tavallisessa tanssipuvussa, sanoi Meri.
— Ai, Tuovista minä muistan, että minä tapasin aamupäivällä sen
tohtorin, joka oli niin ihastunut hänen lauluunsa edellisissä
kasinojuhiissa ja jonka minä esittelin teille molemmille. Nyt minä
sanoin hänelle, että me menemme naamiaisiin, ja hän lupasi tulla
mukaan. Minä kehoitin häntä pukeutumaan pohjoisnavaksi, koska hän on
maantieteilijä.
— Mitenkähän se tapahtuisi? kysyi Meri.
— Harteilla valkoinen vaippa, johon olisi maalattu jääkarhuja ja
revontulia ja pää olisi itse napa. Mutta tohtori sanoi ennemmin
esittävänsä karhua.
— Kuka tohtori se oli? kysyi Heli, jonka mielenkiinto heräsi.
— Minä en muista hänen nimeään, mutta hän voi hyvinkin hurmata
sellaisia, jotka eivät vaadi säkenöivää pirteyttä, niin kuin minä.
Tuoville olisi terveellistä rakastua häneen, se syventäisi hänen
taiteellista näkemystään tai tempperamenttiaan. Sillä tohtori on
kaunisnenäinen nero, vaikkei pirteä.
— Tuovi alkaa olla vaativainen. Kaikki imartelevat häntä. Hän on yhtä
paljon muodissa kuin polkkatukka, sanoi Meri.
— Mutta tohtorin tapaista olisi ihastua asialliseen naiseen, eikä
monikaan voisi vastustaa sellaista väkevää ja viisasta miestä, sanoi
Eila.
— Etkö sinäkään, Meri, muista hänen nimeään? kysyi Heli jännittyneenä.
— Se oli Roine, ei kun Neiri. Tosiaankin, Renne se oli.
— Niin Runni se oli, vahvisti Eila.
— Sen täytyi olla Reini, ajatteli Heli. — Mutta tietysti se ei ollut
sitä, mitä toivoi. Kuinka tytöt voivat unohtaa nimen, jos se todellakin
oli Jori Reini! Ainoa mies, jota kannatti ajatella.
Heliä alkoi epäröittää lähteä koko juhlaan. Sattuisi joku Karivuorten
tutuista tuntemaan. Mutta halu oli suuri ja suurimman osan iltaa
oltaisiin naamioituina.
Tytöt viettivät hauskan päivän. He kävivät kylpemässä ja ostoksilla.
Kotiin tultuaan he järjestyivät puhujaan.
Eila oli mustalaistyttö. Toiset koettivat sanoa, että puku ei sopinut
hänen vaaleisiin hiuksiinsa ja harmaisiin silmiinsä. He ehdottivat
Aino-pukua. Mutta Eila sanoi tahtovansa olla tulinen ja koristeellinen.
Vihdoin he päättivät, että Eila olisi Preciosa, jonka mustalaiset
olivat ryöstäneet hänen aatelisilta vanhemmiltaan.
Meri oli itse sommitellut pukunsa. Hän oli tähtitaivas. Siniselle
hameelle oli neulottu Kalevan miekka ja Otava. Rouva Haaviston
jalokivinen koriste loisti Pohjantähtenä tummissa hiuksissa.
— Saa nähdä, että kymmenen herraa vertaa Merin silmiä tähtiin. Muista
kertoa meille, kuka on keksinyt parhaimman vertauksen, sanoi Eila ja
nousi tuolille nähdäkseen lyhyen hameensa heilahtavan.
Rouva Haavisto oli iltapuvussa ilman naamiota, kuten muutkin vanhemmat
kylpyvieraat.
Kun he vihdoin kaikki saapuivat, olivat juhlat alkaneet.
Koko tanssisali oli koristettu köynnöksillä ja värillisillä valoilla ja
puistoakin valaisivat kirjavat lyhdyt. Luonnollinen kuu teki tunnelman
satumaiseksi.
Tytöt erosivat heti rouva Haavistosta ja toisistaan, ettei heitä
tunnettaisi.
Loistavia, tyylikkäitä pukuja näkyi kaikkialla, mutta myöskin
tavallisia iltapukuja. Useat herrat olivat ilman naamiota.
Niin oli Tuovikin, joka seisoi lähellä ovea. Heli meni puhuttelemaan
häntä.
Pari Tuovin tuttavaa herraa lähestyi heitä ja heidät esiteltiin
Helille. — Tässä on neiti Campanula rotundifolia, kissankello, sanoi
Tuovi.
Toinen herroista oli ylioppilas ja nimeltään Viima. Hän pyysi Heliä
tanssiin.
— Varo, ettei Viima puhaltele kissankelloa soimaan, niin että heteet
katkeavat, sanoi Tuovi.
— Ei hätää, kyllä minä tämän kellon hoidan, vaikka sillä onkin viisi
kieltä — pentandria-luokkalainen, nauroi ylioppilas ja vei Helin
tanssiin.
Kun soitto lakkasi, käveli Heli Viiman kanssa puistossa. Sivuuttaessaan
pienen pöydän näki hän Tuovin istuvan sen ääressä ja puhelevan jonkun
kanssa. Tämä oli kääntynyt poispäin, mutta Heli tunsi hänet kuitenkin
heti tohtori Reiniksi. Hän oli ilman naamiota.
Heli istuutui viereiseen pöytään ja hänen kavaljeerinsa meni hakemaan
virvokkeita.
Samassa tuli Eila ja kumartui kuiskaamaan Helille:
— Ajatteles, että toinen Bressaborgeista on täällä. Hän on kamalan
rakastunut ja minä tunnen, että jotakin kypsyy minussakin.
— Entä apteekkari?
— Hui, hai, mitä minä apteekkarista, varsinkin, kun hän ei ole täällä.
Sano pian, mitä on saksaksi: älkää olko niin tulinen? Onko se brennend
vai feurig vai hitzig?
— Onko Schuster tulinen?
— Niinkuin silitysrauta, jonka päälle sähkö on unohtunut koko päiväksi.
— Mitä Neumann sanoo?
— Hän voi olla Neumann yhtä hyvin. Ei heitä erota naamion takaa, sillä
he suhisevat samalla tavalla ja rikkovat r:iä.
— Kumpaa sinä sitten rakastat?
— Häntä, joka on täällä. Ja sitä minä teen jomman kumman kuolemaan
asti. Katso tuolla hän seisoo ritaripuvussa. Voitko kuvitella uljaampaa
olentoa? Sääretkin ovat suorat, sanoi Eila ja vertasi niitä apteekkarin
paljon puhuttuihin sääriin.
— Eikö meillä ole kaikilla ihanaa? jatkoi hän. — Intendentti hakkailee
Meriä, sinulla on hauskaa ja Tuovi puhuu korkeista asioista ja
ihanteista tohtorinsa kanssa. He ovat luodut toisilleen, mutta tohtori
kuuluu sellaisiin, joita ei saa kosimaan vähällä. Sano vielä, saksaksi:
Ovatko saksalaiset uskollisia vaimoilleen?
Helin käännettyä lauseen meni Eila ritarinsa luo. Ylioppilas Viima
saapui myöskin jäätelöineen.
He puhelivat jonkin aikaa, mutta Heli oli hajamielinen, sillä Tuovin ja
Reinin nauru viereisestä pöydästä hermostutti häntä.
Kun he soiton alkaessa menivät tanssisaliin, pysäytti Tuovi heidät ja
kysyi:
— Onko sinulla ollut hauskaa?
— Suurenmoista, Tuovi. Mikset sinä tanssi?
— Minä pelkään vilustuvani konserttiini, jonka annan parin viikon
kuluttua Turussa, sanoi Tuovi.
— Saanko kysyä, kuka te olette, ihana kukka, jonka ääni soi tutulta?
kysyi tohtori vilkkaasti.
— Kissankello — Campanula rotundifolia. Eikä Veronika, jos sattuisitte
erehtymään, sanoi Heli kurillaan ja jatkoi nopeasti matkaansa.
— Kuka hän oli, neiti Havas? kysyi tohtori tältä.
— Voitteko kuvitella, että minä ilmiantaisin ystäväni?
— Ette tarvitsekaan. Tunsin neiti Heli Sarkamaan.
— Hänen äänensä onkin niin erikoisen soinnukas ja helposti
tunnettavissa. Tutustuitteko te metsiä samoillessa? Tehän olette
molemmat luonnontieteilijöitä.
— Minä tapasin Heli-neidin tuttavieni luona, mutta minä en tiennyt,
että hän lukee luonnontieteitä.
— Hän lukee kandidaattia.
— Hiukan merkillisellä tavalla. Eikö teistäkin, neiti Havas?
— Hän on hyvin tarmokas ja etevä. Minusta hän on hoitanut hyvin
opintonsa.
— Monipuolinen hän ainakin on. Näin hänet jo Helsingissä, eräs tuttava
sanoi minulle hänen nimensä.
He puhelivat pitkän aikaa Helistä. Tuovi kertoi tämän kodista ja heidän
yhteisestä koulunkäynnistään.
* * * * *
Sillä aikaa Heli tanssi innokkaasti. Hän oli aina pitänyt tanssista ja
tahtoi nyt nauttia.
Kunhan vain jalat eivät olisi tuntuneet lyijyn raskailta. Hän
ihmetteli, että Viima kehui hänen kevyttä tanssiaan. Rintaakin ahdisti
ja silmäluomet olivat raskaat. Kaikista luonnottomin oli kieli. Sitä
täytyi pakottaa liikkumaan, muuten se olisi herpaantunut.
Mutta koska hän oli nainen, tuli hän yhä vilkkaammaksi ja pirteämmäksi,
kuta enemmän hän tunsi masennuksen valtaavan mielensä.
Ja koko ajan hän tiesi, mitä tohtori Reini teki. Monta kertaa hän
huomasi, että tämä haki häntä. Mutta silloin Heli kääntyi toisten
puoleen tai lähti tanssiin. Hän olikin säteilevä, tanssi hurmaavasti ja
laski leikkiä, niin että hän pian oli iloisen joukon keskipisteenä.
Hänen sisin minänsä seurasi Reiniä, joka aina uudelleen palasi Tuovin
luo. Tämä istui kylpylän lääkärin pöydässä ja siihen kokoontui
sellaisia, jotka eivät tanssineet. Mitähän tohtori ajatteli Karivuoren
sisäköstä, joka oli tunkeutunut kylpylän hienoston joukkoon?
Sivumennen hän tapasi Merin, joka sanoi:
— Minulla on ollut neljä seikkailua. Ensin vaihdoin kuolettavia
laukauksia (silmäniskuja naamion kautta) ylpeän meriupseerin kanssa.
Sitten joku mustasukkainen aviomies kielsi minua tanssimasta
intendentin kanssa.
— Luuliko hän sinua rouvakseen?
— Luuli varmaankin. Minä kehoitin häntä menemään lapsia hoitamaan
kotiin, sillä nyt minä tahdoin kerran huvitella. Hän kiristi hampaitaan
ja sanoi, että tämä leikki tulisi minulle kalliiksi. Tahtoisin nähdä
hänet rouvineen huomenna aamiaispöydässä. Luultavasti rouva ansaitsee
myrskyn, koska hän ei ollut kertonut miehelleen, minkä puvun hän
valitsisi.
— Paljonpa sinä olet ehtinyt.
— Ei siinä vielä kaikki. Kolmas herra, joku tuomari, sanoi ihailleensa
minua Liitupiirissä Kansallisteatterissa. Luulikohan hän todella minua
Ruth Snellmaniksi?
— Se ei olisi ihme. Mitä sinä sanoit?
— Minä sanoin, että se ilahduttaa minua, sillä minusta se osa on
erikoisen vaikea tulkita taiteellisesti. Ja sitten me puhutimme
pitkään elämästä kulissien takana ja taiteilijoitten vaikeuksista
pikkumaisuuksien ja juonien ympäröimänä. Muutamiin kysymyksiin oli
hankala vastata, sillä narrata minä en tahdo.
— Esimerkiksi mihin?
— Kun hän kysyi, eikö ollut vaikeaa yhdistää perheenemännän ja
näyttelijättären tehtäviä? Minä sanoin vain että: "sanokaas muuta." Hän
lupasi tulla tervehtimään minua teatteriin ensi syksynä. Mitähän Ruth
Snellman sanoo, kun hän ilmestyy teatteriin ja puhuu Maarianhaminan
muistoista.
— Sehän oli jännittävää. Oletko nähnyt Eilaa täällä? kysyi Heli.
— Kerran vain sivumennen. Hän kuiskasi minulle sormi suulla:
"Ratkaiseva hetki lähenee. Minun kohtaloni riippuu hiuskarvan varassa."
— Eilan puheista ei koskaan tiedä tolkkua.
— Kunhan vain Bressaborg-herrat eivät olisi liikkeellä?
— Sitä he ovatkin. Hän kertoi ainakin toisen heistä esiintyvän ritarin
hahmossa tänä iltana.
— Siitä tulee aika jupakka. Minun täytyy varoittaa äitiä. Hän on
luvannut pitää Eilan herratuttavia silmällä siltä varalta, etteivät
Bressaborg-herrat saisi tilaisuutta lähestyä häntä.
— Sinun äitisi sanoi minulle olevansa väsynyt ja lähti kotiin. Hän ei
tahtonut häiritä sinun huviasi. Minä lupasin hänelle, että me emme
viipyisi hyvin myöhään täällä.
— Mitä ihmeellä minä nyt teen? Koetetaan etsiä Eilaa ja erottaa hänet
ritaristaan.
Soitto alkoi taas, ja molemmat tytöt vietiin tanssiin.
Tanssin jälkeen tuli Tuovi Helin luo ja sanoi:
— Tule nyt hetkeksi puistoon. Siellä on hurmaava paikka, josta näkee
kuun valaiseman meren.
— Siellä on kylmä, istutaan täällä väitteli Heli.
— Tästä saat hartialiinan. Yö on sitäpaitsi lämmin. Minulla on asiaa
sinulle, ja Tuovi veti Helin mukaansa.
Köynnösten ympäröimän huvimajan luona pysähtyi Tuovi ja sanoi:
— Mene sisään, minä puhdistan kenkäni, ne ovat tahraantuneet.
Heli työnsi lehvät syrjään ja meni sisään. Hänen eteensä avautui
suurenmoinen näköala kuun hopeoimalla merelle.
Mutta hän ei ehtinyt ihailla sitä, sillä joku tarttui hänen käsiinsä ja
veti hänet penkille istumaan.
Eivät mitkään muut kädet saaneet puristuksellaan sillä tavalla koko
olentoa lämpiämään.
— Heli, te olette kiusannut minua koko illan. Minä en sietänyt
enempää ja sentähden minä pyysin Tuovi-neitiä järjestämään niin, että
minä saisin tavata teitä, sanoi tohtori Reini ja veti naamion Helin
kasvoilta.
Heli ei vastannut mitään, hän ei voinut liikkua eikä avata suutaan,
niinkuin käy jokaisen naisen, tunteitten joutuessa liikajännitykseen.
Tohtori piti yhä hänen käsiään omissaan ja puhui hillityllä äänellä:
— Minä puhun nyt asiat minun puolestani selviksi. — Kun minä ensi
kerran näin teidät Sankarivuorella, niin tunsin teidät heti. Viime
keväänä olin nähnyt teidät Granfeltin konsertissa, jossa minä istuin
pari tuolia teistä. Koko illan minä ihailin teidän suloisia, sinisiä
silmiänne. Niin viatonta ja samalla syvää katsetta en ole nähnyt
kenelläkään toisella. Muistan vielä vaalean kiharan, joka heilui
ylioppilaslakin vasemmalla syrjällä. Vierelläni istuva tuttava tervehti
teitä ja häneltä sain kuulla nimenne.
— Ja tästä ette sanoneet mitään Sankarivuorella? sanoi Heli
hämmentyneenä.
— Miksi minä olisin pilannut teidän pientä näytäntöänne siellä?
Sitäpaitsi minä pelkäsin karkoittavani teidät koko paikasta.
— Teidän olisi pitänyt kohdella minua asemani mukaan.
— Minun teki mieli vääntää niskat jokaiselta, joka kohteli teitä
asemanne mukaan. — Koko kesän olen elänyt yhden ainoan tunteen
vallassa. Joka päivä on ollut aina uusi, joka hetki elämisen arvoinen.
Kaikki muu on ollut mitätöntä siihen verrattuna, että minä olen nähnyt
teidät, Heli. Ja kumminkin minä olen saanut puhua ja seurustella teidän
kanssanne vain melkein varkain. Mutta minä olen rakastunut teihin
päivä päivältä yhä kiihkeämmin. Teistä — Sankarivuoren pikku sisäkkö —
riippuu minun onneni.
Heli ei voinut puhua. Hän tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän
ympärilleen ja sydän löi rajusti. Ruskeitten silmien loisto huumasi
hänet ja hänen kohtalonsa oli ratkaistu.
* * * * *
Kun he tulivat huvimajasta, olivat kaikki riisuneet naamionsa.
— Nyt me tanssimme yhden kerran. Se on ainoa tanssini tänä iltana, Heli.
— Nyt en minäkään tahdo tanssia muitten kanssa, Jori.
Lyijy oli sulanut Helin jaloista, mutta rintaa ahdisti vielä. Se oli
niin suloista ahdistusta, että hän toivoi sen kestävän koko elämän.
Se tanssi oli Helistä yliluonnollisen ihana. Hän saisi elää ikuisesti
tämän vahvan miehen suojelemana. Eikä onnella olisi rajaa eikä loppua.
Pian tuli Meri, joka oli löytänyt Eilan, ehdottamaan kotiinmenoa.
Heli esitteli tohtori Reinin Merille ja sitten he lähtivät kaikki neljä
kotiin.
Heillä oli lyhyt matka kävellä ja kuu huolehti valaistuksesta.
Eila oli vaiti koko matkan. Meri sai puhua melkein yksin. Heli muisteli
vain äskeisiä juhlallisen huumaavaa elämystä meren loistavien kasvojen
edessä.
Kodin luona meni Meri ensin sisään, sitten Eila. Heli tunsi käden
pidättävän häntä.
— Heli, Heli, minun sinikelloni.
— Hyvää yötä, Jori.
* * * * *
Tytöt hiipivät hiljaa huoneeseensa. Rouva Haavisto nukkui yläkerrassa.
Heli riisuutui nopeasti ja ryömi peitteen alle. Nyt hän olisi tahtonut
olla yksin ullakkohuoneessaan Sankarivuorella.
Meri alkoi myöskin riisuutua ja kysyi:
— Etkö sinä mene huoneeseesi, Eila?
— En vielä. Minulla on paljon sanottavaa teille. Ensiksikin minä
sanon suoraan sinulle, Meri, että sinä olit epähieno, kun sinä
tunkeuduit Schusterin ja minun väliini. Mitä sinä tarkoitit sellaisella
harmillisella sekaantumisella? kysyi Eila ja istuutui pöydän reunalle.
— Sinä tiedät, että äiti on luvannut pitää sinua silmällä. Sinun äitisi
pyysi erikoisesti, ettemme antaisi Bressaborg-herrojen lähestyä sinua.
— Kaikissa tapauksissa ei kukaan voi estää minua ottamasta Schusteria
aviomiehekseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Hän
lupaa myöskin jotakin samantapaista saksalaisen vihkimäkaavakkeen
mukaan.
— Kauheaa, Eila! Joko sinä olet mennyt ansaan? kysyi Meri pelästyneenä.
— Se ei ole ansa, vaan onnen satama. Sekä Schuster että Neumann
puhuivat jo keväällä rakkaudesta, mutta minä en oikein uskonut heitä.
Saksaksi sanottuna se ei kuulu yhtä juhlalliselta kuin suomeksi.
Mutta nyt hän kysyi, tulisinko minä hänen vaimokseen. Se oli vasta
jännittävää. Tuovi lauloi juuri salissa ja me istuimme parvekkeella.
— Mitä sinä vastasit? kysyi Heli.
— Minä sanoin että: "ich werde geworden sein deine Frau". Minä olin
oppinut sen jo Helsingissä siltä varalta, että he kosisivat vappuna,
jota minä otaksuin. Se on toinen futuuri, eikö niin?
— Kummanko rouvaksi sinä oikeastaan olet luvannut tulla? kysyi Meri.
— Hermann Schusterin. Se oli varmasti hän, sillä minä näin hänet
naamioiden riisumisen jälkeen. Ja nyt minä olen äärettömän onnellinen.
Hemmi lupasi kantaa minua käsillään ja olla minun elämäni majakkana.
Hän puhui niin runollisesti ja illemmällä puistossa hän otti kuun
todistajaksi rakkaudestaan. Te ette usko, tytöt, kuinka se oli
tunteellista ja hiveli sydäntä. Ja minä sanoin, mitä minä osasin
saksaksi rakkaudesta: "ich liebe dich" ja "mein Herz funkelt von
Freude" ja "ohne dich, sterbe ich".
— Älä, hyvä Eila, kerro kaikkea. Sinähän et säästä itsellesi mitään
muistoa, sanoi Heli.
Hän sääli Eilan lapsellisia tunteita. Itse hän oli kokenut niin
ihmeellisen onnen, että Eilan puhe tuntui karkealla pilalta.
— Minä olen niin täynnä onnea, että minun täytyy saada teidät ottamaan
osaa siihen, muuten minä pakahdun. — Hemmi oli niin kärkäs, että hän
kosi uudelleen parin tunnin kuluttua. Hän ei uskonut onneaan yhdellä
kertaa, sanoi Eila.
— Mutta etkö sinä yhtään ajattele, mitä sinun isäsi sanoo? kysyi Meri.
— Hän tekee tietysti niinkuin isät aina tekevät tällaisissa
tapauksissa. Ensin hän ei tunnusta minua lapsekseen, sitten hän tekee
minut perinnöttömäksi eikä anna äidin mainita minun nimeänikään. Mutta
sitten Hemmi keksii jonkin hyvän afäärin polkupyöräalalla, tai minä
makaan hylättynä kurjalla tautivuoteella. Silloin hän siunaa meitä ja
antaa isot myötäjäiset.
— Etkös sinä ole rohkaissut Neumanniakin aika tavalla? kysyi Meri.
— Koska minä en ensin tietänyt, kumpaako heistä rakastin. Nyt minusta
jompikumpi teistä voisi lohduttaa Neumannia. Meri sopisi paremmin
siihen, sillä hän ei luultavasti pitäisi köyhästä tytöstä. Hemmikin
sanoo, että köyhyys tekee ihmiset nariseviksi ja pikkumaisiksi.
— Parasta olisi, että lähettäisit mokomatkin seikkailijat tiehensä,
sanoi Meri, jota alkoi harmittaa.
— Sinä puhut kuin sokea väreistä. Oletteko te kumpikaan kokeneet
tulista, etelämaista rakkautta?
— Et sinäkään, sanoi Meri.
— Olenpas — tai ainakin keski-eurooppalaista. Hemmi on kotoisin
Berliinistä, tai oikeammin sen esikaupungista, ja sikäläisten tunteet
ovat aivan toista kuin haaleitten suomalaisten.
Heli tunsi taas syvää sääliä lörpöttelevää Eilaa kohtaan. Hänen omaa
sydäntään kouristi, kun hän muisti hetket lumotussa huvimajassa. Kunpa
pääsisi rauhassa muistelemaan niitä. Kuinka Eila saattoi jaaritella
pyhimmistä elämyksistään. Sellaistahan ei voinut sanoin kuvailla.
— Mitä sinä aiot nyt tehdä? kysyi Meri.
— Hemmi tulee huomenna tänne ja sitten me päätämme, miten menettelemme.
— Äiti ei salli sinun seurustella hänen kanssaan.
— Täti ei olo ainoa este meidän tiellämme. Onneksi ei apteekkari ollut
eilen häiritsemässä.
— Hän on minusta paljon reilumpi mies kuin Schuster, sanoi Meri.
— Kyllä hän on vitsikäs. Mutta kasvot ovat kuin täysikuu ja sääret kuin
puolikuut. Takaraivollakin on kuutamo.
— Mene nyt nukkumaan, Eila. Minua nukuttaa, sanoi Meri.
— Te olette omituisia ystäviä. Voisitte edes onnitella ja olla
osaaottavaisia, vaikka ette ymmärräkään totista rakkautta. Te olette
vielä niin lapsellisia, ettette tajua kehittyneen naisen tunteita,
valitti Eila.
— Sinäkö mukamas olet kehittynyt nainen? kysyi Meri.
— Minä juuri. Yksi hetki voi kypsyttää lapsesta naisen, sanoi Eila
hypäten pöydältä ja meni huoneeseensa.
Heli ajatteli, että luo viimeinen lause oli ainoa järkevä Eilan
puheista. Yksi hetki oli totisesti tehnyt Helistäkin naisen.
— Minulla on hiukan huono omatunto Eilan suhteen. Ehkä hän rakastaa
saksalaistaan omalla kevyellä tavallaan. Meidän olisi pitänyt olla
vähän osaaottavaisia häntä kohtaan, sanoi Meri ja veti peitteen ylleen.
— Ei tuollainen ole rakkautta, sanoi Heli.
— Meillä oli kaikissa tapauksissa hauska ilta. Hyvää yötä, Heli.
— Hyvää yötä, Meri!
Heli ei luullut saavansa unta koko yönä. Hän ajatteli kiitollisuudella
Tuovia, joka oli hävinnyt niin hienotunteisesti järjestettyään ensin
heille ihanan suojapaikan. Mitähän hän arveli? Ainakaan hän ei ollut
mustasukkainen Helille.
Mutta hyvin pian Helin ajatukset kävivät epäselviksi ja hän nukkui
suloisiin muistoihinsa.
* * * * *
Kun Heli seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän Merin ja Eilan puhelevan
viereisessä huoneessa. Hän ei liikahtanut, saadakseen rauhassa ajatella.
Aurinko paistoi huoneeseen ja elämä tuntui vahaavan ihanalta. —
Ajatella, että hän parin vuoden ylioppilas, oli voittanut voimakkaan
miehen rakkauden. Ja lisäksi oppineen tohtorin, jolla oli ihanista
ihanimmat silmät. Ja ääni, joka sai sydämen värähtelemään.
— Nouse, Heli, aamukahville, huusi Meri.
Heli alkoi pukeutua. Hän kuunteli oven kautta tyttöjen puhetta. Rouva
Haavisto oli saamassa sairasvoimistelua.
Kahvia juodessa puheli Eila yhtämittaa:
— Ette usko, kuinka Hemmi on hieno mies. Hän suutelee kädelle ja sanoo:
"erlauben sie", ja kunnioittaa vinhasti naisia.
— Mutta eihän hän ole sen korkeampi herra kuin kauppamatkustaja, sanoi
Meri.
— Niin, mutta Saksa on niin paljon suurempi ja hienompi maa kuin Suomi,
että kauppamatkustajat ovat siellä meidän kauppaneuvosten veroisia.
Niinkuin heidän kansakoulunopettajansa ovat oppinsa puolesta kuin
meidän professorit, selitti Eila varmasti.
— Onko kauppamatkustajilla myöskin kauppaneuvosten tulot? kysyi Heli.
— En minä sitä tiedä. Mutta Hemmi sanoo, että jos isä antaa kunnolliset
myötäjäiset, niin hän ostaa minulle auton ja angorakissan.
— Suurenmoista! nauroi Heli.
Samassa eteisen kello soi. Palvelija tuli sanoinaan että: "siellä
on herra, joka kysyy jotakin, mutta minä en ymmärrä hänen sekavaa
ruotsiansa."
Eila nielaisi nopeasti perunanpalasen, veti kiharan ohimolle ja oikoi
tulipunaista hamettaan.
— Se on hän. Jääkää te tänne, minä menen ensin sisään, sanoi hän ja
meni saliin jättäen oven auki takanaan.
Tytöt kuulivat jonkun puhuvan saksaa ja sitten Eilan sanovan:
— Ah wie schöne Blumen. Nicht pussen, Mädchen in der Nähe. Halloo,
tytöt, tulkaa sisään!
Meri ja Heli tulivat sisään ja Eila esitteli:
— Mein verlobt Hermann Schuster und Freundinnen Heli Sarkamaa und Meri
sie kennen ennestään. Me ollaan kihloissa, verheiratet — —.
— Verlobt, liebe Eilehen, korjasi Schuster ja tervehti tyttöjä.
Hän oli sinisessä takissa ja vaaleanharmaissa, leveissä housuissa.
Takki oli kaareva vyötäisiltä ja käsivarressa oli dublekello. Jaloissa
oli kirkkaat sukat ja vielä kirkkaammat, keltaiset puolikengät.
— Puhutaan vain suomea. Hemmi ymmärtää sitä aika hyvin. Katsokaa,
kuinka ihania, punaisia ruusuja hän toi. Ne sopivat mainiosti pukuuni.
Eila oli häikäisevä. Ylt'yleensä punainen puku, posket ja kukat samaa
väriä.
Perästäpäin Meri sanoi, että silmiä kirveli, jos kauemmin katsoi tätä
räikeää paria.
Tytöt onnittelivat jäykästi ja Schuster alkoi suulaasti selitellä
iloaan saadessaan tutustua Eilan ystäviin. Hän puhui saksaa ja Meri
pisti väliin jonkin lauseen.
— Mitähän Neumann sanoo tästä, Hemmi? Ja missä hän on? kysyi Eila äkkiä.
Schuster kertoi, että he olivat tulleet yhdessä Maarianhaminaan ja
asuivat samassa hotellihuoneessa. Mutta he eivät olleet tavanneet,
sillä Neumann oli mennyt ulos Schusterin nukkuessa.
Silloin kilahti taas eteisen kello. Parin minuutin perästä tuli
toinen saksalainen sisään. Hän oli yhtä keikarimaisesti puettu kuin
toverinsakin ja käsissä oli kimppu samanlaisia ruusuja kuin äskeisetkin.
Hän kiiruhti Eilan luo ja ojensi kukat tälle ja sanoi:
— Ach, liebe Eilaa, meine Eilaa, hier hast du mich.
— Mikä liebe Eilaa minä olen? kysyi tämä ymmällään.
Neumann kumarteli oikealle ja vasemmalle ja sanoi olevansa iloinen
tutustuessaan morsiamensa ystäviin.
Schuster sekaantui asiaan. Hän alkoi selitellä toverilleen ja tämä
selitteli takaisin. Molemmat puhuivat nopeasti ja kiihtyivät yhä
enemmän. He viittoilivat käsillään ja koko kasvot näyttivät eleitä.
— Ovatko he tulleet hulluiksi? Minä en kuule muuta kuin scha, snbe ja
schanhasce ja oman nimeni, sanoi Eila pelästyneenä.
Meri oli kuunnellut herrojen puhetta. Hän selitti muille:
— Näyttää sillä, kuin he molemmat olisivat olleet kasinolla eilen.
Ja kumpikin sanoo kosineensa Eilaa. Sinä olet nähtävästi kihloissa
molempien kanssa. Vai annoitko sinä kenellekään rukkasia eilen?
— En antanut, enkä nähnyt Neumannia koko iltana. Ich liebe Schuster, er
war Ritter, sanoi Eila kääntyen väittelevien puoleen.