut luonnollisesti. Mutta nyt hän luuli, että Barbron
puhe-elimissä oli jokin surkea vika, ja katsoi häneen ystävällisen
säälivästi.
"Totisesti", virkkoi ylioppilas yht'äkkiä, "tehän olette... ei, se ei
ole mahdollista", korjasi hän matalalla äänellä. "Saanko neljänneskilon
karamelleja."
Barbro taivutti päänsä kumaraan. Miksi häntä hymyilytti? Hän ei
_voinut_ olla hymyilemättä, sillä hän ilostui siitä, että ylioppilas
oli tuntenut hänet. Tämä oli siis varmasti ajatellut häntä! Barbro ei
ollut saanut elämässään kovinkaan paljon huomaavaisuutta osakseen. Hän
säteili sekä sisäisesti että ulkonaisesti heti, kun ihmiset erikoisesti
huomasivat hänet. --
"Anteeksi", sanoi ylioppilas kohteliaasti, "neiti on ihmeellisesti
erään nuoren naisen näköinen, jonka kerran kohtasin tuntureilla".
"En oo siellä käynyt", sanoi Barbro päätään ravistaen, mutta valhe
kirpaisi hänen hienotunteisuuttaan. Hän kärsi aina valheesta, vaikka
hänen vilkkautensa usein aiheutti, että niitä loikki esiin kuin
sammakoita ilkeän satuprinssin suusta.
Äkkiä hän katsoi suoraan ylioppilaan tummiin, kysyviin silmiin ja sanoi
omalla äänellään:
"Minä vain narrasin, olen kyllä ollut siellä."
"Olemmeko siis tavanneet toisemme -- tehän se näytitte minulle tien
kylään."
"Minä."
"Mutta kuinka ihmeessä te olette täällä?"?
"Olen sijaisena."
"Te --! Anteeksi, tehän olette neiti Berting."
"Enpäs", väitti Barbro iloisesti, "Gladys Svensson -- Gladys Svensson
Ulricehamnista".
Tätä salakähmäisyyttä hän ei voinut kieltää itseltään. Häntä huvitti
sanomattomasti nähdä ylioppilaan noloja, hämmentyneitä kasvoja, ja hän
ajatteli: -- Ähä, siinä palkka sähkösanomastasi, jehu. Tahdoit saattaa
minut uteliaaksi, mutta minä panenkin sinun pääsi pyörälle. --
"Vai niin", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti, "sitten olen kokonaan
erehtynyt. Ette kai satu tietämään, kuka neiti Barbro Berting on?"
"Tiedän kyllä."
"Ettekö ole ihmeesti hänen näköisensä?"
"Niinkuin marja."
Barbron punainen, nuori suu hymyili terveiden, valkoisten hampaiden
raosta.
Ylioppilas maksoi -- perin hitaasti, otti pussin ja sanoi epäröiden:
"Eikö neiti ole vapaa joskus iltapäivällä? Voisimmehan tavata
luistinradalla."
"Minun on hyvin vaikea lähteä mihinkään sairaan tädin luota. Hän
tahtoo, että istun aina hänen luonaan."
"Vai niin", sanoi ylioppilas alakuloisesti, "sepä vahinko. Oletteko
täällä kaiket päivät?"
"En, ainoastaan tänään, Olena Petterssonin, lapsuudenystäväni
sijaisena."
"Ettekö tahdo -- tahdo antaa minulle osoitettanne?"
"En", vastasi Barbro yht'äkkiä totisena. Hänen mieleensä johtui
Sonja. Tämän selän takana hän ei millään muotoa tahtonut tutustua Uno
Freideen, niin hauskaa kuin se olisikin. Sonja oli sanonut, että he
kaksi, Uno ja hän, pitävät toisistaan. Hän _tiesi_, oli hän sanonut,
että Uno oli yhtä rakastunut kuin hänkin, vaikka he eivät olleet siitä
puhuneet, ja että oli selvää, ettei kukaan, jonka Sonja tahtoi voittaa,
voinut vastustaa häntä. Mutta olihan halpamaista, että Uno Freide piti
muistakin tytöistä.
Barbro katsoi ankaran paheksuvasti "Seikkailuun".
Sitten hän käänsi nuorelle miehelle hyvin ärhäkästi selkänsä ja rupesi
availemaan ja sulkemaan karamellipurkkien kansia.
"Hyvästi neiti -- Gladys Svensson."
"Hyvästi."
Merkillistä, että hän sai sanotuksi tuon sanan draamallisen jäätävästi!
Hänen omaa selkäpiitään karsi kylmä, miksi ei siis Uno Freide olisi
tuntenut samaa? Hän ei tahtonut enää milloinkaan, milloinkaan tavata
"Seikkailua". Tämän nimen Barbro antoi hänelle, koska Uno Freide oli
Sonjan omaisuutta. Hän ei tahdo ajatella häntä, vaan karkoittaa hänet
mielestäänkin -- kunhan vain voisi?
* * * * *
Sen ja monta seuraavaa yötä Barbro Berting näki merkillisen omituisia
unia ylioppilaasta, jolla oli tummat silmät ja roomalainen profiili.
Milloin seisoi ylioppilas sen tunturin laella, jonne Barbro itse ei
ollut kertaakaan päässyt, ja huusi _häntä_ luokseen, vaikka tarkoitti
Sonjaa, milloin istui pienessä sokerileipurin puodissa ja kyseli
Olenalta, eikö Gladys Svensson kohta palaa takaisin, mutta silloin
Sonja pyrähti sisään kuin tuuliaispää ja puhalsi kaikki nurin ja lauloi
kovalla äänellä sitä vanhaa, kauheaa pilkkalaulua Fredinin koulusta,
minkä Barbro oli aikoinaan sepittänyt.
Se oli katkeroittanut häntä kokonaisen lukukauden, sen tähden että
Sonja oli ollut petollinen, ja kuitenkin hän jumaloi Sonjaa! Sonjassa
oli kaikki niin yksityiskohtaisen selvää ja kirkasta kuin kauniissa
puutarhassa, jonne aurinko paistaa ja jossa linnut laulavat.
Useaan päivään ei Barbro uskaltanut mennä yksinään ulos, sillä hän
pelkäsi tapaavansa "Seikkailun". Eräänä päivänä se kuitenkin tapahtui,
mutta silloin Barbro livisti erääseen porttikäytävään ja sitten talon
neljänteen kerrokseen; siellä hän seisoi pienessä eteisessä, jossa ilma
oli sakeanaan paistuvan tuoreen sillin katkua, mikä mahtoi käydä liian
kitkeräksi sillin omistajalle itselleenkin, koska eräs ovi kumahti auki.
"Ketä etsitään?" kysyi samassa utelias ääni.
Barbro mutisi jotakin, että oli erehtynyt, ja hiipi takaisin alas.
"Seikkailu" mahtoi nyt olla tiessään! Miten iloisen tuntevan näköinen
tuo vekkuli olikaan ollut, kun oli tervehtinyt häntä! Näki aivan
selvästi, että hänen mielensä teki sanomattoman kovasti pysähtyä
juttelemaan. Barbro oli pahoillaan "Seikkailun" huikentelevaisuudesta.
Hän oli muuten niin hyvän ja rehellisen näköinen, ja Barbro uskoi
varmasti, että hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.
Koko iltapäivän hän pysyi Barbron ajatusten esineenä, niin usein kuin
hän sysäsikin hänet pois luotaan aivan tarpeettomana tungettelijana.
Ajatusten askartelu meni kuitenkin niin pitkälle, että kun hän luki
ääneen Ulla-tädille "Aron prinsessaa", sanoi hän kertomuksen sankaria
Unoksi. Hän punastui niin, että veri alkoi kipunoida korvalehtien
päissä, ja oikaisi erehdyksensä heti. Ulla-täti ei huomannut mitään.
Hänellä oli näet tapana nukahtaa, kun joku luki hänelle ääneen.
V.
MATKA LUNDIIN.
Eräänä monista helmikuun haukottelupäivistä istui Barbro hyvin
ajatuksissaan huoneessaan ja luki vielä kerran Sonjalta tullutta
pitkää kirjettä. Sitä oli alettu kirjoittaa jo joulunpyhinä, mutta
oli päätetty vasta kahden viikon kuluttua, niin ylettömästi veivät
huvittelut Sonjan ajan. Kirjeessäkin oli pelkästään sitä huvitusten
kirjavaa karusellihyörinää, minkä hän antoi hurista ystävättärensä
luettavaksi. Sanat kisailivat paperilla kuin vipajavat auringonpilkut,
tanskalaisia, ranskalaisia ja ruotsalaisia lauseita oli kirjavanaan
sekaisin -- olihan täti Aimée Thomas ranskatar, joka oli opettanut
tyttärelleen rakasta äidinkieltään -- ja kaikki lauseet kertoivat
samaa: Sonja oli juhlien kuningatar, Sonja huvitteli lakkaamatta
ja Sonja aikoi nyt jatkaa Lundissa huolettoman nuoruutensa
nautintoja. Hänen setänsä oli professorina tuossa Etelä-Ruotsin
yliopistokaupungissa, piti suurta, vierasvaraista kotia, ja hänen
tyttärensä oli Sonjan ikätoveri. Äiti aikoi jättää hänet sinne
siksi aikaa, kun itse kävi Marseillessa. Sonjan, tuon onnensuosikin
täti oli naimisissa erään rikkaan ja hienon tilanomistajan kanssa
Skoonen tasangolla. Heillä ei ollut lapsia, mutta he ottavat avosylin
vastaan veljentyttären ja tekevät kaikkensa hänen mielikseen. Kirje
oli oikeastaan vain kylläisen itserakasta purkausta ja Barbro tunsi
katkerasti pettyneensä. Kahdeksannen sivun alimmassa laidassa oli
sentään: "Toivon, että pääset pistäytymään Lundiin." Mutta nämä sanat
tuntuivat niin ohimennen ja välinpitämättömästi kirjoitetuilta, että ne
melkein pahoittivat Babin mieltä.
Isä tuli äkkiarvaamatta hänen luokseen.
"Tahdon puhua kanssasi, Babi", sanoi hän, "sinä näytät olevan mahdoton
taloustoimissa, mutta johonkin sinun on tartuttava. Isoäiti lähetti
juuri kirjeen ja kysyi, tahtoisitko viettää jonkun aikaa hänen luonaan
Lundissa. Kuten tiedät, asuu hän siellä talvella ja ottaa mielellään
sinut luokseen. Saisit opetella kieliä."
"Saanko minä lähteä!" Barbron ääni riemuitsi.
"Saat, koska kieltäydyit Tukholman-matkasta. Sinä olet aika tuuliviiri,
rakas Barbro. Syksyllä sinun mielesi teki kovasti kotiin."
Barbron pää vaipui alas. Hän ei uskaltanut sanoa isälle, kuinka
suuri erehdys tämä äskeinen yksitoikkoinen aika oli ollut, ja kuinka
toisenlaisiksi hän oli kuvitellut tyttöpäivänsä -- nuo vapaat,
valoisat! Hän oli unohtanut, että Bertingin talo oli harmaasta
graniitista ja auringoton -- ainakin hänen suhteensa.
"Isoäiti ehkä keksii jotakin, johon kelpaan", sanoi hän pitkähkön
äänettömyyden perästä. Lasimaalauksen vimma oli haihtunut, ja hän tunsi
olevansa onneton ajatellessaan saamattomuuttaan ja tulevaisuuttaan.
"En tahdo, että sinusta tulee mikään ammattinainen", virkkoi
tukkukauppias, "mutta jotakin sinun on osattava perusteellisesti.
Sitten on sinulla tämä hyvä koti, jossa kelpaa asua. En tarkoita
uudenaikaista itsenäisyyttä, pääasia on, että henkinen vetelyytesi
häviää, että sinusta tulee nainen, joka osaa esiintyä."
Isä piti aina Bertingin taloa keskipisteenä. Hän kalusti kotinsa
tyttärillään, mutta se tapahtui enimmäkseen ajatuksissa, sillä
Birgitillä oli oma kaunis kotinsa. Elsaa hän ei saanut pakotetuksi
olemaan kotikoristuksena, Barbrosta ja Ainasta ei myöskään näyttänyt
tulevan sellaisia, miksi perinnäistapa vaati. Mutta isä tarkoitti
hyvää, ja Barbro tunsi olevansa hyvin kiitollinen päästessään
Ulla-tädin jankutuksista. Hänen vilkas mielensä kaipasi myöskin
vaihtelua, ja isoäiti ei ollut sellainen kuin muut vanhat ihmiset. Hän
piti nuorten hehkuvista mielistä, helli ja ymmärsi niitä lämpimästi.
Nyt oli pyydettävä vain yhtä, ja se seikka sai Barbron kalpenemaan
levottomuudesta:
"Saanko ottaa Vahdin mukaani?"
"Kyllä minun puolestani. Mutta en takaa, että isoäiti suvaitsee sitä."
Barbro taas oli siitä aivan varma ja jo samana iltana hän haasteli
Vahdille, että he kaksi taas pääsevät maailmalle.
"Mutta nyt sinusta on tullut iso poika, Vahti, ja saat ajaa
koiravaunussa. Minä pistäydyn tietysti katsomassa sinua ja puhelemassa
kanssasi asemilla, mutta muun ajan saat tyytyä olemaan virkaveljiesi
seurassa ja sinun tulee käyttäytyä siivojen koirien tavalla."
Barbro silitteli hyväilevästi sen valkeaa, silkinhienoa turkkia, ja
Vahti katsoi älykkäästi emäntäänsä uskollisilla, välkkyvillä silmillään.
Samassa Barbro kietaisi kätensä sen kaulaan.
"Rakas pikku koirani", sanoi hän, "jospa tietäisit, kuinka merkillinen
kapine sinun emäntäsi on."
"Hau-hau", myönsi Vahti iloisesti ja nosti luottavasti käpälänsä
Barbron polville.
"Taitaapa tehdä mielesi painamaan peukaloa sen asian vahvistukseksi!
Niin, sinä et tiedä, kuinka vaikeaa on olla Berting ulkonaisesti eikä
sisäisesti."
Isoäiti antoi mielellään suostumuksensa Vahdin tuloon, ja kun tätä
poikamiestä sitten oli eräänä harmaana maaliskuunaamuna lellitelty
ja pyntätty matkakuntoon, sanoi Barbro jäähyväiset Ulla-tädille ja
Ainalle, minkä jälkeen hän meni vaunuun ikkunapaikalleen. Muutamat
kirjat ja makeispussit, joiden joukossa oli kilo hienon hienoja
karamelleja, mitkä kiitollinen Olena oli lahjoittanut, lupasivat
melkoisesti lyhentää matkaa.
Barbro nyökytti päätään omaisilleen ja kuuli raollaan olevasta
ikkunasta Ulla-tädin evästyksien tupruavan kuin lumihiutaleet
ilman halki. Valitettavasti ne haihtuivat yhtä jäljettömiin kuin
lumihiutaleetkin, hipaistuaan vain sivumennen hänen lämmintä, virmaa
mieltään. Hän oli tänään "lentopäällään". "Nyt Babi lentää", oli
siskoilla tapana sanoa, kun jokin äkillinen sattuma keskeytti lapsuuden
päivien yksitoikkoisuuden ja hän jännityksestä hurjana riehui ympäri,
kaatoi ja särki, mitä eteen osui, voimatta hallita huitovien käsiensä
ja keikkuvien jalkojensa liikkeitä.
Ja tänä hetkenä hänen sydämensä ja ajatuksensa lensivät aavistuksen
siivillä punaisten päivien riemuja kohden. Siellä on Sonja, Elsa,
(vanha Hip, joksi Barbro yhä vieläkin nimitti siskoaan), Holger Boye ja
monet muut, jotka hän saa tavata. Lund taisi ollakin oikeastaan vain
nuorison ja ilon kaupunki. Hänellä oli mieli täynnä ihania päätöksiä
huvitella aamusta iltaan. Eikä isoäiti tietystikään pane esteitä hänen
tielleen.
Juna läksi liikkeelle, kulki ensin huurteisen sumukerroksen läpi ja
sitten kirkasta valoisaa talvipäivää kohden. Laajat, lumipeitteiset
vainiot välkkyivät auringonpaisteessa, ja sinisiä savupatsaita kohosi
korkealle punaisten talojen piipuista.
Barbro laittautui nurkkaansa, pisti vaaleanpunaisen silkkipatjan niskan
taakse, tunnusteli keveästi kampaustaan. Tuntuipa vallan uudelta
ja oudolta aikaihmisiksi kammattu tukka, ja Barbron ruskeat kutrit
ikävöivät uskomattomasti vapautta, sillä väliin ne irtautuivat otsalta,
väliin korvilta ja hyppelivät poskille pahankurisen vallattomasti.
Valkoinen villapusero, jota somistivat leveä alhaalle laskeutuva
kaulus ja iso tummansininen merimiessolmuke, oli hyvin pukeva. Pikku
kädet olivat hyvin hoidetut kynnenpäitä myöten. Oi voi! Olipa ollut
aika, jolloin Babi oli jyrsinyt kynsiään, että rauski, mutta se
oli tietysti tapahtunut enimmäkseen uskontotunneilla neljännellä
luokalla, jolloin hän istui mukavasti nurkkauksessa seinän vieressä.
Hienot korkeavartiset kengät oli neiti Bertingillä, niin, koko
hänen ulkonainen asunsa, johon kuului revonnahkainen garnityyri
ja silkkivuorinen kappa, siro kultarengas vasemmassa ranteessa ja
satavuotinen timanttisormus pikku sormessa, kuvasti upeaa hyvinvointia.
-- Jopa siinä määrin, että eräs nuori mies, joka maleksi käytävässä,
rupesi heittämään yhä piteneviä ja kirkastuvia katseita sinnepäin;
mutta Barbro ei sitä huomannut. Hän luki erästä jännittävää
seikkailukuvausta eikä nostanut katsettaan kirjasta edes silloinkaan,
kun hänen kätensä ahkeraan vaelsi Olenan pussin ja hänen oman suunsa
väliä. Hän oli yksinään osastossaan; oli alkuviikko ja junassa oli
varsin vähän matkustajia.
Vihdoin nuori mies, välittämättä ilmoituksesta: "Naisten osasto", astui
Barbron luo.
Barbro vilkaisi pikimmältään tulijaan. "Seikkailu!" -- "Pam! Tuks,
tuks", sanoi hänen sydämensä ja jysähti rinnan pohjaan kuin putoava
kellonluoti. Hän karahti tulipunaiseksi, mutta luki innokkaasti.
Seisköön vain siinä, mutta hän ei ähähdäkään. Pikainen silmäys
ikkunaan. Kohta ollaan Halmstadissa. Siellä hän pistäytyy katsomaan
Vahtia, ja sitten hän koi muuttaa, vaikka -- miksi muuttaa? --
Rupatella hetkinen -- mitäs pahaa siinä on? -- Hän kurkisti kysyvästi
kirjaansa. Hehän voivat puhella Sonjasta -- Sonjasta, josta he kumpikin
tavattomasti pitivät. Äh, kuinka se mulkoili! Tiukasti!
Barbro nakkasi äkkiä niskaansa, niin että otsakiharat pyrähtivät ylös
kuin pelästyneet linnut.
"Anteeksi", kumarsi samassa nuori mies, "ettekö ole neiti Svensson --"
Barbro katkaisi hänen puheensa helähtävällä naurulla:
"Gladys Svensson Ulricehamnista! En ole tänään."
"Mutta enkö tavannut juuri teitä tuntureilla?"
"Kyllä."
"Ja sokerileipurilla?"
"Kyllä."
"Ettekö suvaitse selvittää salaperäisyyttänne, neiti? Saanko esitellä
itseni: Freide, kandidaatti."
"Berting, ulkoilma-pomo", tokaisi Barbro vallattomasti, "se on minun
tuorein tittelini, muuten olen Bertingin huonekunnan musta lammas. Te
varmaankin kunnioititte minua sähkösanomalla syyskuun kolmantenatoista
päivänä, niin että kai tunnette kotini."
"Pahastuitteko sähkösanomasta? Inga Rolander, serkkuni, sattui
mainitsemaan, että te täytätte seitsemäntoista vuotta."
"Olette kehno, kun ette pannut nimeänne alle. Vaikka kyllä tiedän,
miksi ette sitä tehnyt. Mutta nyt paljastan Gladys Svenssonin
salaisuuden", lisäsi hän äkkiä ja taas punehtuen, -- On sopimatonta
ruveta heti lavertelemaan Sonjasta, ajatteli hän. -- Sen tulee tapahtua
hiotummin ja täysikasvuisemmin, ei noin vain päätäpahkaa. -- Hän alkoi
puhua vilkkaasti Olenasta ja kertoi koko sitä asiaa koskevan jutun.
Lopuksi hän osoitti makeispussia ilosta säteillen: "Ja tässä näette
hyveen palkan. Minä rakastan karamelleja! Oh! Ettekö tahdo maistaa?"
"Onko niitä liikenemäänkin?" ihmetteli kandidaatti leikillään. Pussi
tuntui hänestä valtavan isolta yhdelle hengelle.
"On kyllä, jollei teillä ole kovin suuret vaatimukset", nauroi Barbro.
Halmstadissa he kävivät yhdessä katsomassa Vahtia, joka pitkällä
ulinalla ilmaisi surunsa, kun he poistuivat.
"Minua säälittää kovasti pikku koirani", sanoi Barbro, "mutta eihän
enää ole monta tuntia jäljellä".
"Ei, ikävä kyllä", vastasi kandidaatti, "tänään viihdyn junassa
erinomaisesti".
Barbro istahti takaisin nurkkaansa ja otti kirjansa, jota hän selaili
kovakouraisesti. Vihdoin hän sanoi:
"Teistä on kai hauska jälleen tavata Sonja Thomas."
"On kylläkin. Hän on sievä nuori nainen."
Jännittävä seikkailukirja putosi yht'äkkiä lattialle.
"Mikä te oikeastaan olette, kandidaatti Freide?" Suuret, tummat
tytönsilmät katsoivat halveksivasti ja samalla melkein tuskaisesti
nuoreen mieheen. Hän ei tahtonut, että "Seikkailu" olisi
kaksois-olento. Hän piti hänen leveästä otsastaan ja leveästä suustaan;
hän tahtoi luottaa rehelliseen, lujaan kädenpuristukseen.
"Kuinka niin? Mitä pahaa siinä on, että neiti Thomas on mielestäni
sievä? Ja sellainen hän on suuressa määrässä. Kun hän laulaa tahi
näyttelee, on hän aivan vastustamatonkin. Hän tanssii ihastuttavasti
ja pukeutuu kuin paras muotinukke, mutta minusta hän on liiaksi _grand
dame_. Tuskin kahdeksantoistavuotias ja niin vietävän koketti."
"Hyi, hyi!" Barbro polki jalkaa. Nyt hän oli niin vihainen, että silmät
säkenöivät. "Sonja on minun kaikkein parhain ystäväni, ja te teette
hävyttömästi -- juuri _te_ -- puhuessanne hänestä tuolla tavalla."
"Siksi, että hän on teidän ystävänne", pisteli kandidaatti.
"Eipäs, vaan siksi, että -- ah, sen kai tiedätte itsekin, Uno Freide!"
Kandidaatti nauroi poikamaisesti.
"Nyt voisin maksaa teille samalla mitalla, Gladys Svensson, mutta
näyttää siltä, että te haluatte hyökätä minun kimppuuni, ja minä
pelkään, että tulen voitetuksi; senvuoksi lienee parasta, että
tunnustan olevani keikarin ja herra luutnantti Uno Freiden yhtä vuotta
nuorempi ja perin vaatimaton veli, Urban Freide, joka tutkiskelee
vanhan Justitia-rouvan ryppyisiä kasvoja ja kantaäidin periaatteita
ja jota sitäpaitsi huvittaa kaikki, mitä taivaan ja maan välillä on,
siihen luettuna, mutta ei minään pääasiana Sonja Thomas."
Barbro otti hyvin hitaasti kirjan lattialta. Aivan ihmeellisen
vaikutuksen teki tämä selitys, joka oli ilvehtivä ja kuitenkin
hyväntahtoinen. Nyt olisi kaikki voinut olla niin hyvin kuin suinkin
olla voi ja hän varma siitä, ettei millään tavoin asetu Sonjan etujen
tielle, mutta samassa hän yht'äkkiä häpesi äskeistä kiivauttaan ja
tunsi jonkunlaista nöyryytystä. Olihan aivan luonnollista, että se,
joka hänestä hiukan välitti, oli tuo "perin vaatimaton veli" eikä
Sonjan ihailija. Se pisti Babin tyttöylpeyttä, sillä olihan häntä
salaisesti huvittanut juuri se seikka, että henkilö, joka Sonjan
mielestä oli kyllin arvokas mielitietyksi, oli edes rahtusen verran
ajatellut häntäkin, kovaonnista Babia. Sonjan mielestä oli Uno
Freidellä ollut hieman liian leveä suu. Tällä taas oli aivan liian
leveä.
"Miksi olette niin hiljaa, neiti?"
"Minäkö -- ei ole mitään puhumista."
"Näyttää kuitenkin siltä, että päänne on täynnä ajatuksia. Mitä aiotte
tehdä Lundissa?"
"En mitään erikoista. Asun isoäidin luona ja luultavasti huvittelen."
"Mainiota, että ette ole ylioppilas. Saanko ruveta oppaaksenne, näyttää
teille kaupunkia ja muuta? Minulla on aina aikaa, ja hylkään mielelläni
ummehtuneet kirjat."
"Miksikä te sitten luette lakitiedettä?"
"Askarrellakseni opintojen sivussa mitä mieli tekee. Isäukko ei piittaa
toivorikkaista pojistaan ja antaa heidän nauttia elämästä. Saattepa
nähdä, että tulette hyvin usein käyttämään minun apuani, jott'ette
eksyisi Lundin suurkaupungissa. Vai onko teillä muita tuttuja? --
Sisarenne Elsan olen nähnyt, entä onko muita?"
"On, eräs serkku: Einar Berting, ja eräs hyvä ystävä: Holger Boye."
"Se pyylevä skoonelainen, josta aikaa myöten kai paisuu
oikeusministeri. Sillä pojalla on päätä. Me sanomme häntä
_globe-trotteriksi_, kun hän on niin pyöreä ja halukas vaeltamaan.
Myötäänsä hän tallustaa kartanoonsa tasangolle, jonne hänen sielunsa
siemen on kylvetty ja jossa se kantaa hedelmän, kuten hän sanoo.
Oletteko hyviä tuttuja? Hän ei ole puhunut teistä milloinkaan."
"Emme ole, tapasimme toisemme oikeastaan vain eräänä keväänä. Hän on
ehkä unohtanut minut."
"Se sopii minulle", naurahti Urban Freide.