ja kosineensa Eilaa noin puoli kymmenen tienoissa tanssisalin
parvekkeella. Hän toisti omia ja Eilan sanoja todistukseksi.
— Juuri noin se oli, ja kauniisti hän puhuikin. Ja kun minä olin
vastannut: "ich liebe dich" niin koko sali alhaalla paukutti käsiään,
sillä Tuovi oli juuri lopettanut laulunsa.
Sitten Schuster selitti, että Neumann oli tullut kello puoli yksitoista
hotelliin ja he olivat vaihtaneet pukuja. Kello yksitoista oli Schuster
taas Eilan luona ja kosi tätä puistossa.
— Miksei Neumann varoittanut Schusteria? kysyi Eila.
Neumann vastasi, että hän ajatteli, että saakoon Schuster rukkaset niin
uskoo paremmin.
— Minkätähden teillä oli sama puku? kysyi Meri.
— Es war billiger, sanoi Schuster.
— Ja, natürlich billiger, säesti Neumann.
— Olette te aika aaseja, kun ajattelette huokeutta sellaisella
retkellä, tulistui Eila.
— Aasi — was ist das? kysyi Schuster.
— Selvitä nyt, Eila, asiasi näitten herrojen kanssa. Tämä on liian
räikeä tilanne. Ota toinen ja lähetä toinen pois. Tai mieluummin lähetä
molemmat matkaansa.
— Oikeastaan minä rakastuin siihen, joka kosi parvekkeella. Nyt minä
olen ihan sekaisin taas, valitti Eila.
Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.
Mutta saksalaiset kiivastuivat. He syyttivät Eilaa kevytmielisyydestä
ja väittivät hänen keimailleen molemmille. Schuster vaati Meriä ja
Heliä todistamaan, että Eila oli esittänyt hänet sulhasenaan ja Neumann
vetosi Eilan lupaukseen.
Asia olisi pitkittynyt vaikka kuinka pitkäksi, ellei rouva Haavisto
olisi tullut kesken kaiken kotiin.
— Mitä elämää täällä on? Eila itkee ja kaksi vierasta herraa huutaa
niin, että kuuluu kadulle? kysyi hän ankarasti.
Kaikki seisoivat hämillään.
— Herrat Schuster ja Neumann — äitini, esitti Meri.
— Mitä tämä merkitsee, Eila? Sinulla ei ole lupa seurustella näitten
herrojen kanssa. Toivon, ettet pidätä heitä täällä.
— Minä olen saanut kylläkseni heistä. Gehen sie weg, draussen. Ich will
nicht Schuster, ich will nicht Neumann. Gehe deines Weges, sanoi Eila.
Saksalaiset alkoivat murista ja syytellä, mutta rouva Haavisto sanoi
lyhyesti:
— Adieu, meine Herren.
Siinä ei auttanut muu kuin totella. Herrat menivät synkkinä eteiseen
uhaten ja valittaen suomalaisten käytöstä.
Kun muut luulivat heidän jo menneen, aukeni ovi ja Schuster ryntäsi
sisään. Hän nykäisi oman kukkakimppunsa maljakosta ja Neumannin ruusut
Eilan käsistä ja hävisi sanomatta sanaakaan.
Meri ja Heli purskahtivat nauruun, mutta Eila nyyhkytti:
— Mokomatkin saiturit. — Minä lähden metsään rauhoittumaan. Selittäkää
te tädille, ettei hän luule minua syylliseksi.
Hän järjesti kiharansa peilin ääressä, puuteroi hiukan nenäänsä,
kaappasi hatun eteisestä ja meni ulos. He kuulivat hänen ottavan
pyöränsä portaista.
Meri selitti kaiken minkä tiesi ja kaikki olivat tyytyväisiä siihen,
että juttu oli loppunut tähän.
— Minä luulen, että Eila kärsii. Hän on niin kauan aikaa ollut
saksalaisten lumoissa. Oli surkeaa, että hänen unensa päättyi näin
koomillisesti, sanoi Meri.
— Parempi näin kuin että se päättyisi traagillisesti, sanoi rouva
Haavisto. — Nyt menemme lounaalle.
Koko aterian ajan he pohtivat Eilan kohtaloa. Muut olivat yksistään
iloisia, ainoastaan Meri oli huolissaan Eilasta. Tällainen
väkivaltainen ratkaisu jättäisi hänen mieleensä syvän haavan.
Kun he nousivat aterialta, kuulivat he Eilan äänen ikkunan ulkopuolelta.
— Halloo, Meri — huusi hän. — Minun pyöräni vikaantui tuolla mäellä.
Minä vien sen nyt korjattavaksi. Onneksi sattui apteekkari Jurmo
paikalle. Hän auttaa minua kuljettamaan sitä.
Meri kumartui ikkunasta ulos.
— Päivää, herra apteekkari. Ethän sinä ole lounastanut, Eila?
— En minäkään. Me menemme kasinolle syömään, sanoi Jurmo.
— Mikä sinun pyörällesi tuli, Eila? kysyi Meri.
— Jotakin vääristyi. Sehän on kurja Bressaborg-pyörä. Sen liikkeen
kanssa ei tulisi olla missään tekemisissä.
— Milloin tulet kotiin? kysyi Meri.
— Silloin kuin kivi veen päällä pyörii, nauroi Jurmo.
— Mennään nyt.
— Bressaborgit eivät kelpaa mihinkään, huusi Eila mennessään.
— Eila peittää hyvin sydänhaavansa, sanoi Heli.
— Minä erehdyn aina luulemaan häntä syvemmäksi luonteeksi kuin hän on.
sanoi Meri.
— Minä kiitän onneani päästessäni tästä edesvastuusta, huokasi rouva
Haavisto.
* * * * *
Pian senjälkeen pyydettiin Heliä puhelimeen. Se oli Jori Reini, joka
pyysi häntä tulemaan laivasillalle, jossa peräpotkuri odotti. Sillä he
voisivat yhdessä palata Sankarivuorelle.
Heli kiitti ja hyvästeli rouva Haavistoa ja Meriä. Tuoville hän lähetti
terveisiä. Hän oli hyvillään, etteivät he enää tavanneet, sillä
selitykset olivat vaarallisia.
Heli oli ostanut uuden hatun entisen sijalle ja samanvärisiä kukkia
rintaan.
Kun Meri hyvästeli Heliä puutarhan portilla, sanoi hän:
— Minä en ole koskaan nähnyt sinua noin sielukkaan näköisenä. Sinä olet
laihtunut ja jalostunut kulkiessasi ominpäin maailman rantaa. Sinusta
loistaa jotakin erikoista. Oletko sinä onnellinen?
— Meri, minä olen nuori ja onnellinen. Ja kiitollinen elämälle, joka
lupaa minulle enemmän kuin kenellekään toiselle, sanoi Heli ja kiiruhti
pois.
— Vielä kerran minä urkin Heliltä, mitä hän nyt salaa, ajatteli Meri
mennessään sisään.
Kun Heli tuli rantaan oli Jori Reini odottamassa häntä.
— Tässä on ensimmäinen lahjani sinulle, sanoi hän ojentaen kimpun
sinikelloja.
— Kiitos, ne ovat herttaisia, sanoi Heli ja astui veneeseen.
Hän oli iloinen siitä, ettei Jori antanut ruusuja, se olisi
muistuttanut Eilan seikkailua.
Ensinnäkin Heli tunsi olevansa suorastaan kaino, mutta se tunne hävisi,
kun Jori pani moottorin käyntiin ja alkoi puhua.
— Eilen illalla minä tulin tällä veneellä yksin kuutamossa kotiin. Minä
olin niin sanomattoman onnellinen, että luulin olevani satumaailmassa.
Minä olin savuttanut kaiken sen, mitä eniten olin toivonut. Minä olen
aina kaivannut suloista, turmeltumatonta naista, sellaista kuin sinä
olet ja jommoista tuskin näkee nykyaikana. Ei silti, että minä olisin
vanhanaikainen ja ahdas, mutta minun naisihanteeni ei ole nykyajan
tyttö.
— Minäpä olen nykyajan ylioppilas ja kasvatettu yhteiskoulun henkeen,
sanoi Heli.
— Sinua se ei ole tärvellyt. Sinä olet säilynyt hienona ja herttaisena
minua varten.
— Jori, Jori!
— Nyt minä tahdon olla häiriytymättä sinun kanssasi jonkin hetken.
Menemme ensimmäiseen saareen, jossa ei näy ihmisiä.
— Mitä Sankarivuorelle kuuluu?
— Minä sain kirjeen Svenssonilta. Hän on suorittanut keskikoulun
tutkinnon muissa aineissa paitsi matematiikassa, jota hän lukee
ahkeraan. Konsuli on hyvin ihastunut häneen ja sanoo usein, että
Svensson korjaa Siljon kasvatuksessa sen minkä kotikasvatus on pilannut.
— Milloinka sinä lähdet Sankarivuorelta?
— Tänä iltana. Minä nousin tänä aamuna varhain ja kokosin tavarani.
Laiva lähtee illalla Maarianhaminasta. Minun olisi pitänyt matkustaa jo
aikoja sitten, mutta minun oli mahdoton riistää itseäni irti sinusta.
— Nyt olisikin vaikeaa olla yhdessä Sankarivuorella. Pian minä saisin
taas kuulla, että seurustelen liian tuttavallisesti tohtorin kanssa,
sanoi Heli.
— Kerropas nyt, kuinka keksit ruveta sisäköksi?
Heli kertoi juurta jaksaen syyt menettelyynsä. Hän puhui perheestään ja
halustaan lukea luonnontieteitä.
— Tietysti sinä voit jatkaa lukujasi — työ yhdistää meitä vieläkin
enemmän. Mutta sehän ei estä meitä menemästä naimisiin. Minulla
on virka Helsingissä, mutta keväällä minä lähden opintomatkalle
ulkomaille. Silloin sinä tulet mukaan, rakas.
— Se olisi ihanaa, Jori.
— Heti syyskuun alussa minä tulen Helsinkiin. Silloin on hauska
tutustua perheeseesi. Ja yhtä hauskaa on viedä sinut minun omaisteni
luo.
— Meikäläiset ottavat sinut varmasti ilomielin vastaan. Veljet ovat
jo olleet huolissaan minun naittamisestani. Heistä naiminen on suurin
onni, mitä naiselle voi tapahtua.
— Entä sinusta, Heli? kysyi Jori ja ajoi veneen saaren hiekkarannalle.
Heli hyppäsi ensiksi maihin ja sanoi sieltä:
— Minusta myöskin, Jori.
Jori oli samassa rannalla ja Heli hänen sylissään.
Ihania hetkiä, sanatonta onnea.
— Näin yli-inhimillisen suloista kesää ei varmaankaan ole ollut
paratiisin ajoilta saakka, sanoi Heli toivuttuaan.
— Eikä maa ole kantanut tällaista tyttöä siitä saakka, sanoi Jori.