matkustaa Kööpenhaminaan ja ehkä Lundiinkin. Heillä oli sukulaisia ja
tuttavia kaikkialla, ja kaikki halusivat heitä luokseen.
"Voi, jospa minäkin pääsisin mukaan!" huudahti Barbro. "Mutta en
tohdi pyytää isää laskemaan minua taas matkalle. Olinhan niin iloinen
päästessäni takaisin kotiin."
"Arkapa sinä oletkin, Babi, sellaista en luullut sinusta ensinkään
tulevan, mutta voihan arkalainenkin olla mitä parhainta ainetta. Minä
koetan puhua äidilleni, että hän esittää asian setä Augustille."
"Sinä olet enkeli, Sonja! Kuinka hirveän ihanaa meillä olisi, jos
saisimme matkustaa yhdessä."
"Niin, se kieltämättä lisäisi hauskuutta. Eipä silti, että
kainostelisin puhua äidille vaikka mitä, mutta minun tunteeni
kuohahtelevat niin kovasti, että hyvinkin tarvitsen kaksi henkilöä,
joille niitä purkaa. Me jäämme luultavasti Kööpenhaminaan jouluksi,
että saan käydä teattereissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä
vähintäkään hätäilemättä. Ja aika kuluu että hurisee."
"Kuulehan, Sonja". Barbro oli hyvin hämillään kysymyksestään, mutta
se poltti hänen kieltään. "Kun sinä noin lennät huvista toiseen, etkö
milloinkaan ikävöi -- _häntä_, josta puhuit?"
"Ky-yllä", venytteli Sonja, "toisinaan. Toivoisin hirveän mielelläni,
että hän saisi nähdä minut silloin, kun kokonainen liuta kavaljeereja
häärii ympärilläni, ja jos minulla on oikein hienonhieno puku, niin
tahtoisin, että hän saisi ihailla minua siinä. Jopa sinun silmäsi
pyörivät! Varmaankin pidät minua hävyttömän suorasukaisena, mutta
oletko milloinkaan nähnyt minua haaveksivana ja kaihomielisenä? Se
ei sovi minulle ensinkään. Mitäs minä haikailemaan ja huokailemaan,
kun elämä on niin suloisen hauskaa. 'Hän', kuten sinä sanot, tietysti
tarkoittaen Uno Freideä, pitää kyllä hänkin lystiä omalla tavallaan.
Mutta ennemmin tai myöhemmin me tapaamme toisemme, ja silloin se
lempi hehkuu, Babi! Tuli leimuten lyö, tuli kirkkaana lyö, se leimuvi
tuhansin liekein."
Barbroon tarttui helposti Sonjan veikeä leikikkyys, ja kun hän oli
eronnut ystävättärestään, näytti hänestä kaikki ruusuiselta.
Täti Aimée Thomas saa isän suostumaan, ja sitten hän saa lähteä heidän
mukanaan Kööpenhaminaan. Hän tahtoo mielellään oppia lasimaalausta, se
oli hänen uusin päähänpistonsa. Mitähän, jos ehtisi käydä sellaisen
kurssin; ja tanssikurssin myös! Hänen jäsenensä ihan hytkyivät hyvästä
mielestä ja pidätetystä eloisuudesta. Hänen täytyi toisinaan pyöriä
kuin hyrrä, pyöriä kunnes päätä huimasi ja hengitys salpautui, sydän
takoi ja veri juoksi suonissa kuohuen.
Hän oli käynyt vieraisilla vain pari kertaa kotiintulonsa jälkeen.
Tukkukauppias ei suvainnut laajaa seurapiiriä eikä hän ollut vielä
oivaltanut, että hänellä oli nuoria tyttäriä, joita piti johdella
seuraelämään. Birgit ja Elsa olivat hoitaneet itsensä nuoruudessaan
niin, ettei hänellä ollut mitään vaivaa heidän huveistaan. Ja Barbro
sai odottaa, kunnes Ainakin joutui siihen ikään. Kun Poju täyttää
kuusitoista vuotta, silloin vanha, harmaa kauppahuone säteilee
juhla-asussaan, ja loistavat tanssiaiset johtavat Berting Nuoremman
seuraelämään. Tämä oli jo aikoja sitten päätetty. Tukkukauppias ja
Aina sommittelivat mielellään jonkunlaista ohjelmaa jo monta kuukautta
aikaisemmin. Tällöin oli tavallisesti Aina se puoli, joka vahvisti
päätöksen.
"Kuulehan, isä", oli Poju sanonut innostuneesti noin vuosi takaperin
ja katsonut rohkeasti isäänsä silmiin, "suunnitellaanpas vähän
tulevaisuutta".
"Olkoon menneeksi, typykkäni", ja isä hymyili ihastuneena lemmikilleen.
"Ensiksikin on sinun myönnettävä, että minä olen viime lukukausina
edistynyt koulussa loistavasti, _all right_ kaikissa aineissa!"
"Myönnetään kernaasti."
"Ja nyt minä aion suorittaa ylioppilastutkinnon kahden vuoden perästä,
kohta sen jälkeen tai sitä ennen, kun täytän kuusitoista vuotta.
Hyväksytäänkö se?"
"Pelkään, että rasitat itseäsi liikaa, Poju hyvä."
"Joutavia, August Fr. Berting; saat nähdä, että minä suoriudun kuin
leikillä. Sitten me pidämme päivälliset kaikille opettajille, huikean
hienot päivälliset, ja sitten tanssiaiset tovereille. Suostutko siihen?"
Ei yksikään muista tytöistä, ei edes Birgit, olisi milloinkaan
uskaltanut sinutella isäänsä, mutta Ainalta se läksi ihan itsestään,
eikä isä ollut siitä millänsäkään. Olihan tyttö Berting Nuorempi,
kauppahuoneen tuleva tuki. Ihme kyllä, poikkesi tukkukauppias ankarista
periaatteistaan heti, kun oli kysymys Ainasta. Tämä ei ollut hänestä
"vain tyttö", vaan miespuolisen perillisen täydellinen vastine.
Fredinin koulussa oltiin sitä mieltä, että Aina menettelisi viisaammin,
jos lukisi yhden vuoden lisää eikä hyppäisi luokan yli, mutta Poju
oli tarmokas ja ajoi tahtonsa perille. Hän sai yksityisopetusta
ja kykeni siten ilman vaikeutta seuraamaan reaaliosaston lukuja.
Matematiikka ja maantiede olivat hänen pääaineitaan. Tässä samoin kuin
monessa muussakin kohden hän erosi sisaristaan, ja opettajilla oli
sula nautinto ihailla hänen selkeää, ponnekasta lahjakkuuttaan. Elsa
oli niinikään ollut loistava tähti koulussa, mutta hieman hitaampi
ja kankeampi kuin Aina, jolla oli aina ripeä vauhti, olipa sitten
kysymyksessä urheilu tai luvut.
Barbron mielestä Poju oli tavattomasti muuttunut niinä kahtena
vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Silloin oli Aina ollut tavallinen
lapsukainen, hieman nenäkäs ja töykeä. Mutta nyt hän herätti Barbrossa
kunnioitusta. Hänessä oli nyt jotakin hyvin varmaa ja pätevää, ja
kuinka uskomattoman pitkäksi ja leveäksi hän oli kasvanut! Pienenä hän
oli ollut varsin hintelä ja laiha; ei kukaan ollut osannut aavistaa,
että hänestä tulisi voimakkain sisaruksista.
Hakkailua ja poikatuttavuuksia Aina ei viljellyt milloinkaan. Hänellä
oli omat urheiluystävänsä, joita hän tervehti läimäyttämällä selkään
kämmenellä tahi huutamalla: "Heipä hei!" Tyttövierailut olivat hänestä
"tipumaisia", mutta hänestä pidettiin paljon toverina raikkaan
iloisuutensa, avuliaisuutensa ja vaatimattomuutensa tähden.
Barbro ei voinut olla ihailematta Ainaa. Hän ajatteli itsekseen,
että kun hän vain voisi ottaa Pojusta esimerkkiä, niin hänkin
olisi onnellinen, mutta hänen aikeensa raukenivat onnistumattomiin
yrityksiin. Veikeä ja iloinen hän kyllä osasi olla, jollei häntä
pahasti nolattu tai rökitetty, mutt'ei milloinkaan niin "tukeva
sisäisesti" kuin Aina. Barbron mielessä hajosivat ajatukset ja
mielihalut kuin tuhka tuuleen, mutta Ainalla oli näkymätön suojaava
seinä, joka esti tuulenpuuskia myllertämästä hänen mieltään.
Barbro odotteli jännittynein mielin Aimée-tädin ehdotuksen seurauksia.
Hän ei käsittänyt, mitä isällä voisi olla hänen matkaansa vastaan, kun
oli selvää, että hän sai kotona aikaan vain ikävyyksiä. Ulla-täti,
jolla oli senkin seitsemän kipua ja vaivaa, tuskastui monta kertaa
tunnissa sekä Barbroon että Vahtiin, jotka alituiseen närkästyttivät
tädin vanhaa-aatamia tyhmyyksillään.
Niinpä on monta monituista kertaa sattunut, että tuo kelvoton
Vahti-tollero on säikähdyttänyt Ulla-tädin kesken päivällisunta
nelistämällä aika hamppua ja aavistamatta lattian poikki tädin
tohvelien kimppuun, aloittaen niiden kanssa huiman sotatanssin.
Ulla-täti kavahtaa pystyyn vihasta puhisten. Vahti riemuitsee
ajatellessaan saavansa hänestä leikkitoverin. Mutta se saa tietysti
pötkiä ulos ovesta hyvin nopeasti ja nolona. Raekuuro hurahtaa
kuitenkin Barbron niskoille.
"Etkö tiedä, kuinka vaikea minun on saada unta? Yökausiin en useinkaan
voi silmääni ummistaa eikä se johdu ensinkään siitä, että nukun
päivällä, mutta minä tarvitsen hetken lepoa, ja sitä sinä et suo, vaan
lasket sisään tuon iljettävän koiran, jota minä vihaan niinkuin mitä."
Vahti-parka ja Barbro-parka, he hiipivät piiloon tornihuoneeseen. Täti
ei oikeastaan tarkoittanut pahaa, mutta kuta kuivemmaksi hänen sielunsa
ja nahkansa kävivät, sitä enemmän hän tunsi tarvetta komennella nuoria
ja näyttää, että hänellä oli valta hallita heitä. Birgit ja Elsa
olivat hänen mielikkejään, ja Barbro sai myötäänsä kuulla ylistyksiä
heistä. Barbro ajatteli toisinaan olevansa ehkä hyvinkin ilkeä, kun ei
kuitenkaan tahtonut olla erinomaisten sisariensa kaltainen. Mutta hän
ei tahtonut sitä millään muotoa eikä voinut kuvitella omaa minäänsä
niin mankeloituna ja silitettynä. --
"Penkin alle meni", sanoi Sonja eräänä iltana astuessaan koputtamatta
Barbron huoneeseen. "Setä August antoi oitis kieltävän vastauksen, eikä
äiti saanut mitään aikaan. Te kuulutte lähtevän koko perhe jouluksi
Tukholmaan Birgitin luo, niin että saat ihastella suloista perhe-elämää
aa-lulla-lallatuksineen! Ja 'tee, kanni, kakkaraa', ja sen semmoista."
"Hyi", sanoi Barbro tuikeasti. "Ja toisella taholla odottavat
kaksoiset. Ihanaa ajanviettoa!"
"Mitä sanot? Kenellä on kaksoiset?"
"Kenelläkö? Gerda Skogilla, etkö tunne? Hänellä, joka pari vuotta
sitten meni naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Voit käsittää,
että saamme lallattaa niidenkin lasten kanssa. Pikku lapset ovat
minusta kuin puhkeamattomat sinivuokon nuput. Niistä toivoo niin
pian kuin mahdollista tulevan jotakin oikeaa. Voi, miksi en pääse
matkustamaan sinun kanssasi! Olin iloinnut siitä sanomattomasti."
"Minullapa on suunnitelma, Babi,"
"Ainahan niitä sinulla on jos kuinka paljon."
"On itseäni varten, mutta tämä koskee sinua. Kirjoita liikuttava
kirje isoäidillesi. Sano, että tukehdut kuoliaaksi tai jotakin muuta
sellaista ja että hänen täytyy pelastaa sinun henkesi. Ehdota mummolle,
eikö hän omasta puolestaan ottaisi sanoakseen, että hän on niin sairas
ja heikko, että tarvitsee jonkun tyttärentyttärensä hauskuttamaan
itseään. Hän voi siepata kivukseen vaikka hermosäryn. Sehän kuulostaa
kovin surkealta."
"Isoäitiä ei petetä. Ja onhan hänellä sekä seuranainen että
kamarineitsyt, Hän ei minua tarvitse, ja toisekseen -- mitä minä siellä
maalla tekisin?"
"Kun sinä, Babi, kerran olet kana, niin on iso vahinko, ettet ole
saanut täyttä höyhenpukua. Etkö ymmärrä, että Floda olisi vain
matkahaluisen henkesi ponnistuslautana."
"Kyllä, mutta se ei käy päinsä." Barbro ravisti päätään.
Vastoinkäyminen ei milloinkaan yllyttänyt häntä uuteen ponnisteluun.
"Ei maksa vaivaa."
"Sitten kai minä saan ottaa sen tehtäväkseni. Isoäidin puoleen on
käännyttävä joka tapauksessa. Kun minä koko kouluajan yrittelin muokata
sinusta uudenaikaista ihmistä, niin täytyy minun nyt jatkaa työtäni.
Sinä olet toisinaan ihan toivoton, varsinkin milloin olet oikein täynnä
kotoisia vaistoja, mutta minä pidän sinusta, olet suorastaan suloinen
kuin pieni hirvenvasikka."
"Pidätkö minusta oikein paljon?" Barbro kietaisi lujasti kätensä Sonjan
kaulaan. "Voinko luottaa siihen?"
"Voit, ainakin minun puolestani. Sinähän kerran ennen vanhaan sanoit
irti ystävyyden."
"Niin, kun sinä et pitänyt sanaasi, vaikka lupasit varmasti, ettet
näytä sitä hupsua runoa, minkä kirjoitin Fredinin koulusta. En
unohda milloinkaan, kuinka hurjasti suutuin, kun sinä lauloit sen
kerho-iltana. Ja minä olin siinä uskossa, että se oli revitty ja
viskattu pois, mutta sinä olitkin onkinut sen itsellesi ja petit minut
häikäilemättä."
"Babi kulta, ethän toki saa halvausta _post festum_. Olethan antanut
minulle anteeksi, ja se oli meidän ainoa kiistamme. Enkö ole sen
jälkeen ollut sinulle aina hyvä?"
"Olet, oikein hyvä", myönsi Barbro eikä voinut olla suutelematta Sonjan
poskelle, minkä tämä nauraen otti tyytyväisenä vastaan.
"Pikku hyväilijä", sanoi hän ylimielisesti.
Barbron kasvot karahtivat tulipunaisiksi loukatusta ylpeydestä.
Hän pelkäsi aina antavansa liikaa, vaikuttavansa tungettelevalta,
ja sittenkin oli hänen varsin työläs hillitä voimakkaita, kuumia
tunteenpurkauksiaan.
IV.
SOKERILEIPURILLA.
Kaikki oli laitettu valmiiksi ja kuntoon Tukholman-matkaa varten.
Taistelu Vahdin kohtalosta oli päättynyt siten, että Barbro sai tyytyä
jättämään koiransa kotiin.
Ainan piti ottaa osaa sekä jääpallo- että hiihtokilpailuihin, ja hän
oli matkustanut samana päivänä kuin lukukausi koulussa päättyi, Elsa
suori matkalle suoraan Lundista, oltuaan viikon isoäidin luona, ja
jouluaaton edellisenä iltana aikoivat tukkukauppias Berting, Ulla-täti
ja Barbro lähteä matkaan.
Barbro seisoi täysissä pukimissa ikkunan edessä salissa. Kymmenen
minuutin kuluttua kuuluu alhaalta automobiilin törähdys ja sitten
se vie heidät asemalle. Ehkäpä joulunvietto Gitan luona onkin hyvin
hauskaa. Ja Tukholma voi tarjota kaikenlaista ajanvietettä. Hän
iloitsi, kun pääsee luistelemaan Stadionille ja laskemaan mäkeä
Djursholmiin, missä serkut asuvat. Setä Knut ja täti Tora pitävät
varmaankin hauskat kestit, ja sitten hän oli päättänyt käydä museossa
tutkimassa keramiikkaa. Hän ei jouda mitenkään kuluttamaan aikaansa
liian paljoa Gitan ihmelapsen Rigmorin tahi Gerdan kaksoisten parissa.
Kimeä huuto ja jymähdys herättivät Barbron ajatuksistaan. Mitä ihmettä
se oli? Eiköhän vain Ulla-täti ruikuttanut välikössä, salin viereisessä
huoneessa, missä hillopurkit, leivät ja muut semmoiset sekä tavattoman
iso liinavaatekaappi sijaitsivat?
Vaikerrus ei tauonnut, ja Barbro juoksi hätään. Näky oli kamala.
Ulla-täti virui merkillisessä käppyrässä lattialla, ylt'yleensä
veressä, joka juoksi ristiin rastiin pieninä puroina. Kahden särkyneen
pullon vihreänruskeita kappaleita kiilui hyllynreunalla, ja Ulla-tädin
kädessä törrötti hartsilla tulpittu pullonkaula, joka luultavasti oli
samaa alkuperää kuin särkyneet kappaleetkin.
"Voi-voi-voi, selkäni on poikki ja molemmat jalat katkenneet", huusi
Ulla-täti, "nyt ei minusta enää tule ihmistä".
Barbro huomasi samassa, että se, mitä hän oli luullut vereksi, oli
kirsikkamehua, ja kun hän näki, että täti vaivatta oikaisi oikean
jalkansa, oletti hän, ettei ainakaan se ollut loukkautunut.
"Hae apua, voi-voi-voi", vaikerteli täti, "ota kiinni kädestä, koetan
nousta! Ai, älä siitä kädestä, sekin taitaa olla poikki. Voi, hyvä Isä,
olin ottamassa hyllyltä kirsikkaviinapulloa reumatismiini, voi-voi-voi,
ja aioin panna -- ai-ai -- sen -- ai-ai-ai -- matkalaukkuun, mutta
silloin lipesin. Voi, miten se oli kauheaa; kaikkeen sitä ihminen
joutuukin."
"Onko täti loukkautunut? Tätihän voi liikuttaa molempia käsiään ja
jalkojaan", sanoi Barbro.
"Olenko muka loukkautunut! Olen mäsänä koko ihminen, tokihan sen
tuntee. Tokko -- ai-ai-ai -- tokko lienee ainoatakaan eheää luuta
ruumis-parassa."
Haettiin lääkäri, joka selitti, että neiti Berting oli saanut
pari aivan vaaratonta ruhjevammaa ja että vasen ranne oli hieman
nyrjähtänyt. Koko kommellus selviäisi parin viikon kuluttua.
Ulla-täti oli kuitenkin niin kuohuksissaan, että uikutti kuin pieni
tyttö.
"Nyt minä saan maata tässä yksinäni ilman ainoatakaan rakasta lasta.
Poloisia ovat kaikki vanhat, kun heillä ei ole lapsia, jotka heitä
pitävät rakkaina. Voi, kuinka tyhjäksi ja autioksi koti jää! Ei
joulukuusta eikä kynttilöitä!"
Tukkukauppias näytti jonkun verran hermostuneelta. Ei voinut enää
olla puhettakaan, että he olisivat joutuneet lähtemään yöjunassa. Nyt
he ehtisivät perille vasta myöhään jouluaattona, mikä suututti häntä
monesta syystä. Hän sanoi kuivahkosti:
"Olen jo hankkinut luotettavan hoitajattaren."
"Ventovieraan, sellaisen, jolla ei ole ainoatakaan yhteistä muistoa
minun kanssani. Ja miten paljon minä iloitsinkaan joulusta!"
Barbro seisoi ääneti tädin sängyn jalkopäässä. Hän ei ollut ymmärtänyt
Ulla-tätiä milloinkaan niin hyvin kuin tänä hetkenä. Hänen mielensä
heltyi ja lämpeni nuoren sydämen joustavasta hehkusta. Hän keskeytti
äkkiä tädin hiljaisen vaikertelun sanoen:
"Minä jään mielelläni tädin luokse." Barbro muisti erään joulun,
jolloin hän oli ollut tuhkarokossa ja Ulla-täti oli eristäytynyt muista
istuakseen hänen luonaan ja kertoakseen satuja. Ne olivat tosin olleet
hirveän kuivia ja opettavaisia, mutta Ulla-täti ei osannut muita, ja
lukeminen oli mahdotonta, koska huoneessa täytyi olla pimeää Barbron
silmien tähden. Kiitollisuus oli Barbron hyvä ominaisuus, ja hän tunsi
olevansa oikein onnellinen saadessaan osoittaa sitä. Kun Ulla-täti
muuten aina ärisi, niin se suututti, kyllästytti ja uppiniskaistutti
Barbroa, mutta nyt näyttivät vanhat, kuihtuneet kasvot valkealla
pieluksella niin rauhallisilta ja lempeän sovullisilta, että Babi oli
pelkkää hellyyttä.
"Sinä siis aiot jäädä kotiin, Babi", sanoi herra Berting kahden
vaiheilla. "Se olisikin parasta, ja voithan korvata vahingon
uutenavuonna. Milloin tahansa saattaa ilmestyä tilaisuus päästä
lähtemään."
"Minua surettaa Babin tähden", huokasi täti hervottomasti. "Minusta
olisi kyllä hyvä, jos joku pikku tytöistäni olisi täällä luonani, mutta
kun en ole heidän äitinsä, niin en voi vaatia, että he uhraavat mitään
minun tähteni."
Barbro sanoi vielä, että hän mielellään luopuu matkasta. Hän
oli jo alkanut sommitella ajatuksissaan sairaan huoneeseen
pientä joulukuusta, jossa olisi sieviä vahakynttilöitä, tähtiä,
kultalankahapsia ja hopeakiteitä. Ja sitten hän lukee tädille jotakin
niistä Flygare-Carlénin paksuista romaaneista, joita tädillä oli
kirjakaapissaan, ja kyselee tädin lapsuutta ja nuoruutta, vaikka hän ei
välittänyt tuon taivaallista siitä, kuinka ihania ihmiset ja maailma
olivat siihen aikaan olleet.
Herra Bertingiä vaivasi ajatus, mitä tehdä. Hänenkään mielestään ei
asia ansainnut pitkiä puheita. Barbro oli jo niin vanha, että hänen
täytyy tietää mitä tekee, eikä ollut ollenkaan vahingoksi, että hän
oppii ajattelemaan muitakin. Hän saapuu kohta uutenavuotena takaisin
ja toimittaa sitten tyttärelleen jotakin hauskuutta. Sentähden hän
ilmoitti, että Babi saa jäädä kotiin, kun kerran haluaa.
Tuskin tarvinnee mainita, että Ulla-tädin kärtyisyys uudistui, niin
pian kuin hän huomasi, että hänellä oli joku, jolle voi olla kärtyinen,
ja silloin Barbro väsyi. Hänen iloinen velvollisuudentunteensa laimeni.
Hoitajattaren sanomattoman kärsivällinen naisellisuus ärsytti häntä, ja
hän vetäytyi Vahdin ja oman itsensä seuraan.
Eräänä päivänä hän pistäytyi erääseen sokerileipomoon, jossa
ilmoitettiin myytävän kotitekoisia nekkuja ja marsipaania.
Barbro oli oikea herkkusuu, ja sokerileipomot olivat alituisena
houkutuksena hänen tiellään.
Uuden sokerileipomon tiskin takana oleva vaalea tyttönen saattoi
olla muutamia vuosia vanhempi kuin Barbro. Hän näytti itkettyneeltä,
mutta vaikka silmät ja sievä nenä olivat punehtuneet ja turvoksissa,
tunsi Barbro saaristossa vietettyjen kesien aikuisen leikkitoverinsa,
kalastajaperheen Olenan, joka oli opettanut Bertingin tyttöjä soutamaan
ja perää pitämään. He olivat olleet mainion hyviä ystäviä, ja Barbro
paistoi kuin aurinko, kun hän huudahti:
"Päivää, Olena! Kah, täälläkö sinä olet! Tunnet kai minut?"
"Tokihan minä Babin tunnen -- neiti Barbron, piti sanomani."
"Älä viitsi olla olevinasi -- Babihan minä olen sinulle. Oletko täällä?"
"Olen, aamusta iltaan."
"Saatko syödä makeisia niin paljon kuin mielesi tekee?"
"En tiedä. En välitä mokomasta roskasta. Minun on vain ikävä -- ja
pahinta on sunnuntaisin, kun aurinko paistaa. Silloin mieli palaa
saaristoon ihan menehtyäkseen. Mutta mihinkäs tästä joutaa? Yhden
aikaan on tultava ja oltava kello kymmeneen asti." Olenalla oli
ilmeisesti tarve saada keventää sydäntään, sillä vedettyään välillä
henkeä hän jatkoi yhtä kyytiä. "Sain luvan matkustaa kotiin huomenna,
ja eräs tuttava tyttö lupasi tulla tänne minun sijaani, mutta näkyy
narranneen, ja nyt en pääse mihinkään, vaikka siellä on kotona häät ja
kaikki."
"Pitääkö sinun avata ja sulkea puoti ja ottaa myös kassa huostaasi?"
"Ei, sen tekee rouva itse. Hän on kerrassaan kiltti ja kunnon ihminen,
mutta ei anna ollenkaan vapautta. Ja kun juuri se Kalle pitää huomenna
häitään. Hän on komein kaikista veljeksistä, sillä hän on viinuri ja
hänellä on niin hieno käytös, kun hän sanoo 'olkaa niin hyvä'. Hän
ottaa Nilssonin Karinin. Morsiamella on kruunu ja se tanssitaan pois."
Barbro tiesi hyvin, että Nilssonin Karin oli kalastajanaapurin tytär
saaristosta ja että heillä oli pulska, äsken rakennettu tupa. Niin että
häistä lupasi tulla komeat. Turvonneiden silmäluomien alla kiiluivat ja
välkkyivät Olenan silmät kuin kiilloitetut tinanapit, kun hän kuvitteli
kaikkea komeutta.
Barbro oli ottanut kaksi leivosta lautaselle ja pistänyt ne myös
poskeensa. Nyt hän löi pontevasti lusikalla lautasen pohjaan, niinkuin
se olisi ollut kilpi, ja sanoi:
"Sinä pääset Kallen häihin, Olena."
"Millä ihmeellä? Ei, kiitos kaunis."
"Ja valkeat sormikkaat saat käsiisi. Saat leikata ne auki
kämmenpuolelta, jos ovat ahtaat, ei se näy. Ja sinisen nauhan tukkaan
ja pitsikauluksen. Mitäs siihen sanot?"
"Niin, mutta ystävä rakas, en minä sinne pääse sittenkään."
"Ei hätä tämän näköinen, Olena. Tunnen erään luotettavan henkilön, joka
on valmis olemaan täällä huomenna sinun sijastasi."
"Kuka hän on?"
Barbro osoitti riemastuneena itseään.
"Siitä ei tule kerrassaan mitään", huudahti Olena hämillään.
"Mikäs sinun oikean sijaisesi nimi on?"
"Gladys Svensson."
"Herrasnimi! Tässä näet siis yhden päivän Gladys Svenssonin. Onko rouva
hyväksynyt minut -- Gladys Svenssonin?"
"On kyllä, sillä Gladys on palvellut viisi vuotta sisarensa puodissa
Ulricehamnissa, vaikka rouva ei vielä ole häntä nähnytkään; Gladys on
ollut täällä kaupungissa ainoastaan pyhäiseen aikaan."
"Sehän sopii mainiosti, mutta sinä et saa hiiskahtaakaan rouvalle,
Olena!"
"Niin, mutta -- sittenkään ei --"
"Älä lörpöttele! Opeta vain minua! Harjoitellaan tänä iltana. Minulla
on kieltämättä varsin monivuotinen ja -- jokapäiväinen kokemus
sokerileipureista, niin että siitäkin näkee, ettei ole pahaa, jossa ei
olisi jotakin hyvääkin."
Barbro oli tavattoman ihastuksissaan näin odottamattomasta
yksitoikkoisuuden keskeytyksestä. Hän ei ollut peloissaan, että joku
hänen tuttavistaan kävisi puodissa ja tuntisi hänet. Useimmat olivat
matkoilla, ja muuten hän saattoi olla vakuutettu siitä, ettei kukaan
kaupungin herraspomoista käy pienessä nurkkapuodissa sunnuntaina
ostamassa mitään.
Tästä varmuudesta huolimatta oli tietysti erinomaisen jännittävää
astua tiskin taakse ja olla Barbro Bertingin sijasta Gladys Svensson
Ulricehamnista. Hän melkein jo katui kauppojaan, kun hän sunnuntaina
iltapäivällä seisoi yksinään pienessä puodissa, missä karamellit
uneliaina kököttivät purkeissaan, leivokset laiskoina lojuivat
alustoillaan, sähkölamput paloivat puolitorkuksissa ja kassakone sai
nauttia melkein häiritsemätöntä sunnuntailepoa.
Kokonainen katras pikkupoikia ryntäsi puotiin. Kaikilla oli tohiseva
nuha, ja pienin punatukkainen solkkasi omasta ja toveriensa puolesta:
"Taitko viijellä äylillä paakeltiinimuluja?"
Barbro tirkisti ihmeissään. Myytiinkö murujakin? Sitä hän ei ollut
tullut milloinkaan huomanneeksi, mutta äkkiä hän muisti nähneensä,
että neidit olivat täyttäneet paperituutteja jollakin, mitä he olivat
ottaneet eräästä isosta laatikosta.
Hän etsi ja löysi, kaatoi pussillisen kukkuroilleen ja sai palkaksi
anteliaisuudestaan epäilevän kysymyksen:
"Onk ne oikeita muluja?"
"Tietysti", selitti Barbro reippaasti, "ja kun nyt on sunnuntai, niin
saa jokainen teistä piparkakun kaupantekiäisiksi. Montako teitä on --
yksi, kaksi, kolme, neljä, _viisi_."
"Minulla on titko ulkona" piipitti punatukkainen, "ja hänellä on kakti
telkkua".
"Kokonaiset sukulaiskestit", nauroi Barbro. "Tässä on, mutta nyt
hyvästi äläkä yllytä tänne toverejasi, sillä piparikakkuja en enää
anna."
Rehvanat ryntäävät ulos. Ovessa kysäisi viimeinen merkitsevästi:
"Onk' neiti nyt aina täällä?"
"En ole, ainoastaan tänään."