olen kahlehdittu Karivuoren perheeseen siteillä, joita elämä ei voi
katkaista. Minun onneni on tahrattu ja minun täyttymäisillään oleva
kohtaloni murskautui toisten elämän jalkoihin, kertoi hän minulle.
Minä kysyin, oliko hänellä ehkä jokin parantumaton tauti.
— Juuri sitä se on, mutta ei se tauti ole ruumiillista laatua, vastasi
hän.
Minä en kysynyt enempää. Luultavasti hän on aika-ajoittain mielipuoli.
Mutta kotimatkalla hän virkkoi:
— Mikään muu ei merkitse rahtuakaan — paitsi rakkaus.
Silloin huomasin, että hänellä raukallakin oli se salainen tauti, joka
vaivaa kaikkia ikäneitoja. Kyllä kait se vielä puhkeaa esiin!
Iltapäivällä Svensson tarjoutui viemään meitä Maarianhaminaa
katselemaan. Hänellä kuuluu olevan lupa vapaasti käyttää autoa ja
moottorivenettä silloin, kun ei herrasväki ole kotona. Me ihastuimme
suuresti, etenkin kun oli ensimmäinen lämmin päivä tänne tulomme
jälkeen. Merellä oli kuitenkin kylmä, joten me varustimme mukaan
takkeja ja huopia.
Puutarhuri Törmänen liittyi seuraamme. Kulkiessani rantaan kuulin
puutarhurin rakennuksesta kiivasta sananvaihtoa.
— Kuka vähämielinen on pannut minun kahviini heiniä? kysyi Törmänen
yskien ja sylkien.
— Täällä ei ole ollut kukaan muu kuin Aliina ja minä. Se on varmaan
vain kahvinporoa, kuului Venla vastaavan.
— Vai kahvinporoa! Heli tulee katsomaan! huusi Törmänen nähdessään
minut.
Tyhjän kupin pohjalla oli korsi, jossa oli heinäntöyhtö. Se oli
nähtävästi osa junkuksen varresta.
— Aliina pisti jotakin kuppiin, sanoi samassa pikku Elli, jota ei
kukaan ollut huomannut.
— Turhaa puhetta, virkkoi Venla. — Joutukaa nyt rantaan. Svensson
huutaa.
Vasta kun moottori halkaisi laineita, selveni asia minulle.
Näin kuinka Aliina kutkutteli Törmäsen niskaa liinansa ripsuilla ja
vetäytyi tuhdolla häntä yhä lähemmäs. Silloin tulin ajatelleeksi,
että hän luultavasti oli pistänyt tuon junkuksenkin Törmäsen kahviin.
Hän oli ottanut sen kokoelmastani, muistaen minun hullutteluani
rakkausyrtistä.
Minä nautin ihanasta matkasta. Toiset haastelivat sivuuttamistamme
huviloista.
— Tuossa asuvat Röönperit. Heillä eivät palvelijat pysy koskaan
kuukautta kauemmin, sillä rouva on kovin saita ja herra äkäinen. —
Tuolla näkyy Vorsteenin laivasilta. Siellä saa sisäkkö 400 markkaa
kuussa sen vuoksi, kun vanha rouva on niin konstikas. Ja tuossa
vieressä on kahen perheen huvila. Siellä riitelevät rouvat ja
palvelijat pyykkipäivistä ja uimavuoroista.
Aliina jatkoi selityksiään yhteen menoon. Sillä aikaa minä keksin
Törmäsen käryävän piipun tuhdolla. Minä panin varovasti hattuni siten,
että kukat tulivat aivan hehkun päälle ja pälyilin sitten, ettei hattu
vain palaisi väärästä paikasta.
— Mikä täällä palaa? huudahti Törmänen äkkiä ja nähtyään minun hattuni
käryävän hän kastoi kukat mereen niin taitavasti, ettei hattu kastunut
lainkaan.
Minun oli sitten pakko ratkoa pois tärveltynyt kukkakauhistus
hatustani. Mutta siitäkös Aliina suuttui aivan tosissaan. Hän nimitti
minua kiittämättömäksi höperöksi. Törmänenkin sai osansa eikä Aliina
lauhtunut, ennenkuin tämä nipisti häntä leuasta sanoen:
— Mitäs tämä kyökkiruusu nyt niin näyttää okaitaan? Eihän tässä kukaan
ole tahallaan tehnyt vahinkoa. Tui, tui pikku poropata!
Minua nauratti, mutta hillitsin itseni ja katsoin muualle. Toisistakaan
ei kukaan nauranut. Svensson vain alkoi laulaa tunteellista
saaristolaislaulua.
Rannalla kuitenkin syntyi heti erimielisyyksiä. Alma-neiti tahtoi mennä
käymään tuttaviensa luona. Aliina ja Törmänen taas halusivat elokuviin
ja Svensson erosi seurasta lakkiaan nostaen ja sanoen:
— Tapaamme kello 10 moottoriveneen luona. Hauskaa iltaa, ystävät!
Hajaannuimme siis kukin tahollemme ja minä olinkin iloinen saadessani
yksinäni samoilla pienen kaupungin kaduilla.
Ajattelin juuri, kuinka suloista on kuljeskella tuntemattomana
vieraassa ympäristössä, kun äkkiä kuulin äänen:
— Heli Sarkamaa, seis!
Ensi ajatukseni oli juosta pakoon, mutta huomasin sen kohta
mahdottomaksi. Toiselta puolella katua tuli minua vastaan kaksi hienoa
naista.
Edessäni olivat Tuovi Havas ja rouva Kuusijuuri.
— Terve, Heli! Sinä olet kerrassaan siunattu ihminen, kun nyt
osut tielleni. Kahteen vuoteen en ole tavannut ketään tovereitani
ja siksi jo olenkin lakastumaisillani kuin kukkanen, joka kasvaa
höystämättömässä maassa, virkkoi Tuovi.
— Minusta sinä kukoistat kuin päivälilja, vaikka oletkin ollut ilman
toverien höystävää seuraa, vastasin minä.
— Mutta minun hengeltäni puuttuvat jotkin tärkeät ravintoainekset,
kuten munanvalkuaisaine tai hiilihydraatti — —
— Tai suolat, jatkoin minä.
— Tulkaa nyt kasinolle, minä tarjoan teille teetä! Siellä voitte sitten
rauhassa puhella, kehoitti rouva Kuusijuuri.
Minä epäröin, sillä vaara saattoi piillä joka oven takana.
— Minä olen täällä vain keräämässä kukkia eikä pukuni ole sellainen,
että minun sopisi esiintyä kylpyvieraiden parissa.
— Sinä olet aina aistikkaan näköinen, sanoi Tuovi, joka itse loisti
tyylikkäässä, ulkomaalaisessa asussa.
— Omasta mielestäni olen tavallisen sisäkön näköinen, vastasin minä
koetellakseni heitä.
— Vaikka jonkun miljonäärin sisäkkö pukeutuisi vieläkin hienommin
kuin sinä, niin ainoastaan aasi voisi pitää sinua sisäkkönä. Sinun
sielusi loistaa kasvoistasi ja se tuoksuu kasvitieteelle, kemialle ja
yliopistokulttuurille, selitti Tuovi ja veti minut mukanaan.
Karivuorella ei ainakaan kukaan ollut tuntenut noita tuoksuja.
Me istuuduimme meriverannalle ja minä nautin sanomattomasti.
Soittokunta soitti ja kylpyvieraat, joita vielä oli hyvin vähän,
istuivat hiljaa puhellen vuokkojen koristamien pöytien ääressä.
Rouva Kuusijuuri oli erittäin suopea. Hän suojelee innokkaasti Tuovia,
joka vähitellen alkaa menestyä laulajattarena.
Koko Kuusijuuren perhe oli täällä. He olivat vuokranneet erään
kaupungin laidassa olevan hauskannäköisen huvilan ja Tuovi aikoi
viettää osan kesästä heidän luonaan. Pankinjohtaja vietti kuitenkin
suurimman osan ajastaan Helsingissä.
Tuovi aikoo antaa laulajaiset sekä täällä että muutamissa muissakin
maaseutukaupungeissa. Sitten hän taas lähtee ulkomaille, antaakseen
kevätpuolella konsertin Helsingissä.
— Sinä mahdat laulaa ihanasti nyt, kun olet oppinut niin paljon lisää!
Minusta sinä olit valmis jo ennen ulkomaille lähtöäsi, sanoin minä.
— Omasta mielestäni olinkin silloin valmiimpi kuin nyt. Onneksi sain
hurmaavan opettajan. Hän on ivallinen Mefisto, joka on rääkännyt ja
sättinyt minua korkeasta tuntimaksusta. Joskus hän kohottaa minut
ylimpään taivaaseen myöntäessään, että minulla alkaa olla hiukan
aavistusta tekniikasta.
— Mutta mitä hän sanoo äänestäsi?
— Hän ei ole koskaan sanonut siitä mitään, paitsi viime helmikuun
neljäntenä päivänä kuuden ja seitsemän välillä illalla. Hän oli koko
illan ollut erikoisen koleerinen. Kaikki oli hullusti ja minua hän
kohteli huonommin kuin häijy äitipuoli lasta isän poissaollessa.
Silloin minä sanoin: "Hyvästi, hyvä herra! Huomenna lähetän maksunne
ja sitten minä lähden Suomeen kansakoulunopettajattareksi." Olisitpa
nähnyt hänen ilmeensä! Hän syleili minua ja kutsui itseään vanhaksi
mölyapinaksi. Minulla oli suloisin ja suurin ääni Saksassa, Italiassa
ja kaikissa ententemaissa. Lähdin kotiin hyvin onnellisena, ja vaikkei
hän koskaan enää kehuisikaan ääntäni, niin ainakin sen hetken minä
muistan kuolemaani asti, kertoi Tuovi loistavin katsein.
— Mutta mehän aina kehuimme sinun ihanaa lauluasi!
— Tuo opettajani on ainoa, joka kykenee lausumaan totuuden.
Kuukausimääriä hän opettaa minua vain hengittämään ja välistä hän ei
päästä minua askeltakaan eteenpäin. Mutta hän on avannut minulle uuden
elämiin. Hän on totisesti luomakunnan kruunu.
— Ethän vain ole rakastunut häneen? kysyi rouva Kuusijuuri pelästyneenä.
— Hän ei ole mikään sopiva maallisen rakkauden esine. Hän on siinä
viidenkymmenen ja sadanvuoden välillä. Pieni, pyöreä ja punaviiksinen
lyllerö, joka sisältää jalon ja loistavan hengen.
— Punaviiksinen? Tarkoitat kai punasilmäripsinen? minä huomautin.
— Juuri, punaviiksinen! Mutta sen unohtaa kuullessaan hänen lietsovan
innostusta taiteeseen. Silloin masennus haihtuu ja minä uskon voivani
kohota yhä lähemmäksi päämäärääni. Valmiiksi ei kukaan tule koskaan.
— Onneksi maisterinarvo ei ole yhtä saavuttamaton. Jos minä aina vain
tulisin yhä maisterimaisemmaksi, mutta en koskaan maisteriksi, niin
jättäisin lukuni heti paikalla.
— Minä tahdon tavoitella ikuista kauneutta haluamatta koskaan pysähtyä.
Katso, kuinka kaunis tuo merikin on juuri siksi, ettei sillä näy rajaa.
Sen arvo vähentyy siitä, että sillä todellisuudessa on rajansa jossakin
kaukana.
— Rajatonta merta en ainakaan minä tahtoisi purjehtia. Runsaimmatkin
eväät loppuisivat kerran sellaisella matkalla, huomautti rouva
Kuusijuuri.
— Minunkin evääni loppuvat kerran, mutta silloin minä jo lopun itsekin,
sanoi Tuovi.
— Kas, tuollahan astelee meidän entinen autonkuljettajamme Svensson.
Minulla on vähän asiaa hänelle. Svensson, Svensson! huusi rouva
Kuusijuuri heiluttaen lautasliinaa.
Kauhukseni näin Svenssonin meidän ja meren välillä. Hän kääntyi heti
meihin päin. Minä pohdin hätäisesti pelastusmahdollisuutta. Menisinkö
tuon kauempana olevan pöydän luo ja kääntäisin selkäni tännepäin tai
ripustaisinko lautasliinan kasvoilleni? Tunsin melkein voittamatonta
halua ryömiä pöydän alle.
En kuitenkaan tehnyt mitään. Varmaan tuntui Lotin vaimosta hänen
jäykistyessään suolapatsaaksi samanlaiselta kuin minusta nyt.
Ja tuho lähestyi minua Svenssonin hahmossa.
— Päivää, Svensson! Minä olen kuullut, että hänellä on ohjaajan virka
täällä päin. Eikö hän tahtoisi tulla takaisin meille? kysyi rouva
Kuusijuuri.
— Minä olen tyytyväinen nykyiseen paikkaani, vastasi Svensson.
Samalla hän hätkähti ja tuijotti minuun. Minä käännyin hitaasti Tuoviin
päin ja tarjosin hänelle leivoksia.
— Minulla on nyt aivan kelvoton autonohjaaja. Hän ajaa koirien,
lehmien, hevosten ja käytävien päälle. Minä annan Svenssonille hienon
puvun ja paremman palkan kuin mitä teillä on nykyisin, jatkoi rouva
Kuusijuuri.
— Palkka on minulle yhdentekevä, rouva pankinjohtajatar, virkahti
Svensson ylpeästi.
— Millä Svenssonin nykyinen herrasväki korvaa rahapalkan — jos saa
kysyä, tiedusti rouva Kuusijuuri pistävästi.
Svensson vaikeni ja työnsi kiharansa hattunsa alle, niin että hänen
otsansa loisti valkeana muuten ruskeita kasvoja vasten.
— No, hyvästi sitten Svensson, sanoi rouva Kuusijuuri.
— Eikö He — —, aloitti Svensson, katsoen minuun, mutta oikaisi sanansa,
kun minä katsoin häntä tiukkaan silmiin.
— Ehkä neiti Sarkamaa suvaitsee jo tulla rantaan. Meidän on pakko
lähteä pian, sillä alkaa jo tulla myöhä.
— Vai Svensson onkin tuonut sinut tänne, Heli! Kenen luona sinä asut?
Sinun täytyy tulla pian meille Tuovia tapaamaan. Tässä on osoitteemme!
Ja rouva Kuusijuuri ojensi minulle kortin.
— Kiitoksia kutsusta! Hyvästi Tuovi. Vahinko, etten voi kutsua sinua
vierailulle pieneen ullakkohuoneeseeni. Sinne on monta estettä.
Tapaamme kuitenkin pian.
Minä kiiruhdin nopeasti ulos Tuovin huutaessa jälkeeni:
— Muista tulla jo huomenna!
Me astelimme sitten Svenssonin kanssa puhumatta keskenämme sanaakaan.
Otaksuin, että hän oli harmissaan.
Veneen luo tultuamme olivat muut jo siellä.
— Venssonnilla ja Helillä taisi olla träffi? lausui Aliina
hyväntahtoisella äänellä.
— Minulla oli vain kunnia noutaa neiti Sarkamaa hänen ylhäisten
tuttaviensa parista, sanoi Svensson, pannen moottorin käyntiin.
— Onko sinulla jo tuttavia täällä? Täällä huviloissa palvelee paljon
helsinkiläisiä, virkkoi Alma-neiti.
— Kasinolla myöskin, lisäsi Svensson totisena.
— Ravintolatyttöjen seura ei sovi Helille, lausui Alma-neiti.
— Voivat nekin olla jalojakin ihmisiä! Tämä Törmäs-veitikka vei minut
oikein hienoihin eläviin. Siellä näyteltiin, kuinka tanssiravintolan
tarjoilijaneiti käyttäytyy hienommin ja sielukkaammin kuin
enklantilainen laaty, joka antaa tunteille halpamaisen vallan ja
saattaa sillä väärinkäsitystä loortin ja koko metsästysseuran ja
satojen ajokoirien kesken. Ja hevosten, jotka laukkasivat aitojen ja
talonpoikien yli. Mutta se hotellineiti, jolla oli niin ruma nimi kuin
Pylliisi, mutta kaunis espireetti hatussa, näytti aatelistonhenken
sivistystä uhratessaan loortin. Hän polvistui kosteassa mullassa
silkkisukkasillaan ja antoi anteeksi sille laatylle, kertoi Aliina.
Kuulijakunta näytti hartaalta ja tyytyi sekavaan esittelyyn. Törmänen
vain lisäsi:
— Kauniita puutarhoja niillä on siellä Enklannissa. Liikaa nopeaan vaan
on vilmattu, kun ei saanut kuin vilauksen niistä loksistakaan.
Astuessamme maihin auttoi Svensson minua veneestä pyytäen samalla
anteeksi tahraista kättään.
Erotessamme minä sanoin hänelle:
— Toivon, ettei Svensson kerro toisille minun olleen kasinolla. Se oli
vain satunnainen hairahdus.
— Kuten käskette, neiti, vastasi Svensson.
— Sanokaa Heli! Se sopii minun toimeeni täällä.
— Hyvää yötä, Heli!
Seuraavana aamuna pestessäni ison lasiverannan ikkunoita tuli Svensson
puhelemaan kanssani.
— Saanko kysyä, mikä Heli on arvoltaan ja suvultaan? hän aloitti.
— Nyt olen sisäkkö Karivuorella, mutta olen nähnyt toisenlaisiakin
aikoja.
— Nuoren ihmisen tulee aina kulkea ylöspäin eikä päinvastoin.
— Ylöspäin minäkin pyrin ja tämä olotila on välttämätön päästäkseni
eteenpäin.
— Mitä ylenemisiä täällä olo on? Korkeintaan avioliitto Törmäsen kanssa!
— Pyydän, ettei Svensson poikkea tavallisesta hienotunteisuudestaan.
— Minä olen tullut tänne pääasiallisesti sen vuoksi, mitä voin tehdä
talon töiden loputtua.
— Siis juoksentelemaan yksinänne pitkin metsiä ja soita?
— Niin, vastasin minä lyhyesti, otin pesutamineeni ja lähdin poispäin.
— Anteeksi! Minä en olisi näin utelias ilman syytä. Mutta minä
tarvitsisin vähän apua ja luulen, että Heli ehkä osaa jotakin.
— Svensson puhuu vain suoraan eikä kiertele!
— Osaako Heli keskikoulun matematiikan?
— Osaako Svensson vaieta?
— Osaan.
— Siinä tapauksessa minä osaan keskikoulun matematiikan.
— Entä muut aineet? Minä osaan historian, maantieteen, uskonnon,
luonnontieteet niin pitkälti kuin yksin voi oppia.
— Minä puolestani luulen muistavani keskikoulukurssin kaikissa
aineissa, historian vuosilukuja huomioonottamatta.
— Olin aika hullu, kun luulin Heliä sisäköksi, sanoi Svensson vakavana.
— Ja minä olin yhtä hullu pitäessäni Svenssonia autonohjaajana, nauroin
minä.
— Siinä Heli ei erehtynyt. Minä olen käynyt pari luokkaa oppikoulua.
Isä oli ohjaaja, ja minä olen ollut sitä jo 11 vuolla. Mutta
minä tahdon suorittaa keskikoulun tutkinnon ja sitä varten olen
lukenut jo monta vuotta itsekseni. Onneksi minä osaan ruotsia ja
saksaa käytännöllisesti. Mutta kaikesta ei voi suoriutua yksinään.
Matematiikkaa ja ainekirjoitusta en mitenkään tahdo oppia.
— Ihmeellistä, että miehellä voi olla niin runsaasti tarmoa ja
tiedonhalua! Mitä Svensson sitten tekee keskikoulun todistuksella?
— Minä menen naimisiin, vastasi hän, katsoen minua niin juhlallisena,
etten uskaltanut edes nauraa.
— Eikö nyt enää rippikoulu riitä naimaluvan saamiseen? kysäisin vain.
— Se, jota varten aherran, on käynyt keskikoulun, ja minä tahdon
saada saman sivistyksen. — Nyt on jo lupa lopettaa työt. Mennäänpä
puutarhurin taloon, niin voitte tutkia minun tietojani.
Minä olin itsekin niin utelias, että lähdin heti hänen kanssaan.
Svenssonin iso huone oli yllättävän hauska. Vanhat, siistit huonekalut,
kukkia pöydillä ja iso kirjahylly tekivät sen aistikkaaksi.
Vielä suuremmaksi yllätykseksi muodostuivat minulle Svenssonin
tiedot. Selailin historian oppikirjaa ja tein umpimähkään kysymyksiä,
joihin hän heti vastasi oikein. Yhtä hyvin hän osasi muitakin äsken
luettelemiaan aineita. Saksassa ja ruotsissa hän joskus erehtyi
käyttämään puhekieltä kirjakielen sijasta. Laskuopin hän oli osittain
oppinut koulussa, osittain itse. Mutta algebra ja geometria olivat
hänen aivoissaan aivan sekavina.
Minä innostuin heti antamaan alkeisopetusta algebrassa. Syvennyimme
työhön niin, että unohduimme papereillemme ääreen myöhäiseen iltaan
asti. Eikä se ollutkaan mikään ihme, sillä Svensson käsitti kaiken
hyvin nopeasti ja oli yhtä huvitettu a:sta ja b:stä ja x:stä ja y:stä
kuin jostakin jännittävästä pelistä.
Vihdoin saapui Aliina jouduttamaan minua, sillä ovet oli jo suljettava.
— Mikäs täällä näitä nuoria nyt niin huvittaa, etteivät edes malta
erota ajallaan? kysyi hän paheksuvalla äänellä.
— Lussista ja miinuksesta minä vaan olen kuullut oven takaa. Lopulta
ne jo tarttuivat minunkin kieleni päähän, sanoi Törmänen, joka samalla
sattui ovelle.
— Uusia tomunimijöitä ja saippuajauhoja varmaankin. Ehtii niistä
talouskapistuksista puhua päivilläkin, torui Aliina, mutta meni sentään
itsekin vielä katsomaan Törmäsen aikaisia kurkkuja.
— Eikö Heli olisi ystävällinen ja ryhtyisi opettamaan minua iltaisin?
Meillä on täällä paljon vapaata aikaa. Tietysti minä maksan tunneista,
sanoi Svensson.
— Mielelläni minä teitä opetan. Maksuksi Svensson saa auttaa minua
kasvien heräämisessä, vastasin minä.
— Minäkin olen kerännyt kasveja jo koko viime vuoden, sanoi Svensson ja
veti esiin ison pakan paperia kirjahyllynsä laatikosta.
Minä selailin pakkaa ja ihmettelin. Siinä oli kerrassaan erinomainen
kokoelma kasveja, kaikki liimattuina suoraan paperille ilman
minkäänlaisia liistakkeita. Mutta jokaisesta puuttui nimi ja juuret.
— Minä olen järjestänyt ne värien mukaan. Tässä pinkassa ovat valkoiset
kukat, tässä keltaiset jne., selitti Svensson.
— Mutta missä juuret ovat?
— Ne ovat täällä pienissä paperipusseissa. Minä pesin ne ja kuivasin
ilmassa. Näissä on numerot ja samoin myöskin kukissa. Silloin tietää,
mitkä kuuluvat yhteen.
— Minulla on hiukan eri tapa järjestää kasveja. Kaikissa tapauksissa me
voimme auttaa toisiamme, sanoin minä.
— Minulla on lähes kymmenen kertaa niin suuri palkka kuin Helillä ja
sen tähden minä maksan tunnit. Muussa tapauksessa en välitä niistä
ensinkään.
— No, olkoon sitten 5 markkaa kerralta, sanoin.
— Se on oikein. Minä en tingi.
Aliina tuli jo takaisin ja me erosimme herroista.
— Se, joka ei ota varteen vanhemman ihmisen kokemusta, ei menesty
sisäkkönä eikä ihmisenä, vaan saa kärsiä tappion ja rakkaus palaa
pohjaan niinkuin paisti, jota oppimaton hoitaa. Vensson on tottunut
ajamaan loistoautoja ja rakastamaan loistotyttöjä, joita sisäköt saavat
palvella, pörisi Aliina.
— Me vain vähän luemme ja kirjoittelemme yhdessä, hyvä Aliina,
rauhoitin minä.
— No, on sillä Venssonnilla sentään hyvä sydän, kun on ruvennut
opettamaan sinua. Mitä se sitten tietänee, kun alkaa tehdä mokomaakin
sivistystyötä nuoren tytön hyväksi, joka on liikaa laihakin, sanoi
Aliina ja meni huoneeseensa.
Maatessani illalla siistissä pukkisängyssäni näin etäisen laivan
suuntaavan kulkunsa mannermaata kohti. Olin tosiaankin joutunut aivan
uuteen maailmaan.
Elän täällä vieraan ihmisrodun keskellä. Olen ennemminkin nähnyt heidän
kaltaisiaan ja luullut tuntevani heidät hyvin. Mutta nyt minusta
tuntuu, kuin olisin saanut silmälasit likinäköisten silmieni avuksi. —
Saa nähdä, miltä näyttää herrasväkeni!
On suuri onni, että sinä, Meri, olot uskottuni. Muuten minä tuntisin
itseni kovin yksinäiseksi nykyisessä omituisessa asemassani.
Olen myöskin koetellut mahdollista taitoani romaanin alalla. Olen
kirjoittanut erinäisiä keskusteluja ja pieniä vivahduksia.
Terveiset Eilalle! Älä vain kerro hänelle, että minä olen täällä.
Hyvää yötä! Meri uuvuttaa
Helisi.
III.
HERRASVÄKI SAAPUU.
Konsulin ääni kaikui jo etäällä selältä, kun moottorivene toi
herrasväkeä tänne huvilaan.
Heli ja Alma-neiti seisoivat laiturilla odottamassa. Edellisellä oli
pieni, valkea esiliina siniraitaisen hameen päällä ja päässä pitsinen
myssy. Vaaleansiniset sukat ja tenniskengät somistivat jalkoja. Kaikki
tämä sopi hyvin sinisiin silmiin ja vaaleaan, tuuheaan tukkaan.
"Teatterikamarineiti", oli Svensson sanonut.
Konsulinna oli itse tilannut puvun ja Aliina oli myöskin samanlaisessa
asussa. Mutta hänestä näki heti, että hän oli väärentämätön palvelija.
Konsuli nousi ensin maihin. Vene keikahti ja konsulinna kirkaisi:
— Ai, jai, Jallu, varo, ettet hukuta meitä kuoliaiksi!
— Tyst — älä nyt huuda, Helma! Se häiritsee tuloamme ihanaan
Sankarivuoreen. Naiset ajattelevat aina sivuseikkoja suurina hetkinä.
Päivää, Alma-neiti! Iloinen naamari kasvoille, kun talonväki saapuu!
— Tervetuloa kotiin, herra konsuli! Jokaisella on sellaiset kasvot,
miksi elämä ne on muovaillut, vastasi Alma-neiti haikeasti.
— Vieläkö mitä? Katsokaa konsulinnaa! Ihonhoitaja ja parturi ovat
muovailleet hänen kasvonsa paljon paremmin kuin elämä.
— Tee huomautuksia muista, Jallu, äläkä minusta! sanoi konsulinna ja
kiipesi laiturille Svenssonin avulla.
— Siinä tapauksessa minä teen hauskoja havaintoja uudesta sisäköstäsi.
Onnittelen makuasi, Helma! Aistikkaassa kodissa tulee olla myös
sellainen palveluskunta, joka sopii sisustukseen. Viimevuotinen Hilja
ei sopinut yhdenkään huoneen tyyliin, korkeintaan pesutupaan, puheli
konsuli, alkaen astella huvilaan päin.
Törmänen ja Svensson kantoivat tavaroita ja vihdoin kaikki kokoontuivat
isoon ruokahuoneeseen, johon päivällinen oli katettu. Alma-neiti söi
samassa pöydässä, Heli tarjoili.
Viimeksimainitusta tuntui kuin hänen yksilöllisyytensä olisi äkkiä
hävinnyt. Hän oli muuttunut kolmanneksi persoonaksi.
"Heli, leikkaa lisää leipää!" "Onko Heli nähnyt, missä minun
puutarhahattuni on?" "Mikä hänen nimensä on?" "Heli? Sehän on
teatterinimi! Elin tai Hilma sopisi paremmin."
Kohtelu oli ystävällistä, mutta siinä oli sellainen sävy, johon Heli
ei ollut tottunut. Olikohan hän itsekin puhutellut palvelijoita sillä
tavalla?
Neitoset Saila ja Siljo olivat hyvin lyhythameisia, poikapäisiä
muotitekeleitä. Siljo oli sievä ja pieni, Saila oli vanhin lapsista.
Poissaoleva veli oli iältään tyttöjen välillä.
— Missä Vikke viipyy? Tietäähän hän, että päivällinen odottaa täällä,
sanoi konsuli.
— Ehkä moottoripyörä on joutunut epäkuntoon, arveli konsulinna.
— Hän on tietysti poikennut kasinolle sivumennen. Hän kyllä malttaa
lykätä tuloaan tänne korpeen, virkkoi Saila nenäänsä nyrpistäen.
— Minä olen aina sanonut, että te olette maailman vaativaisin joukko.
Enkö minä ole antanut teille kaiken maailman ihanuuden ja te vaaditte
aina vain enemmän. Katsokaa tuota uuniakin! Kultarannassa ei ole sen
vertaista. Ja sinun kylpyhuoneesi, Helma! Luulisi, että sinunlaisesi
Afrodite viihtyisi siellä. Ha, hah, haa! hohotti konsuli.
— Pyydän, ettet anna minulle hävyttömiä liikanimiä. Jallu, huudahti
konsulinna terävästi.
— Mitä toimittaa näytellä teatteria näin perheen kesken! Alma on ainoa
vieras ja hän tuntee meidän herttaiset kotitapamme, sanoi Saila.
— Minä en halua kuulla sinun rikkiviisasta puhettasi, Saila. Tyst!
— Hauskinta olisikin, jos jokainen söisi omassa huoneessaan, huomautti
Saila.
— Sinä et kunnioita vähääkään vanhempiasi, Saila. Odotas, kun minä
jätän sinut ilman kuukausirahoja ja ajan ihailijasi suinpäin portaita
alas ja lopuksi nitistän sinun ylpeän nenäsi! Eiköhän sitten ala
kunnioittaa isääsi! huusi konsuli niin kovaa kuin saattoi suurelta
tomaatilla, joka täytti hänen suunsa.
— Kyllähän tuollaiset teot kohottavat kunnioitusta, sanoi Saila
pisteliäästi.
— Kuule tytärtäsi, Helma! Siinä näet seurauksen siitä, että aina olet
eri mieltä minun kanssani, virkkoi konsuli.
— Ovatko sinun mielipiteesi ainoat kunnioitettavat, Jallu? kysyi
konsulinna.