Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
BARBRO BERTINGIN TYTTÖVUODET
Kirj.
Elisabeth Kuylenstierna-Wenster
Suomentanut
Rob. A. Seppänen
Tyttäreni kirjasto 3.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.
I.
BARBRON PÄIVÄKIRJA.
Lienee aivan luonnollista, että pieni, yksinäinen tyttölapsi, joka
viettää aikaansa korkeilla tuntureilla ja tuntee itsensä siellä
vieraaksi, hankkii itselleen päiväkirjan rupatellakseen sen parissa,
mutta tuskinpa sellainen kirja huvittanee ketään muuta kuin tyttölapsen
omaa äitiä.
Barbro Bertingin päiväkirjaa, jota oli verraten säännöllisesti pidetty
niinä kahtena vuonna, mitkä hän oli viettänyt tunturiseudulla, ei
kuitenkaan voinut antaa äidin käsiin. Aikoja sitten olivat näet
Bertingin neljä tyttöä kadottaneet kauniin, iloisen äitinsä, ja
tukkukauppias Berting oli tosin hyvä isä, mutta ei ollenkaan käsittänyt
harhailevia tyttömäisiä ajatuksia ja mielialoja.
Kun hänen Barbronsa keskenkasvuisena äkkiä muuttui sairaalloiseksi ja
hermostuneeksi ja häiritsi varakasta, vanhaa kauppahuonetta oikukkailla
mielijohteillaan, itkunpuuskillaan tai hillittömillä ilonilmauksillaan,
päätti isä aivan tyynesti, että tytön oli saatava järkiperäistä hoitoa
tullakseen "oikeaksi ihmiseksi". Kotilääkäri ja hän tulivat sellaiseen
johtopäätökseen, ettei Barbro siedä koulutyötä eikä luultavasti
myöskään kotikaupungin kosteaa, sumuista ilmaa. Hänet oli lähetettävä
tunturiseudulle. Tukkukauppias sai hänet sijoitetuksi erääseen
pappilaan lähelle Norjan rajaa hyvin sivistyneeseen papinperheeseen.
Rouvan sisar, keski-ikäinen filosofian kandidaatti, oleskeli myös
tässä hiljaisessa kodissa. Hänen ja papin oli määrä opettaa Barbrolle
kouluaineita, ja rouva otti -- liian harkitsemattomasti kyllä --
neuvoakseen nuorelle tytölle talousaskareita. Jos hän olisi paremmin
tuntenut ruskeakiharaisen pikkuvieraansa, niin hän olisi oivaltanut,
ettei hänen kärsivällisyytensä riitä likikään perehdyttämään
Barbroa käytännöllisiin toimiin, niin säveän hyväntahtoinen ja
lauhkealuontoinen kuin hän olikin.
Neiti Winterin ja pastorin ei myöskään kannattanut kehua nuoren
oppilaan edistymistä erikoisen loistavaksi, mutta se ainakin oli
varmaa, että tyttö tervehtyi ja voimistui ylängön puhtaassa, raikkaassa
ilmassa. Barbro nautti hiihtoretkistä, luistelumatkoista, mäenlaskusta
ja lumisodasta. Papinperhe ei ottanut osaa näihin huvitteluihin, mutta
Barbro sai olla Lailan ja Silokin kanssa, jotka olivat kansanopiston
käyneitä lappalaisperheen lapsia ja joiden vanhemmat olivat luopuneet
paimentolaiselämästä ja asettuneet asumaan omaan, komeasti rakennettuun
taloonsa keskelle kirkonkylää. Kokonaista kaksi vuotta sai Barbro
olla täällä levossa ja hiljaisuudessa. Hänen tulinen, vilkas
mielikuvituksensa ei saanut täältä paljoa askartelun aihetta. Luonto
oli liian suuri ja mahtava, jotta siihen olisi voinut syventyä. Hän
kertoi usein päiväkirjalleen, että tunturit peloittivat häntä. Ne
olivat kuin portittomia muureja, joiden yli hän ei koskaan päässyt.
Niin paljon kuin hän yrittelikin kavuta, ei hän kuitenkaan ollut
päässyt korkeimmalle laelle.
Barbro oli ennen, "asuessaan ihmisten ilmoilla", kuten oli tapana
sanoa, aikonut ruveta kirjailijaksi, mutta kirjallisten lahjojen jäljet
näkyivät täällä erämaassa hautautuneen kinoksiin. Jokunen pieni,
lapsellinen runonpätkä tahi kömpelö luonnonkuvaus sai kyllä sijansa
päiväkirjassa, mutta palava halu kirjoittaa kirjoja sammui hiljalleen
yksitoikkoisuudessa.
Tukkukauppias Berting, joka hyvin mielellään tahtoi tytöstään
samanlaista kuin muista siskoista ja joka ei sietänyt kesyttömän
linnun siipien räpytystä, oli erittäin tyytyväinen, kun pastori
ilmoitti hänelle, että Barbron huimuus oli talttunut. Hän saattoi
kyllä hihkaista ilosta vähän liikaa, kun posti saapui tahi kun aurinko
nousi vuoren takaa tahi kun villijoutsenet joikuivat lammella, mutta
muuten ei häntä ollut työläs hoitaa. Toisinaan kyllä sattui, että hän
näytti alakuloiselta ja levottomalta, mutta sehän oli tavallista hänen
iässään. Se oli vain jonkunlaista mielen kasvukivistystä. Jahka hän
vielä vaurastui ruumiin ja sielun puolesta, niin tukkukauppias sai
nähdä hänen seuraavan sisariensa esimerkkiä ja kasvavan kelpo naiseksi.
Sehän kuulosti koko lupaavalta, ja kun tuntureilta saapuvat tiedot
edelleenkin olivat suotuisia, niin päätettiin, että Barbro sai palata
kotiin siksi päiväksi, jolloin hän täytti seitsemäntoista vuotta.
Ulla-täti, joka uutterasti hoiti Bertingin taloutta, iloitsi kylläkin
tyhmästi luullessaan saavansa veljentyttärestään talousapulaisen. Ei
ainoastakaan tyttärestä ollut hänelle apua ollut, sen jälkeen kuin
Birgit oli mennyt naimisiin Bengt Malmin kanssa ja Elsa lähtenyt
Lundiin lukemaan lääkäriksi. Aina, tytöistä nuorin, kävi vielä koulua
eikä hänestä muutenkaan ollut varaa toivoa talousihmistä. Hänellä oli
aina ollut selvillä elämäntehtävänsä. Se oli isän iso konttori.
Mutta Barbrolla -- hänellä ei ollut ainoatakaan suunnitelmaa -- ei
mitään viitoitettua uraa. Häntä voi täti käyttää; tosin hän oli ollut
mahdottomampi kuin kaikki muut kolme yhteensä, mutta nyt hän oli kai
oppinut hillitsemään höynäilyään ja konstejaan.
Ei ollut tapahtunut kertaakaan, ettei viisas ja hyvin harkittu teko
olisi tuottanut talolle hyötyä, niinkuin oli tarkoitettu. Ulla-täti
luottikin täydellisesti veljensä tarkkanäköisyyteen kaikissa suhteissa.
Kun Barbro oli lukenut kirjeen, joka lupasi hänet kotiin
syntymäpäiväksi, alkoi hänen sydämensä sykkiä rajusti ja veri kohista
suonissa kuin kevätpuro.
"Hurraa! Hurraa! Hurraa! Minä pääsen kotiin!" huusi hän, niin että koko
talo kajahteli, mutta ei kukaan juossut ottamaan osaa hänen riemuunsa
enemmän kuin hillitsemään hänen ryöppyävää mielenpurkaustansakaan.
Pastori oli kylällä kastematkalla. Neiti Winter oli mennyt kasveja
keräämään. Ja papinrouva ei suinkaan päästänyt käsistään kauhaa, jolla
hän syvämietteisesi hämmenteli pataa, lähteäkseen suin päin katsomaan,
mikä ilo oli yllättänyt Barbron.
"Hurraa! Hurraa!" kuuli hän yhä lähempää ja samalla vuoroin juoksevia,
vuoroin hyppiviä askeleita pitkin epätasaisia, kuoppaisia lattioita,
joiden poikki tilkkumatot kulkivat kuin mitkäkin suoportaat.
Äkkiä syntyi taas hiljaisuus. Kepeät askelet suuntautuivat toisaalle.
Barbro oivalsi heti menettelevänsä sopimattomasti kilttejä Granlundeja
kohtaan, jos hyökkäisi heidän kimppuunsa tuo ihana ilosanoma kädessä.
Silloin he luulevat, että hän on viihtynyt kauhean huonosti. Ja niinhän
ei asian laita oikeastaan ollut. Hän oli vähitellen oppinut pitämään
sekä metsistä että lakkasoista, tunturilakeuksista ja kimaltelevista,
tummista vesistä, mutta täysin kotiutua hän ei voisi milloinkaan tähän
syvään yksinäisyyteen -- eikä myöskään pappilan puutteellisiin oloihin.
Hän oli katkerasti kaivannut kaunista tornihuonettaan, kun vertasi sitä
siihen matalaan, vetoisaan ja ahtaaseen päätykamariin, jossa hän täällä
asui. Paitsi kehnoa rautasänkyä, pakkalaatikosta kyhättyä pesutelinettä
ja ruskeaa piironkia oli huoneessa pieni kivikova sohva, pari puutuolia
ja kaksilaatikkoinen pöytä. Ikkunan neljä lasiruutua oli aikojen ahava
purrut vihreänkarvaisiksi. Uutimet riippuivat tynkämäisinä ja koviksi
tärkättyinä niukoissa laskoksissa kahden puolen ikkunanpieliä, joihin
ne olivat sidotut punaisilla villanauhoilla.
Näköala oli suurenmoisen kaunis ja laaja. Silmä näki peninkulmien
päähän yli järvien ja viljeltyjen maiden, kuten Barbrosta tuntui, mutta
lopulta kimmosi katse takaisin, sillä kauimpana yleni alaston, ikävän
näköinen tunturi, joka sulki näköalan.
Tänään Barbro ei ajatellut tunturia eikä hän katsellut alas
laaksoonkaan, missä niittyvilla kimalteli ja karvaiset, mustat jäkälät
hiiviskelivät pitkin maanpintaa kuin mitkäkin parrakkaat pikku tontut,
jotka tavoittelevat toisiaan kiinni.
Hän katseli kirjettä säteilevin kasvoin. Näin isä kirjoitti:
Rakas tyttöni.
Nyt kai olet terve ja reipas, niin että siedät tätä
meikäläistäkin ilmaa? On jo aika, että saamme Babimme kotiin.
Täti ja siskot ovat myös sitä mieltä, että olet jo kauan ollut
poissa.
Minä en mitenkään ehdi tulla hakemaan sinua; olethan nyt jo niin
iso, että tulet toimeen omin neuvoin, luulemma. Kun enää on vain
muutamia viikkoja jäljellä siihen, kun Bertingin tyttö n:o 3
täyttää seitsemäntoista vuotta, ja mainittua henkilöä odotetaan
perhepiirissä nimenomaan tuoksi päiväksi kotiin, niin saat
laittautua matkalle mahdollisimman pian.
Rakas lapseni, me iloitsemme sydämestämme saadessamme toivottaa
sinut tervetulleeksi luoksemme -- ei enää loruilevana koulutytön
hupakkona, jonka päässä pyörii kaikenlaisia hassuja haaveita,
vaan järkevänä, hauskana neitona, joka ei kujeile.
Ulla-täti lähettää sinulle terveisiä ja sanoo, että hän toivoo
saavansa sinusta sekä hyötyä että huvia, ja Aina -- meidän
entisen ravakka "Pojumme" -- lupaa rutistaa sinut kuoliaaksi,
niin että saat olla varuillasi. Niin, Poju on tosiaankin
ahkeruuden, hyvän käytöksen ja iloisen reippauden loistava
esimerkki. Ajattelehan, kuinka hän on kasvanut -- hipuu jo
melkein pappansa pään yläpuolelle.
En ehdi kirjoittaa enempää. Eihän minulla enää muuta sanomista
olekaan, kuin että ilmoitan asian yht'aikaa pastorillekin ja
lähetän matkarahat sekä odotan sinua päivänä, jonka itse saat
mahdollisimman pian määrätä.
Uskollinen isäsi August Fr. Berting.
Taannoin Barbro oli vain pikimmältään lukaissut kirjeen ja tuntenut
suurta riemua. Nyt hän pyyhkäisi sitä miettivästi kädellään, ja hänen
kasvojensa ilme vaihtui. Punaisen suun ympärille nousi väreitä, mutta
niitä ei nostattanut itku, vaan jokin kiihkeän levottomasti kyselevä
odotus.
Isä ei ollut maininnut sanallakaan, että häntä ikävöitiin, vaikka
sellainen lie tarkoitus ollut. Isä lausui ajatuksensa aina lyhyesti
ja kuivahkosti. Ulla-täti tarvitsi hänet talouteen, se oli kaikkea
muuta kuin houkuttelevaa, ja sellaiseen touhuun hän ei kyennyt hivenen
vertaa. Hän tulee ehkä liikuskelemaan kotonaan jokseenkin samalla
tavalla kuin täälläkin puuttumatta mihinkään, mitä muut tahtovat hänen
tekevän. Oli hirveää olla niin kykenemätön ja -- hän oli myös haluton.
Tämä itsetunnustus sai hänet alakuloiseksi ja hän huokasi raskaasti.
Monen monta kertaa hän oli vertaillut itseään siskoihinsa ja huomannut,
kuinka paljoa paremmin nämä suoriutuivat kaikesta.
Birgit oli mainion sievä nuori rouva, jolla oli maailman suloisin
pikku typykkä, jota hän hoiti mallikelpoisesti. Ja hän oli niin etevä
perheenemäntä, että Ulla-tätikin ylisti häntä maasta taivaaseen.
Elsa suoritti tutkintonsa aina parhailla arvolauseilla, ja toverit
pitivät häntä sekä velvollisuuksien täyttämisen että rattoisuuden
esikuvana. Einar-serkku ja hän olivat kuin parivaljakko; he pysyivät
aina yhdessä ja vetivät tasaväkisesti.
Ja Aina, kaikkien suosikki, varsinkin isän -- hänhän oli
luokkansa paras eikä väsynyt milloinkaan. Hän otti osaa kaikkiin
urheilukilpailuihin, ja myötäänsä oli sanomalehdessä, että
"urheilumaailmassa hyvin suosittu neiti Aina Berting, vaikka onkin
nuorin kilpailijoista, voitti ensimmäisen palkinnon".
Hänellä oli kaikenkokoisia pokaaleja ja mitaleja, mutta Pojun
mieleenkään ei johtunut ylpeillä voitonmerkeistään, hän oli vain
tyytyväinen. Ja selvää oli, että voitot merkittiin kirjaan. Berting
nuorempi oli synnynnäinen numeroihminen.
No, siihenkö ilo loppuikin? Niinkö pian kupla puhkesikin, Babi hupakko?
Hän veti otsansa ryppyyn, painoi kyynärpäänsä pöytää vasten ja rupesi
punomaan hiuksiaan sormiensa välissä. Hänen käsiensä oli uskomattoman
vaikea pysyä alallaan. Ne pelailivat tuhansin eri tavoin, milloin
haparoivat hiuksia, milloin sormeilivat toisiaan, milloin hyppivät tai
laahustivat pöydällä, milloin hypistelivät hametta, milloin liehuivat
ilmassa.
Hän ajatteli kulmat kurtussa ja huulet puoliavoimina. Isän kirja oli
äkkiä vienyt hänet lähemmä kotia, joka viime vuosina oli hänestä
toisinaan tuntunut omituisen kaukaiselta. Mutta nyt hän pääsee takaisin
omaan rakkaaseen huoneeseensa. Hän tapaa kotikaupungin kaduilla
tuttavia, saa kutsuja päivällisille ja tanssiaisiin, kuten aikaihmiset
ainakin, ja sitten luultavasti menee kihloihin ja naimisiin, jos
ilmestyy joku, joka hänestä huolii.
Hän saa olla yhdessä muutamien luokkatoveriensa kanssa ja elvyttää
vanhoja koulumuistoja. Harriet Lindvall ja Gudrun Wilkens jatkavat
lukujaan ja suorittavat ylioppilastutkinnon. Toiset olivat päässeet
koulusta viime keväänä.
Mutta se, jonka tapaaminen tuotti Barbrolle suurinta iloa, oli
Sonja Thomas, hänen kouluaikansa paras ystävätär. Nyt, sen jälkeen
kuin Barbrosta oli tullut tunturihiiri (Sonjan antama nimitys),
he olivat vieraantuneet toisistaan koko lailla. Alussa he olivat
kirjoitelleet ahkeraan, mutta kun Barbro ei osannut kertoa muusta kuin
tunturiluonnosta ja yksitoikkoisista päivistä, ajatteli Sonja olevan
turhaa kuvailla kaikkia tanssiaisia ja pitoja, joissa hän kävi. Hän
oli viettänyt koko kesän tanskalaisessa kylpylaitoksessa ja lähettänyt
sieltä vain silloin tällöin jonkun maisemakortin, mutta Barbro ei
epäillyt hetkeäkään, että he tulevat entiselleen, kunhan vain pääsevät
oikein rupattelemaan -- ja nauramaan! Hän kuuli aivan selvästi Sonjan
heleän, tarttuvan naurun. Sitä ei kukaan jaksanut vastustaa. Rakas,
vallaton, ihastuttava Sonja, kuinka rajattoman hauskaa on saada taas
kävellä hänen kanssaan käsikoukussa!
Barbro loisti riemusta tätä ajatellessaan, ja ilo läikähdytti häntä
niin valtavasti, että hänen täytyi pyrähtää ulos luonnon helmaan.
Taivas oli kuulakan sininen, valoa säteilevä ilma oli oikein kesäisen
lämmin, vaikka jo oli elokuun loppu. Pienellä piha-aukealla lojua
lekotteli valkea lappalaiskoira.
Parilla harppauksella Barbro pääsi ystävänsä Vahdin viereen. Hän
tarttui koiran etukäpäliin, nosti sen pystyyn takajaloilleen ja rupesi
tanssimaan haukkuvan kavaljeerinsa kanssa rallattaen:
"Minä lähden kotihini, pois, pois, pois!
Minä lähden kotihini, pois, pois, pois,
ihan minä ilohoni halkeen!"
Tulipa vihdoin rouva Granlund eteisen kuistille ja kysyi verkkaisen
laulavalla äänellään:
"Mitä meteliä tämä on, Barbro? Hiljaa, Vahti!"
"Anteeksi, Sara-täti! Kiitos musiikista, Vahti! Ja nyt suu kiinni,
haukkuseni. Käyppä taas paistattamaan päivää."
Barbro kiepsautti kullanruskean hiuskiemuran otsaltaan ja juoksi
papinrouvan luo.
"Sinä olet aivan resuisen näköinen, Barbro, ja hirveän muistamaton
olet myöskin, rakas ystävä. Sanoinhan sinulle, että sinun on tultava
keittiöön oppimaan keittämään helppotekoista porkkanahilloketta, mutta
olen saanut odottaa turhaan. Jos tahtoo jotakin saada aikaan tässä
maailmassa, hyvä lapsi, niin on oltava huolellinen ja säntillinen."
Kun Sara-täti pani puhekoneensa käyntiin, niin syntyi siitä aikamoinen
moraalisaarna, kuten Barbro nimitti noita joka päivä uudistuvia
kehoituksia, joiden teho, paha kyllä, oli vallan vähäinen. Kyllähän
Barbro tarjoutui toisinaan sekä puutarhatöihin että talousaskareihin,
mutta Sara-täti ei voinut milloinkaan luottaa häneen, sillä kesken
kaiken hän saattoi kiintyä lukemaan jotakin kirjaa tahi takertua
johonkuhun muuhun papinrouvan mielestä aivan joutavaan hommaan niin
kovasti, että jätti työnsä sikseen. Hän koetti kuitenkin näyttää
hyvin katuvaiselta ja taipuvaiselta korjaamaan laiminlyöntinsä, ja
sentähden tuntui rouva Granlundista varsin ihmeelliseltä, kun hän sai
vastaukseksi:
"Sara-täti, porkkanahilloke saa minusta nähden olla niine hyvineen.
Minä en kajoa siihen sormellanikaan tänään. En halua puuttua mihinkään
ikävään, tahdon vain iloita."
"Mitä nyt on tekeillä?"
Barbro sävähti hehkuvan punaiseksi. Kas niin, nyt hän kuitenkin oli
ilmaissut ihastuksensa, ja hän _ei ollut_ tehnyt sitä hienosti eikä
kiltisti. Senvuoksi hän sanoikin erittäin säveällä ja hyvin hiljaisella
äänellä:
"Minä saan matkustaa kotiin kolmen viikon päästä, ja vaikka olen
viihtynyt täällä mainion hyvin, niin on kuitenkin oikein hauska päästä
isän, siskojen ja toverien pariin."
"Sen kyllä ymmärrän", myönsi Sara-täti, "mutta vahinko vain, että
Barbro on niin vähän oppinut. Se ei ainakaan ole minun vikani."
"Ei tietystikään! Jos minulla olisi ollut vähänkin taipumusta, niin
minusta olisi täällä tullut paksu keittokirja, ja silloin olisin
kelvannut vaikka minkä vanhan, sairastelevan syömärin ruoanlaittajaksi,
mutta eikö täti usko, että oppi voi jäädä minuun kypsymään ihaniksi
tulevaisuuden hedelmiksi?"
Säteilevät,siniset tytönsilmät välkkyivät kuin kokonainen kimppu
auringonsäteitä vakavaa, harmahtavaa papinrouvaa kohden, jonka tukka,
hipiä ja puku, jopa luonnonlaatukin olivat samanväriset.
"Siitä minulla ei ole mitään toivoa", vastasi Sara-täti aivan kuin
kirjasta lukien, "mutta saattaa olla, että sallimus voi keksiä sinulle
jotakin muuta hyödyllistä tehtävää".
"Niin, Sara-täti, mustilla lampailla on aina eriskummaisuuden arvo.
Ja kun joku oikukas olento kyllästyy virheettömiin valkoisiin, niin
ehkäpä hän sitten vilkaisee hyväntahtoisesti minun puoleeni. Kaikkein
edesvastuuttominta lienee naimisiinmeno, niin että se kai on minun
ainoa pelastukseni."
Sara-tädin kuihtuneille kasvoille nousi ankaran paheksuva ilme.
"Sinä puhut puuta heinää, lapsi. Ei mikään naisen kutsumus ole suurempi
ja tärkeämpi kuin olla hyvä puoliso."
"Hohhoo ja-jaa", naurahti Barbro parantumattoman vallattomasti, "siinä
meni sekin mustan lampaan tulevaisuudentoive. Rakas Sara-täti, silloin
on parasta, että pyhitän sieluni porkkanahillokkeen keittoon osatakseni
edes jotakin."
"Ei se ainakaan haittaisi", vakuutti rouva Granlund järkähtämättömän
tyynesti.
"Aion tästä lähteä Enok-setää vastaan. Hänellä on kai paljon kantamista
kylältä -- onnellisten vanhempien antamia lahjoja. Oikein käy sääliksi,
kun hän saa yksinään retuuttaa puolta tusinaa poronjuustoa ja lisäksi
ehkä karhunpaistia. Täytyy muistaa, Sara-täti, että hänen oikeassa
käsivarressaan on leini."
Rouva Granlund vain pudisti päätään ja huokasi raskaasti. Nykyisessä
mielentilassaan Barbro ei kuitenkaan paljoa välittänyt, millä tavoin
hänelle lähtölupa annettiin, vaan lensi sisälle hakemaan hattuaan ja
sitten takaisin ulos.
Hän oli kulkenut tuon tien metsän halki ja ketojen poikki lukemattomia
kertoja, poiminut kevään ja kesän kukkia rantanotkosta ja nähnyt
lumivyöryjen, jotka auringon lämpö oli irroittanut, luisuvan pitkin
rinnettä, kunnes ne heittäen kaiken arvokkuutensa roiskahtivat
hillittömästi viimeiseltä jyrkänteeltä alas ja musertuivat rosoisiin
kalliopaasiin.
Hän oli opastanut eksyneitä matkailijoita oikealle tielle ja
vaeltanut täällä Lailan ja Silokin parissa, jotka aluksi olivat
ymmärtäneet häntä yhtä vähän kuin hän heitä. Tänään hän ei ollut
halukas olemaan kenenkään oppaana eikä hän myöskään tahtonut kuunnella
tunturitoveriensa haparoivaa ja hitaanpuoleista keskustelua. He eivät
kuitenkaan ymmärtäneet, että hänestä oli suuri ilo lähteä tältä
seudulta, missä heidän mielipiteensä mukaan ei puuttunut mitään
viihdyttävän elämän edellytyksiä.
Erään matkailijan hän kuitenkin kohtasi. Tämä oli nuori mies, jolla oli
reppu selässä ja ylioppilaslakki päässä. Hän kysyi tietä kylään.
"Kääntykää takaisin ja seuratkaa minua, niin pääsette sinne", selitti
Barbro kuivahkosti. Hän ei tahtonut, että matkailija häiritsisi hänen
ajatuksiaan.
Mutta onhan selvää, että kun kaksi nuorta ihmistä kulkee rinnakkain
kapealla tiellä, heidän täytyy sanoa toisilleen jotakin. Ja Barbro se
muuten aloitti puheen. Hän osoitti seuralaiselleen erästä jäätikköä,
joka välkkyi kaukana ruusunhohteisessa auringonpaisteessa.
"Ette ole norrlantilainen", sanoi nuori mies.
"En olekaan, olen Länsi-Ruotsista, vaikka olen asunut täällä pari
vuotta. Mutta nyt saan lähteä kotiin."
"Sepä ihmeellisen hauska sattuma. Mitähän, jos osuisimme
matkatovereiksi? Jollen erehdy, olemme teidän kielimurteestanne
päättäen samasta kaupungista."
"Hyi, sen kyllä kuulee; huomasin sen heti", selitti Barbro
vilpittömästi. "Tuskin lienee toista murretta, jonka niin helposti
tuntee, mutta minä luulin sen jo jonkun verran karisseen puheestani."
"Samaa minäkin olen luullut itsestäni", nauroi nuori mies, "mutta tuon
murteen laita on niinkuin seebran viirujen, joista aapiskirja opettaa,
etteivät ne milloinkaan lähde pois. Olen sille kuitenkin tällä kertaa
kiitollinen. Oli hyvin hauska tavata joku ihminen tässä erämaassa."
"Vieläkös mitä, ei täällä ole niin harvassa ihmisiä, olette varmaankin
eksynyt oikealta suunnalta. Eikö teillä ole karttaa tai kompassia, kun
ette osaa edes kylään?"
"Älkää pilkatko, neiti! Karttani jäi erääseen autiokotaan, jossa vietin
viime yön, ja kompassi unohtui Jellivaaran hotelliin."
"Meillä on muutamia kosketuskohtia", nauroi Barbro. "On virkistävää
kuulla kerran muidenkin huolimattomuudesta. Saatte uskoa, että minun
huolimattomuuttani märehditään aamusta iltaan."
"Nielaistaan se nyt sitten lopullisesti. Asiasta toiseen, sallitteko,
että sanon, kuka ja mikä minä olen? Me ruotsalaiset esittelemme
mielellämme itsemme."
"Niin, ja sitten on koko runollisuus tipotiessään."
"Olisiko teistä sitten erinomaisen runollista, jos sattuisimme
vastakkain oman kaupunkimme kadulla ensi talvena, ja te ajattelisitte:
tuo on se, jonka tapasin tuntureilla. En tiedä, mikä hänen nimensä on,
mutta hutilus oli, kun karttansa ja kompassinsa unohti."
"Ei ole ensinkään varmaa, että osumme vastakkain. Kaupunki ei ole
niinkään pieni. Yhtä luultavaa on, että tämä jää vain erämaan
seikkailuksi. Kohdattiin vain ja sitten hyvästi. Nyt te jo osaatte
mennä, minä käännyn takaisin. Näen Enok-sedän -- pastori Granlundin --
tulevan tuolla. Minun on mentävä häntä vastaan."
"Mutta jos joudumme samaan junaan, ettekö silloin tahdo minua tuntea,
neiti?"
"Kyllä, miks'ei!" Barbro nyökäytti päätään toverillisesti. "Sanokaamme
_au revoir_."
Kohta tämän jälkeen Barbro huusi:
"Enok-setä, hohoi!"
Ylioppilas oivalsi, ettei tyttö piitannut hänestä sen enempää. Kohtaus
oli hänen mielestään aika virkistävä, ei siksi, että neiti olisi ollut
erikoisen näköinen tai muuten viehättävä, mutta hänen käytöksensä
oli reipas ja luonnollinen eikä hän välittänyt keimailla kauniilla
silmillään enemmän kuin sanoa mitään "purevaakaan", kuten muut tytöt.
Hän olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että tuo tyttö oli Barbro Berting,
joka oli paljon kujeillut koulussa ja jota Harald Witt oli yhteen
aikaan hakkaillut. Hänethän oli lähetetty pois kotoaan, kun pappa
Berting oli kyllästynyt hänen juonitteluunsa, kuten Inga Rolander oli
kertonut. Nyt hän ei ollut ensinkään juonittelevan näköinen, mutta
tuskinpa sellainenkaan, kuin tukkukauppias toivoi. Hänessä oli liian
paljon lennokkuutta soveltuakseen Bertingin taloon. Hän sanoi itseään
hutiloksi -- se ei ole miellyttävä ominaisuus tytössä!
* * * * *
Illalla Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:
28/8. Tapauksista rikas ja suloinen päivä. Ensin isän kirje, joka
sai minut iloiseksi ja sitten pahoilleni ja sitten taas iloiseksi.
Sitten ylioppilas. Saattaa olla hyvä, että merkitsen muistiin hänen
ulkomuotonsa, jos sattuisimme tapaamaan. On aika jännittävää muistella
sitä sitten, kun haukotuspäivät tulevat. Minä ja'an ajan:
Punaisiin päiviin = iloisiin ja sisällysrikkaisiin.
Sinisiin päiviin = uutteran työn varsinaisiin päiviin.
Haukotuspäiviin = ikäviin, tyhjiin ja pitkiin.
Ei mutta, nytpä unohdan kirjoittaa ylioppilaasta. Hän oli notkea ja
sorearyhtinen, jalat suorat ja niska hirveän hauska. Tukka oli ruskea
ja lyhyeksi leikattu. Kasvot parahultaisen kokoiset ja nenä juuri
semmoinen kaartuva, jota en ikinä osannut piirustaa koulussa, vaikka
kuinka olisin tuijottanut 'Nuoren roomalaisen' mallipäätä. Suu kyllä
kehittyy edukseen, kun viikset kasvavat. Se on leveähkö. Silmät --
niin, niitäpä en muistakaan, vaikka ne eivät olekaan vähäpätöinen
tuntomerkki.
Se johtuukin siitä, että tunnen vain harvoja poikia" -- hän veti
paksun viivan viimeisen sanan yli ja kirjoitti sen sijaan -- "herroja.
Ne ovat Harald Witt, mutta hän on Karlberg-opistossa, ja Gunnar
Örn kauppaopistossa ja Holger Boye, joka lueksii Lundissa. Hän on
lähettänyt minulle terveisiä Elsan kautta, mutt'ei ole kirjoittanut
kertaakaan.
Barbro laski kynän lepäämään ja katsoi nyrein mielin kirjaan. Mitä
roskaa hän oli taas töhertänyt! Hänen päiväkirjansa, josta tietysti
piti tulla siistin asun ja lennokkaiden ajatusten näyte -- niin hän oli
päättänyt -- olikin itse asiassa surkean sekasotkun temmellystanner,
jossa vilisi mustetahroja, pyyhittyjä kohtia, vinoja rivejä, hutiloiden
kirjoitettuja säkeistöjä, hät'hätää kyhättyjä mietteitä ja hajanaisia
ajatuksia. Kesken kaiken töksähti esiin selostus kermakaramelleista ja
penikkataudin oireista. Barbro näet odotteli vahvasti saavansa Vahdin
perillisen mukaansa kotiin.
Hän kastoi kynän uudelleen ja päätti kirjoittaa jotakin järkevää, koska
tämä päivä tavallaan aloitti uuden vaiheen hänen elämässään. Tyhjälle,
valkealle lehdelle hän siis kirjoitti:
"Barbro, sinä Bertingin huonekunnan tyhmin, laiskin ja epäonnistunein
jälkeläinen, paranna itsesi. Sano itsellesi: 'minä tahdon' -- ei, se ei
auta. Keksi jotakin muuta. 'Uppåt och framåt' [Ylöspäin ja eteenpäin.
Suom.], se olkoon valiolauselmani."
Hän viskasi kynän pois, sillä äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi
aate. Hän piirtää käsivarteensa U:n ja F:n. Erään merimiehenkin hän
oli nähnyt piirtävän sillä tavoin nimikirjaimensa. Barbro kärsi kivun
kuin spartalainen tehdessään tämän suurtyön ja raapiessaan ihonsa rikki
syövyttääkseen käsivarteensa nuo pienet, epäselvät kirjaimet avuksi ja
opiksi itselleen hädän hetkenä.
Ei ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt neuvoa; isän puoleen hän ei
tohtinut kääntyä, jos oli tehnyt jotakin hassua, ja vielä vähemmin
Ulla-tädin puoleen. Birgit asui Tukholmassa, ja hänellä oli työtä
omissa oloissaan. Vanha isoäiti Skoonessa oli ainoa, mutta sill'aikaa
kuin kirje ehtii kulkea edestakaisin, saattoi Barbro tehdä monia
tyhmyyksiä, kun sille päälle sattui. Huu, kuinka hän katui myöhemmin
-- hän tunsi olevansa aivan kuin pimeänarka, joka ei löydä tietä
päivänvaloon.
II.
SYNTYMÄPÄIVÄ.
Barbrosta oli tosiaankin aika noloa jäädä ihan ilman matkaseikkailuja,
joita olisi voinut kerroskella tai kätkeä mieleensä kallisarvoisena
muistona. Hän oli näet odottanut hyvin paljon pitkästä, omintakeisesta
matkasta. Mutta ei näkynyt edes ylioppilasta. Jonkun verran puuhaa
ja pientä haittaa oli kolmen viikon vanhasta Vahti-penikasta. Se
oli saanut isänsä nimen ja valkean turkin. Naisten osastossa ei
ensin kukaan ollut tietävinäänkään tästä huonosti kasvatetusta pikku
herrasta, mutta vähitellen se sitten voitti puolelleen sekä vanhojen
että nuorten sydämet, ja Barbro pääsi matkustajien suureen suosioon
sirkeän penikan vuoksi, joka muiden pikkulasten tavoin enimmäkseen
veteli unia.
Ulla-täti ei tietystikään lausunut helliä sanoja Vahdille
tervetuliaisiksi. Mutta Aina ilmaisi heti hyväksyvän kantansa; ja
silloin oli myös isän suosio saavutettu. Seuraavana päivänä tulonsa
jälkeen Barbro täytti seitsemäntoista vuotta.
Hän sai kauniin syntymäpäiväpöydän ja paljon lahjoja. Isä antoi hänelle
antiikkisen teekaluston ja kullatusta hopeasta tehdyn sokeriastian
sekä isänmaallisen historiateoksen. Ulla-tädin lahja ei ollut niin
mieleinen. Tämä oli tilannut puoli tusinaa aimo keittiöesiliinoja
ja niiden lisäksi pieniä valkeita myssyjä, joiden piti olla tukan
kaunistuksena ruoanlaitossa.
Birgit oli lähettänyt Babille oman ja pikku tyttönsä valokuvan. Sen
mukana seurasi kokonainen albumi amatööri-valokuvia tästä pikku
esikoisesta, kokoelma, joka olisi ollut mielenkiintoisempi ylpeälle
äidille kuin seitsentoistavuotiaalle tädille. Tämä suvaitsikin mutista
kolmannentoista kuvan jälkeen:
"Ei, nyt en jaksa enää katsella sinua, paksua palleroa!"
Elsa, joka ei vielä ollut matkustanut Lundiin, oli lyöttäytynyt yhteen
Ainan kanssa ja ostanut syntymäpäivälapselle marmorisen veistokuvan.
Barbro sai heti tietää Ainalta, paljonko se oli maksanut. He olivat
saaneet sen huokealla, sillä marmorissa oli pieni vika. Aina oli hyvin
tyytyväinen, kun oli havainnut sen ja tehnyt hyvät kaupat. Hän ei olisi
voinut antaa milloinkaan itselleen anteeksi, jos olisi maksanut saman
hinnan virheellisestä Psykestä kuin virheettömästä.
Tukkukauppias Berting piti seitsentoistavuotiaan kunniaksi suuret
päivälliset, mutta hän ei kutsunut niille nuorta väkeä. Talon
seurapiiriin kuului enimmäkseen lapsettomia perheitä tahi iäkkäitä
poikamiehiä. Ja tällaiset sedät eivät olleet Bertingin tyttöjen
suosikkeja. He eivät osanneet milloinkaan keskustella mistään muusta
kuin "liikkeen" asioista. Ja kun heitä oli useampia, sanoivat tytöt
heitä siitä syystä "ikiliikkujiksi".
Sonja Thomas oli ainoa vieras, jonka Barbro otti vastaan rajun
ihastuneesti. Sekä Sonja että hänen ruusunsa saivat riemuitsevan
syleilyn.
"Vai niin, vai olet sinä nyt tuon näköinen, pikku tunturihiiri", sanoi
Sonja, ja Barbro huomasi heti, että hänen äänensävynsä oli kypsynyt ja
kehittynyt.
"Mitä merkitsee olla 'tuon' näköinen?" kysyi Barbro nauraen. "Olen
puolta päätä pitempi kuin sinä, pieni paapero."
"Pieni, mutta pirteä, Babi! -- Sinä olet pulskistunut, jos sanon
suoraan. Minusta on suuri nautinto näytellä sinua meidän joukolle."
Päivälliset olivat hyvin ikävät, ja Barbro huomasi surukseen, että
kodin jäykänlainen, painostava mieliala oli pysynyt entisellään.
Ruokapöydän huolittelu ja astiat sekä monet ruokalajit vaikuttivat
häneen sen sijaan aivan toisella tavoin kuin ennen hänen kotoa lähtöään.
Ennen hän ei ollut ajatellut, että he olivat rikkaita Bertingejä,
mutta kun hän nyt vertasi sitä suurta komeutta, mikä kotona vallitsi,
tunturien köyhään pappilaan, niin hän ihmetteli, ettei siellä
ollut kaivannut kaikkea sitä ylellisyyttä, mihin oli tottunut aina
lapsuudestaan saakka.
Vaikka talon tyttäret nyt olivat nuoria naisia -- Aina oli kesällä
käynyt rippikoulun --, tuntui heissä kuitenkin olevan sitä arkuutta,
mihin Ulla-tädin jankutus ja isän jurous jokapäiväisessä elämässä oli
heidät totuttanut. Sonja sen sijaan ei salannut viehkeätä, pulppuilevaa
eloisuuttaan. Hän, joka oli vanhempiensa jumaloima ainoa lapsi, oli
saanut vapaasti kehittyä ihastuttavan vallattomaksi, ja hänen pieni,
kaunis päänsä ja siromuotoiset pikku kätensä liikkuivat myötäänsä.
Punaisten huulien lomista välkkyi tasainen valkea hammasrivi. Ylähuuli
oli lapsellisen lyhyt ja pehmeästi kaartuva.
Barbro ei voinut katsella häntä kyllikseen. Hänen herkästi syttyvässä
sydämessään paloi ihmettely ja ihailu, ja Sonjahan oli ollut aina hänen
ihanteensa.
Pitkistä, kuivista puheista sai myös päivän sankaritar osansa. Hänelle
piti puheen isä, joka oli nähtävästi halunnut sovitella sanottavansa
leikilliseen muotoon. Mutta hän oli tätä ennen puhunut jo kahdelle
seitsemäntoistavuotiaalle, ja kun hän ei ollut mikään kaunopuhuja,
tuntuivat sanat hieman kuluneilta ja mauttomilta.
Vasta kun tytöt neljän kesken menivät Barbron huoneeseen ja asettuivat
mukavasti istumaan ison makeismaljakon ympärille, kävi mieliala
rattoisaksi ja iloiseksi.
He olivat ehtineet istua vain vähän aikaa, kun koputettiin oveen.
Sisäkkö toi tukun sähkösanomia.
Barbro sävähti tulipunaiseksi. Sähkösanomia hänelle -- käsittämättömän,
rajattoman ihanaa, että niin monet olivat muistaneet häntä. Hän
katseli noita siniharmaita papereja, pari loistosähkösanomaa oli totta
totisesti myöskin.
Sonja tarjoutui mielellään lukemaan ne ja iski samassa salavihkaa
silmää Elsalle ja Ainalle. Nämä hymähtivät. Oli mainion hassua
nähdä Barbron ihastuneita kasvoja. Tytöt olivat näet yksissä tuumin
sepittäneet sähkösanomat. Aina oli ne kirjoittanut koneella. Lomakkeet
oli hankkinut Sonja. Hänellä oli aina keinonsa saada toiveensa
toteutumaan.
"Herranen aika, onpas vanha 'Köntyskin' muistanut sinua", nauroi Sonja,
"et kai ole unohtanut mainiota ruotsinkielen opettajaasi, Babi?"
"Enhän toki! Mutta millä minä olen sen ansainnut..."
"Synnintunnustus myöhemmin -- nyt sähkösanomat. Kuulkaamme!
"Onnistu elämästäs laatimaan aine,
jaoitus muodosta tarkkaan ja huolella vainen.
Mieleesi kiel'opin säännöt ja puhtaus paina,
mi sepitelmän tärkeä puoli on aina.
Fil. lisensiaatti Emma Holback."
"Kirjoittaako hän runoja?" ihmetteli Barbro mitään aavistamatta. "Sitä
en olisi ikinä uskonut 'Köntyksestä'."
Aina tirskahti, mutta Sonja vilkaisi häneen varoittavasti ja sanoi:
"Kaikki tekevät sillä tapaa sähkösanomissa, _kleine Geburtstagsblume!_"
"Jatka", kehoitti Elsa.
"Tämäpä on lyhyt ja selvä", sanoi Sonja silmäiltyään seuraavaa
sähkösanomaa:
"Seitsemäntoistahan ei oo Mimerin kaivo, toki lie talttunut
kielesi raivo.
Tuulonen ja Sulonen."
"Sitä eivät Rothin neidit ole kirjoittaneet", kivahti Barbro. "Joku on
sen tekaissut".
"Johan nyt! He ovat kai muistaneet sinun lystikkään koulurunosi", sanoi
Sonja.
"Älä lörpöttele!" Barbro ravisti ystävätärtään. "Minua on aika lailla
hävettänyt ja kaduttanut mokoma häväistysveisu. Oikeastaan on ilkeää,
että kaikista tyhmyyksistä, joita on tehnyt, muistutetaan heti
kotiin tultua. Minua on _kovasti_ kaduttanut. Aivan typerää on ivata
opettajattaria."
"Hirveän sopimatonta", mutisi Aina melkein tukehtumaisillaan. Näöstä
päättäen luuli hänen kamppailevan itkua vastaan. Ainakin kihosi hänen
silmiinsä kyyneliä, mutta hän ei ollut vähääkään vihaisen näköinen.
Sonja pudisti uhkaavasti etusormeaan.
"Kuuntelehan, Bab!"
"Alt lægger for din Fod jeg ned,
mig ruller lille, svær og bred.
Holger Boye."
"Holgerilta!" Barbro vilkastui äkkiä. "En luullut hänen välittävän
minusta hituistakaan. Minkälainen hän on nykyjään, Sonja?"
"Entisellään. Sukkela, paksu, hyvä ja hauska."
"Olisipa somaa tavata häntä. Olen suoraan sanoen ollut siinä uskossa,
että hän on laihtunut. Se pukisi häntä. Onhan siellä vielä kaksi
sähkösanomaa, Sonja."
"On, on! Numero yksi!"
"Sieväksi, siivoksi tullos, ja kattilaa, kauhoja käytä,
porkkanan keitossa, leivän paistossa taitosi näytä,
puoliso saaos mieleinen taivahan Herran,
seitsemääntoista kun liittyvi seitsemäntoista taas kerran.
Täti Sara Granlund."
"Höpsis! Ilvettä alusta loppuun", nauroi Barbro. "Yksissä tuumin
sepustettu, sen näen silmistänne."
Sonjan liukasliikkeinen kieli kurkisti uteliaana suusta.
"Ei taida kannattaa kieltää, tytöt, että olemme syntipukkeja, mutta
tämä ei ainakaan ole meidän tekoa, se on syntynyt ilman meidän teräviä
päitämme. Ole hyvä ja katso itse, se on lähetetty oikealla tavalla. Ja
loistosähkösanoma onkin, kuinkas muuten!"
Barbro katsoi epäluuloisesti viimeistä sähkösanomaa, mutta se oli
todellakin oikea, ja hän otti sen hyvin jännittynein mielin.
Siinä oli:
"Eläköön Barbro Berting! _Au revoir_!"
Ei enempää eikä vähempää.
Barbro ajatteli heti, tietämättä itsekään miksi, kotikaupunkinsa
ylioppilasta, jonka oli kohdannut kapealla tunturipolulla ja jota ei
sen koommin ollut nähnyt. Heistä ei ollut tullut matkakumppaneja,
vaikka ylioppilas oli luullut. Barbro oli haeskellut häntä sekä
asemilla että ravintolavaunusta, mutta turhaan.
Tuntui hämärältä, kuinka nuorukainen oli saanut tietää, että tänään
oli hänen syntymäpäivänsä, vaikka olihan se ajateltavissa. Siinä
tapauksessa hän on tietysti vain kujeillut, ja se on oikeastaan
hävytöntä.
Barbro repi sähkösanoman pieniksi palasiksi.
"Paljasta roskaa", sanoi hän, "mutta teitä minä kiitän muista".
"Ahaa, pieniä tunturisalaisuuksia", huomautti Sonja, "sepä hauskaa.
Mikähän ihmeen otus se mahtaa olla, jonka olet tavannut erämaassa?"
"En ole tavannut kerrassaan mitään muuta kuin sääskiä ja sopuleja,
mutta ne eivät ole niin sivistyneitä, että voisivat lähetellä
sähkösanomia. Mutta nyt voisimme tehdä jotakin muuta. Emmekö kirjoita
_bouts-rimés_?"
"Ei, säästä siitä huvista", huusi Aina. "Minä kammoan runoja.
Laskuarvoitukset ovat paljoa hauskempia."
"Ja minä suosin jumalallista laiskuutta", sanoi Sonja, "jota saa
häiritä vain joku tanssiaskel, mutta nyt on minusta parasta, että
heittäydymme suloisen vetelyyden lohtuisaan syliin! Oo, nämä isoäidin
tuolit ovat hurmaavia, kun ne ihan tuhlaavat väljyyttä. Elsa,
tarvitsetko tuota vihreää silkkityynyä?"
"En, ole hyvä, ota! En kaipaa selänpehmikettä. Muuten lähdenkin tästä
laittamaan tavaroitani matkakuntoon. Poju, sinä, joka olet kätevä, saat
tulla minua auttamaan!"
"Kyllä, olkoon menneeksi", mukausi Aina mielellään, "kun kerran on
päässyt uskotun palvelijan asemaan nuoruudesta huolimatta".
Hän nousi hartevana ja suoraselkäisenä. Hänen päänsä kekotti rohkeasti
tanakassa kaulassa. Hiukset valuivat taalalais-miesten tapaan
leikattuina ja pellavankeltaisina otsalle ja poskille. Poju oli omalla
uhallaan leikannut uhkeat palmikkonsa ja kuunnellut Ulla-tädin toruntaa
harvinaisen tyynin mielin, sillä lyhyeksi leikattu tukka miellytti
häntä. Se ei haitannut urheillessa.
"Nyt saan pitää sinut ihan yksin", sanoi Barbro hyvillä mielin
Sonjalle, kun tytöt olivat menneet. "Onpa siitä aikaa, kun saimme
jutella oikein rauhassa. Tiedätkö, minulla ei ole ollut ketään, jolle
olisin voinut keventää sydäntäni. Vaikka eipä minulla ole ollut mitään
kevennettävääkään -- surkeaa!" lisäsi hän.
"Hoo, kyllä kai sitä tulee", lohdutti Sonja. "Äskeinen sähkösanoma
merkitsee, ettet ole ollut aivan ilman elämyksiä. Saat huoleti puhua
minulle, mitä hän oli miehiään."
"En tiedä -- luulen kuitenkin -- vaikka se on tyhmää."
"Sinähän olet niin varovainen, kuin olisit ladattu harvinaisilla
salaisuuksilla. Anna pamahtaa vain, Babi! Pam!"
"Luulen, että sähkösanoma taitaa olla eräältä ylioppilaalta --"
"Pohjanperäläiseltä heilalta!"
"Eikö mitä -- eräältä ylioppilaalta, jonka kerran tapasin."
Sonja vihelsi vallattomasti.
"Mikä hänen nimensä on?"
"En tiedä. Hän on täältä. Ja hän on tietysti sähköttänyt vain
kujeillakseen! 'Eläköön Barbro Berting! _Au revoir_!' Ihan varmaan hän
tahtoo ärsyttää minua, ymmärrätkö?"
"En, niin viisas en ole. Hän ihailee sinun ruskeita kiharoitasi ja
syviä silmiäsi. Tuolla alalla minä olen erikoistuntija. Minulla on
varsin kunnioitettava kokemusvarasto, mutta nyt olen joutunut kiikkiin."
"Oletko -- oletko kihloissa?"
"En, mutta rakastunut -- inhottavasti rakastanut erääseen
tummasilmäiseen kandidaattiin, jolla on ruskea, lyhyeksi leikattu tukka
ja pitkät koivet, roomalainen profiili ja hieman liian leveä suu --"
"Sehän on --" Barbro vaikeni äkkiä ja nielaisi sanat "minun
ylioppilaani".
"Mitä sinä nyt? Sanoinko jotakin sopimatonta?"
"Et suinkaan, en minä sitä tarkoita", puolusteli Barbro. "Asuuko hän
tässä kaupungissa?"
"Asuu, mutta hän matkusti eilen illalla Lundiin.
Hän on reserviluutnatti ja aikoo nyt suorittaa
filosofiankandidaatti-tutkinnon, niin että meistä tulee sivistynyt
pari. Minulla puolestani on näet henkisenä eväänä kunnianarvoisa
Fredinin koulu."
"Onko aivan varmaa, että menette naimisiin?"
"Emme ole vielä päässeet siihen kysymykseen, mutta kai se sekin
joutuu. Oletan, ettei hän henno sammuttaa minun liekehtivää
lempeäni. Toistaiseksi minä huvittelen ja kehitän hyvänpuoleisia
seurusteluavujani. Entä sinä, aiotko ryhtyä johonkin erikoiseen
tulevana talvena? 'Lastenhoitohan' on nyt hirveästi muodissa, ja minun
puolestani saa ollakin."
"Ja minulla on Vahdissa hoitamista. Muuten on tarkoitus sellainen,
että minun on puututtava talouteen. Tuossa näet virkapuvuston." Barbro
osoitti esiliinoja, jotka olivat syntymäpäiväpöydällä.
"Istu ja pala, mikä kauhistus! Babi-parka! Mutta polta pohjaan vahvasti
ja suolaa, niin että kirvelee, silloin pääset mokomasta irti."
"Se olisi ihanaa, mutta jotakin tahtoisin sijaan. Jotakin oikeaa.
Muistatko niitä Goethen säkeitä, joita vanha, rakas johtajattaremme
usein toisteli:
"Immer höher muss ich steigen,
immer weiter muss ich schauen!"
"Muistan. Mihinkä sinä siis tahdot kiivetä ja mitä tähyillä?
Luultavasti parnassolle?"
"En, sinne en kelpaa." Barbro muuttui alakuloiseksi ja loi katseensa
alas. Hänen kaikki kymmenen sormeaan haroivat pöytäliinan ripsuja. "On
aivan nurinkurista, kun ei tiedä miksi ruveta. Pelkkä naimisiinmeno on
niin mitätöntä."
"Niin, varsinkin niin suuresta sielusta kuin sinä olet, Babi!
Minullakin saisi muuten olla halua antautua jollekin alalle --
esimerkiksi näyttelijättäreksi. Olisitpa nähnyt minut viime talvena
Punaisen ristin iltamassa. Minä olin Annana 'Turhantarkassa
veljenpojassa' ja sain paljon kiitosta. Nyt opiskelen lausuntoa ja
plastiikkaa -- huvikseni vain, mutta jollakin kurssillahan täytyy
käydä, vai mitä?"
Barbro ei ollut kahteen vuoteen kuullut tuota virtanaan pulppuilevaa
kielenkerkeyttä, joka oli Sonjan erikoisala, ja se tuntui hänestä
vieraalta. Heidän käydessään koulua oli ollut itsestään selvää, että
välitunnit kuluivat puheluun, jossa sanat ryöppysivät kiireisenä
koskena, mutta nyt tuntui Barbrosta, että Sonja taivutteli kieltään
niin nopeasti, ettei ajatus pysynyt mukana. Hän ei tietänyt, mitä
oikeastaan oli odottanut tältä jutteluhetkellä, mutta jotakin vallan
toista se oli ollut kuin mitä se nyt antoi.
Ja kun ilta päättyi ja hän istui yksinään kirjoituspöydän ääressä,
jolla Sonjan ruusut olivat saaneet kunniasijan, otti hän alakuloisesti
päiväkirjansa aikoen kirjoittaa siihen jotakin.
Syntymäpäivänä oli kyllä ollut hyvin hauska, mutta seitsemäntoista
vuoden täyttäminen ei ollut lainkaan niin merkillistä kuin hän oli
kuvitellut. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut sitä tunnetta, että
nyt hän on niin iloinen, että sydän lennähtää ulos rinnasta. Kaikki
olivat olleet hänelle hyviä ja herttaisia, mutta ihme ja kumma, että
koko syntymäpäiväjuhla tupsahti läjään kuin tyhjä ilmapallo. Oli hyvin
kiittämätöntä ajatella näin. Hän puristi kyynärpäänsä pöytää vasten
ja painoi leuan käsiinsä. Seitsemäntoista vuotta! Se oli kuin satua,
mutta edessä oli pitkä jono arkipäiviä ja taloustoimia! Sinisiä päiviä
ja haukotuspäiviä; punaisia päiviä vilkkui enimmäkseen vain hänen
mielikuvissaan.
III.
KOTI.
"Missä Barbro on?" kaikui Ulla-tädin kärtyisä ääni monta kertaa
päivässä, ja kun nuori "auttaja" oli saanut kokeilla keittiössä ja
liinavaatekaapissa, kävi ääni yhä äreämmäksi, sillä huolimattomamman,
hutilusmaisemman ja muistamattomamman ihmisen kanssa, kuin Barbro oli,
ei Ulla-täti ollut milloinkaan ollut tekemisissä.
Barbro torkkui lieden ääressä, silloin kun hänen olisi ollut
hämmennettävä karamellivanukasta, ja kun hänet pantiin paikkaamaan
liinavaatteita, kävi se päin männikköön -- pistokset olivat kuin
harakanvarpaita -- mitä he olivat oppineet käsityötunneilla koulussa?
Sen olisi Ulla-täti tahtonut tietää.
Birgit oli aina ommellut moitteettomasti. Elsa kutakuinkin, mutt'ei
sentään niin hyvin, että Ulla-täti olisi ollut tyytyväinen. Aina ei
tahtonut ottaa neulaa käteensäkään eikä ottanutkaan. Hänet oli koulussa
vapautettu käsitöistä, mutta Barbro -- hänen, joka oli jo aikaihminen,
olisi pitänyt ymmärtää, miten lieve päärmätään ja jälkipistot tehdään!
"Sinä vasta olet mahdoton, Barbro", oli Ulla-tädin alituinen arvostelu,
ja ehkä se olikin sattuvin, sillä jos Barbro malttoi yhden tunnin,
niin hän jo toisena kadotti kärsivällisyytensä kokonaan ja heitti
kaikki oman onnensa nojaan, mennäkseen kävelemään Sonjan kanssa tai
kävelyttämään rakasta Vahtiaan.
Tukkukauppias oli hyvin kiinni laajoissa liikeasioissaan ja näyttäytyi
vain aterioilla, jolloin hän jatkoi keskusteluaan konttoritehtävistä
Ainan kanssa, joka oli jo perehtynyt moisiin asioihin.
Barbro sitävastoin ei ymmärtänyt mitään noista kauppaa koskevista
sanoista, jotka muodostivat kuin minkäkin salaisen maailman, eikä
isä halunnutkaan totuttaa häntä liikeasioihin. Hän oli päinvastoin
selittänyt, että Barbron oli kuljettava Birgitin jälkiä, ja siten hän
luuli viitoittaneensa Barbron tien aivan selväksi.
Kerran Barbro sai laittaa päivällisaterian omin päin, kun Ulla-täti
tarvitsi keittäjätärtä avukseen säilykkeiden valmistuksessa. Sekä täti
että keittäjätär olivat tietysti neuvoneet, miten kana on paistettava
ja kohomunkit laitettava, mutta kelvollista siitä ei tullut.
"Mikäs tällä ruoalla on tänään?" kysyi tukkukauppias tyytymättömänä,
kun puolipalanutta kana-poloista tarjottiin sellaisen kastikkeen kera,
josta keittäjätär sanoi, ettei hän ota syytä niskoilleen, vaikka mikä
olisi. Ennen hän lähtee pois, vaikka onkin palvellut Bertingin talossa
viisitoista vuotta.
"Barbro tahtoi näyttää, mihin hän kykenee", ärisi Ulla-täti. "Vaikka
olen jo kaksi kuukautta opettanut ja neuvonut, kuinka ruokaa on
laitettava, ei siitä tytöstä tule kalua. Hän on yhtä taitamaton ja
kykenemätön."
"Minä en osaa enkä opi laittamaan ruokaa", virkkoi Barbro harmissaan,
"ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Onhan meillä neljä palvelijatarta."
"Mitä sinä sitten oikeastaan osaat, rakas lapsi?" kysyi herra Berting
tuikeasti. "Minä en ole huomannut, että sinulla olisi selvää taipumusta
mihinkään, eikä käy ollenkaan päinsä, että sinä et tee muuta kuin
vetelehdit."
Barbro ei virkkanut mitään. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Ei
milloinkaan ollut tuntunut hänestä niin kylmältä ja tylyltä kuin
nyt. Niin kauan kuin Birgit oli ollut kotona, oli tämän pehmeä
ja miellyttävä luonne osannut sovittaa ja rohkaista, ja elämä
oli ollut paljoa siedettävämpää. Hän oli aina ollut lämmittävänä
auringonpaisteena, mutta nyt ei paistanut ainoakaan säde varsinkaan
Ulla-tädille ja Barbrolle. Aina oli iloinen ja reipas, mutta oli
harvoin kotona. Aamupäivät hän oli koulussa ja iltapäivällä pelaamassa
golfia ja tennistä.
Päivällistä syötäessä olivat kaikki tuppisuina. Aivan samoin kuin
hänen lapsuutensa aikoina, jolloin ateriat olivat saaneet uhkaavan
painostavan leiman hänen tähtensä, hänen huonojen todistuksiensa,
ajattelemattomien tekojensa tahi hutiloimisensa tähden.
Hän kävi mieleltään yhtä apeaksi kuin entinen pieni, kalpea, hintelä
tyttökin oli ollut, ja kesken apeaa mielialaansa hän tunsi nyt
niinkuin silloinkin järjetöntä kaipausta saada iloita, nauraa niin
sydämellisesti, että ikävyys olisi heittänyt aimo kuperkeikan ja
karannut tiehensä.
Lapsena hän oli kuvitellut mitä ihmeellisimpiä asioita, jotka voisivat
yht'äkkiä keventää mielialan, mutta tällä kertaa hänestä tuntui
painostus niin raskaalta, ettei se voinut hälvetä, ja hän istui
lautasensa ääressä ääneti, mielessä syyttävä tunne. Puuttui vain, että
syksysade olisi yksitoikkoisesti ja valittavasti piessyt ikkunoita.
Ulla-täti huokasi raskaasti kuin marttyyri, ja Barbro arvasi ihan
tarkkaan, mitä hän ajatteli: Ei kukaan olisi voinut tehdä omien
lapsiensa hyväksi enempää kuin hän veljentyttäriensä hyväksi. Hän oli
uhrannut koko elämänsä heidän hyväkseen. Barbro tuumaili äkeissään,
mihin muuhun hän olisi voinut käyttää elämänsä. Eipä tosiaankaan sillä
olisi voinut olla suurta kysyntää, sillä niin kitkerää ja torailevaa se
oli.