tuumani nyt on oikea, niin... jos se on oikea...! Minä en voinut mennä
Holmin luokse. Minä riensin vaunujen jälessä kotiin, mutta tulin liian
myöhään.
_Rouva Hatting_. Te tiedätte, että minä satuin tulemaan sisälle juuri
silloin, kuin teidän rouvanne sanoi nuo viimeiset onnettomat sanat.
_Rönnow_. Ne olivat vääryyttä kärsineen vaimon sanat.
_Rouva Hatting_. Älkää pahastuko, herra Rönnow, mutta minun mielestäni
te ette millään tavoin ole tehnyt hänelle vääryyttä. Te olette
ainoastaan tehnyt sen, mikä on miehen oikeus ja velvollisuus.
_Rönnow_. Sitä te ette pysty arvostelemaan.
_Rouva Hatting_. Pois se minusta, että minä ketään tuomitsisin, mutta
jos luomme huomiota siihen, mitä teidän rouvanne sanoi, niin silloinhan
te olette sorrettu ja hän syyllinen.
_Rönnow_. Rouva Hatting! Eeva on itse totuus ja uskollisuus. Hän ei
ole milloinkaan valhetellut minulle.
_Rouva Hatting_. Sitä enemmän on syytä käsittää todeksi se, mitä hän
tänäin sanoi.
_Rönnow_. Minä sanon teille, että teidän halpa epäluulonne ei saavuta
minun vaimoani.
(Menee puutarhaan.)
_Rouva Hatting_. En minä tahdo ketään epäillä -- enhän toki! -- Voi,
kyllä ne aviomiehet ovat sokeita!
Neljäs kohtaus.
Rouva Hatting. Margrete. Rönnow (seisoo ovessa ja katselee ulos).
_Rouva Hatting_ (itsekseen). Tuo on varmaankin hänen uskottunsa
(lähenee Margreteä). Oletteko kuullut mitään rouvasta?
_Margrete_. En.
_Rouva Hatting_. Kunpa nyt tietäisi, mitä olisi tehtävä! Mitä jos
haettaisiin Knudsen!
_Margrete_. Knudsen!
_Rouva Hatting_. Niin, rouva Rönnow näkyy suuresti luottavan häneen.
_Margrete_. Niin tosiaan. Mutta minä en tiedä, missä Knudsen on.
_Rouva Hatting_. Sepä ikävää. Kyllä kai Knudsenkin puolestaan pitää
rouva Rönnowia suuressa arvossa.
_Margrete_. Ei ole ketään ihmistä, jota hän pitäisi niin suuressa
arvossa, kuin rouva Rönnowia. Hän on kunnioittanut ja rakastanut häntä
nuoruudestaan asti.
_Rouva Hatting_. Niin, nehän ovat jo monta vuotta olleet hyvin
läheisessä suhteessa toisiinsa. -- Kyllä kai siitä jo on kymmenkunta
vuotta, kun he tutustuivat.
_Margrete_. Niin, siitä on juuri kymmenen vuotta; Harald ei silloin
vielä ollut syntynyt.
_Rouva Hatting_. Se on selvää; Harald on nyt yhdeksänvuotias.
_Margrete_. Knudsen oli siihen aikaan puutarhurina, hän järjesti heidän
puutarhansa Sjellannissa.
_Rouva Hatting_. Silloin hän ja Rönnowin rouva tietysti olivat hyvin
paljon yhdessä? -- Kuinkahan vanha Knudsen lienee?
_Margrete_. Kuinka vanhako?
_Rouva Hatting_. Niin, minä tarkoitan: oliko hän silloin jo aika mies?
_Margrete_. Kyllä kai hän silloin oli jo kolmenkolmatta -- hän ja rouva
ovat yhden ikäiset.
_Rouva Hatting_. Niin, yhdenikäiset, ne aina hakevat toistensa
seuraa...
_Margrete_. Rouva!
_Rouva Hatting_. Kuulittehan itsekin, mitä rouva Rönnow tunnusti. Ja se
näyttää todellakin arveluttavalta, että Knudsen juuri kymmenen vuotta
sitten oleskeli heidän kodissaan.
_Margrete_. Älkää uskoko mitään pahaa rouva Rönnowista. Hän on puhtain
ja parhain ihminen maailmassa.
_Rouva Hatting_. Epäilemättä hän nyt on hyvinkin hyvä, mutta silloin
hän oli vielä aivan nuori. Tehän itse sanoitte, että Knudsen rakasti
häntä.
_Margrete_. Mutta se ei ollut sellaista rakkautta. Knudsen ihaili häntä
kuten korkeampaa olentoa. Rouva oli hyvin hyvä Knudsenille.
_Rouva Hatting_. Niin!
_Margrete_. Se oli aivan toisenlaista, kuin te tarkoitatte, se oli
äidillistä hyvyyttä.
_Rouva Hatting_. Hän oli kolmenkolmatta!
_Margrete_. Sitä ihmistä ei löydy, joka saisi minun uskomaan mitään
pahaa rouva Rönnowista.
_Rouva Hatting_. Tietysti minäkin tahdon luulla, että se oli tuulesta
temmattu sana. Mutta onhan tavallisesti kuitenkin niin, että sitä suu
puhuu, mitä sydän kätkee. Ja onhan se kummallinen yhteensattumus, että
Knudsen juuri kymmenen vuotta sitten tuli heidän kotiinsa, ja että hän,
kuten te itse sanoitte, siitä asti on rakastanut häntä.
_Margrete_. Ei se ollut sellaista rakkautta.
_Rouva Hatting_. Hm! Uskokaa mitä uskotte. Miesten rakkaus on monen
laista.
(Menee puutarhaan.)
Viides kohtaus.
Rönnow. Margrete. (Kohtauksen keskipaikoilla ilmestyvät
rouva Hatting ja Knudsen verannalle, jossa keskustelevat.)
_Margrete_ (erikseen). Olisiko se mahdollista? Olisiko Knudsen
todellakin rakastanut häntä?
_Rönnow_. Mitä te puhuitte rouva Hattingin kanssa? Ettekö puhuneet
vaimostani?
_Margrete_. Puhuimme.
_Rönnow_. Minä kuulin hänen mainitsevan jotain Knudsenistakin. Mitä hän
hänestä sanoi?
_Margrete_. Hän kysyi, koska rouva oli tutustunut Knudseniin.
_Rönnow_. Kuulkaa, Margrete! Tehän pidätte Eevasta -- vaimostani?
_Margrete_. Koko sydämmestäni.
_Rönnow_. Luottakaa häneen. Hän sen ansaitsee. Älkää kallistako
korvaanne rouva Hattingin juoruille.
_Margrete_. Minä en ikinä usko pahaa rouvasta.
_Rönnow_. Tehän olette kihloissa Knudsenin kanssa. Hän on kunnon mies
ja on aina ollut. Luottakaa häneenkin!
_Margrete_. En minä tiedä...
_Rönnow_. Ettekö tiedä?
_Margrete:_ Voiko mieheen luottaa.
(Menee eteiseen.)
Kuudes kohtaus.
Rönnow. Sitten Hatting.
_Rönnow_. Niin, Eeva ei ole voinut luottaa minuun... minä olen
kavaltanut hänet vieraille. -- Oi, kuinka paljon minä tahtoisin sanoa
hänelle! Voi, mitä minä teen?
_Hatting_ (tulee). Kuulkaa, minä olen keksinyt keinon, joka tepsii. Te
menette puutarhaan, asetutte hänen ikkunansa alle ja huudatte Haraldia
-- oikein kovaa. Ja sitten te sanotte Haraldille, että nyt hänen tulee
sukkelaan panna päällensä joutuakseen meidän kanssamme kaupunkiin. --
Tehkää se heti, niin näette, että rouva lähtee lukon takaa.
_Rönnow_. Sitä en tee.
_Hatting_. Ettekö luule hänen tulevan?
_Rönnow_. Luulen kyllä, mutta sitä keinoa minä en käytä.
_Hatting_. Sitten ei mikään auta. Sillä kun te seisotte oven edessä ja
rukoilette häntä tulemaan puheillenne, niin hänen itsepäisyytensä yhä
yltyy ja hän ei uhallakaan tule ulos.
_Rönnow_. Kävi miten kävi, mutta nyt ei Haraldia lähetetä kaupunkiin.
_Hatting_. Silloin teidän asianne on hukassa. Ei poika siis pääse
huomenna tutkintoonkaan.
_Rönnow_. Ei, häntä ei vielä pannakaan kouluun.
_Hatting_. Vai niin? Entäs teidän valtiopäivämiesvaalinne -- se kai
myöskin heitetään sikseen?
_Rönnow_. Se saa jäädä tällä kertaa.
_Hatting_. Se on kieltämättä johdonmukaista. Oma asianne. Minulle se on
yhden tekevää.
Seitsemäs kohtaus.
Rönnow. Hatting. Knudsen.
_Knudsen_. Herra Rönnow!
_Rönnow_. Knudsen, tekö täällä?
_Knudsen_. Minä läksin teitä hakemaan, sillä minä huomasin, että teitä
tarvittiin kotona. Matkalla minulle kerrottiin, että teidän oli nähty
käyvän jalkaisin kotiin päin. Minä heti käännyin takaisin. Nyt kertoi
rouva Hatting, mitä täällä on tapahtunut, ja minä vakavasti pyytäisin
teitä puhumaan asiasta rouvanne kanssa. Se on aivan välttämätöntä.
_Rönnow_. Minä olen kyllä koettanut päästä hänen puheilleen, mutta hän
ei tule ulos.
_Knudsen_. Teidän täytyy vaatia häntä tulemaan, nyt ei auta enää
viivytellä. Onhan miehellä oikeus puhutella vaimoaan, silloin kuin hän
tahtoo. Käyttäkää oikeuttanne! Sanokaa, että hänen täytyy tulla!
_Hatting_. Mitä? Tahdotteko te sitä?
_Knudsen_. Elämässä on hetkiä, jolloin miehellä ja vaimolla täytyy olla
oikeus sanoa toisilleen: sinun täytyy!
_Hatting_. Ohoh, vai pitäisi vaimollakin olla se oikeus? Ei kiitoksia,
siihen satimeen en minä mene! -- Herra Rönnow, vaikka te ette
tahtoisikaan minun neuvoani seurata, niin minä sanon kuitenkin teille,
että tämä on kaikista hulluin keino. Sanokaahan vaan: "sinun täytyy",
"sinun pitää", niin saatte nähdä, että hän ennemmin kuolee nälkään,
kuin tottelee teidän käskyjänne.
_Rönnow_. Ei, Knudsen on oikeassa. -- Tehkää hyvin ja poistukaa
hetkeksi!
(Hatting ja Knudsen menevät puutarhaan, Rönnow sulkee
oven heidän jälkeensä.)
Kahdeksas kohtaus.
Rönnow. Sitten Eeva.
_Rönnow_ (asettuu Eevan oven eteen ja sanoo pontevasti). Eeva, minä,
sinun miehesi, tahdon puhutella sinua. Minä en voi odotella kauemmin --
sinun täytyy päästää minut sisälle tahi tulla itse minun puheilleni!
_Eeva_ (astuu ulos ovesta).
_Rönnow_. Eeva! Rakkahin!
_Eeva_. Anna anteeksi, etten vastannut ennen, kun sinä minua kutsuit!
Minä en voinut.
_Rönnow_. Tule tänne!
_Eeva_. Minun täytyy ensin puhua suuni puhtaaksi! Minulla on niin
paljon sanottavaa.
_Rönnow_. Eihän siinä ollut perää, mitä sinä sanoit Haraldista? Minä en
usko sitä, minä en uskoisi, vaikka sinä itse vakuuttaisit, mutta sano
kuitenkin, ettei se ole totta!
_Eeva_. Ei se ole totta, mutta se oli synti.
_Rönnow_. Niin, sinua itseäsi kohtaan.
_Eeva_. Ei, sinua kohtaan, se oli kapinaa. Minä en käsittänyt asemaani,
en ole koskaan sitä käsittänyt. Miksi sinä sen minulta salasit? Kuinka
hennoit antaa minun olla siinä väärässä luulossa, että me olimme
tasa-arvoiset?
_Rönnow_. Eeva, kuule minua. Me olemme tasa-arvoiset.
_Eeva_. Niin, Jumalan edessä... sen minä kyllä tiedän, sitä sinun ei
tarvitse minulle sanoa. Mutta täällä -- maailmassa -- minä olen sinun
palvelijasi.
_Rönnow_. Et ole.
_Eeva_. Olen kyllä. Jos olisit sanonut sen ennen, niin kenties en olisi
siksi tullutkaan.
_Rönnow_. Eeva, minä en siedä kuulla sellaista. Sinun käsityksesi on
aivan väärä.
_Eeva_. Anna minun puhua, se on sinun velvollisuutesi. Jos sinä olisit
puhunut, niin en minä olisi viettänyt yhtätoista vuotta elämästäni
onnen huumauksessa. On niin katkerata herätä, ja kaksinkerroin
katkerampaa, kun herääminen tapahtuu näin myöhään. Minä en mitään
aavistanut, minä luulin olevani vapaa kuin taivaan lintu, ja kun sinä
sitten yhtäkkiä tempasit verhon silmiltäni ja näytit nuo rautahäkkini
kovat kanget...
_Rönnow_. Eeva!
_Eeva_. Niin minä tahdoin, mistä hinnasta tahansa, päästä ulos Jumalan
vapaaseen ilmaan, jossa saisin sydämmeni kutsumusta kuullen olla
lapseni äitinä. Mutta sekin oli unelma... minä en voinut.
_Rönnow_. Anna minun nyt puhua!
_Eeva_. Ei, minä tahdon puhua ensin... vielä yhden ainoan kerran,
sitten minä vaikenen. Minä en voi lähteä vapauteen, en Haraldin vuoksi,
enkä sinunkaan tähtesi. Minä olen koko elämäkseni kahlehdittu, enkä voi
saada takaisin vapauttani. -- Anna anteeksi, että olen loukannut sinun
oikeuksiasi! Minä olen ollut sinua kohtaan äärettömän rohkea, aivan
kuin olisin ollut sinun vertaisesi... anna minulle se anteeksi!
_Rönnow_. Sinäkö pyydät minulta anteeksi?
_Eeva_. Ja älä kadota kärsivällisyyttäsi, jos minä en yht'äkkiä
oppisikaan kaikkia, mitä minun tulee oppia. Ja nyt minulla on vielä
yksi rukous, yksi ainoa rukous, älä kiellä, mitä minä pyydän. Minä
kerjään sitä sinulta polvillani, kunnes sinä myönnyt. Kun nyt Harald
lähetetään kouluun kaupunkiin tahi vielä kauemmas, niin anna minun
mennä mukaan. Vuokraa meille huone, jotta Harald saa asua äitinsä
kanssa ja tulla joka päivä koulusta kotiin minun luokseni. Usko minua,
ei ole ketään ihmistä, joka tahtoisi antaa hänelle sitä, mitä minä
tahdon, eikä kukaan muu sitä voisikaan. Ja minä pyytäisin, että minä
tällä tavoin saisin häntä vaalia, kunnes tulee aika, jolloin minä itse
rohkenen uskoa hänet vierasten haltuun.
_Rönnow_. Eeva, saanko minä nyt puhua?
_Eeva_. Vastaa ensin pyyntööni.
_Rönnow_. Ei, ensin sinun täytyy kuulla, mitä minulla on sanomista. Se
minkä sinä sanot oppineesi tänään, on väärää oppia, kerrassaan väärää.
_Eeva_. Ei.
_Rönnow_. On se väärää. Miehen ja vaimon keskinäinen suhde ei ole kuten
isännän ja palvelijan; heillä on samat oikeudet, ja kaikki, mitä heillä
on, se on yhteistä.
_Eeva_. Älä luule voivasi uskotella minulle enää valheita.
_Rönnow_. Minä en ole milloinkaan uskotellut sinulle valheita. Sinun
alkuperäinen käsityksesi oli oikea.
_Eeva_. Eikö sinulla lain mukaan ole oikeus tehdä minkä sinä teit,
päättää yksin Haraldista ja ottaa hänet pois minulta?
_Rönnow_. On!
_Eeva_. Ja kuitenkin sinä sanot...
_Rönnow_. Kuule minua, tämä laki ei koske meitä, sinua ja minua, se on
laadittu onnettomia avioliittoja varten.
_Eeva_. Onko nainen aina syypää siihen, että avioliitto on onneton?
_Rönnow_. Sitä minä en tahdo väittää. Mutta sinua ja minua ei tämä laki
koske. Sen on tehnyt tyhjäksi rakkaus.
_Eeva_. Näinkö puhut sinä?
_Rönnow_. Näin puhun minä sinulle, rakastettu vaimoni, sillä sinä olit
oikeassa ja minä tein sinulle verisen vääryyden. Anna minulle nyt
anteeksi suuri rikokseni sinua kohtaan. Se rikokseni minua aivan
kauhistaa.
_Eeva_. Rönnow!
_Rönnow_. Oli aivan kuin minuun olisi mennyt paha henki, niin että minä
unohdin, että me kaksi olemme yhtä. Minun teki mieleni päästä
valtiopäiville. Ei se ollut ainoastaan turhamaisuutta, minä luulin,
että minulla oli kykyä siihen ja arvelin voivani saada aikaan siellä
jotain hyvää. Mutta sitten minusta tuntui, kuin sinä olisit vastustanut
minun vaaliani.
_Eeva_. Minä en ole ikinä vastustanut sinun vaaliasi. Kuinka sinä
saatoit sellaista luulla?
_Rönnow_. Asianhaarat saivat minut sellaiseen harhaluuloon... minä olin
ikäänkuin sokaistu. Ja sitte tuli muuan seikka vielä lisäksi, minua
harmitti se, että muut luulivat, että sinä minua vallitsisit ja ettei
minulla muka olisi vastustusvoimaa. Heidän piti nähdä, että minä olin
herra.
_Eeva_. Sano minulle peittelemättä: oletko varma siitä, että minun
mielipiteeni Haraldin kasvatuksesta oli väärä.
_Rönnow_. Minä pelkäsin, että niin oli. Sanoivathan kaikki, että hänet
pitäisi panna kouluun. Mutta varma minä en ollut siitä; Se oli vaan
mukava keino...
_Eeva_. Oman lapsesi sinä otit keinoksi! Se oli suurin vääryys, johon
sinä teit itsesi syypääksi. Sitä en minä milloinkaan olisi tehnyt.
_Rönnow_. Oi, minä käsitän, että se oli kamalaa! Se selveni minulle
heti, kun olin lähettänyt tuon onnettoman kirjeen. Kun Hattingin vaunut
olivat vierineet ravintolan pihalta, niin minä riensin juoksujalassa
kotia kohden, ja minä tunsin, että olin onnettomana hetkenä loukannut
kaikkein pyhintä, minut valtasi kuolettava tuska ja pelko, että olin
rikkonut suhteen, mikä ei enään milloinkaan voisi muuttua eheäksi.
_Eeva_. Rönnow parka! Ei se ole ijäksi rikottu... älä usko.
_Rönnow_. Voipiko välimme vielä muuttua eheäksi? oikein eheäksi, aivan
niinkuin se oli ennen?
_Eeva_. Voipi kyllä, oma rakastettu ystäväni! Mutta älä koskaan enää
yritä taivuttaa minua pahalla, sillä silloin minäkin muutun pahaksi. Ja
meidänhän toki pitäisi auttaa toisiamme tulemaan hyviksi.
_Rönnow_. Voi, mitä sinä mahdoit kärsiäkään tänä iltana, pikku Eeva
parkani! Sinultahan kerrassaan hävisi luottamuksesi minuun!
_Eeva_. Se oli minun rikokseni sinua kohtaan. Kun sinä vaadit ehdotonta
kuuliaisuutta ja minä kuulin, että sinulla oli oikeus siihen, silloin
minusta tuntui, kuin minun tähän astinen onneni olisi ollut valhetta ja
minä nyt vasta olisin nähnyt sinut oikeassa valossa. Mutta nyt se
joutukoon kaikki unholaan. Ei kuitenkaan kaikki... minä olen oppinut
sellaistakin, jota en unhota.
_Rönnow_. Oi, unhota toki!
_Eeva_. Ei, sitä en unhota, että olen saanut tietää, mitä oikeuksia
aviomiehellä on. Se opettaa minua ymmärtämään, että minulla on hyvä
mies, joka ei tahdo käyttää oikeuksiaan (hyväilee häntä), joka unohtaa,
että hän on luomakunnan herra, eikä välitä kuningasvallastaan, vaan
tahtoo jakaa sen alhaisemman olennon kanssa, vaimo raukan kanssa, jolla
ei ole oikeuksia.
_Rönnow_. Ja sitten Harald jää kotiin, kuten me yhdessä ennen olimme
päättäneet. Tahdommehan antaa hänelle parhainta, mitä voimme.
_Eeva_. Niin, Rönnow, sen teemme. Ja sitten on vielä muuan salaisuus,
joka tuotti minulle suurta surua, mutta joka nyt on taas muuttunut
iloksi.
(Nojaa Rönnowiin ja kuiskaa hänen korvaansa).
_Rönnow_ (syleilee häntä). Sinä armahin, rakastettu!
Yhdeksäs kohtaus.
Rönnow. Eeva. Margrete. Haraldin kanssa (eteisestä).
_Eeva_. Harald, oma pikku poikani! Nyt sinä taas olet äidin oma lapsi
(hyväilee Haraldia). Sanoppas nyt hyvää iltaa isälle ja suutele isää,
sillä sen isä ansaitsee... Margrete, uskollinen ystävä, nyt on kaikki
asiat taas hyvin.
_Margrete_. Eikö varatuomari ollutkaan oikeassa?
_Rönnow_. Oli kyllä, mutta siitä me emme välitä. Me emme käytä enää
varatuomaria.
_Eeva_. Emme, me noudatamme omaa lakiamme, joka on aina ollut meidän
ohjeenamme. Nyt se on kestänyt koetuksensa.
_Margrete_ (epäillen). Kunpahan olisi!
_Eeva_. Sinä epäuskoinen, paha tyttö! Kuinka saatat epäillä nähtyäsi
kaiken sen, mitä tänäin on tapahtunut!
_Margrete_. Rouva kulta, täytyyhän minun uskoa teitä, vaikka en
tahtoisikaan.
_Eeva_. Katsokaa, he seisovat kaikki ulkopuolella ovea. Rönnow, he
varmaankin jännityksellä odottavat, kuinka asiamme päättyy.
_Rönnow_. Kutsukaamme heidät sisälle. (Avaa oven.) Tehkää hyvin, herra
varatuomari... tulkaa vaan sisälle!... Knudsen, Tokslund, tulkaa
sisälle kaikkityyni!
Kymmenes kohtaus.
Edelliset. Hatting. Rouva Hatting. Knudsen. Tokslund.
(Laskevan auringon viime säteet kultaavat koko puutarhan.)
_Rönnow_. Te varmaankin tahdotte jo kuulla meistä sanasen, ja minä
tuskin tiedän, kuinka saan sen sanotuksi. Minä huomaan nyt vasta, että
päivä on mennyt mailleen. Kesä-illan aurinko kultaa kaikki puut, ja
minusta tuntuu, kuin olisi minun hääiltani... älkää naurako minua! --
on kuin meidän kultahää-päivämme olisi päättynyt, ja me kaksi, Eeva ja
minä, olisimme kestäneet kaikki elämän taistelut ja nyt istuisimme
nauttien illanrauhaa. Enhän minä toivo, että niin olisi; minä iloitsen
siitä, että me olemme nuoria, ja toivon, että vielä kauan saisimme
vaeltaa yhdessä; mutta jos meidän kerran suodaan viettää näin ihanaa
elon iltaa yhdessä, niin minä tiedän, että tahdon silloin sanoa samaa,
kuin sanon tänä iltana: parempaa vaimoa ei ole yhdelläkään miehellä,
kuin minulla. Luullakseni ei ole monta miestä, jolle hän olisi tullut
siksi, mikä hän on minulle, mutta minä en olisi voinut saada parempaa.
Minä olen hänelle suuremmassa kiitollisuuden velassa, kuin kenellekään
muulle. Ja jos sitten kysyttäisiin, kuinka hän teki minut niin
onnelliseksi, niin minä tahtoisin vastata: en tunne toista ihmistä,
jota, niinkuin häntä, rakkaus ohjasi elämänsä joka askeleella. Vielä
tahtoisin sanoa hänestä, joka nyt piilottaa päänsä selkäni taa kuin
nuori, punehtuva impi: hän oli uskollinen, aina luotettava, aina
minulle uskollinen, itselleen uskollinen, totuudelle uskollinen. Kerran
nuoruutensa päivinä hän sanoi minulle, että minä en ollut hänen
lapsensa isä, mutta silloinkin hän puhui totta, sillä minä en sillä
kertaa ollut poikani oikea isä, kun tahdoin väkivallalla riistää hänet
äidiltä. Ja sitten minä toivon, että voisin sanoa: se olikin ainoa
kerta; sen jälkeen en antanut hänelle syytä sanoa enää sellaista.
(Rouva Hatting pyhkii silmiään.)
_Tokslund_. Kuulkaa, herra Rönnow, te olette miesten mies, sitä minä
olen aina sanonut. Ja teillä on rouva, jota joka miehen sopii teiltä
kadehtia. Mutta kyllä te hänet ansaitsettekin... sen minä takaan.
_Rönnow_ (nauraen,). Teillähän ei ole oikein luottamusta minuun.
_Tokslund_. On kun onkin, siitä olkaa varma. Ja jollen minä olisi
lähettänyt sitä kirjoitusta Knudsenille, niin totta tosiaan te saisitte
minun ääneni, ja minä voisin hankkia teille monen muunkin äänet, sillä
minulla on hiukan verran vaikutusvaltaa tällä paikkakunnalla.
_Rönnow_. Sitä ei nyt tarvita, sillä minä olen päättänyt siirtyä
syrjään tällä kertaa.
_Tokslund_. Siitäkö syystä, ett'ette saa minun ääntäni?
_Rönnow_. En, minä siirryn syrjään siitä syystä, että minun täytyy
vielä saada moni seikka selville. Eeva oli oikeassa sanoessaan, että
minulta puuttui vakaumusta. Minun aikani ei ole vielä tullut, mutta se
on luullakseni kerran tuleva; minä tunnen, että nyt olen saanut
tehtävän. -- Knudsen, minä tiedän teidät järkeväksi mieheksi, ja siksi
siirryn mielelläni teidän tieltänne.
_Knudsen_. Koetan tehdä tehtäväni niin, ettei teidän tarvitse sitä
katua.
(Puristaa Rönnowin ja Eevan kättä.)
_Hatting_. Te ette siis enää tarvitse lakimiestä. Parasta on, että
sanomme hyvästi.
_Eeva_. Mutta tulettehan taas pian meitä tervehtimään? Teidän pitäisi
nähdä Sallinggaard tyynellä ilmalla, silloin täällä on kauneinta.
_Hatting_. Sen uskon, hyvä rouva. Ja älkää pelätkö, että minä täst'edes
yritän opettaa teille lakitiedettä. Teillä ei, suoraan puhuen, ole
siihen vähääkään taipumusta.
_Eeva_. Samaa minäkin pelkään. -- Ja rouva Hatting, tulettehan pian
taas meille?
_Rouva Hatting_. Rouva Rönnow, minä olen tehnyt teille vääryyttä.
_Eeva_ (tarttuen hänen käteensä). Niin olen minäkin tehnyt teille.
Mutta nyt on meidän aika sovittaa kaikki vääryydet. Tulkaa pian
Sallinggaardiin. -- Tehän pidätte paljon Haraldista.
_Rouva Hatting_. Kiitos, minä tulen mielelläni -- sekä teidän että
hänen tähtensä. (Erikseen Hattingille.) Hänessä on sittenkin
naisellisuutta.
_Margrete_ (erikseen Knudsenille). Knudsen, koska me vietämme häitä?
_Knudsen_. Tahdotko, onko se varma?
_Margrete_. Nyt se on varma. Olipa hyvä, että sinä toimitit minut
tänne, minä olen oppinut niin paljon tänäin.
_Knudsen_. Että avioliitto voipi olla oikein onnellinen, niinkö?
_Margrete_. Niin -- ja vielä lisäksi... että on eräs seikka, jota en
voi sietää.
_Knudsen_. Mitä tarkoitat?
_Margrete_. Että sinä rakastaisit ketään muuta.
_Rönnow_. Se mitä me olemme tänäin kokeneet, voi näyttää vähäpätöiseltä
suuressa maailmassa, mutta meidän onnemme oli, ettei siitä tullut
suurempaa. Ja se nuori pari, joka tänäin on surrut ja iloinnut
kanssamme, saapi tästä sen opin, että mitä hellempi on miehen ja vaimon
keskinäinen suhde, sitä hellävaraisemmin tulee kumpaisenkin sitä
suojella, sitä vähemmin se sietää.
_Eeva_. Ei, Rönnow, sitä enemmän se sietää, jos vaan on rakkautta.