— Me emme pidä siitä, että palvelijat seurustelevat vapaasti talon
vieraitten kanssa.
— Nyt kaikki ovat hermostuttavia. Toiset tekevät vihjauksia
Svenssonista ja Siljosta, toiset Helistä. Kunpa Vikke edes seurustelisi
sivistyneitten ihmisten kanssa! — Mutta nyt kuuluu moottorin ääni,
sanoi konsulinna.
Samassa sanoi konsuli, joka oli kiikaroinut merelle: — Tuossa he
tulevat niemen takaa. Eikös vain ole neljä henkeä veneessä. Eivät ole
kanaljat hukkuneet, vaan seikkailevat perheen huviksi. Mutta nyt on
tilinteon hetki tullut.
— Siellä on Siljo-neiti elävänä silkkihameessa ja Vensson kuin uitettu
kissa, kuului Aliinan ääni.
— Mitenkäs Aliina sen näkee noin pitkän matkan takaa? kysyi Törmänen.
— Mitä ei näe, voi arvata.
— Eiköhän isän silmäterä kerrankin saa kuulla kunniaansa, sanoi Saila
tavallisella terävällä sävyllään.
— Siljo on aina ollut toista lajia kuin te muut. Hän kunnioittaa
isäänsä, eikä ajattele aina toisin kuin vanhemmat, sanoi konsuli.
— Hänellä on aina ollut huono arvostelukyky. Sen huomaa hänen
kavaljeerinvalinnastaankin, sanoi Saila.
— Älä ärsytä isää, Saila, sanoi konsulinna.
Mieliala laiturilla oli hermostunut. Heli oli syvästi loukkaantunut.
Ei kukaan ollut ennen moittinut häntä sopimattomasta esiintymisestä
herroja kohtaan. Hän oli mieluummin vanhanaikaisen sovinnainen.
Mutta ne, jotka tuomitsivat häntä sisäkkönä, eivät nähneet, kuinka
torjuvainen hän itse asiassa oli. Kaikki asiat tulkittiin kierosti ja
hänen syykseen. Kaikissa tapauksissa eivät selitykset auttaneet mitään
eikä sopinut myöskään näyttää nurjamieliseltä. Kunpa edes voisi syyttää
tohtoria!
Kun vene saapui, olivat sekä tulijat että odottajat ääneti. Muut
astuivat maihin paitsi Svensson, joka jäi veneeseen ja sanoi:
— Kiitoksia, herrat, avustanne. Minä lähden vielä hakemaan isoa
moottorivenettä. Siljo-neiti kertoo meidän vastoinkäymisistämme.
— Tyst, Svensson, siihen minä en suostu. Alentukaa nyt itse selittämään
asian oikea laatu — minä vaadin täyden totuuden. Menkäämme sisään,
tämä asia on selvitettävä perheen kesken. — Tule, Helma. Ehkäpä tämä
huvittaa sinuakin, sanoi konsuli alkaen kulkea rannasta.
Svensson hyppäsi veneestä, antoi ketjut Törmäselle ja lähti kulkemaan
perheen mukana.
Aliina juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi:
— Vensson kattoo, ettei konsuli pääse selän taa. Voi vaikka ampua
kiukuissaan.
Svensson rypisti vain otsaansa ja kiiruhti pois.
Kun kaikki olivat kokoontuneet konsulin huoneeseen, sanoi tämä:
— Mistä johtuu, ettei Svensson tullut hakemaan meitä kutsuista?
— Älä vain kiivastu, Jallu, varoitti konsulinna.
— Minä en suutu asiatta. Minkätähden Siljo ei käynytkään tanssiaisissa?
— Älä kiivastu, rakas Jallu, rukoili konsulinna.
— Minä saan kiivastua omassa talossani. Minkätähden Svensson antoi
moottoriveneen irtaantua?
— Älä kiivastu, kulta-Jallu, kuului taas itkunsekainen ääni.
— Tyst. Mitä te teitte kahdenkesken autiolla saarella?
— Älä kii — —
— Pankaa suukapula tuon naisen suuhun. Selitä nyt omalle äidillesi ja
isällesi menettelysi Siljo.
— Ilma oli ihana ja Siljo-neiti vietti mieluummin iltansa luonnon
helmassa kuin tanssisalissa. Me emme huomanneet, että vene joutui
tuuliajolle. Siten me emme päässeet kotiin, ennenkuin tohtori tuli
hakemaan meitä, selitti Svensson.
— Vai luonnon helmassa? Kenen helmassa Svensson vietti iltansa? pisti
Vikke väliin.
— Ja mistä syystä Siljo päätti viettää iltansa autoilijamme seurassa?
kysyi konsuli pahaa ennustavan juhlallisesti.
— Koska minä mieluummin olen hänen kanssaan kuin kenenkään muun koko
maailmassa, vastasi Siljo uljaasti ja katsoi silmiään räpäyttämättä
isäänsä silmiin.
— Siljo on luvannut tulla vaimokseni. Me pyydämme konsulin suostumusta,
sanoi Svensson sulkien Siljon käden omaansa.
Kaikki seisoivat jäykistyneinä tuskallisen äänettömyyden vallitessa.
Konsuli hengitti raskaasti etsien sanoja. Vihdoin huusi konsulinna
kiihoittuneena:
— Onneton lapsi! Etkö sinä löydä sivistynyttä miestä meidän isosta
seurustelupiiristämme?
— En, sanoi Siljo ja nosti päätään.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Saila.
— Martti on hienompi ja henkisesti valveutuneempi kuin kaikki meidän
pöyhkeilevät miestuttavamme yhteensä. Hänen seurassaan minä opin
jotakin ja saan uusia herätteitä. Hän sivistää minua.
— Martti? Kuka se on? sai konsuli vihdoin suustaan.
— Isän tuleva vävypoika, sanoi Siljo ja työnsi tätä konsulia kohti.
— Aja hänet pois talosta, Jallu! Minä en kestä enempää, huusi
konsulinna ja vaipui koristeellisesti lepotuoliin.
— Tyst, vai täytyykö minun nyt taas käskystä kiivastua. Älä kiivastu,
kiivastu, älä kiivastu! Mutta nyt minä järjestän itse asiat. Millä
Svensson aikoo elättää vaimonsa?
— Martti aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja sitten hän hakee
konttoripäällikön tai johtajan paikkaa isän liikkeessä — mieluimmin
jollakin teknillisellä osastolla. Hän on älykäs ja luotettava.
Sitäpaitsi hänellä on syytä hoitaa tointaan kuin omaansa — tultuaan
isän läheiseksi sukulaiseksi.
— Kas vain, tytössä on rohkeutta! sanoi Vikke huoneen perältä.
— Martti on kunnon mies ja minun mielestäni yhtä sivistynyt kuin
elokuvien omistaja Turussa, joka on käynyt kansakoulun, sanoi Siljo.
— Mutta turkulaisella on hieno koti ja huvila ja auto. Enkä minä tahdo
Siljolle miestä, joka on vain kunnon mies, nyyhkytti konsulinna.
— Älkää nyt sekaantuko tähän jokainen. Mitä Svensson itse sanoo. Te
toivotte siis minulta tytärtä ja elatusta? kysyi konsuli.
— Tytärtä kyllä, mutta en muuta. Syksyllä minä suoritan keskikoulun
kurssin Helsingissä, ja sitten on herra Meriaho luvannut minulle paikan
polkupyöräliikkeessään. Sillä me elämme vaatimattomasti Siljon kanssa.
— Ja Siljo tyytyisi sellaiseen elämään?
— Minä olisin onnellinen ilman palvelijaa ja ilman kaikkea
ylellisyyttä. Syksyllä pyydän Aliinaa opettamaan minua keittämään ja
Alma Kervo on jo kauan neuvonut minua paikkaus- ja parsimistyössä.
Minä osaan neuloa vaatteeni itse, imeä tomua pölynimijällä, silittää
nenäliinoja ja sytyttää tulta märkiin halkoihin, intoili Siljo.
— Tällaista puhetta minä en ole vielä kuullut tässä talossa. Joku
lapsistani luopuu ylellisyydestä, tahtoo tehdä työtä ja sanoo olevansa
onnellinen. Se on oikeaa puhetta se! sanoi konsuli.
— Mutta Siljosta ei tule herrasväkeä. Minä kuolen, jos hänen täytyy
istua paratiisissa teatterissa, valitteli konsulinna.
— Tyst. Minä sanon nyt, mitä te teette. Svensson suorittaa tutkintonsa
ja saa sitten paikan minun liikkeessäni. Minulla on sopiva osasto
hänelle, johon minä aikoja sitten olen hakenut hänen tapaistaan
henkilöä.
— Mainiota isä, sinä olet enkeli! huusi Siljo hypäten konsulin kaulaan.
Mutta tämä työnsi hänet luotaan sanoen:
— Tyst, tyst. Ellei Svensson suorita tutkintoaan ja ellei hän suoriudu
hyvin toimessaan, niin — —
— Silloin me erkanemme ikipäiviksi, minä menen naimisiin Viken
inhoittavimman toverin kanssa ja Martti lähtee merille, nauroi Siljo ja
syleili vuoroin konsulia ja konsulinnaa, joka sanoi:
— Jallu, Jallu! Mitenkäs käy, jos Svensson täyttää sinun ehtosi?
— Silloin minä siunaan heidät ja sinä saat ommella reikäompelusta
tomuliinoihin.
— Sitä sinä et saa tehdä, et missään tapauksessa.
— Minä siunaan kuin siunaankin. Se on viimeinen sanani.
Svensson oli seisonut kuin puusta pudonneena. Vihdoin hän sai sanotuksi:
— Koko elämäni minä olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Tällaiset
ehdot ovat loistavat, enkä ikinä voinut toivoa sellaista. Siljo on
monta vuotta ollut minulle saavuttamaton unelma ja nyt minä en oikein
voi uskoa onneani.
— Älä siunaa heitä, Jallu, varoitti konsulinna vielä.
— Antaa isän siunata, kun hän kerran on sellaisella päällä. Etkö samaa
kyytiä siunaisi minuakin ja kasinon Duttia? pilkkasi Vikke.
— Tyst, hävytön poika, sanoi konsuli.
— No ei sitten, ei väkisin. Ja totta puhuen on Svensson kyllä Siljon
arvoinen. Saanko esittää lähempää tuttavuutta? Nimeni on Viktor.
— Kiitoksia, minä olen Martti.
— Tämä on jo liikaa, sanoi Saila. — Minun nimeni on _neiti Karivuori_.
Tule, äiti, ennenkuin autoilijamme kutsuu sinua tädiksi.
— Mitä ihmiset sanovat? Mitähän he sanovat? haihatteli konsulinna
mennessään Sailan kanssa ulos.
— Siinä on äidin sielun kuva: "Mitä ihmiset sanovat", nauroi Vikke.
— Svensson ei saa vielä kutsuu minua sedäksi, se tulee, perästäpäin. —
Nyt on parasta, että Svensson tulee Helsinkiin. Hän saa asua huoneessa,
joka on konttorihuoneistoni vieressä. Siellä on rauhallista lukea.
Täällä on tilanne hiukan jännitetty, järjesti konsuli.
— Minä koetan ansaita konsulin luottamuksen. En tiedä, kuinka
kiittäisin, sopersi Svensson.
— Tyst. Hyvää yötä, ja konsuli puristi Svenssonin kättä.
— Hyvää yötä Martti, sanoi Vikke ja teki samoin.
Svensson pyörähti ympäri ja meni ulos huoneesta.
Hän tunsi ylivoimaista liikutusta. Elämä oli elämisen arvoista, kun
taistelu onnen puolesta alkaisi todenteolla.
* * * * *
Seuraavana päivänä pysyttelivät konsulinna ja Saila huoneissaan.
Tohtori Reini oli lähtenyt varhain aamulla kokopäivän retkelle
saaristoon.
Svensson pani kokoon tavaroitaan, sillä hänen oli määrä lähteä jo
iltapäivällä konsulin kanssa Helsinkiin.
Konsuli järjesteli papereitaan, kun Siljo tuli sisään ja sanoi
rukoilevasti:
— Minusta on kovaa, että me emme saa olla kirjeenvaihdossa Martin
kanssa, rakas isä.
— Tyst, sanoi konsuli.
— Emmekö me saa sanoa hyvästi toisillemme?
— Te ette ole kihloissa, ettekä saa antaa aihetta puheisiin.
— Viisi minuuttia kahden kesken, isä!
— Tyst.
Siljo meni huoneeseensa ikkunan ääreen. Sieltä hän näki puutarhurin
rakennukseen ja joskus jonkun, joka liikkui pihalla.
Vähän ajan kuluttua kulki konsuli autovajaan päin. Siljo kuuli
avonaisen ikkunan läpi, kuinka hän huusi Svenssonia mukaansa. Täytyi
keksiä jokin keino tavata tätä. Ehkä Heli auttaisi? Hän oli tietysti jo
aikoja arvannut asian heidän yhteisillä kasvinkeräysmatkoillaan.
Siljo meni hiljalleen kohti vajaa. Kun hän tuli ovelle, kääntyi
Svensson äkkiä, tarttui häntä molempiin käsiin ja katseli häntä niin
loistavin silmin, että henki salpautui.
Konsuli katseli heitä hetken ja sanoi:
— Minä menen Törmäsen luo kymmeneksi minuutiksi.
Ja nämä kymmenen minuuttia hämärässä vajassa eivät koskaan unohtuneet
Siljon ja hänen rakastettunsa elämässä.
Iltapäivällä Svensson lähti. Hän kävi tapaamassa konsulinnaa. Tämä
sanoi vain:
— Hyvästi Svensson. Minä toivon, ettei hän suoriudu tutkinnossaan. Hän
on hyvä mies, mutta hän ei ole pysynyt lestissään.
— Kun minä saavutan oikean paikkani, niin kyllä minä siinä pysyn.
Hyvästi konsulinna, sanoi Svensson ja meni.
Konsuli sanoi vaimolleen hyvästit vain oven raosta.
— Hyvästi, Helma. Rauhoitu sillä aikaa, kun minä olen poissa. Elokuun
minä vietän Sankarivuorella. Vikke on luvannut hoitaa auton ja
moottorin ja siitä hyvästä minä maksan hänen velkansa. Svenssonista
minä vielä teen suuren herran. Se on yhtä mielenkiintoista kuin
hoitamattoman maatilan ensiluokkaistaminen. Suutelun sinua, kun palaan
— jos sinä olet vähemmän hapan.
— Minä varoitan sinua viimeisen kerran, Jallu. Älä anna siunaustasi
sellaiselle, joka käyttää sitä väärin ja tekee sinun tyttäresi
onnettomaksi parin tuhannen markan palkalla kuussa.
— Tyst. sanoi konsuli ja sulki oven.
* * * * *
Vaikeinta oli Svenssonin selviytyä Aliinasta. Tämä auttoi häntä kaikin
puolin, mutta neuvoi samalla koko ajan.
— Vensson jää nyt hyvästä paikasta, kun on asettanut oman persuunansa
niin korkealle, että lankeemus seurasi, niinkuin tuomio seuraa ihmisten
tekoja. Eikö hänelle olisi kelvannut osuuskaupan neiti, jolla on
rannekello ja näyttelee nuorisoseurassa? Minä jo aloin uskoa, että hän
alentuisi riiaamaan Heliä.
— Aliina on nyt väärällä tolalla. Aikaa myöten selviävät asiat. Mitä
Heliin tulee, niin hän on paljon saavuttamattomampi kuin Siljo.
— Mitä?
— Kuin Siljo-neiti, tarkoitin. — Helistä ei ole meikäläiselle. Aliina
katsoo tuonne ulos. Siellä seisoo Vikke-herra ja aukaisee hänelle
portin ja antaa hänen kulkea edellään sen läpi. Ja kuitenkin hän luulee
Heliä sisäköksi.
— Kun on kaunis, niin herrat huomaavat.
— Aliina, joka on vanha viisas, tietää, ettei se ole sitä. Nyt minä
olenkin valmis. Kiitos Aliina.
Konsulin ja Svenssonin lähdettyä elettiin huvilassa hyvin hiljaisesti.
Mutta elämä oli kuitenkin jännitettyä.
Siljo vetäytyi omaisistaan ja liittyi yhä enemmän Heliin. Tälle hän
kertoi ilonsa ja huolensa.
Saila oli pureva ja onneton. Hän kävi epätoivoista taistelua tohtorin
suosion voittamisesta ja vaani tämän tekoja.
Jännittävintä olivat Helin ja tohtorin välit. Edellinen vältti
jälkimmäistä, mutta harmitteli kuitenkin itsekseen, etteivät he voineet
seurustella luonnollisesti.
Kerran Heli oli astumassa portaita alas yläkerroksesta, kun tohtori
tuli ylöspäin ja sulki hänellä tien sanoen:
— Ettekö tulisi tänä iltana kävelemään näköalavuorelle rantatietä
pitkin? Meri on suurenmoinen kuutamossa.
— Voimme ihailla sitä kumpikin tahollamme, sanoi Heli.
— Minä tahtoisin nähdä teidän silmänne ja hiuksenne kuun valossa.
— En voi tulla. Astukaa syrjään, tohtori.
— Ette tahdo, Heli-neiti, sanoi tohtori ja väistyi.
— En näissä oloissa, sanoi Heli ja juoksi alas.
V.
KAUPUNGISSA.
Meri oli monta kertaa kirjoittanut Helille ja pyytänyt tätä luokseen
Maarianhaminaan, jossa hän äitinsä ja Eilan kanssa oli ollut kolme
viikkoa.
Mutta Helin oli vaikea päästä vapaaksi. Sankarivuorella oli aina
jotakin touhua.
Pari kertaa oli Heli nähnyt tuttuja Helsingistä ja aluksi hän pelkäsi
joutuvansa ilmi. Ensimmäinen oli kamreeri Sarkamaan vanha ystävä
Sjöblom pankista, joka tuli liikeasioissa konsulin luo. Mutta hän ei
katsonut Heliä leukaa ylemmäksi, ei edes antaessaan juomarahoja.
Alussa oli Helistä juomarahojen vastaanottaminen nöyryyttävintä koko
tilanteessa, mutta vähitellen hän tottui siihen, niinkuin muuhunkin
virkaan kuuluvaan. Ihmeekseen hän huomasi saaneensa enemmän juomarahoja
kuin palkkaa, sillä Karivuoret seurustelivat enimmäkseen rikkaitten
kanssa.
Toinen helsinkiläinen oli vaarallisempi, sillä se oli nainen — neiti,
joka oli ollut Helin opettaja alaluokilla. Onneksi hän oli vain
kahvilla, mutta ennätti kuitenkin sanoa:
— Teidän sisäkkönne muistuttaa erästä oppilastani. Mutta tämä lueskelee
yliopistossa ja on muistaakseni vaaleampi ja lyhempi.
Nyt, kun konsuli oli lähtenyt, sai Heli tilaisuuden päästä Meriä ja
Eilaa tervehtimään.
Konsulinna, Saila ja Siljo lähtivät Turkuun. Paitatehtailija oli
kutsunut heidät luokseen. Saila kysyi tohtori Reinin mielipidettä,
ja kun tämä innokkaasti suositteli matkaa, niin hän päätti lähteä.
Vikke oli jo Turussa laulujuhlilla — hän yhtyisi heihin siellä. Aliina
lupasi hoitaa tohtoria ja taloutta sillä aikaa, joten Heli sai lomaa
lauantaiksi ja sunnuntaiksi.
Heli lähti pienellä laivalla, joka poikkesi Sankarivuoren laituriin.
Törmänen ja Aliina saattoivat häntä ja huiskuttivat rannalla.
— Mikä siinä tytössä lie, joka erottaa hänet muista? sanoi Törmänen.
— Hänellä on hienot kädet ja jalat. Puku on yksinkertaisen maukas
ja käynnissä on jotakin erikoista. Vertaisenaan häntä vain ei osaa
kohdella. Uskaltaisiko Törmänen ottaa vyötäisistä? kysyi Aliina.
— Mitäs minä, karkea maantonkija. Svenssooni on oppinut hänellä paljon
viisautta tänä kesänä.
— Minä luulin, että Venssonni se opetti, sanoi Aliina.
— Sen verran minä kuulin, että Svenssooni se kysyi ja Heli neuvoi.
— Kyllä sillä Helillä on viisautta enemmän kuin monellakaan tässä
talossa. Näkisi konsulinnakin, minkälaisia kirjoja se lukee
huoneessaan, niin ei ilkeisi ylpeästi kohteita. — Tulkaa nyt Törmänen
keittiöön juomaan kahvia, kun kerran on rauha talossa.
Kun Heli tuli kaupungin rantaan, oli Meri häntä vastassa.
— Me olemme odottaneet sinua kuin kissa hiirtä. Kuinka sinä olet sievä
ja hieno, Heli! Voiko kukaan aasi luulla sinua sisäköksi? Minä tulin
yksin tänne saadakseni kuulla sinun satumaailmastasi. Näytäpäs ensiksi
käsiäsi, jotka olivat luokan ylpeys. Kas vain hiukan ruskeat, muuten
hyvin hoidetut. Siitä päättäen sinun ei ole tarvinnut tehdä raakaa
työtä, puheli Meri tyttöjen kulkiessa käsikoukkua rannasta.
— Työn puolesta ei ole hätää. Siivousta, kukkien järjestelemistä
maljakkoihin, vieraitten passailemista ja tarjoilemista pöydässä. Minä
olen oppinut uudelleen niiaamaan — päätä ei saa kumartaa nuorille
herroillekaan, sanoi Heli.
— Jännittävää! Kerro herrasväestäsi oikein tarkkaan.
Ja Heli kertoi pitkin matkaa. He istuivat puiston penkille ehtiäkseen
puhua.
— Talon nuori herra rakastuu sinuun ja luopuu perinnöstään saadakseen
sinut. Eikö niin? kysyi Meri.
— Vikke Karivuori ei ikinä luopuisi perinnöstään tytön takia. Alussa
hän oli hiukan tunkeileva, mutta minä katselin häntä näin, ja se
auttoi, sanoi Heli ja katseli kopeasti olkansa yli Meriä.
— Sinä olet mainio. Kuka opetti sinulle tuon ruhtinaallisen eleen?
— Täytyy oppia paljon elämän viisautta, kun on sellaisessa asemassa,
että on pakko suojella itseään. En minä ymmärrä, mikä minua ennen
suojeli, mutta harvoinpa minun tarvitsi pelätä herrojen lähentelemisiä.
— Karivuorella seurustelee paljon nousukkaita ja Viken tapaisia
kevytmielisiä ylioppilaita.
— Mutta eikö sinulla ole ollut pienintäkään hakkailua siellä? Sehän on
luonnotonta.
— Kuinka sellainen kävisi päinsä. Minähän seurustelen vain oman
herrasväen tai vieraitten palvelijoitten kanssa. Heihin voin ihastua
nyt yhtä vähän kuin ennenkin. Heidän inhimilliset ja usein ihailtavat
puolensa ovat tosin selvenneet minulle aivan toisella tavalla kuin
ennen. Herrasmiesten kanssa minä en voi seurustella ensinkään. Jos
vastaisin heille nokkelasti tai pitäisin hauskaa heidän kanssaan,
niinkuin me esim. teemme osakunnassa, niin joutuisin pian toimestani,
huolimatta herrojen suosiosta, jonka helposti voittaa.
— Entäs se tohtori? Eikö hän ole harrastettava mies?
— Miksei, mutta hän on enimmäkseen karttojensa ääressä tai samoilee
pitkin luotoja, sanoi Heli huolettomasti.
— Ahaa tuollainen vanha, oppinut herra. Mitä sinä muuten pidät
ihmisistä katsottuina kalaperspektiivissä?
— Millä tavalla?
— Kalaperspektiivi on vastakohta lintuperspektiiville. Se tahtoo sanoa:
alhaalta päin.
— Kalat näkevät tosiaankin ihmisten konstit ja koukut. Minä
en ihmettele ollenkaan, että sanotaan: "Kukaan ei ole suuri
kamaripalvelijansa silmissä." Elleivät ihmiset olisi tottuneet
olemaan kokonaan välittämättä palvelijoitten ajatuksista, niin
he kauhistuisivat sitä, että vieraat ihmiset näkevät ja kuulevat
sellaista, mitä he peittelevät parhaimmilta ystäviltään, sanoi Heli.
— Eikö sinua hävetä olla läsnä perhekohtauksissa?
— Alussa minä häpesin ja menin pois, jos suinkin voin. Pahinta oli
kuulla Viken tai Sailan nenäkkyyttä vanhempiaan kohtaan. Mutta pian
minä käsitin, että jokainen oli pohjaltaan tyytyväinen asian tilaan, ja
minä itse en estänyt ketään sanomasta epähienoja moitteita toisille.
Siljo on kuitenkin hyvin erilainen kuin muu perhe. Hän on hillitty ja
kärsii alituisista kahnauksista kotona.
— Kerrotaanko nyt äidille ja Eilalle sinun seikkailusi?
— Ei missään nimessä! Minun asemani tulisi vieläkin epävarmemmaksi.
Svensson ja Siljo tietävät, etten minä ole oikea sisäkkö. Aliina sanoo
usein, että minä olen varmaankin palvellut presidentillä, ja Törmänen
sanoo yhtä usein Heli-neiti kuin Heli. Maa huojuu jo allani.
Itsekseen hän lisäsi: "Puhumattakaan tohtorin epäilyksistä."
— Eilaan ei todellakaan voisi paljon luottaa. Hän keksisi luultavasti
jonkin juonen päästäkseen Sankarivuorelle ja rupeaisi kujeilemaan,
nauroi Meri.
— Onko teillä ollut hauskaa täällä?
— On vinhan hauskaa. Me olemme purjehtineet, kylpeneet, tanssineet
ja olleet iltasilla maailmannaisia. Ainakin Tuovi ja minä. Eila
on hermostuttava, kun hän koettaa olla hieno ja aikaihminen. Äiti
kasvattaa häntä väliin, mutta se on jokseenkin toivotonta. Onneksi
Bressaborg-herrat ovat olleet poissa näyttämöltä. Sen sijaan on täällä
eräs apteekkari Jokki Jurmo, joka on meidän kintereillämme. Eila sanoo,
että hän on taivaallisen sukkela ollakseen vääräsäärinen.
— Mitä sillä on tekemistä sukkeluuden kanssa?
— Eilasta hänen tulisi olla alakuloinen sääriensä takia. — Nyt on aika
lähteä kotiin päin. Äiti on tullut kylvystä ja lounas odottaa.
Haavistot olivat vuokranneet hauskan, kalustetun huvilan hiukan
kaupungin laidassa. Heillä oli palvelija mukanaan ja he söivät osittain
kotona.
Eila tuli hitaasti vastaan. Hänellä oli kädessä kiinalainen päivänvarjo
ja keltaisessa tyllipuvussa oli kahdeksan pientä rypytystä. Lyhyet
hiukset olivat käherretyt koko kikkuralle.
— Päivää Heli! Ihanaa, että vihdoinkin ilmestyit suureen maailmaan.
Kuinka sinä jaksat kasvitieteillä näin ihanalla kesällä? Oletko sinä
muuttunut Polentillaksi tai lampsaanaksi? Missä sinä olet piileksinyt?
— Täällä Ahvenanmaalla minä olen samoillut metsiä ja soita. Minusta
sinä itse loistat kuin Potentilla, Eila, nauroi Heli.
— Onko se kaunis kukka? Minä muistan monta nimeä, mutta en sitä
minkälaiseen kasviin ne kuuluvat. Ja paljon historiallisia nimiä minä
muistan, mutta en, mitä he olivat tai tekivät — paitsi Agricolaa, joka
keksi suomen kielen. Minulla on hyvä muisti, mutta huono järjestysaisti.
Sisällä tuli Merin äiti vastaan ja sanoi sydämellisesti:
— Tervetuloa, Heli. Me olemme jo kauan odotelleet sinua. Minä toivon,
että voit viipyä monta päivää luonamme. Merillä on makuukelpoinen sohva
huoneessaan.
— Kiitoksia paljon, mutta sunnuntai-iltana on minun lähdettävä.
— Joko Meri kertoi meidän tämäniltaisista suunnitelmistamme? Minä
varoitan sinua ennakolta hakkailemasta apteekkariani. Sinä tunnet hänet
vääristä sääristänsä, ellei hän ole pukeutunut munkiksi, sanoi Eila.
— Tulkaa nyt aamiaiselle, siellä voitte pohtia asioitanne, sanoi rouva
Haavisto.
Maukas aamiainen oli katettu sireenimajaan pihalle.
Heli nautti istuessaan taas herrasväen lailla katetussa pöydässä.
Sankarivuorella palvelijat söivät melkein samaa kuin herrasväkikin,
mutta kuitenkin oli suuri ero syödä näin sisällä.
— Kerro nyt, Meri. Minä en ehdi, sillä puhuessa munakas menee liian
hitaasti vatsaonteloon, sanoi Eila käyden käsiksi ruokaan.
— Me olemme päättäneet ottaa sinut, Heli, mukaamme naamiaisiin,
jotka ovat tänä iltana kasinolla. Meillä on jo liput kaikille. Sinne
tulee valittu seura ja meidän on täytynyt taata sinut intendentille
päästäksesi mukaan.
— Mitä te keksitte? Eihän minulla ole pukuakaan.
— Eikö ole! sanoi Eila ja juoksi sisään.
Palattuaan oli hänellä sininen, silkkinen puku käsivarrellaan.
— Sinusta tulee kellokukka — Carum carvi.
— Campanula, oikaisi Helvi.
— Älä ole liian asiallinen, se ei ole naisellista. Katso tätä
sielukasta kellohametta ja kellohattua! Ne sopivat sinun silmiesi
väriin ja minä olen hankkinut ne suurilla kärsimyksillä Helsingistä,
josta äiti lähetti ne.
— Mitä kärsimyksiä ne olivat? kysyi Heli.
— Kirjoittanut äidille ja hakenut postista ja itse silittänyt ja muuta
sellaista. Minä olen pitänyt sitä kerran tanssiaisissa ja Schuster
sanoi, että se on reizend. Nyt hän saa poissaolonsa tähden syyttää
itseään, että minä reistaan toista.
— Ketä niin?
— Vitsikästä apteekkaria, jonka nimi on Jokki Jurmo. Eikö se ole
soinnukas nimi? Tuletko nyt juhlaan sellaisilla ehdoilla, Heli?
— Millaisilla ehdoilla?
— Ettet viettele apteekkaria oikealta tieltä, se on minun
ihailemisestani, jolle hänen viaton parempi minänsä on antautunut.
— Älä hupsuttele, Eila. Sinä olet ollut kerrassaan kiltti, kun olet
hankkinut minulle tämän ihastuttavan puvun. Mutta minä luulen, että se
on liian väljä, sanoi Heli, jonka mieli alkoi tehdä juhlaan.
— Sitä voi kaventaa. Katsos minkälaisia jännittäviä vihreitä lieskoja
hameessa on. Ne ovat lehtiä, sanoi Eila ripustaen hameen sireenipensaan
oksaan.