herra Knudsen, mutta hänen perillensä ei ole niinkään vaikea päästä,
sillä hän ei ole mikään monimutkainen luonne. -- Mutta se ei kuulu
tähän. Minulla on selvä määräys herra Rönnowilta, ja minä olen hänen
asiamiehensä.
_Knudsen_. Kuulkaa, herra varatuomari! Te toivoisitte herra Rönnowin
valtiopäiville tästä vaalipiiristä.
_Hatting_. Mitä se tähän kuuluu?
_Knudsen_. Teidän toivonne toteutuu, jos te jätätte kouluun
ilmoittamisen huomis-illaksi. Sillä ehdolla minä vapaaehtoisesti
poistun vaalitaistelusta ja jätän sijan herra Rönnowille.
_Hatting_. Sepä merkillinen ehdotus. Minun on mahdotonta ymmärtää, mitä
yhteyttä näillä asioilla on keskenään. Millä tavoin herra Rönnowin
päätös poikansa kouluun panosta koskee valtiopäivämiehen vaalia?
_Knudsen_. Minä pelkään, että se ristiriita, mikä tässä perheessä on
ilmaantunut, on saanut alkunsa vaaliasiasta. Ja minä olen niin suuressa
kiitollisuuden velassa Rönnowin perheelle...
_Hatting_. Vai niin, te väistytte vaimon vuoksi miehen tieltä.
_Knudsen_. Molempain vuoksi, se tietäkää.
_Hatting_. Teidän ehdotuksenne on sangen kaunis, ja kieltämättä se on
minulle hyvin viekoitteleva. Mutta minulla on haltuuni uskottu tehtävä,
joka minun tulee miehenä suorittaa.
_Knudsen_. Tällä kertaa herra Rönnow varmaan on teille kiitollinen, jos
jätätte sen tekemättä.
_Hatting_. Mutta hänellä on suurempi syy kiittää minua, jos sen
toimitan. Nämä asiat eivät kuulu yhteen. Ne ovat kaksi eri asiaa, ja me
emme heitä toista toisen vuoksi. Sekä minulle että herra Rönnowille on
parasta, että suoritamme loppuun, minkä kerran olemme alkaneet.
_Knudsen_. Hylkäättekö siis tarjouksen?
_Hatting_. Jos tahdotte siirtyä herra Rönnowin tieltä muilla ehdoilla,
jotka eivät ole yhtä kohtuuttomia kuin tämä vaatimuksenne, niin
sopiihan asiata ajatella.
_Knudsen_. Muita ehtoja minulla ei ole. Näin ollen minä pyydän, että te
laintuntijana vastaisitte erääseen kysymykseen. Eikö meidän lakimme
myönnä vaimolle mitään oikeutta lapsiin?
_Hatting_, Myöntää tietysti. Laki myöntää äidille hyvinkin paljon
oikeutta, ja jos hän on naimisissa, niin tulee miehen lain mukaan
neuvotella vaimonsa kanssa kaikesta mikä koskee lapsia.
_Knudsen_. Eikö siis aviomies saa lähettää lasta kotoa ilman äidin
suostumusta?
_Hatting_. Ehei, herra Knudsen! Jos tahdotte olla lainsäätäjä, niin
älkää tehkö sellaisia johtopäätöksiä. Laki myöntää naidulle vaimolle
paljon oikeutta, mutta ei mitään kohtuuttomia oikeuksia. Laki käskee
miestä neuvottelemaan vaimon kanssa, mutta se ei pakota häntä
noudattamaan vaimon neuvoa.
_Knudsen_. Sitä ei tässä tarvita. Minä tahtoisin vaan tietää, onko
äidin mielipiteellä mitään merkitystä lapsista päätettäessä.
_Hatting_. Ei, sitä ei sillä ole ennenkuin te tulette ministeriksi.
Mies on kuningas kodissaan. Se on koko yhteiskuntajärjestyksen
kulmakivi. Naiduilla vaimoilla on sen verran päätösvaltaa, kuin heidän
miehensä heille myöntää tai minkä he naisellisen viekkautensa avulla
itselleen hankkivat -- ja sitä he kyllä osaavatkin hyväksensä käyttää.
Hyvästi, herra Knudsen!
(Menee puutarhaan.)
Kymmenes kohtaus.
Knudsen. Eeva. Margrete.
_Eeva_ (avaa hiljaa oven ja katsoo sisälle). Knudsen!
(Eeva ja Margrete tulevat sisälle.)
_Knudsen_. Rouva Rönnow!
_Eeva_. Mitä hän sanoi?
_Knudsen_. Ikävä kyllä, hän ei suostu jättämään asiaa huomiseksi.
Luulin toki, että hän siihen suostuisi, minä koetin ihan viimeistä
keinoa.
_Eeva_. Ettekö puhunut hänen kanssaan tuosta oikeuskysymyksestä?
_Knudsen_. Kyllä me puhuimme siitä vähän, mutta...
_Eeva_. Minulla siis ei ole mitään oikeutta.
(Istuen tuolille painaa päänsä käsiinsä.)
_Margrete_. Ei, nyt sinä et enää meitä petkuta. Kurja se nainen, joka
menee naimisiin!
_Knudsen_. Hiljaa, Margrete! -- Hyvä rouva Rönnow, antakaa vaan
varatuomarin tänäin tehdä, mitä hän on saanut päähänsä, huomenna
erehdys kyllä korjataan. Kunhan vaan itse saatte puhutella miestänne,
niin minä olen varma siitä, että hän muuttaa päätöksensä. Kuule,
Margrete, (kuiskaten) missä Rönnow on?
_Margrete_ (kuiskaten). Holmin luona Ylikartanossa.
_Knudsen_ (kuiskaten). Minä otan heti hevosen ja lähden häntä hakemaan.
Minä olen varma siitä, että hän tulee kotiin. Koeta sinä sillä aikaa
rauhoittaa rouvaa -- älä kiihota hänen mieltään!
_Margrete_ (tylysti). Minä en toivo suuria sinun puuhistasi. Minä en
osaa valehdella, en voi tuutia häntä uneen, kun hänen silmänsä kerran
ovat avautuneet.
_Knudsen_ (entiseen tapaansa). Margrete kulta! Kaikki kääntyy vielä
parhain päin.
_Margrete_. Ei milloinkaan niillä keinoin, joihin sinä turvaat. Minä
niin katkerasti kadun sitä, mitä sinulle myönsin. Minä olin hetkisen
sokeana, mutta nyt minä en milloinkaan mene naimisiin.
_Knudsen_ (lähenee Eevaa). Minä poistun hetkeksi. Mutta ennen lähtöäni
pyytäisin, ettette loisi aivan suurta huomiota siihen, mitä Margrete
sanoo, sillä hänen sydämmessään on tuo sairas kohta.
_Eeva_. Ei, hän on ainoa meidän joukossamme, joka on terve. Hän oli
valveilla silloin, kuin minä vielä näin unta.
_Knudsen_. Menkää huoneeseenne, hyvä rouva, ja lukekaa hetkinen jotain
kirjaa, tahi pankaa vähäksi aikaa lepäämään. Minä saavun heti, ja minä
lupaan että...
_Eeva_. Kiitoksia paljon, Knudsen, hyväntahtoisuudestanne! Mutta
minulla ei enään ole mitään toivottavaa. (Knudsen menee ulos eteisen
ovesta.) Minä puhuttelen vielä kerran varatuomaria. Margrete, tahdotko
pitää vähän silmällä Haraldia?
(Margrete menee puutarhaan.)
Yhdestoista kohtaus,
Eeva. Hatting.
_Eeva_ (ovella). Herra varatuomari!
_Hatting_ (tulee). Millä saatan teitä palvella, arvoisa rouva?
_Eeva_ (koettaa puhua tyynesti). Isällä on siis oikeus ottaa lapset
kotoa ja panna heidät...
_Hatting_. Ja panna heidät kouluun, -- o-on, kyllä asia on niin.
_Eeva_. Ja panna heidät vierasten ihmisten luokse asumaan, äidin
vastalauseesta huolimatta?
_Hatting_. On kyllä, laki on siinä selvää selvempi.
_Eeva_. Mistä ijästä alkaen hänellä on se oikeus?
_Hatting_. Mitä tarkotatte?
_Eeva_. Kuinka vanha lapsen tulee olla silloin, kuin isä saa sen
oikeuden? Ei suinkaan hän saa ottaa rintalasta äidin sylistä ja sitoa
sitä vieraan vaimon rinnoille, joka on peninkulmien päässä?
_Hatting_. Sellaista ei kukaan isä tietysti yritäkään, jos lapsi kerran
saapi hyvän hoidon hänen omassa kodissaan.
_Eeva_. Mutta jos isä tahtoo, jos sellainen oikku juolahtaa hänen
mieleensä, eikö äiti saa sitä estää?
_Hatting_. Kuinka se olisi mahdollista?
_Eeva_. Ja te ette pidä sitä vääränä?
_Hatting_. Tässä maailmassa tapahtuu niin paljon vääryyttä, jota laki
ei voi estää eikä rangaista. Jos esim. vaimo kiusaa miehensä
kuoliaaksi...
_Eeva_. Niinkuin ei muka mies voisi kiduttaa vaimoansa kuoliaaksi!
Mutta eihän laki tunnusta vaimoa edes ihmiseksikään.
_Hatting_. Te erehdytte, hyvä rouva, laki asettaa vaimon hyvin
korkealle. Se luottaa hänen sanaansa niinkuin Jumalan sanaan. -- Onhan
helppo tietää, kuka on lapsen äiti, mutta isästä ei yksikään ihminen
saa selkoa, ellei äiti sitä ilmoita. Laki luottaa hänen sanaansa. Isän
oikeus riippuu kokonaan äidin sanasta.
_Eeva_. Orjan sanasta.
_Hatting_. Hän ei ole mikään orja, hän on alamainen. Siksi hän on
omasta vapaasta tahdostaan antautunut. Kuka käski hänen mennä
avioliittoon?
_Eeva_. Miksi ette ole milloinkaan sanoneet meille sanaakaan
siitä? Miksi olette korein sanoin viekotelleet meitä luopumaan
ihmisoikeudestamme? (kiivaasti). Vastatkaa! miksi olette sen tehneet!
_Hatting_. Teidän oma syynne on, jos ette ole sitä tietänyt. Sellainen
on avioliitto ollut maailman alusta, ja sellaisena sen täytyy pysyä, ja
se teille kyllä sanottiin silloin, kuin te siihen liittoon menitte.
_Eeva_. Minulleko? Ei milloinkaan!
_Hatting_. Eikö pappi teille hääpäivänänne sanonut, että teidän
"tahtonne pitää miehenne ala annettu oleman?"
_Eeva_. Minä olen ollut hänelle alamainen, alamainen rakkaudessa, sillä
siitä tässä on kysymys, ei muusta. Minä olen uskonut hänelle elämäni,
enkä ole tahtonut pitää mitään itselläni. Minä en ole milloinkaan
tahtonut hallita, aina minä olen palvellut häntä ja lastani kaikesta
voimastani. Ellei se ole ollut kylläksi, niin minä kumminkin tiedän,
että minulla on ollut vilpitön tahto tukea häntä kaikessa. -- Olen
tahtonut olla hänen uskollinen auttajansa.
_Hatting_. Se on kyllä kaunista, mutta kun vihkimäluvussa sanotaan,
että vaimon tahto pitää "miehen ala annettu oleman", niin se ei
merkitse, että vaimon tulee olla miehensä "auttaja" -- hänen tulee olla
"alamainen".
_Eeva_ (jäykästi). Kiitoksia hyvästä opetuksesta! Se riittää jo.
_Hatting_. Olen käytettävänänne, milloin vaan tahdotte, arvoisa rouva.
(Menee.)
Kahdestoista kohtaus.
Eeva. Margrete.
_Eeva_ (seisoo hetken mietteissään. Margrete tulee). Minä olen orja!
(Heittäytyy hänen syliinsä).
_Margrete_. Rouva kulta, rakas rouva, älkää itkekö noin. Älkää olko
noin toivoton! Knudsen on luvannut auttaa. Hän lähti herra Rönnowin
luokse.
_Eeva_. Ei siitä ole apua.
_Margrete_. Onhan toki, jos hän peräyttää aikeensa.
_Eeva_. Ei siitä ole apua. Ei mikään auta silloin, kuin ihminen on
turvattomana toisen käsissä... Harald ei ole ainoa, jonka minä kadotan
ainiaaksi... Jos minulle nyt syntyisi toinen...
_Margrete_. Lapsi! Niinkö, rouva? -- Luuletteko...
_Eeva_. Minä tiedän sen... olen nyt tullut varmuuteen siitä ja olisin
juuri tänäin tahtonut ilmoittaa sen miehelleni. Lapsi raukkani, sinut
riistetään äidin sylistä!
(Itkee, pää Margreten olalla).
_Margrete_. Kyllä kaikki kääntyy taas hyväksi.
_Eeva_. Ei koskaan, ei tässä elämässä. -- Et usko, kuinka iloiseksi
minä tulin siitä mitä havaitsin. Meillä oli ennen Harald poikaamme
kaksi pienokaista. Ne otti meiltä Hän, joka riistää meiltä
rakkahimpamme sulasta rakkaudesta... ja minä ikävöitsin Rönnowia niin
hartaasti saadakseni ilmoittaa hänelle uutisen. Meidän välillämme oli
ollut hiukan erimielisyyttä, mutta se ei ollut vaarallista, sillä
tiesihän mieheni, että minä tarkoitin hänen parastaan. Mutta sillaikaa
kuin minä kaihomielin häntä odottaisin, vehkeili hän minua vastaan ja
lähetti tämän pyövelin...
_Margrete_. Rouva, lähettäväthän monet hellät vanhemmat lapsensa
kaupunkiin kouluun.
_Eeva_. Niin kyllä, silloin kuin se on heidän mielestään eduksi
lapselle tai kun he eivät muulla tavoin voi hankkia hänelle opetusta.
Mutta me olemme varakkaita, ja minä tiedän, että Harald on liian pieni
joutuakseen pois kotoa. Minä tiedän, että tässä tehdään lapselle
vääryyttä. Eikö ole kauheaa, ettei äidillä, joka sen käsittää, ole
oikeutettu suojella lastansa?
_Margrete_. Ehkä herra Rönnow tahtoo...
_Eeva_. Jos minä puhuin liian rohkeasti, niin Rönnow itse on siihen
syypää. Hän itse on nämät yksitoista vuotta opettanut minua pitämään
itseäni hänen vertaisenaan. Mutta se oli väärin -- se oli verinen
vääryys minua kohtaan. Naimisiin mennessämme minä olin nuori ja hento,
silloin hän varmaankin olisi voinut taivuttaa minut alamaisekseen,
mutta hän on antanut minun vapaudessa kasvaa ihmiseksi -- ja nyt
minusta tahdotaan yht'äkkiä tehdä Griseldis... Ei, minä en voi!
_Margrete_. Ei -- se ei saa tapahtua!
_Eeva_. Nyt hän ottaa minun ainoan lapseni, ja kun tuo toinen syntyy,
silloin täytyy minun taas sanoa: minä ja minun lapseni, me olemme sinun
omiasi, tee meille mitäs tahdot.
_Margrete_. Ei, rouva, sitä te ette tule sanomaan.
_Eeva_. Minä en voi sanoa niin... minä en saata sitä koskaan oppia. Hän
on itse tehnyt sen minulle mahdottomaksi. Sano, Margrete, olenko minä
elinijäkseni myöty? Enkö voi koskaan päästä vapaaksi? Mitä sinä tekisit
minun sijassani?
_Margrete_. Mitä minä tekisin, se on eri asia. Sitä te ette voi.
_Eeva_. Voin kyllä! Minä voin mitä tahansa. -- Sano mitä sinä tekisit.
_Margrete_. Minä luulen... minä tiedän, etten voisi olla täällä
päivääkään tämän jälkeen. Minä pakenisin!
_Eeva_. Pakenisit?
_Margrete_. Pakenisin lapseni kanssa -- rientäisin kauas pois, etsisin
rauhaisan paikan. Siihen minä asettuisin lapsineni, eläisin siinä ja
tekisin työtä lapseni hyväksi.
_Eeva_. Työtä -- ah, se on parasta.
_Margrete_. Jos te lähdette, niin minä tulen mukaan. Me pitäisimme
yhdessä huolen Haraldista -- ja siitä toisesta -- ja siihen me kyllä
pystymme, sillä minä olen taitava ompelija ja minulla on hyvä
ompelukone. Ja minä olen tottunut monenlaiseen työhön, ja olen tehnyt
kovaa työtä. Onpa minulla vähän rahaakin säästössä.
_Eeva_. Kiitos, Margrete, -- sinä olet minun ainoa ystäväni! Me
mietimme asiaa huomiseksi.
_Margrete_. Silloin se on myöhäistä.
_Eeva_. Myöhäistäkö?
_Margrete_. Kun minä kävin puutarhassa Haraldia etsimässä, niin minä
kuulin hänen juttelevan rouva Hattingin kanssa. Rouva Hatting kysyi
minulta, joko olimme panneet hänen vaatteensa matkalaukkuun.
_Eeva_. Kenenkä vaatteet?
_Margrete_. Haraldin. Hän sanoi, että Haraldin oli määrä lähteä heidän
kanssaan kaupunkiin.
_Eeva_. Tänä iltanako?
_Margrete_. Niin, jotta hän ennättäisi hyvissä ajoin aamulla
tutkintoon. Niin oli herra Rönnow määrännyt. Kyllä kai se on kirjeessä.
_Eeva_. Kirjeessä -- ei! -- Mutta lienenkö minä edes lukenut kirjeen
loppuun? (ottaa kirjeen esille.) "Oma rakas" -- valhettelija!... "Minä
olen pannut hänet täyshoitoon Hattingille; siellä hänen on hyvä olla.
Hän saa seurata tänä iltana Hattingin herrasväkeä kaupunkiin
ennättääkseen hyvissä ajoin huomisaamuna kouluun. Sinun" -- Margrete,
kutsu Harald sisään, meidän täytyy heti rientää pois.
_Margrete_. Hän on juuri portaitten edessä. Harald!
Kolmastoista kohtaus.
Eeva. Margrete. Harald (puutarhasta).
_Harald_ (ovessa). Äiti kulta!
_Eeva_. Oma pikku poikani, tule äidin luo (syleilee lasta). Onko sinun
takkisi eteisessä?
_Harald_. On, äiti, minä olin juuri menossa sitä hakemaan. Minähän
pääsen tänäin kaupunkiin.
_Eeva_. Mistä sinä sen tiedät?
_Harald_. Rouva tuolla ulkona sanoi, että isä lähettää minut hänen
kotiinsa jo tänä iltana.
_Eeva_. Sanoiko hän?
_Harald_. Sanoi. Se on oikein kiltti rouva. Äiti, minä juoksen hakemaan
takkini.
_Eeva_. Tahdotko mennä pois äidin luota?
_Harald_. Minä tulen takaisin huomenna, kun tutkinto on ohitse. Mutta
sitten minä taas menen hänen luokseen ensi viikolla, kun koulu alkaa.
Ja hän sanoo, että siellä on niin hauskaa, siellä on paljon iloisia
poikia, ja me leikimme aina välitunnilla. Ja minä saan asua hänen
luonaan, ja minulla on oikein oma huone, ja siellä on pöytä ja tuoli ja
uuni. Ja siellä on puutarhakin ja paljon omenapuita ja päärynöitä, ja
iso koira, jonka nimi on Hektor.
_Eeva_. Mutta Harald, hennotko sinä todellakin jättää oman äidin?
_Harald_. En, äiti kulta! Minä en jätä sinua, minä tulen kotiin joka
sunnuntai. Mutta se on niin hyvä rouva, hän kertoi minulle hauskoja
satuja ja sanoi, että minä saan kutsua häntä tädiksi, ja hän sanoo
olevansa minulle aivan niinkuin äiti.
_Eeva_. Etkö sinä sanonut, että sinulla on äiti?
_Harald_. Sen hän kyllä ilmankin tietää. Mutta hän sanoi, että siellä
on niin hauskaa, hän leikkii minun kanssani aina, kun minä pääsen
koulusta, ja sitten me menemme rantaan ja purjehdimme veneellä kauas ja
saamme nähdä kaikki suuret laivat. Ja vuoden päästä minä pääsen
Köpenhaminaan. -- Mutta, äiti, sinun on paha mielesi.
_Eeva_. Oma pikku poikani, sinä et saa lähteä äidin luota. Äiti ei
jaksa sitä kestää -- äidillä ei ole ketään muita kuin sinä, äidin pikku
poika. Me lähdemme yhdessä.
_Harald_. Yhdessäkö? Enkö minä sitten pääsekään kaupunkiin ja veneeseen
purjehtimaan?
_Eeva_. Eipä tiedä, vaikka vielä saisit purjehtia isossa laivassa.
Mutta nyt Margrete pukee yllesi, sillä me lähdemme heti.
_Harald_. Hetikö? Sitten minun täytyy mennä sille rouvalle sanomaan.
Nekin tahtovat lähteä heti.
_Eeva_. Ei sinun tarvitse mennä. Margrete, mene sisälle Haraldin kanssa
ja pistä joutuun vähän vaatteita mukaan. Minä tulen heti perässä.
(Margrete ja Harald menevät Eevan huoneeseen.)
Neljästoista kohtaus.
Eeva. Hetkisen perästä Rönnow. Sitten rouva Hatting ja Margrete.
_Eeva_. Ei, minä en voi -- en voi! He varastavat lapsen sydämmen
minulta. -- Ja mitä tästä sitten tulee? -- Kuinka saattaa elää vankina?
-- Ei, minun täytyy päästä pois!
_Rönnow_ (astuu sisälle). Pois?
_Eeva_ (säpsähtää). Niin, pois! pois täältä! Ulos orjuudesta! Minä en
voi sitä kestää.
_Rönnow_. Oma rakas...
_Eeva_. Sinä valhettelet -- se aika on ohitse. Nyt kysytään vaan,
kenellä on oikeus.
_Rönnow_. Kuulehan...
_Eeva_. Sinä olet laki kädessä riistänyt minulta kaikki, mitä minulla
oli...
_Rönnow_. Kuule, mitä minä sanon...
_Eeva_. Sinä olet odottanut yksitoista vuotta... sinä olet ollut
kärsivällinen... mutta nyt kärsivällisyys on loppunut... kaikella on
loppunsa...
_Rönnow_ (koettaa turhaan saada suunvuoroa). Eeva, sinä et saa...
_Eeva_. Mutta oletko myöskin ajatellut, että sinun oikeutesi riippuu
minun sanastani; jos minä otan sanani takaisin, niin sinun oikeutesi on
maahan tallattuna.
_Rönnow_ (kiivaasti). Anna minun toki puhua...
_Eeva_. Mitäs teet, jos minä kiedon käteni Haraldin kaulaan ja sanon:
Älä kajoo häneen! hän on minun... minä olen hänen äitinsä, mutta...
sinä... sinä et ole hänen isänsä.
(Viimeisen kohtauksen lopussa on rouva Hatting tullut sisälle
ja Margrete ilmestyy Eevan kamarin ovesta. Viimeiset sanat
sanottuaan menee Eeva Margreten ohitse huoneeseensa ja
lukitsee oven.)
_Rönnow_ (rientää hänen perässään). Eeva!
Neljäs näytös.
Ruokasali.
Ensimmäinen kohtaus.
Margrete. Sitten Tokslund.
_Margrete_ (lähenee Eevan ovea). Rouva, rouva kulta, avatkaa! Se on
Margrete... Ei, hän ei tahdo puhua kenenkään kanssa.
_Tokslund_ (raottaa ruokasalin ovea). Margrete, kuulkaa!
_Margrete_. Tokslund, mitä tahdotte?
_Tokslund_. Mikä rouvan on? Minä olin mäellä, josta saatoin nähdä hänen
huoneeseensa. Hän istui pöydän ääressä -- pää pöydällä, aivan käsien
peitossa -- tuolla lailla noin (osoittaa). Se minusta näytti niin
oudolta, että minun täytyi tulla sisälle häntä puhuttelemaan.
_Margrete_. Hän ei tahdo tavata ketään. Hän on lukinnut ovensa.
_Tokslund_. Hyvä Jumala, mitä ne ovat hänelle tehneet? Jos ne ovat
tehneet rouvalle pahaa, niin minä sanon, että se on kelvoton teko.
Sanokaa minulle, kuinka asia on, minä tahdon tehdä mitä hyvänsä hänen
puolestaan!
_Margrete_. Minä en saata sanoa. Oletteko nähnyt Knudsenia?
_Tokslund_. Olen kyllä. Hän kävi meillä ja pyysi minulta hevosta
hakeaksensa herra Rönnowia kotiin. Mutta minun hevoseni eivät olleet
kotona. Sitten hän meni hankkimaan hevosta muualta.
_Margrete_. Eikö hän siis tuonutkaan herraa kotiin?
_Tokslund_. Ei, herra Rönnow tuli yksinään heti sen jälkeen, kuin
Knudsen oli lähtenyt meiltä. Hän tuli jalkaisin, ja oli läpi hiestynyt
ja tomuinen ja niin kiiruissaan, ettei huomannut minua, vaikka tuli
tiellä vastaani. Knudsen on varmaankin mennyt Ylikartanoon. Enkö minä
voi millään tavoin auttaa?
_Margrete_. Tässä ei tiedä mitä tekisi.
_Tokslund_. Mutta jos jotain voisi tehdä, niin teidän täytyy sanoa
minulle. Sillä rouvan puolesta minä tahdon tehdä vaikka mitä. Minä olen
vaan talonpoikainen mies, mutta minulla on vaikutusvaltaa tällä
paikkakunnalla. Tietäkää se!
_Margrete_. Hyvä Tokslund. Paljon kiitoksia hyvästä tahdostanne. Mutta
nyt meidän täytyy lähteä täältä, varatuomarin herrasväki tulee sisälle.
(Margrete ja Tokslund poistuvat eteisen ovesta.)
Toinen kohtaus.
Hatting. Rouva Hatting.
_Hatting_. Hän on mennyt kamariinsa ja lukinnut ovensa. Rönnow on
useita kertoja käynyt oven takana ja pyytänyt ja rukoillut, että rouva
päästäisi hänet sisälle, että hän edes antaisi hänen sanoa muutaman
sanan, mutta rouva ei vastaa.
_Rouva Hatting_. Onko hän aivan yksin kamarissaan?
_Hatting_. Aivan yksin. Ei edes Harald ole mukana. -- Poika
juoksentelee iloisena puutarhassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Minun mielestäni meidän sopisi ilman muitta mutkitta ottaa poika
mukaamme, mutta Rönnow ei siihen suostu.
_Rouva Hatting_. Mitähän se Rönnowin rouva aikoo?
_Hatting_. Sitä hän ei suinkaan itsekään tiedä. Sellaisia te naiset
olette.
_Rouva Hatting_. Häntäkö sinä sanot naiseksi?
_Hatting_. Tietysti. Eikö hänen käytöksensä sitä todista?
_Rouva Hatting_. Luuletko sinä, että todellinen nainen voisi käyttäytyä
tuolla lailla?
_Hatting_. Uskotko sinä sitä juttua Haraldista, jolla hän aikoi
pelottaa Rönnowia?
_Rouva Hatting_. Kuka voisi sitä epäilläkään? Olisihan aivan
mahdotonta, että kukaan nainen julkeisi sanoa itsestään noin hirveätä,
noin häpeällistä, ellei se olisi tosi.
_Hatting_. Mutta sinähän vast'ikään sanoit, ettei hän edes ole nainen.
_Rouva Hatting_. Ah!
_Hatting_. Minä sanon sinulle, Lili, että sinä et ymmärrä
naisellisuutta.
_Rouva Hatting_ (syvästi loukattuna, kiihkeästi). Mitä? Minäkö en
ymmärtäisi naisellisuutta?
_Hatting_. Et, sinä et ymmärrä naisellisuutta luonnon tilassa, siksi
sinä olet liian hienostunut, mutta sinä ymmärrät erinomaisen hyvin,
mitä naisellisuus vaatii seuraelämässä, mikä sopii naiselle ja tekee
hänet miellyttäväksi.
_Rouva Hatting_. Eikö se juuri olekin tosi naisellisuutta?
_Hatting_. Tietysti! Tuota toista lajia ei tavata muualla kuin
aarniometsissä tai paradiisissa. Ellei sitä pidetä kurissa, niin se
tuhoaa koko yhteiskunnan.
_Rouva Hatting_. Mutta mikä ihme olisi saanut hänet sanomaan tuollaista
itsestään, ellei siinä olisi perää?
_Hatting_. Sula itsepäisyys, ei mikään muu. Tuollainen kesytön
vaimoihminen, jonka tahtoa ei kukaan ole taivuttanut, ei se hevillä
hellitä. Ennen hän antaisi kiduttaa itsensä kuoliaaksi, ennenkuin hän
väistyisi tuuman verrankaan puolustus-asemastaan. Hän ei ole ennen
huomannut, että Rönnowillakin on hiukan sananvaltaa, kun hänen omasta
pojastaan päätetään, ja kun hän nyt saa sen tietää eikä tahdo sitä
myöntää, niin hän keksii mukavan koukun: väittää ettei Rönnow muka ole
Haraldin isä. Sillä hän luulee riistävänsä Rönnowilta kaiken oikeuden
poikaan. Se tietysti on hurja valhe, josta hänelle ei ole vähääkään
apua, mutta sen hän nyt on keksinyt muka pelastuksekseen, sillä hänellä
ei ole aavistustakaan laista ja oikeudesta.
_Rouva Hatting_. Sitä minä vaan en usko. -- Mutta mitäs hänen
miesparkansa sanoo?
_Hatting_. Hän on ihan suunniltaan. Jos hänellä vaan olisi puoletkin
siitä luonteen voimasta, mikä hänen rouvallaan on, niin kaikki olisi
pian taas oikealla tolallaan. Mutta nyt hän vetää sitä virttä, että
minä muka en ole kyllin hienotunteisesti kohdellut hänen rouvaansa,
vaikka minä olen ollut perin kohtelias ja olen lauhkeana kuunnellut
noita loppumattomia loruja, joilla hän ja hänen ystävänsä Knudsen ovat
koetelleet minun kärsivällisyyttäni.
_Rouva Hatting_. Knudsen! Valtiopäivämieskö?
_Hatting_. Niin, se, joka siksi pyrkii.
_Rouva Hatting_. Niin -- hän on paljon oleskellut heidän perheessään
entiseen aikaan. Ja rouva Rönnow puhui hänestä erinomaisella lämmöllä
päivällispöydässä.
_Hatting_. Niin, kyllä he näkyvät olevan hyvissä väleissä.
_Rouva Hatting_. Hatting! mitä jos se olisi hän?
_Hatting_. Kylläpä sinulla on vilkas mielikuvitus. -- Pitänee tästä jo
pian lähteä kotia päin.
_Rouva Hatting_. Odotetaan toki edes puolen tuntia! Täytyyhän meidän
ensin saada vähän selkoa asiasta.
_Hatting_. Olkoon menneeksi! Ehkäpä minä Rönnowin kamarista löydän
sikarin suuhuni ja sanomalehden käteeni.
(Menee Rönnowin huoneeseen.)
Kolmas kohtaus.
Rouva Hatting. Rönnow.
_Rouva Hatting_. Kunpahan saisi käsiinsä jonkun vanhan palvelijan, joka
tietäisi jotain. -- Mutta täällä ei näy ketään. (Rönnow tulee
eteisestä.) Herra Rönnow! Ettekö vielä ole saanut puhutella häntä?
_Rönnow_. En, minä koetin päästä sisälle toista tietä. Mutta hän on
lukinnut molemmat ovet, eikä vastaa, vaikka minä huudan häntä.
_Rouva Hatting_. Voi, kuinka minä säälin teitä. Enkö voi millään
tavalla auttaa?
_Rönnow_. Tässä ei auta mikään. Minä olen käyttäytynyt kurjasti häntä
kohtaan.
_Rouva Hatting_. Tekö?