sentään noloa, että kandidaattia lukeva sivistynyt tyttö passailee
nuoria poikakloppeja ja auttaa riisumaan vaatteita eteisessä, sanoi
Siljo.
— Minua se on vain huvittanut.
— Ja pahinta kaikesta on, että meidän perheessämme tapahtuu alati
sellaista, joka ei sovellu vierasten korville, jatkoi Siljo.
— Minusta ei ole ollenkaan parempi, jos sivistymättömät palvelijat
saavat kuulla sellaista.
Samassa tuli Svensson järveltä. Hän oli pukeutuneena ristikkäiseen
trikoliinipaitaan ja pussihousuihin. Hauskat kasvot ja komea ryhti
tekivät hänet hyvin miellyttäväksi mieheksi.
— Nyt te olette molemmat täydellisesti paljastetut, sanoi Siljo.
— Helistä minä en tiedä muuta kuin, että hän on yhtä viisas kuin
avuliaskin, sanoi Svensson.
— Nyt minäkin tahdon olla avulias. Tiedän paikan, jossa kasvaa
harvinaisia orkidealajeja. Tulkaa mukaan, ennenkuin aurinko laskee,
sanoi Siljo.
Tämän päivän jälkeen he usein samoilivat metsiä kolmisin. Kävivätpä
kerran ulkosaarillakin moottorilla. Siljoakin huvittivat nämä huvi-
ja keräysretket niin, että hän usein jäi kotiin, kun perhe lähti
Maarianhaminaan, tai vieraisille. Etenkin kun Vikke usein hoiti
moottoria ja Svensson oli vapaa.
Sadepäivinä Heli ja Svensson laskivat ja lukivat kotona. Eniten vaivaa
antoi ainekirjoitus. Nyt vasta Heli huomasi, kuinka pitkän valmennuksen
takana hyvä kirjallinen kielenkäyttö on.
Svensson oli lukenut paljon sekä hyvää että huonoa kirjallisuutta.
Hänen arvostelunsa oli kehittynyttä ja omintakeista. Mutta kynä
kädessä hän muuttui lapselliseksi ja epäjohdonmukaiseksi. Hän luetteli
tapahtumat lyhyissä lauseissa tai sekaantui pitkiin loppumattomiin
sanasokkeloihin. Historialliset tai muut asialliset aineet olivat
parempia, sillä ne hän kirjoitti lähdekirjoista. Kerran hän antoi
Helille tällaisen aineen:
_Rehellisyys_.
On olemassa rehellisiä ja vilpillisiä ihmisiä. Kolmas laji on sillä
välillä. Rehellinen mies, jopa nainenkin, ei ota toisen tavaraa. Hän
antaa takaisin kun löytää, vaikka kukaan ei ole nähnyt, eikä vaatinut,
mutta kun omatunto ei ole paatunut, ja ei voi nauttia joskaan ei ole
pelkoa ilmitulemisesta maan päällä. Oikein erikoisen rehellinen ei
vaikene rikoksesta vaikka olisi vaimo tai esimies vaaran alla, niin
puhuu suunsa puhtaaksi. — Epärehellinen suoraan sanoen varastaa.
Hän jättää autoilijan maksamatta. Hän panee bentsiiniin paloöljyä
tai pahempaakin kun myy. Hän ei sano että kumi on huono kun myy. —
Se kun on siltä väliltä ottaa ison koron ja voittaa sotasaalista ja
sanoo rakastavansa rikasta tyttöä. Mutta rehellinenkin voi rakastaa
kun ei ole vanha ja ruma kasvoilta, eikä myös ylpeä. Toiset sanovat
epärehelliseksi kun narraa hyvän tytön aviolupauksen kanssa, mutta se
on minusta siltä väliltä.
Monta muutakin tapausta voisi kertoa näistä kolmesta
rehellisyysasteesta.
Heli luki tämän aineen Svenssonille ja kysyi:
— No miltä kuuluu?
— Se on täydellistä roskaa. Sitä voi tuskin ymmärtää, kun lauseet
ovat sekavat ja huonosti pilkutetut. Luulisi, että kirjoittaja on
kymmenvuotias, sanoi Svensson onnettoman näköisenä.
— Mutta eihän Svensson puhu noin lapsellisesti.
— Se johtuu siitä, että Heli vaatii minua kirjoittamaan sellaisista
asioista, joista ei puhuta, vaan ajatellaan. Vielä vähemmin niistä voi
kirjoittaa.
— No Svensson koettaa kirjoittaa autoilijan tunteista kesäretkellä.
Sehän on sopiva aine.
— Minä kirjoitun mieluummin auton ohjauksen hankaluuksista, tai vertaan
eri automerkkejä toisiinsa tai jotakin jarruista. Hyvä aine tulisi
autorenkaitten kestävyydestä, sanoi Svensson.
— Minä tahtoisin, että Svensson kehittäisi kirjallista aistiaan ja
ajatuksen lentoa.
— Sellaista minä en kirjoita toisen kronittavaksi.
— Minähän korjaan Svenssonin laskuvirheetkin. Miksi on nöyryyttävämpää
korjata ajatuksen epäjohdonmukaisuutta tai huonoa kielenkäyttöä?
— Minä en ole kirjailija enkä aio tehdä itseäni naurettavaksi. Mitenkä
Heli kirjoittaisi tällaisen aineen?
Heli istuutui avonaisen ikkunan laudalle ja sanoi:
— Esimerkiksi näin:
"Minä olen nuori ja onnellinen. Minulla on kallis sydänkulta ja hänellä
on kallis auto.
"Me istumme hyllyvillä patjoilla ja viilettelemme pitkin Suomen ihania
maanteitä. Muut ovat köyhiä syrjästäkatsojia, kun me lennämme rakkaani
varman käden ohjaamina läpi kukkivan, kesäisen maiseman.
"Puoli tuntia on riemukulku kestänyt, kun minä alan tuntea
levottomuutta. Kurkku kuivaa ja silmissä kirvelee maantien tomu.
Sisälmykset painuvat alaspäin ja sydän tutisee tyhjässä ontelossa. Minä
olen vuoroin vihreä, vuoroin tulipunainen. Pelkään jokaista kierrettä
tai hyppyä, jonka auto tekee. Tunnen ankaraa merikipua, mutta samalla
kaipuuta heittäytyä viileisiin aaltoihin.
"Onneksi ylpeä autoilijani ei tarkkaa käpristynyttä olentoani eikä
vääristyneitä kasvojani.
"Lopulta en kestä enempää. Saavuttuamme pienen rautatieaseman luo, minä
pyydän saada jatkaa malkaa junalla.
"Se oli ensimmäinen pilvi onnemme taivaalla. Mutta minä olin
itsepäinen, sillä onnemme olisi vaarassa, jos hän näkisi minut vielä
tunnin kestäneen automatkan jälkeen.
"Kun sitten näin hänen voitollisena sivuuttavan huonompia autoja,
kuvittelin itsekseni tulevaisuutta.
"Rakkaani ohjaa autoa. Hänen vierellään istuu nuori valkyyria ja
takaistuimella vaihtuu loistavia naisia pitkässä jonossa. Minä itse
kävelen syrjässä ja jään jäljelle ajasta ja autosta ja rakkauden
hurmasta.
"Silloin päätän voittaa autokivun, vaikka se maksaisi kuinka paljon
kärsimyksiä. Muuten ei kannata elää nykyajassa."
Heli oli puhunut innokkaasti, viittoillut käsillään ja heilutellut
jalkojaan ikkunanlaudalla. Nyt hän huomasi Svenssonin katsovan tiukasti
ulos. Siellä seisoivat Saila ja Siljo tohtori Reinin kanssa.
— Heli taitaa lukea kertomusta auton ohjaajasta ja hänen
rakastetustaan. Mikä idylli! sanoi Siljo ja jatkoi matkaansa puistoon
päin.
Silloin teki Svensson äkkinäisen teon. Hän hyppäsi ikkunasta maahan ja
juoksi Siljon jälkeen.
Tohtori Reini astui ikkunaan päin ja joka askel tuntui Helin hermon
päissä. Sydäntä kouristi, mutta katse ei voinut siirtyä tohtorin
syvistä silmistä.
— Kenestä te puhuitte äsken, Heli-neiti? kysyi tämä.
— Se oli satu puutarhatuvan asukkaille. Vahinko, ettei ikkuna ollut
suljettu, sanoi Heli ja veti sen kiinni.
Sailan kimakka ääni tunki lasin läpi:
— Tulkaa pois, tohtori. Saa aina katua, jos puuttuu palvelijoiden
elämään heidän toimensa ulkopuolella. Nyt me olemme särkeneet tunnelman
tuolla sisällä ja Heli nolasi teidät maailman naisen elein. Ja tuolla
kävelee Svensson sopimattoman tuttavallisena Siljon kanssa.
Saila puheli ja veikeili pitkin matkaa tohtorin kanssa. Hän pisti kukan
tämän napin läpeen ja pyysi häntä ottamaan okaan pois sormesta.
— Suuret naisenkädet ovat vastenmielisiä. Mitenhän noin pieni ihminen
kuin Saila on saanut miesmäiset kädet? Yhdellä ainoalla tässä talossa
on hienot kädet, ajatteli tohtori.
Häntä halutti koetella, olivatko sisäkön toimet kovettaneet ne kädet.
* * * * *
Heli oli pessyt valkoisia sukkiaan rannalla. Sitten hän oli uinut
pitkälle selälle. Suolainen vesi kannatti ihanasti.
Oli paras heinäkuun helle ja meri lepäsi suurenmoisena ja vaarattomana
Helin jalkojen juuressa hänen nyt istuessaan venesillan portailla.
Koko huvila ja luonto tuntuivat oudoilta, sillä levoton perhe oli
poissa. Muut olivat kutsuilla etäisellä huvilalla. Svensson oli
saattanut heidät sinne ja sitten vienyt Siljon Maarianhaminaan
tansseihin.
Törmänen seisoi keittiön ikkunan ulkopuolella ja ojensi tomaatteja
Aliinalle. Nyt Aliina tulee ulos. Hänellä on keltainen puku ja hiukset
ja punaiset sukat ja posket. He kaartavat etäältä puutarharakennuksen
ohi, luultavasti välttääkseen Venlan seuraa.
Alma Kervo on lähtenyt kahville tuttavan luo ja Törmäsen lapset ovat
mustikassa.
Yksi ainoa on huvilassa ja Heli tuntee alitajunnassaan sen yhden
läsnäolon, vaikka hän ajatteleekin muuta.
Hän vetää sukat ja kengät jalkaansa ja kuuntelee samalla askeleita
huvilan tieltä päin.
Purjevene liukuu ohi, mutta askelet lähenevät.
Saa nähdä puhutteleeko hän nyt, kun muut ovat poissa. Sisäkkö olisi
sopiva ajanviete. Mutta siinä tapauksessa minä hyppään tuohon
soutuveneeseen ja lähden saareen. Jos hän tietäisi, että minä en ole
sisäkkö, niin olisi hauska puhua hänen kanssaan. Mutta näissä oloissa
seurustelu on kiellettyä, ajatteli Heli.
Mutta kuitenkin hän oli epäjohdonmukainen tuntiessaan pettymystä, kun
askelet pysähtyivät viereisen suuremman laiturin luona. Siinä oli
pieni vene peräpotkureineen. Heli kuuli, kuinka se irroitettiin ja
työnnettiin vesille. Tohtori lähti taas rantoja tutkimaan.
Veneen liukuessa Helin laiturin luo tarttui tohtori siihen ja sanoi:
— Onko teillä seuraa tänään iltapäivällä, Heli-neiti?
— Ei ole, mutta se ei haittaa.
— Mutta minua seuranpuute haittaa. Emmekö lähde pienelle retkelle
pitkin rantoja?
— Ei sovi. Tiedättehän minun asemani.
— Sitä en voi vakuuttaa tekeväni. Kaikissa tapauksissa te olette pieni,
ylpeä tyttö, jota täytyy kunnioittaa itsehillintänne tähden. Antakaa
kätenne, niin autan teitä veneeseen.
Heli katsoi tohtoriin, mutta tämän katse oli vain avonaisen
ystävällinen.
— En minä nyt voi lähteä, sanoi hän työntäen venettä edemmäksi.
Tohtori sai kiinni hänen kädestään ja veti veneen kiinni laituriin.
Tämän vahvan käden pakottamana hän astui veneen tuhdolle ja istuutui
sille.
— Nyt me lähdemme pois ihmisasunnoilta ja ihmisten säännöstelyistä,
sanoi tohtori ja kiersi moottorin käymään.
Heli oli tottunut toveripiirissä kursailemattomaan seurusteluun
poikien kanssa. Osakunnassa hakkailtiin ja naljailtiin vahvasti. Mutta
nyt hänestä tuntui kuin hän ensikertaa olisi oikean miehen kanssa
tekemisissä.
Vaikka tohtori oli valkoisissa housuissa ja valkoisessa
urheilupaidassa, ei hän vaikuttanut keikarilta. Hatuton pää oli
kaunismuotoinen ja ruskeat silmät lempeät, paitsi silloin kun niistä
loisti vahva tunne. Hän oli iso mies, harteikas ja notkea.
Eipä ollut ihme, että Saila-neiti oli korviaan myöten ihastunut, minkä
jokainen huomasi.
Konsulin ja Viken ystävät olivat enimmäkseen rikkaita ja pöyhkeileviä.
Heidän seurassaan ei nuori sisäkkö voisi lähteä souturetkelle.
— Ettekö nauti tällaisesta hetkestä, jolloin silmä tapaa pelkkää
ihanuutta sekä veneen sisällä että ulkopuolella, Heli-neiti? sanoi
tohtori.
— Te ette ole varsin vaatimaton, herra tohtori, nauroi Heli.
— Minä tarkoitan sitä, mitä minä näen, Heli-neiti.
— Talonväki kutsuu minua vain Heliksi.
— Kiitoksia — minun nimeni on Jori, sanoi tohtori ja kumarsi.
— Älkää tahallanne käsittäkö asioita väärin, _herra tohtori_.
— Minä luulen käsittäväni asiat aivan oikein, Heli-neiti.
Mitähän tohtori oli arvannut. Hän kohteli Heliä täysin vertaisenaan,
jopa kohteliaammin kuin Karivuoren neitejä. Luulkoon mitä halusi, hänen
kanssaan oli vaarallista antautua väittelyyn, ajatteli Heli.
— Ai, tuolla rannalla on kukkia, joita minä tahtoisin poimia, sanoi hän.
Tohtori käänsi veneen ja ajoi suoraan hiekkarantaan.
Heli hyppäsi ensin maihin alkaen kaivaa kukkia juurineen maasta.
Kasviveitsi hänellä oli aina mukanaan.
— Ovatko nuo campanuloja? kysyi tohtori.
— Miksei silakoita? Nämähän ovat Veronica longifolioita ja tuolla
kukkii vielä Veronica beccabunga. Mutta eikö tohtorilla ole arvosanaa
kasvitieteessä?
— On kylläkin — mutta minä tahdoin tutkia sisäkön tietoja, etenkin,
kun tämä kaivaa kasvit juurineen maasta, ilkkui tohtori. — Nyt olette
umpikujassa, neiti.
Heliä harmittivat hänen ajattelemattomat sanansa. Mutta ei häntä niin
vähällä nolattaisi.
— Mitä tarkoitatte? Minä olen oppinut kasvien nimiä eräältä tuttavalta.
Hän aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja keräilee kasveja.
— Saako kysyä, kuka tämä tuttava on? sanoi tohtori ja heittäytyi
pitkäkseen hiekalle.
— Kyllä, se on Svensson, autoilija.
— Minusta hän seurustelee liian tuttavallisesti teidän kanssanne.
— Päinvastoin. Aliina on varoittanut minua heittämästä lampaan silmiä
Svenssoniin. Hän kuuluu tähtäävän korkealle.
— Idiootteja koko joukko! Ettekö kertoisi, mitenkä jouduitte sisäköksi?
— Eikö minulla ole suuret taipumukset siihen? Harvoin minä olen ollut
niin tyytyväinen kuin nyt sisäkkönä.
— Ahaa! Te olette siis ollut muutakin?
— Kyllä — lammaspaimenena, puutarhankitkijänä ja sukanparsijana
kamreerin perheessä, sanoi Heli muistaen kotiaskareitaan.
— Ja nyt viihdytte hyvin Karivuorella?
— Yhtä hyvin kuin tohtorikin.
— Ainakin minä viihdyn tällä hetkellä. Luonto on hiljaa ja tyyneys on
jumalallista, sanoo itämaalainen viisaus. Katsokaa taivaan ja meren
epäselvää yhtymistä, niin saatte tunteen rajattomasta avaruudesta. Se
tunne keventää tomun kahlehtiman henkeämme.
— Ja vapauttaa ajatukset pienestä minästämme. Topelius sanoo jo nuorena
päiväkirjassaan: "Miten vilvoittavaa on päästä omasta itsestään."
Etenkin, kun oma itse on köyhä palvelija.
— Ei se ole köyhä, jolla on liian vähän, vaan se, joka tahtoo lisää,
sanoo Seneca, koska kerran olemme alkaneet keskustella lainatulla
viisaudella.
— Silloin minä en ole köyhä tällä hetkellä. Kuka ei tyytyisi
tällaiseen nautintoon? Yhdellä taholla kukkiva luonnonniitty, toisella
hiekkaranta, takana metsä ja edessä meren tyynet kasvot.
— Ja jalkojen juuressa ihailija, pisti tohtori väliin.
Heli keikautti hiukan päätään ja jatkoi:
— Minä olen täydellisesti onnellinen näin luonnon ihanuuden ympäröimänä
ja osa siitä käsissäni, sanoi Heli ja katsoi kukkiaan. — Nuo
päivänkakkarat tuolla niityn reunalla kirkastavat surullisimmankin
mielen. Mutta ajatelkaa samoja kukkia Itämailla. Ne ovat ihania
krysanteemeja ja tämä Orehis maculatus on siellä salaperäinen, loistava
orchidea. Eikö ole ihme, että itämaalainen kirjallisuus on suuren
kaipuun läpitunkema? Kuinka se on mahdollista uhkeassa luonnossa, joka
on sata kertaa ihanampi kuin meidän keskikesämme kaunein loisto? Siellä
minä en kaipaisi mitään.
— Ettekö ihailijaa jalkojenne juureen? kysyi tohtori ja katsoi vakavana
Heliä silmiin.
— Minkähän tähden hän aina puhuu noin totisena sellaisista asioista,
joita toiset käsittelevät leikillisesti. Silloin on se vaara, että
tulee panneeksi liian suuren merkityksen hänen sanoilleen, ajatteli
Heli ja sanoi ääneen:
— Joku kierosilmäinen kiinalainen jalkojen juuressa estäisi vain minua
vaipumasta Nirvanaan, joka on Itämailla suurin nautinto. — Mutta nyt
minä lähden tutkimaan tuota notkoa, se näyttää jännittävältä.
— Mitäs minä teen? kysyi tohtori.
— Tulkaa mukaan, saatte auttaa minua kaivamaan ja kantamaan kasveja,
sanoi Heli ja nousi kiveltä.
— Taisi unohtua sisäkön tavat, ajatteli tohtori, mutta ei sanonut
mitään. Muuten tyttö taas vetäytyisi kuoreensa.
He samoilivat pitkiä matkoja ja innostuivat rikkaasta kasvillisuudesta.
Kerran he löysivät sinisiä vaapukoita, jotka ovat Ahvenanmaan
erikoisuus.
— Tämä matka on ihmeellinen. Vaapukat ovat sinisiä ja kaikki on
luonnotonta luontoa, sanoi tohtori jatkaen ajatuksissaan: — Ja sisäkkö
on lukenut itämaalaista kirjallisuutta.
Sitten he kiersivät taas rantaa kohti. Tultuaan niemekkeelle he näkivät
jonkin matkan päässä saaren. Tohtori katsoi kiikarillaan ja sanoi:
— Tuolla näette runollisen kohtauksen. Nuori kalastaja istuu kivellä
tyttö sylissään. He rakentelevat varmasti tuulentupia oinasta kodista,
omasta veneestä ja omista verkoista.
Heli otti kiikarin ja vahvemmalla näöllään hän huomasi heti,
että tohtori oli erehtynyt. Saarella istui tosiaankin mies tyttö
polvellaan. Mutta kalastajatyttö ei olisi ollut puettu lohenväriseen
silkkihameeseen ja hänen sulhasensa ei esiintyisi pussihousuissa ja
trikoliinipaidassa. Viimeisen seikan Heli tiesi, vaikkei nähnyt,
sillä pari oli Siljo ja Svensson. — He eivät siis olleetkaan
Maarianhaminassa. Heli oli jo kauan sitten huomannut, että Svensson
rakasti Siljoa ja arvannut, ettei tämä tunne ollut yksipuolinen. Mutta
hän ei ollut uskonut, että Svensson olisi uskaltanut alkaa todellista
hakkailua. Henkisesti he olivat kylläkin samalla tasolla, joskaan ei
yhteiskunnallisesti.
— Tulkaa nyt, niin minä autan teidät alas. Rantaa pitkin on lyhyt matka
veneen luo. Antaa muitten rakastavaisten hoitaa asiansa, huusi tohtori
alempaa kalliolta.
— Mitähän hän tarkoitti sanalla "muitten"? ajatteli Heli ja kiipesi
alas kalliolta välittämättä ojennetusta kädestä.
Kotimatkalla he istuivat hiljaa. Vesi lotisi laitoja vastaan, ja Heli
huuhteli kasviensa juuria.
Tohtori katseli häntä ja vene poikkesi usein oikealta väylältä. Hän
ajatteli helsinkiläisiä taltuttamattomia, tupakoivia tyttöjä ja heidän
peittelemätöntä miesten pyydystämistään. Tuo tyttö hänen edessään oli
toista lajia. — Kun mies näkee tytön iloisena ahertavan työssä ja
palvelevan päivät pitkät muita ihmisiä, ja tämä tyttö on viehättävä
ja hieno — niin hän on voitettu ilman muuta. Ja tohtori tiesi, että
Heli oli hieno tyttö ja hän näki myöskin, että Heli oli sievä ja
naisellinen. Eipä ollut ihme, että lääkärit ja potilaat rakastuvat niin
usein sairaanhoitajattariin.
Vielä elää miehissä luonnollinen tunne yksinkertaista, puhdasta tyttöä
kohtaan.
Tohtori olisi tahtonut seurustella enemmän Helin kanssa, sillä hän ei
tyytynyt vain ulkokuoreen. Mutta tällaisissa oloissa ei ollut montakaan
tilaisuutta siihen.
Tohtorin mielessä pyöri nuori pari saarella. Istuisipa hänkin kivellä
luo sininen tyttö polvellaan.
— Vene suuntaa suoraan ulapalle, varoitteli Heli. — Me olemme
myöhästyneet, aurinko laskee pian.
Kotirannassa tohtori sanoi:
— Tämä on elämäni tähän asti ihanin päivä, Heli-neiti, pieni Heli-neiti
— se kuuluu kauniilta.
— Kiitos retkestä, sanoi Heli ja juoksi nopeasti huvilaa kohti.
Kotona häntä odotti rajuilma. Konsulinna tuli vastaan ovelle ja sanoi
terävästi:
— Missä Heli on viipynyt näin myöhään? Ja missä Svensson on?
— Minä olin järvellä, sainhan minä vapaata koko illaksi, vastasi Heli.
— Entä Svensson?
Heliä harmitti kysymys, mutta hän vastasi rauhallisesti:
— Svensson lähti herrasväen mukana.
— Hänen oli määrä tulla meitä hakemaan kotiin ja sitten noutaa
Siljo-neiti Kasinolta. Me odotimme turhaan häntä ja saimme tulla
toisten moottorilla kotiin.
Samalla tulivat tohtori Reini ja konsuli huoneeseen. Viimemainittu
sanoi kiivaasti.
— Siljo ei ole kasinolla, eikä ole ollutkaan. Minua petetään
järjestelmällisesti ja lapset tekevät minut harmaapäiseksi. Mitä sinä
sanot, Helma?
— Äiti ei tiedä apua siihen, mutta Alma tuntee hyvän hiusten värjääjän,
sanoi Vikke, joka samassa tuli sisään.
— Tyst, sinä koko suvun häpeäpilkku! Lähde heti hakemaan sisariasi.
— Hän on hyvässä turvassa. Svensson on viime aikoina valvonut hänen
askeleitaan liikuttavan uskollisesti, ilkkui Vikke.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi konsulinna ja rypisti kulmiaan.
— Tyst. Antakaa Svenssonin olla rauhassa, kunnes hän itse tulee
selittämään asian oikean laidan. Hän on siksi viisas, ettei rupea
kuvittelemaan turhia, vaikka tuleekin ammattinsa takia olleeksi paljon
herrasväen seurassa. Hän on todella kunnon mies, ja sillä hyvä, sanoi
konsuli mahtipontisesti.
— Sitä minäkin. Hän on paljon kunnollisempi kuin minä, nauroi Vikke.
Samalla puhelin soi ja konsuli meni vastaamaan.
Hän palasi järkytettynä.
— Hanssonit, jotka olivat myöskin meidän kanssamme kutsuilla, olivat
nähneet meidän moottoriveneemme ajelehtivan merellä. He korjasivat sen
rautaansa. Mitähän on tapahtunut Siljolle? konsuli oli aivan kalpea.
Kaikki seisoivat hiljaa, kunnes Aliina, joka myöskin oli tullut
keittiöstä, alkoi voivotella:
— Se onneton Vensson on hukuttanut itsensä ja Siljo-neitin. Taikka
sitten he ovat karanneet Nyorkkiin, ja siellä saa Vensson olla
sepelitöissä ja neiti piikana. Johan minä meinasin, että joka kuuseen
kurottaa, se kaivaa omaa hautaansa. Voi, voi sentään.
Nyt alkoi konsulinnakin itkeä ja Saila tuki hänen päätään.
— Minä pyydän, että tyttäreni mainetta ei tahrattaisi. Hän makaa ehkä
viattomana meren pohjalla ja tuntee pahojen kielien pilkkaavan häntä,
nyyhkytti konsulinna.
Heli oli koettanut antaa tohtorille merkkiä, mutta tämä ei huomannut
niitä, vaan sanoi:
— Minä lähden peräpotkurilla hakemaan heitä. Missä päin moottorivene
ajelehti?
— Se oli ollut yhdeksän luodon luona. Minä lähden mukaan, sanoi
konsuli. — Lähtekää edeltäpäin rantaan, minä haen kiikarini ja otan
Törmäsen sivumennen mukaan. Vikke saa jäädä kotiin, hänestä ei ole
vakaviin toimiin. Tyst.
Vikke ei vastannut, lähti vain tohtori Reinin kanssa rantaan.
Silloin Heli juoksi toista tietä heidän jälkeensä. Rannassa hän tapasi
heidät.
— Lähtekää ennen kuin konsuli tulee. He ovat siinä saaressa, jossa me
näimme kaksi ihmistä, sanoi hän hätäisesti.
Tohtori vihelsi.
— Kalastaja morsiamineen? Jopa on!
— Niin juuri. Ohikulkevan laivan laineet ovat luultavasti irroittaneet
veneen rannasta ja nyt he ovat vankina saaressa. Joutukaa nyt ennen
konsulia, hän suuttuu varmasti tavatessaan heidät yksin siellä,
kiiruhti Heli.
— Mitä Heli puhuu! Oletteko te nähneet Svenssonin ja Siljon? kysyi
Vikke.
— Minä rauhoitan perhettä sillä aikaa, sanoi Heli välittämättä Viken
sanoista.
— No hyvä. Sanokaa, että minä varmasti tuon heidät elävinä kotiin.
Hyppää veneeseen, Vikke, sanoi tohtori, joka jo hääri koneen lumpussa.
Vikke hyppäsi veneeseen ja molemmat olivat pian kaukana merellä. Heli
ehti sentään kuulla Viken kysyvän:
— Mitä ihmettä te Helin kanssa teitte ulkosaarilla? Minä luulin sinua
liian vakavaksi sellaiseen peliin.
Tohtorin vastausta ei Heli kuullut. Samassa tulivat konsuli ja Törmänen.
— Tohtori ja Vikke-herra lähtivät itsekseen. He luulivat, että Svensson
ja Siljo-neiti olisivat eräällä saarella, jonne tohtori löytää. Hän oli
nähnyt Siljo-neitiä muistuttavan tytön siellä päin.
— Mikseivät he odottaneet meitä?
— Kotimatkalla olisi ollut liian paljon ihmisiä pienessä veneessä.
— Merkillistä, että he ovat joutuneet yksin saarelle. Minä en siedä
mitään merkillistä, mutisi konsuli ja meni hakemaan vaimoaan, jota
hän aina tarvitsi hermostumisen hetkillä, tehdäkseen hänetkin
hermostuneeksi.
Aliina tuli rannalle ja liittyi Törmäseen ja Heliin. Hän istuutui
kivelle ja alkoi puhua:
— Ei ole hyvä Martti Venssonin nyt tulla konsulin kynsiin. Taitaa jäätä
paikasta ja muusta makeasta yhellä kertaa. Oppii nyt Helikin, ettei
luulottele ittellens liikaa. Rajansa on kullakin ja osaa ne herrat
kesällä puhua kuin lähteen vesi lorisee. Mutta talvella tulee viimat ja
tunteet jäätyvät ja kukka lakastuu...
— Jäähtyyköhän tämä Aliinakin talven tullen? Ja niin Lempeästi on
kukoistanut kaiken kesää, sanoi Törmänen, johon Aliinan tunteellisuus
tarttui.
— Mitäs Törmänen siinä hemputtelee? Tässä on tosi käsissä, kun tohtori
ja Vikke-herra tuovat elämän tai kuoleman muassaan ja Vensson saa
vastata teoistansa konsulin kasvojen etessä, sanoi Aliina ja löi
Törmästä esiliinan nauhoilla käsille.
— Tosi minullakin on mielessä niitten tunteitten suhteen, vastasi
Törmänen.
Heli jätti veikeilevän parin yksikseen ja meni levottomana laiturille,
jonne konsuli, konsulinna ja Saila-neiti olivat kokoontuneet.
— Äiti on aivan rauhallinen, ei heille ole tapahtunut mitään tyynenä
kesäyönä. Mutta ei haittaisi, jos Siljoa pidettäisiin hiukan silmällä.
Tässä talossa eivät palvelijat tiedä oikeaa asemaansa, sanoi Saila ja
kääntyi Helin puoleen.
— Minä toivon, ettei neiti tarkoita minun esiintyneen sopimattomasti
herrasväkeä kohtaan, sanoi tämä.
— Mitä huvimatkoja Heli järjestelee tohtori Reinin kanssa? Minä näin
teidän maihinnousunne tänä iltana.
— Eihän meiltä näe rantaan, sanoi konsulinna.
— Tornista näkee kiikarilla, sanoi Saila.
— Vai sillä tavalla! pääsi Heliltä.