sanoi Saila.
— Mutta nyt minä sanon, että sinun on pelättävä ja kunnioitettava
häntä. Ja sinun on toteltava hänen tyhmimpiä käskyjään. Seuraa hänen
opetuksiaan silloin, kun ne ovat yhtäpitäviä minun neuvojeni kanssa!
Silloin tulet pitkäikäiseksi maan päällä.
— Minä en tahdo tulla pitkäikäiseksi, en ainakaan siinä tapauksessa,
jos se ikä on elettävä tässä kodissa, sanoi Saila.
Siljo istui välinpitämättömän näköisenä eikä ottanut osaa keskusteluun.
Heli vetäytyi syrjään aina, milloin vain tarjoilu salli sen. Kukaan
ei välittänyt vähääkään hänen läsnäolostaan, mutta itsellään hänellä
oli tukala olo. Nyt hän läheni ovea, sillä konsuli oli noussut
tulipunaisena tuoliltaan.
— Tästä on tehtävä loppu, alkoi konsuli, mutta jäikin samassa
kuuntelemaan moottorin surinaa.
— Vikke tulee ja joku herra on hänen mukanaan, sanoi Siljo, joka oli
juossut ikkunaan.
— Sehän on hauskaa! Perhe on aina siedettävämpi, kun on vieras talossa,
lausui konsulinna ja jatkoi syöntiään.
— Se näkyy olevan tohtori Reini. Hänen isänsä, joka on minun
liiketuttavani, kertoi, että hänen poikansa tutkii Ahvenanmaan
rannikkoja. Hän on maantieteilijä. Minä pyysin hänet meille asumaan,
sanoi konsuli.
— Siinä asiassa olisit voinut kysyä minunkin mielipidettäni, Jallu,
huomautti konsulinna.
— Tiesinhän minä, että nuoret herrat aina menevät sinun makuusi. Eikä
Sailakaan halveksine niitä mahdollisuuksia, joita kesäinen luonto,
kuutamoillat ja jokapäiväinen seurustelu vieraan kanssa hänelle suovat.
— Se vähä, mitä olen nähnyt avioliittoelämää kotioloissa on vaikuttanut
sen, ettei minua lainkaan huvita päästä nauttimaan siitä onnesta, sanoi
Saila.
— Ja kuitenkin sinun oma äitisi on tavattoman onnellisissa naimisissa,
huomautti konsuli.
— Yhtä onnellisissa kuin isäsikin, pisti siihen konsulinna.
— Jos ei aivan yhtä, niin ainakin siedettä — — —. Ahaa, tässähän
tohtori jo tuleekin! Tervetuloa Sankarivuorelle. Tässä on perheeni —
vaimoni — Siljo tyttönen — ja Saila. — Tohtori Reini.
— Olkaa hyvä, tohtori Reini, ja jatkakaa ateriaa ansaamme! Vikke voi
istua Siljon vieressä, järjesteli konsulinna.
— Tämähän on kerrassaan juhlallinen huvila! Minä olen hyvin kiitollinen
päästessäni asumaan tänne, sanoi tohtori.
Heli tuli sisään tarjotin kädessä. Tohtori nousi, astui askelen häntä
kohti, kumarsi ja sanoi nimensä. Heli punastui ja Vikke hymähti, mutta
konsulinna ehti väliin selittämään:
— Oh, hän on sisäkkömme. Heli tarjoo tohtorille munakasta! — Missä
kauppaneuvos Reini viettää kesäänsä?
— Isä lähti hoitamaan sydäntään Nauheimiin ja otti äidin ja sisareni
mukaansa. Näin ollen minä nyt olen aivan koditon, vastasi tohtori.
Hän ei ollut ollenkaan hämillään äskeisestä kompastuksestaan.
Päinvastoin hän vain lisäsi sitä nousemalla avaamaan ovea, kun Heli
lähti ulos kädet täynnä kantamuksia.
— Tohtori oli nopea keksimään sisäkkömme sievyyden, pisteli Saila Helin
mentyä.
— Minä en ole kohtelias ainoastaan sieviä naisia kohtaan, vastasi tämä
lyhyesti.
Heli tunsi ihmeekseen pientä harmistumista. Hän oli päättänyt ottaa
rauhallisesti kaiken, mitä uusi asema toisi muassaan, ja nyt hän tunsi
hermostuvansa jokaisesta pienestäkin seikasta, mikä muistutti häntä
uudesta toimestaan.
Elämä palvelijoitten kesken oli hänen mielestään sujunut erittäin
hyvin. Eikö hän nyt hallitsisi tilannetta myöskin herrasväen joukossa?
Hän oli pelännyt päinvastaista.
Aterian jälkeen katselivat konsuli ja Vikke uudistuksia huvilan
ympäristössä.
— Isä on teettänyt tänne uusia mauttomuuksia. Mitähän tarkoittaa
tuo lasinen hopeapallo ihanien pioonien keskellä? Tosin se hyvin
valaisevasti kuvaa perheen kissankulta-sivistystasoa, mutta huomenna
minä ajan sen vahingossa kumoon autolla, haasteli Vikke.
— Sitä sinä et tee, jos tahdot olla tämän talon asukas, kiivastui
konsuli.
— Entäs uusi portti? Eikö arkkitehti voinut tehdä piirustuksia
siihenkin samalla kuin muuhunkin? Törmänen on luultavasti muovaillut
sivupylväät. Mitä ne esittävät?
— Nehän ovat hevosenpäitä. Minun konttoristini on veistänyt ne. Hänellä
on taiteellisia taipumuksia.
— Minä luulin, että ne olivat plesiosauruksia. Ne muistuttavat hieman
meidän entistä postineitiäkin. — Mutta aidan väri on toivoakseni
pohjaväri. Nyt se ainakin muistuttaa täydellisesti entisen venäläisen
kasarmin aitaa Töölön tiellä.
— Venäläisillä on koristeellista makua. He käyttävät vihreätä, kultaa,
aniliinipunaista ja muita räikeitä värejä. Sellaiset värit kohottavat
elämänhalua eivätkä masenna mieltä, niinkuin ruosteenruskea ja
savenharmaa, joita suomalaiset arkkitehdit rakastavat. Katsopa nyt
tuota aitaa, kuinka se sopii taivaan sineen! viittoili konsuli.
— Yhtä hyvin kuin tulppaanit sopivat tuon eukon punaiseen nenään, sanoi
Vikke osoittaen Venlaa, joka kitki puutarhassa.
— Minä varoitan sinua, Vikke, ymmärtämästä asioita paremmin kuin isäsi.
Mokoma ylimielisyys on juuri nykyajan nuorison suurin hairahdus.
— Nykyajan vanhempia ei ainakaan ole tarvis varoittaa ymmärtämästä
asioita paremmin kuin heidän lapsensa, sitä vaaraa ei ainakaan ole,
sanoi Vikke ja sytytti savukkeensa.
Konsuli nykäisi sen hänen suustaan huudahtaen:
— Tyst. Joko sinä alistut minun harjaantuneeseen makuuni tai minä jätän
moottoripyörän maksamatta. Valitse itse!
Vikke kohautti harteitaan ja sanoi pilkallisesti:
— Siinä tapauksessa on tämä aita hurmaava.
Sanakiistaa olisi ehkä kestänyt kauemminkin, ellei Törmänen olisi
tullut pyytämään konsulia kasvihuoneeseen.
* * * * *
Seuraavat päivät olivat levottomia. Vieraita tuli ja meni. Kaikki
juoksuttivat Heliä.
Hän näki pieniä vilahduksia jokaisen luonteesta. Hän kuuli
arkaluontoisia keskusteluja ja näki kohtauksia, jotka olivat
tarkoitetut pysymään salassa. Aluksi hän koetti olla kuuro ja sokea,
mutta vähitellen hän huomasi, että häntä pidettiin yhtä vaarattomana
kuin sohvaa tai talon koiraa, Torroa.
Konsuli täytti koko huvilan äänekkäällä puhumisellaan. Hän tulistui
monta kertaa päivässä, mutta unohti vihansa heti toisen asian
kiinnostaessa häntä.
Saila oli perinyt isänsä levottoman luonteen. Hän oli jo lähes
kolmenkymmenenvuotias, mutta vaikutti nuoremmalta päänsä poikamaisen
muodon vuoksi.
Kerran kun Heli oli leikkaamassa salaattia, hän kuuli Sailan ja tohtori
Reinin puhelevan sireenipensaikon takana.
— Antakaa minulle hyvä neuvo, herra tohtori! Onko oikein, että tyttö
menee naimisiin isänsä käskystä? kysyi Saila sulavalla äänellä.
— Olen luullut, ettei sellaista enää tapahdukaan nykyjään, vastasi
tohtori välinpitämättömästi.
— Mutta isäpä tahtoo, että sellaista tapahtuisi meillä. Hän on käskenyt
minun rakastumaan erääseen turkulaiseen paitatehtailijaan, jolla on
myöskin elokuvienteatteri. Mutta minä tahdon sivistyneen ja oppineen
miehen.
— Oppinut ei ole aina sivistynyt, Saila-neiti, huomautti tohtori
hienosti.
— Tuon turkulaisen sivistys ei nouse filmitekniikkaa korkeammalle. Enkä
minä voi kunnioittaa häntä, vaikka hän tietääkin, mikä paita sopii
huviretkille merelle ja mikä vuoristomatkoille. Ja kuitenkin on isä
antanut minulle vain kolme kuukautta aikaa rakastuakseni häneen. Ellei
se onnistu, niin minut jätetään tänne huvilalle koko talveksi haikean
Alman seuralaiseksi.
— Kuinka voitte rakastua paitatehtailijaanne näkemättä häntä?
— Vielä vähemmin voin rakastua häneen, jos hän aina on silmieni edessä.
Huh sentään!
— Tällaisissa asioissa olen aivan tottumaton antamaan neuvoja
kenellekään. Kysykää mieluummin mielipidettäni veden noususta ja
laskusta länsirannikolla?
— Minä tahtoisin vain tietää teidän mielipiteenne tyttären
velvollisuuksista isäänsä kohtaan.
— Onhan sellaisista moraalia koskevista asioista kirjoitettu paljonkin.
Voin kyllä hankkia teille luettelon teoksista, joten saatte vastauksen
asiantuntijoilta.
Samassa tohtori näki Helin kävelevän keittiötä kohti, molemmissa
käsissä iso vasu.
Hän riensi heti Helin jälkeen ja nostaen kohteliaasti hattuaan virkkoi:
— Hyvää huomenta Heli-neiti. Saanko auttaa teitä kantamaan näitä
vasuhirviöitä?
— Minun tulee auttaa muita eikä suinkaan päinvastoin, vastasi Heli,
kiiruhtaen askeleitaan.
— Joka tapauksessa minä nyt kannan näitä tässä mäessä, virkkoi tohtori
ja otti korit Helin kädestä, alkaen kulkea huvilaa kohti.
— Tohtori saattaa minut ikävään asemaan. Neiti Kervo on jo huomauttanut
minulle liian suuresta tuttavallisuudestani tohtoria kohtaan, sanoi
Heli, joka seurasi jäljessä.
— Ahaa! Minkä johdosta hän sen teki?
— Siitäkin syystä, että tohtori aina nousee kumartamaan minulle, kun
tulen aamuisin huoneeseen. Toiset herrat vain nyökäyttävät päätään, jos
yleensä ensinkään huomaavat minua.
— Siinä tapauksessahan olen minä syyllinen.
— Sitä ei tohtori suinkaan ole. Minulle on sanottu, että miehen käytös
riippuu naisen menettelystä.
— Teitä on siis kielletty herättämästä liikaa kunnioitusta?
— En halua herättää minkäänlaista huomiota. — Tuolla tulee nyt konsuli.
Ellette heti anna minulle vasuja, niin saatte kuulla häneltä jonkin
pistosanan.
Konsuli tuli Svenssonin seurassa autovajalta päin.
— Kas vain, tohtori Reini — te taidattekin olla sosialisti, koska
palvelijoitten rasitukset käyvät sydämellenne. Tuolla neiti Kervo
kastelee kukkasia, hänkin ehkä kaipaa apua. Pudistelette päätänne,
tohtori! Teidän ihmisystävälliset aatteenne ulottuvat siis vain nuoriin
tyttöihin, sanoi konsuli muka leikillisesti.
— Ei ole aina niinkään päivän selvää, kutka meistä ovat yhdenvertaisia,
virkkoi tohtori.
— Anteeksi, saanko minä korit, pyysi Svensson, ottaen taakat tohtorilta.
— Pyydän teitä käyttämään minua, kun tarvitsette apua, Heli.
— Näyttää olevan tavallinen ilmiö, että autoilijat ovat tavoiltaan
hienompia kuin heidän herransa, ajatteli tohtori astellessaan poispäin.
* * * * *
Kautta koko talon kaiutti konsuli mielipidettään pojastaan.
— Minkätähden epämiellyttävät asiat on huudettava äänekkäästi? kysyi
konsulinna, nostaen katseensa Kotiliedestä.
— Minä aion lausua Vikelle ankaria isällisiä sanoja enkä mitään
lemmenkuiskailuja. Sinäkin, Helma, olet hemmoitellut häntä kuin
sylikoiraa! Minkälaisia hedelmiä sinun kasvatuksesi nyt kantaa?
— Vikke on reipas poika, eikä mikään sylikoira, Jallu.
— Olisikin edes sylikoira, niin silloin ei kukaan ainakaan myöntäisi
hänelle velkaa. Sinä et valvo hänen seurusteluaan, etkä pidä häntä
kurissa. Minulla ei ole aikaa kasvattaa häntä muuta kuin suurin
piirtein. Sinun tulee hallita yksityisseikat lasten elämässä, pauhasi
konsuli, kävellen edestakaisin huoneessa.
— Minä olen neuvonut häntä tekemään työtä ainakin pari tuntia päivässä.
Silloin ei kukaan voi väittää, että me olemme yhteiskunnan loisia. Ja
mitä velkoihin tulee, niin monella hyvin kunnioitettavalla ihmisellä
on niitä. Niinkuin esim. moraalisilla, köyhillä ylioppilailla ja
kansakoulunopettajilla, joilla on isot perheet. Minä olen varma siitä,
että Vikke ei ole tehnyt velkoja ilman syytä.
— Hänellä on tavattoman suuret kuukausirahat. Mihinkä ne hupenevat?
— Luulen hänen lahjoittaneen kansanvalistuksen hyväksi ja
Karjala-seuralle ja olympialaisiin, joihin osakunta velvoittaa.
— Älä luule, että Vikke tekee velkoja sellaisia tarkoituksia varten.
Sitäpaitsi hän ei ole oikeutettukaan rehentelemään lahjoittajana minun
tietämättäni.
— Säästäväisyyttähän minäkin olen aina suositellut. Täytyy muistaa,
että pienetkin setelit ovat rahoja — ainakin 20-markkaset. Kerran
minä kuulin, kuinka Vikke kehoitti tyttöjä matkustamaan kolmannessa
luokassa. Hän sanoi nähneensä ikkunasta, että sielläkin voi olla oikein
hyvä, virkkoi konsulinna vakavana.
— Mutta herra poikani tekee mieluummin velkoja kuin matkustaa itse
kolmannessa luokassa! jyrisi konsuli.
— Vikke on erikoisen hajunarka ja kolmannessa luokassa haisee sipulille
ja saapasrasvalle.
— Kaikissa tapauksissa hän on tuhlaavainen ja kevytmielinen
nuorukainen. Hän nähtävästi seurustelee huonojen ja laiskojen toverien
kanssa.
— Mitä huonoihin tovereihin tulee, niin ne ovat niin paljon hauskempia
kuin hyvät, joten en lainkaan ihmettele, vaikka nuoret liittyvätkin
sellaisten seuraan. Minä puolestani kylläkin valitsen ystävikseni
mieluummin kunnollisia naisia, vaikka he ovatkin huonommin puettuja
kuin toiset, sanoi konsulinna huoahtaen.
— Sinun puheessasi on jotakin kieroa, Helma? Siinä on jotakin aivan
päin hongikkoa, vaikka sitä ei keksi heti, kiukutteli konsuli.
— Entä tahtoisitko sinä, että minä syöttäisin Vikelle pettuleipää
ja sillinpäitä samassa pöydässä, jossa hänen lihava isänsä syö
kananpaistia? jatkoi konsulinna välittämättä miehensä äskeisistä
sanoista.
— Sinä et vaadi lapsilta kerrassaan mitään.
— Minä puolustan suurtakin ankaruutta kasvatuksessa. Esimerkiksi sitä,
että lasten tulee liikkua hiljaa, kun minulla on päänsärkyä. Enkä minä
salli heidän jäädä yöksi kaupungille soittamatta kotiin.
— Kun minä olin Viken ikäinen, niin minä tein työtä 15 tuntia päivässä
asianajokonttorissa ja hakkailin sinua sunnuntaisin.
— Joka myöskin oli hyvä afääri, sanoi konsulinna.
— Miksei, jos ajattelen vain rahapuolta, tyst, sanoi konsuli ja meni
ulos, ennenkuin konsulinna toipui vastaamaan.
— Heli menee sanomaan sille nulikalle, että hän tulisi heti
selvittämään asiansa isänsä ja omantuntonsa kanssa. Ja ottakoon nöyrän
mielen mukaansa, huusi hän sivumennen keittiöön.
— Eikö isä voisi käyttää toisenlaista kieltä palvelijoitten kuullen?
sanoi Siljo Helin mentyä.
— Jos tässä alkaa ajatella, mitä palvelijat saavat kuulla tai nähdä,
niin täytyisi olla kuin vieraisilla omassa kodissaan. Hoitakoot he
tehtävänsä ja varokoot tekemästä huomioita isäntäväestään. Tuo Heli
onkin hiljainen tyttö, joka ei huomaa mitään.
Siljo meni lasikuistille. Hän katseli rauhallista kesämaisemaa ja
ajatteli rauhatonta kotielämää. Aina oli ikävyyksiä ja myrskyjä. Isä
salli perheensä kitsailematta elää ylellisyydessä. Hän rakasti heitä
tavallaan ja huolehti kodista. Mutta jokainen oli haarniskassa häntä
vastaan, sillä hänellä oli hillitsemätön luonne. Saila ja Vikke olivat
samanlaisia ja aina nenäkkäitä. Äiti ajatteli vain ulkonaista hienoutta
ja oli tyytymätön kaikkeen.
Kun näki, mitenkä Heli ja Svensson esiintyivät tahdikkaasti, ja vertasi
heitä perheen jäseniin, niin täytyi hävetä sivistystä, joka ei sen
enempää jalostanut ihmisiä.
Eilenkin, kun Heli kähersi Sailan hiuksia ja järjesti ne niin
maukkaiksi kuin oli mahdollista, kiukutteli Saila ja kampautti
kymmeniä kertoja uudelleen. Ja Heli alistui kaikkeen ja näytti aivan
välinpitämättömältä. Siljo arveli, että hän luultavasti halveksi
konstailevaa Sailaa sydämensä pohjasta.
Sillä välin meni Heli pyöräänsä puhdistavan Viken luo.
— Konsuli pyytää Vikke-herraa luokseen.
— Sitä hän saa odottaa. Minä tiedän kyllä milloin isiä pitää välttää
yhtä visusti kuin lavantautia, sanoi Vikke virnistellen.
— Mitä minä sanon konsulille?
— Että minä lähden Maarianhaminaan, kunnes hän on sulattanut karvaan
annoksen, jonka posti toi.
Heli meni ja sanoi konsulille:
— Vikke-herralla on asiaa kaupunkiin.
— Vai niin! Ja sellaista Heli uskaltaa tulla kertomaan? Jos ei pojan
lurjus ole viiden minuutin perästä täällä, niin saa Heli vastata siitä.
Jouduttakaa askeleitanne, sanoi konsuli raivostuen.
Heliä harmitti, mutta hän hillitsi itsensä ja meni Viken luo.
— Ellei Vikke-herra mene konsulin luo, niin minä saan vastata siitä,
sanoi Heli.
— No, silloinhan minä pelastan nahkani, sanoi Vikke ja nousi pyörälle.
— Nyt sinä menet isäsi luo ja heti paikalla, sanoi jyrkkä ääni vieressä.
Se oli tohtori Reini, joka oli tullut Helin jäljessä.
Vikke katsoi puhujan rypistyneitä kulmakarvoja ja lähti nopeasti
huvilaan päin.
— Minä kuulin konsulin hävyttömät sanat teille ja riensin jälkeenne.
Nyt minä menen sanomaan konsulille mielipiteeni, sanoi tohtori.
— Sitä ette saa tehdä, herra tohtori. Me saisimme vain molemmat
ikävyyksiä, eivätkä konsulin sanat loukanneet minua. Hän oli
suunniltaan, ja minä säälin hänen kieroa asemaansa omassa kodissaan.
— Ja minä säälin teidän asemaanne vieraassa kodissa, sanoi tohtori ja
pani kätensä Helin kädelle, joka oli moottoripyörän ohjaustangolla.
Heli tahtoi vetää kätensä pois, mutta outo lamaus oli vallannut
hänet. Vahva käsi puristi hellästi hänen ruskeata nyrkkiään ja sen
läpi virtasi sähkö läpi ruumiin. Koko maailmanmeno oli pysähtynyt
taivaan kehrän hohtavien säteitten alla. Mutta hän tunsi vain ruskean
silmäparin polton.
Silloin kuului Torron kumea haukunta ja Heli toipui vetämään kätensä
vapaaksi.
— Herrasmies ei saa olla tuttavallinen sisäkköä kohtaan, sai hän
sanotuksi epävarmalla äänellä ja juoksi pois.
— Se on minunkin mielipiteeni, huusi tohtori hänen jälkeensä.
— Mitähän sekin tarkoitti? ajatteli Heli. — Tohtori sanoi usein
sellaista, jonka merkitystä täytyi miettiä. Heli pelkäsi katsoa häneen,
se teki hänet epävarmaksi ja saattoi hämilleen.
IV.
HUVILAELÄMÄÄ.
— Mitä nyt, isä? Saanko tarjota savukkeen? kysyi Vikke huolettomasti
astuessaan konsulin huoneeseen.
Tämä seisoi selkä uunia vasten ja koetti lävistää tulijan katseillaan.
— Täältä on kaunis näköala. Minä hakkaisin vielä tuon kuusen pois
tieltä. — Mutta ehkä minä häiritsen? Isä näyttää — —
— Miltä minä näytän?
— Hiukan merikipeältä.
— Ei ole ihme, vaikka sairastuisin. Minua karhutaan taas sinun
veloistasi. Mitä sinä siihen sanot? kysyi konsuli uhkaavasti.
— Se on epähieno, joskin luonnollinen menettely karhujeni taholta,
vastasi Vikke savuke hampaissa.
— Nyt on kysymys sinun menettelystäsi, arvon herra. Minä olen saanut
tarpeekseni sinun tyhmyyksistäsi.
— Valitan, isä.
— Tyst. — Jätä tuo sävy.
— Mitä isä siis vaatii?
— Ensinnäkin, että sinä olet avomielinen minua kohtaan.
— Olkoon menneeksi. Minä olen kirjoittanut runon. Minulla on paljon
taipumuksia sellaiseen. Se kuuluu näin:
Katso ihmisiä kaameita,
ovat vanhan ajan aaveita,
palvoo rauhanaikaisia haaveita,
niinkuin peikot ovat haaleita.
Toiset kehittyvät miksi aika vaatii
nuorten muodit heille tavat laatii.
Peikot heitä moittii, vainoaa,
mutta heille kuuluu tämä maa.
— Tyst! Lopeta tuollainen leperrys, keskeytti konsuli.
— Minähän vain näytän avomielisesti sisintäni. Siinä tarkoituksessa
voisin vielä kertoa tunteistani Duttia kohtaan.
— Minä en tahdo kuulla tytöistä, joilla ei ole sukunimeä.
— Hän on kasinon ruusu ja paljon hurmaavampi kuin esim. Saila. Mutta
mitä vielä tahdot, isä?
— Myy moottoripyöräsi ja maksa velkasi.
— Mahdotonta. Se on pantissa toisesta velasta.
— Sinä onneton poika! Kunpa saisin sinut omille jaloillesi, niin
pääsisin edesvastuusta. Milloin sinä suoritat tutkintosi?
— Siihen kuluu vielä pitkä aika. Minulla ei ole mitään syytä kiirehtiä.
— Tyst. Siinä tapauksessa otan sinut konttoriini.
— Miksei, olenkin, jos pääsen sille osastolle, jossa sievä neiti Broms
on.
— Ei, vaan sille, jossa neiti Lundén on.
— Siinä tapauksessa luen mieluummin lakia jonkin vuoden.
— Sinä vetelehdit vain ravintoloissa ja vietät tyhjäntoimittajan kurjaa
elämää. Mutta nyt se loppuu.
— Mitä tällaiset turhat kohtaukset toimittavat? Meillä on jo
vakiintunut käsitys toisistamme, eikä se muutu puhumalla. Minä olen
talon ainoa poika ja toivo. Eiköhän kannattaisi uhrata aikaa ja rahaa
siihen mahdollisuuteen, että minusta tulisi jotakin. Älyä minulla
on tarpeeksi asti ja aikaa. — Torro haukkuu vieraita portin luona.
Jätetään nyt perheriidat, isä-ukkeli, sanoi Vikke siepaten vaateharjan
seinältä. Sillä hän harjasi konsulin takinkaulusta, otti tätä
käsivarresta ja veti muassaan ulos.
Useimmiten päättyivätkin konsulin vihanpurkaukset vieraitten tuloon tai
muuhun keskeytykseen. Uusi purkaus tuli pian, mutta häipyi äkkiä, kun
vain ajatukset johtuivat muuanne.
* * * * *
Myöhäisen päivällisen jälkeen ei tarjottu enää mitään. Sentähden oli
Heli vapaa iltasilla, paitsi kun oli kutsut tai muuten vieraita.
Silloin hän samoili ympäristössä joko yksin tai Svenssonin seurassa,
kooten kasveja ja puhellen kasvitieteestä.
Kerran he tapasivat Siljon kaukaisella metsätiellä.
Hän makasi hiljaa kanervikossa ison kiven takana ja luki, kun hän kuuli
Helin äänen.
— Tämä Ahvenanmaa on oikea orkideojen paradiisi. Katsokaapa nyt
esimerkiksi tätä Orehis maseulusta. Eikö se ole herkullinen. Otetaan
varovasti juuret, ne ovat yhtä merkillisiä kuin itse kukkakin. Lehdet
ovat sinipunervia, sisältä ne ovat täplikkäitä. Sen nimi on miehen
kämmekkä.
— Kerran minä näin muunnoksen tästä etäällä ulkosaarella, sillä oli
niin outo tuoksukin, sanoi Svensson.
— Sinne minun täytyy päästä. Ettekö nauti, Svensson, elämästä?
— Viime aikoina minä olen oppinut nauttimaan uusista arvoista.
— Ja ajatelkaas, että monet väittävät luonnontieteilijäin tutkivan
vain yksityisseikkoja, heteitä ja emiä ja soluja ym. eikä nauttivan
luonnosta ylipäänsä. Minusta taas tieto vie kauneuteen, sanoi Heli.
— Se on totta. Menemmekö vielä eteenpäin? kysyi Svensson.
— Minä toivoin löytäväni Orehis sambuemuksen. Mutta jääköön nyt tällä
kertaa.
— Ehkä minä tiedän, missä se kasvaa, kuului ääni kiven takaa, ja Siljon
pörröinen pää pisti esille.
Heli huudahti ja Svensson pudotti kasvit maahan.
— Ahaa, nyt minä yllätin teidät. Minä olen aikoja sitten arvannut, että
teillä on jotakin taikaa keskenänne. Istukaa nyt tähän ja selittäkää
merkilliset sananne, sanoi Siljo.
— Me kokoamme yrttejä ja juuria erästä tarkoitusta varten, sanoi Heli.
— Niin me haemme kasveja ja kukkia. Se on vain päähänpisto. Ja ne ovat
hyviä olemassa, kun sairastuu tai käärme puree, selitti Svensson.
— Tai kun on ikävä tai ukkonen käy, nauroi Siljo. — Ja mihinkä
tarkoitukseen on latinalaiset nimet opittava?
— Ei haittaa, jos me kerromme Siljo-neidille, mitä varten Svensson
tutkii kasveja. Hän ei varmaankaan kerro sitä muille, sanoi Heli.
— Minä lupaan vaieta, vakuutti Siljo.
Ja sitten Heli kertoi Svenssonin palavasta opinhalusta ja hänen
monivuotisesta työstään ominpäin.
— Minä menen tuonne rantaan uimaan sillä aikaa, kun Heli kertoo. Minua
kainostuttaa kuulla hänen väritettyä kertomustaan, sanoi Svensson, ja
juoksi pois.
— Mitähän varten hän lukee kaikkea tuota? kysyi Siljo.
— Hän tahtoo suorittaa keskikoulun kurssin. Historiassa, maantiedossa,
uskonnossa ja osittain luonnonhistoriassa hän voisi suorittaa
ylioppilastutkinnonkin, sanoi Heli.
— Onko Heli huomannut, kuinka hän eroaa muista nuorista miehistä?
Hän ei puhu roskaa eikä kiroo koskaan. Etenkin minä ihailen hänen
itsehillintäänsä seurustellessaan isän kanssa, joka tosiaankin on
vaikea.
— Se johtuu siitä, että Svensson pyrkii eteenpäin. Hän tekee työtä
kasvattaakseen itseään sekä tietopuolisesti että myöskin tapojensa
puolesta. Monet ylioppilaat pitävät itseään patenteerattuina
sivistysolentoina eivätkä taistele miesten luontaista raakuutta
vastaan. Svensson ei pidä itseään valmiina ja se seikka saa hänet
huomaamaan vikansa.
— Mutta mitenkä hän on voinut yksin oppia esim. matematiikkaa? kysyi
Siljo.
— Siinä hänellä olikin sekavat tiedot. Mutta koska hän on erikoisen
älykäs, niin hän menee tavattoman nopeasti eteenpäin esimerkiksi
algebrassa, sanoi Heli varomattomasti.
— Ja kuinka Heli osaa näin hyvin arvostella hänen tietojansa? kysyi
Siljo äkkiä.
Heli ei voinut estää itseään punastumasta vahvasti.
— Minulla on niin paljon luonnollista älyä, koetti hän viisastella.
— Ei vetele, Heli. Minä alan huomata, että täällä piilee teatterijuoni.
Jos tahdotte, että minä vaikenen, niin kertokaa koko juttu.
Näin ahdistettuna oli Helin pakko kertoa historiansa ja hän lopetti
sanomalla:
— Minulla on ollut suuri hyöty täälläolostani ja toivon, ettei minun
työni ole kärsinyt siitä, että olen ylioppilas.