language: Finnish
HELIN KESÄ
Kirj.
Eva Hirn
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.
SISÄLLYS:
I. Tyttöjä.
II. Kirjeitä.
III. Herrasväki saapuu.
IV. Huvilaelämää.
V. Kaupungissa.
I.
TYTTÖJÄ.
Kamreeri Sarkamaa tuli Helin huoneeseen.
— Sinulla on paha tapa heittäytyä keskellä päivää pitkällesi. Vanhat
kylläkin tarvitsevat ruokalepoa, mutta nuoret veltostuvat sellaisesta,
sanoi hän.
— Olen ollut kemian töissä lähes kuusi tuntia ja jalkojani särkee,
vastasi Heli kohottautuen istumaan. — Sitäpaitsi tulee minulle oppilas
iltapäivällä.
— Jos lukeminen rasittaa sinua liikaa, niin minä voin hankkia sinulle
paikan pankissa, virkkoi siihen isä. Se oli hänen usein toistuva
lauseensa. — Koetapas nyt ehtiä ennen oppilaasi tuloa laskea minulle
nämä laskut. Taunolla on suojeluskuntansa, joten minä en tahdo vaivata
häntä lisätyöllä.
Isä laski paperiarkin Helin pöydälle ja poistui.
Heti kun laskut oli suoritettu, saapui oppilas. Seurasi raskas tunti.
Saksan kielioppi oli molemmista tällä kertaa tavallista sitkeämpää.
Vihdoin sekin kiusa loppui ja Heli istui hetken pää nojautuneena
käsiinsä.
Nyt pitäisi lukea kontrollitenttiä eläinopin aprobaatturitöistä. Aina
oli jokin tentti kintereillä. Olihan opiskeleminen hauskaa, mutta
siihen vaadittaisiin työrauhaa.
Heli ei jaksanut enää istua paikallaan. Hän heitti takin ylleen ja
asetti hatun päähänsä sekä lähti ulos, varoen, ettei kukaan kotiväestä
ehtisi pysäyttää häntä.
Hän käveli hitaasti katuja pitkin, pysähtyi kaupan ikkunaan katselemaan
keltaisilla pitseillä koristettuja alusvaatteita, luki toisessa
paikassa kiintoisia kirjaotsikkoja, mutta eläinopin varjo seurasi häntä
joka askelella.
— Mitä minä nyt tekisin, koska kerran en tee sitä mitä pitäisi? Ja Heli
päätti käväistä Meri Haaviston luona. Siellä oli aivan erilainen rauha
ja henki kuin kotona.
Merin pieni, aistikas huone oli monen toverin turvapaikka heidän
alakuloisuuden hetkinään.
— Terve, Heli. Minä istun tässä kolmatta tuntia aineeni ääressä ja olen
kypsä nauttimaan elävistä naisista, sanoi Meri.
— Mistä sinä nyt kirjoitat? Kuolleitten naisten sielunelämästäkö? kysyi
Heli.
— Melkeinpä. Minä näet kirjoitan Kiven naisista.
— Mutta Kivihän oli naimaton.
— Niin olikin. Hän vain tuotti naisia.
— Tuotti?
— Minun aineeni nimi on: "Naiset Kiven tuotannossa".
— Mieluummin minä sittenkin kirjoitan ruostesienistä, vaikka se ensin
tuntuikin hankalalta. Mutta minä en saisi kokoon mitään tuollaisista
tunneaineista, joita te harrastatte, virkkoi Heli istuutuen Merin
vaaleansiniseen sohvaan.
— Nakerra taateleja ja ihaile minun vanhaa kukkivaa amaryllistäni!
Siinä on minun kasviopinharrastukseni.
— Kasvioppi on jaloin tiede kaikista, vaikka minä olenkin sillä
rasittanut itseäni aivan liikaa.
— Sinähän olet kerrassaan suurenmoinen! Kuinka sinä jaksatkin antaa
yksityisopetusta, ommella omat vaatteesi ja lukea yhtä ahkerasti kuin
me muut?
— Minä jaksaisin sitä kaikkea varsin hyvin, mutta tiedäthän, että olen
ainoa tyttö kolmen pojan joukossa. Äiti viettää suuren osan päivästä
konttorissa ja siksi minun täytyy esiintyä monta tuntia päivässä
naisellisena ja auttavaisena sisarena. Ja se on kaikkein raskainta,
etenkin sen jälkeen kuin on palannut kotiin laboratorioista. Neulatkin
aivan ruostuvat tällaisissa haponsyömissä sormissa!
— Ilmankos sinä et koskaan ehdikään osakuntaan! Siellä on nyt Ilta
Pohja emäntänä ja hän valittaa, että entiset koulutoverit käyvät
harvoin kokouksissa varsinkin tytöt.
— Minulla ei ole aikaa eikä voimia valvoa myöhään. Sitäpaitsi
osakuntaelämä oli minulle pettymys. Onhan siellä joskus hauskaakin,
mutta usein saa nähdä sellaista, mikä vain harmittaa. Enkä minä taas
toiselta puolen tahdo tuomita muita ja olla olevinani heitä parempi.
Mutta aikaiseen sieltä on poistuttava, jos haluaa säilyttää hyvän
ajatuksensa monestakin osakunta toverista.
— Onhan se niinkin! Ajattele, että minä kerran viattomuudessani menin
Ilkka Pason kanssa osakunnan naamiaisiin! Me olimme silloin vielä
fukseja eikä kukaan ollut varoittanut meitä. No, minä lähdin sentään
sieltä pois jo tunnin kuluttua. Ilkka pyysikin sitten jälkeen päin
minulta anteeksi, että oli houkutellut minut sinne, kertoi Meri.
— Ja kuitenkin meillä on hyviä ja kunnollisia tovereita. Meidän
entisistä luokkalaisistamme ei ainoakaan tyttö polta tupakkaa eikä
muutoinkaan herätä pahennusta, huomautti Heli.
— Opinnot ovat kovia ja elämä on löysää. Kun Tauno ja minä tulimme
ylioppilaiksi, niin minä kuvittelin, että nyt se vapaa ja ihana elämä
alkaisi. Mutta silloin minä sain katkeran kokemuksen. Isä sanoi, ettei
hän kykene kustantamaan kahden lapsen opintoja. Tauno saa valmistautua
maisteriksi ja minä saan oppia kirjanpitoa ja konekirjoitusta. Sen
jälkeen hän hankkii minulle pankkiviran.
— Kuinka sinun isäsi voi olla niin erilainen teitä kohtaan? kysyi Meri
kiivaasti.
— Hän sanoo, että miesten koulutus on tärkeämpi. Koetin puolestani
kylläkin väittää, että minä suoritin tutkintoni nuorempana ja
paremmilla arvosanoilla kuin Tauno. Mutta isä vastasi vain, että hän
menettelee omantuntonsa mukaan. Isiin ei koskaan voi vaikuttaa millään
syillä eikä perusteluilla.
— Eikö edes Taunokaan pannut vastaan?
— Hän sanoi vain, että: "Kiitä onneasi, kun sinun ei ole pakko lukea.
Eihän sinun koskaan tarvitse elättää perhettä."
— Kuinka sinä sitten kuitenkin pääsit yliopistoon?
— Minä surin kesäkuun 12. päivään saakka. Sen jälkeen ompelin itselleni
paitoja, joissa oli perhosia ja kukkakiehkuroita. Sitä kesti 22.
päivään. Silloin minä sain oppilaita, jotka lukivat ehtoja. Kun minulla
sitten syksyllä oli koossa 650 markkaa omia rahoja, niin pyysin isällä
lupaa saada lukea luonnontieteitä niin kauan kuin itse maksaisin
opintoni. Isä suostui siihen ehdolla, että saisin vain ylöspidon kotona.
— Ja Tauno pääsi kesäyliopistoon Jyväskylään! huudahti Meri.
— Niin pääsi, ja siitä syystä minä olen hänestä jäljessä kemiassa.
Mutta kyllä minä sittenkin suoriudun luvuistani yhtä nopeaan kuin
hänkin. Onneksi olen taas saanut oppilaita talvellakin.
— Sinusta tulee vielä jotakin erinomaista, kun nyt jo saat noin
taistella olemassaolosi puolesta!
— Kyllähän minä olisin olemassa pankissakin! Mutta se olisi minulle
kuollutta elämää.
— Sitäpaitsi sinusta kehittyy jalo luonne. Aivankuin Emma Åströmistä!
— Jospa kehittyisikin! Mutta minä olen usein katkera. En ole altis
uhrautumaan ihmiskunnalle — tarkoitan veljiä kotona — enkä iloitsemaan
siitä, mitä muut saavat. Tietysti minä sen heille suon, mutta minä
olen kuitenkin aina taipuvainen pyörittelemään päässäni omia kurjia
raha-asioitani.
— Minusta sinä olet koko perheen orja ja päälle päätteeksi iloinen
orja, sanoi Meri ja järjesteli Helin kiharoita ohimoille.
— Viime aikoina olen harrastanut itsekasvatusta ja järkeilymoraalia.
— Minkälaista se on?
— Minä selitän itselleni kaiken välttämättömyyden. Esimerkiksi sen,
että isällä on pienet tulot ja hänen kuvittelunsa on, että tulevat
aviomiehet elättävät vaimonsa. Hän ei huomaa, kuinka kehitys käy siihen
suuntaan, että kukin elättää itsensä.
— Silloin saavat miehet myöskin osansa kotitehtävistä!
— Tietysti. Nykyajan miehet ovat vielä penseitä siinä suhteessa, mutta
tulevan polven täytyy alistua siihenkin. Muutenhan naiset nääntyvät
kaksinkertaisen työn alla.
— Sinä olet suunnattomasti muuttunut kouluajan jälkeen. Tuollaistako
sinä mietit?
— Sehän on nykyajan polttavin ongelma. Sinuun nämä asiat eivät koske
yhtä kipeästi. Sinä saat lukea rauhassa, ilman liikarasitusta ja
rahahuolia. Sitäpaitsi sinulla on työrauha kotonasi.
— Niin on. Mutta kerrohan vielä järkeilymoraalistasi! Ehkäpä minäkin
vielä joskus tarvitsen sitä!
— Minä järkeilen, että tällainen kamppailu on tarpeellinen juuri Heli
Sarkamaan kehitykselle. Minun näet täytyy karaistua ja kypsyä nykyajan
kovaa elämää varten. Tauno ottaisi minun sijassani ison velan, jonka
hän maksaisi sitten viran saatuaan. Mutta minulla ei ole rohkeutta
sellaiseen. Mieluummin teen työtä ja elän niukasti.
— Kuulehan, minun isäni antaisi sinulle varmasti lainan. Kysynkö
häneltä?
— Älä missään nimessä! Velat ovat yleensä naisen luontoa vastaan.
Korkeintaan me uskallamme mennä naimisiin velkaantuneen miehen kanssa.
— Vanhat ihmiset väittävät usein nykyajan nuorisoa kevytmieliseksi
ja huvittelunhaluiseksi. He eivät huomaa, kuinka me tunnemme paljon
suurempaa vastuunalaisuutta tulevaisuudestamme kuin he konsanaan.
Sinäkin, Heli, järjestät elämäsi viisaasti kuin satavuotinen mies. Me
emme odota, että joku huolehtisi meistä kuolinpäivään asti, selvitteli
nyt Meri.
— Minäkin tunnen monesti eläväni aivan yksin. Isä luulee minun pian
väsyvän ja vajoavan pankin helmaan — niin, hän melkein toivoo sitä.
Aili taas auttaa minua milloin jaksaa, mutta hänkin on työn murtama.
Hän kuuluu siihen sukupolveen, jolle virka kodin ulkopuolella on
luonnoton. Hän ei kykene hallitsemaan yhtä aikaa kotia ja tointaan. Ja
vaikka Tauno lukeekin samoja aineita kuin minäkin, niin meidän tahtimme
on kuitenkin vallan erilainen. Hänellä on työrauha ja sitäpaitsi
pojille ominainen häikäilemätön luonne. Hän hassaa tenteissä, nauraa
repuille ja lainailee rahoja keneltä sattuu.
— Mutta sinulla on parempi pää ja lisäksi sitkeyttä Heli!
— Sen tähden minä taas voitan ja hän jää tappiolle. Mutta yhteisluvusta
ei tule mitään.
— Sinullahan on sentään tyytyväinen luonteesi ja iloinen mielesi!
— Ei suinkaan aina. Minä pelkään tenttejä ja panen liikaa arvoa
rahoille, joita kuitenkin vihaan ja halveksin. — No, nyt me olemme
jo pohtineet kylliksi minun asioitani. Puhukaamme siis nyt sinusta.
Meri! Sinäkin olet omalla tavallasi suurenmoinen. Rikas tyttö, joka
ahtaa päähänsä kielioppia ja kansantaloutta! Mikset lähde ulkomaille?
Sinnehän nykyisin kaikkien mielet palavat.
— Kyllä minä vielä lähdenkin. Isäkin tahtoo, että minä opettelen
kieliä. Se on hyvin tärkeätä. Etenkin nyt sen jälkeen kuin hän tuli
ministeriksi. Sitäpaitsi minun kieliopiskeluni täällä vaativat sen.
— Mutta ihmisistä kehittyy aivan erilaisia riippuen siitä, mitä
tarkoitusta silmälläpitäen he lähtevät ulkomaille. Ajatelkaamme
esimerkiksi meidän entisiä opettajiamme! Hekin ovat matkustelleet
ulkomailla ja siksi muuttuneet entistä peruukkimaisemmiksi. Sen sijaan
Aissi Lind palasi ulkomailla häikäisevänä maailman naisena!
— Ja Tuovi Havas syventyy taiteeseensa, tutustuu vain suuriin henkiin
eikä näe suurkaupungin varjopuolista mitään.
— Minkälaisissa olosuhteissa sinä matkustaisit mieluimmin, Meri?
— Lähtisin isän kanssa diplomaattisille asioille. Silloin meitä
kutsuttaisiin valtiomiesten perheisiin ja juhliin. Välillä joku
lähetystön nuori virkamies näyttelisi minulle Eiffel-tornia ja
Napoleonin hautaa. Ja minä kertoisin hänelle, että sen jalusta on
tehty suomalaisesta graniitista. Sitten hän veisi minut Chryslerillään
päivällisille lähetystöön, jonne on kutsuttu suomalaisia ja
ulkomaalaisia merkkihenkilöitä. Isä olisi juuri silloin jonkun
ministerin luona, muuten hän lähettäisi minut aikaisin kotiin. Hän
näet ei käsitä minun ihmisarvoani. Siellä päivällisillä Bernhard
Shaw lausuisi minulle jonkin iroonisen totuuden, johon minä tietysti
vastaisin suomalaisella älykkyydelläni.
— Ja sinä nolaisit Shawn! nauroi Heli.
— Minä olen kerännyt suurten miesten iskusanoja sekä Oscar Wilden ja
muitten kirjailijoilten neronleimauksia muistikirjaani. Isä tahtoo,
että minä jo alkaisin ottaa osaa vastaanottoihin kotona ja muualla.
Silloin minun siis täytyy olla henkevä ja suulas.
— Etkö keksi itse vastauksia ihmisille? kysyi Heli.
— Tovereille kylläkin, mutta vanhemmille herroille vastaileminen
on vaikeata. Aterioiden aikana he ovat eniten huvitettuja ruuasta.
Sitäpaitsi he eivät yleensäkään tajua sellaisia hienoja sukkeluuksia,
joita ylioppilaselämässä ilmenee. Ehkä nuo herrat ovat terävämpiä
ulkomailla!
— Minä puolestani tahtoisin asua kauan yhdessä paikassa. Minä olen
väsynyt tähän yhteen ja samaan rotuun sekä näihin tuttuihin oloihin.
Suomalaiset eroavat niin perin vähän toisistaan. Kaikilla on samat
mielipiteet, halut ja elämäntavat. Minä tahtoisin olla sellaisten
ihmisten seurassa, joilla on kokonaan toinen luonne ja kokoonpano.
Nähdäpä vallan toisenlaisia luonteita ja toisenlaista taidetta!
— Sen verran minäkin olen ollut ulkomailla, että tiedän sielläkin
olevan vain eri vivahduksia. Ihmisillä on nenä silmien välissä ja puvut
kankaasta tai turkiksista. Taiteilijat maalaavat tauluja, kirjoittavat
romaaneja ja soittavat samanlaisilla soittokoneilla kuin mekin.
Luonnossa on nurmi viheriöistä ja kaupungeissa kadut asfaltista.
— Entä sielunelämä?
— Eiköhän sen laita liene samoin? Ihmiset nauravat sukkeluuksille,
surevat äidin kuollessa, himoitsevat rahaa ja rakastuvat toiseen
sukupuoleen.
— Siinä tapauksessa minäkin voin hillitä matkustushaluani. Varsinkin
nyt, kun olen keksinyt erään sopivan toimen kesäksi, sanoi Heli hiukan
salaperäisenä.
— Älä! Miksi et kertonut sitä heti?
— Olen valmistellut sitä jo kauan aikaa. Mutta et saa kertoa siitä
kenellekään, muuten se menee myttyyn.
— Tietysti minä vaikenen. En olekaan pitkiin aikoihin kuullut
ainoatakaan kunnollista salaisuutta, vakuutti Meri.
— Minä näet olen koko elämäni asunut joko Helsingissä tai huvilassamme
siellä Päijänteen saaressa. Siellä on kauhean yksinäistä. Pienenä
tyttönä aika kuluu leikkien, marjassa ja uimisessa, mutta vanhempana ei
maailman ihaninkaan seutu enää voi tyydyttää henkeä. Olen välistä ollut
siellä niin kaihomielinen ja turhan tunteellinen, että oikein harmittaa
perästäpäin.
— Sinä puhut totta. Kesät ovat usein kovin vaikeita aikoja seuraa ja
sisaria vailla olevalle tytölle. Ihanat merikylvytkään eivät tuota
nautintoa silloin, kun täytyy uida yksin, yhtyi Meri Heliin.
— Mutta nyt olenkin päättänyt vapautua Päijänteestä, suvusta ja
retiisien kitkemisestä! Minä menen sellaiseen paikkaan, jossa kukaan ei
tunne minun entistä hahmoani ja olentoani.
— No, voi sun...! Aiotko muuttaa hahmosi ja henkesi?
— Niin paljon kuin suinkin. Minä lähden tutkimaan tuntemattomia
syvyyksiä ja tunkeutumaan vieraitten ihmisten sielunelämään. Mutta itse
pysyn syrjästäkatsojana ja saavuttamattomana.
— Sano selvällä suomen kielellä, mitä sinä oikeastaan aiot tehdä!
tiedusti Meri perin uteliaana.
— Minähän olen aina kärsinyt varojen puutteesta. Se on rajoittanut
henkeni ja ruumiini lentoa. Mutta nytpä en enää aiokaan alistua rahojen
orjaksi. Minä lähden lentoon vaikka luudan päällä, niinkuin noidat.
— Suoritettuasi tutkintosi sinä saat viran ja paljon elämän
mahdollisuuksia.
— Mutta silloin en enää olekaan rohkea ja joustava. Koko tarmo on
kulunut tenteissä, silmät ovat kierot mikroskopeerauksesta ja polvet
tutisevat nelivuotisesta tottumuksesta.
— Kuinka niin?
— Minä pelkään aina. Pelkään luonnottomia professoreja, joissa ihmisen
kuva on sumentunut sangen omituiseksi, sekä asistenttejä, joiden käsiin
me olemme ylönannetut, ilman valittamisen mahdollisuutta.
— Kyllä minäkin pelkään jokaista aasia, jolla on oikeus reputtaa meitä.
Mutta kerro nyt vihdoinkin kesäsuunnitelmistasi ja minne aiot ratsastaa
luudallasi! vaati Meri.
— Minä otan kesäksi toimen. Ansaitsen näet itse seikkailukustannukseni.
— No nyt minä hoksaan! Sinä varmaankin menet siivoojattareksi Ariadneen
tai ehkä tarjoilijattareksi jonkin kylpylän kasinoon!
— En. Minä tahdon nauttia — vaikka kuinka syrjäisenä — rikkaitten
ihmisten asunnoista ja siitä kauneudesta ja sivistyksestä ja taiteesta,
josta he ovat osallisia. Mutta minä en kuitenkaan kadehdi heitä. Ruusua
on ihana katsella, kukkikoon se omassa tai vieraassa puutarhassa.
— Ahaa, sinä rupeat lukemaan ehtoja rahaparoonin idioottilasten kanssa!
— Silloin en todellakaan olisi sisällä enkä syrjässä. — Ei, minä
pestaudun sisäköksi johonkin tuntemattomaan perheeseen!
— Mutta Heli! Se vasta olisi jännittävää! Sellaista ei tapahdu
todellisessa elämässä.
— Kirjoistahan minäkin olen keksinyt tämän tempun. Mitä me teemme
kirjallisuudella, ellemme opi siitä jotakin varsinaisia elämää varten?
Olen lukenut eräästä saksalaisesta prinsessasta, joka päätti vapautua
orjallisesta hovielämästä ja karkasi jonnekin, saadakseen asua
tavallisena ihmisenä toisten joukossa. Kaikki olisikin käynyt hyvin,
ellei hän olisi ollut niin perehtymätön porvarillisiin elintapoihin.
Mutta minä olen jo kotona tehnyt sisäkön töitä ja oppinut hillitsemään
itseäni.
— Minäkin olen lukenut eräästä tytöstä, joka lähti Amerikkaan ja rupesi
siellä palvelijattareksi. Mutta yhteiskoulun käynyt ja tuttu ylioppilas
ja lisäksi vielä minun luokaltani! Tämähän on aivan satumaista!
— Siitä syntyy satu, joka luultavasti muodostuu hyvin arkiseksi, nauroi
Heli.
— Vielä mitä! Nuori sinisilmäinen, sivistynyt tyttö ylpeiden
aatelisten palveluksessa. Herrasväki kohtelee häntä yliolkaisesti ja
palvelusväki pitää häntä ylpeänä, sillä hänessä on jotakin, mikä vaatii
kunnioitusta. Perheen ylpeys, nuori parooni, tavoittaa hänet kerran
lukemassa Ibseniä. Hän on jo aikaisemmin epäillyt, että tuo nuori tyttö
on valeasemassa, sillä hän on kuullut tämän epähuomiossa käyttävän
ranskalaisia lauseparsia. Parooni on nyt varma asiastaan ja päättää
antaa versoavat tunteensa kehittyä rakkaudeksi.
— Piste, Meri. Minäpä aion olla niin varovainen, ettei kukaan
salapoliisikaan keksisi minun ylioppilassieluani. Minulle on luvattu
vapaat illat ja silloin haeskelen kasveja, joita sitten panen prässiin
sänkyni alle.
— Missä tämä perhe asuu ja minkäniminen se on? kysyi Meri.
— Sitä en vielä ilmaise kenellekään. Heillä on huvila Maarianhaminan
lähellä ja se seikka onkin mainio. Sieltä näet saan kerätyksi
harvinaisia kasveja.
— Kerro nyt ainakin, minkälaisia he ovat!
— Minä näin vain rouvan, joka oli kaunis ihminen, sekä kaksi tytärtä,
jotka hekin olivat aika hauskan näköisiä. Toinen heistä, vanhempi, oli
hiukan ylikypsä, kun taas nuorempi oli aivan kissanpojan tapainen.
Sain paikan heti, kun olin keksaissut sanoa, että osaan kähertää ja
kammata lyhyttukkaisia. Mutta aatelisia he eivät ole, tuskinpa niin
erityisen hienojakaan. Herra on afäärimies ja rikkailta he näyttävät.
Minä saan palkkaa 300 markkaa kuussa ja kaikki vapaata. Saanpa vielä
pari pukuakin, sillä kaikkien palvelijoiden täytyy olla samanlaisissa
pukimissa. Näin siis saan vapaan matkan Ahvenanmaalle ja vapaat kasvit:
sekä fanerogaameja että kryptogaameja, joita en muuten saisikaan.
— Entä mistä sinä löysit tämän sopivan perheen?
— Olen juossut ilmoitusten mukaan lukemattomissa paikoissa. Helsingin
lähelle en uskalla asettua, sillä silloin voisin helposti tavata
tuttuja, ja huonoa paikkaa taas ei kannata ottaa. Silloin ei tule
omista töistä mitään. Vihdoin viimein löysin tämän perheen, joka
näyttää varsin lupaavalta.
— Meri, tule tänne! Saat lisää vieraita, kuului samassa rouva Haaviston
ääni eteisestä. — Eila Meriaho on täällä.
— No, nyt minä en saa kuulla enempää, pahoitteli Meri.
— Johan minä olen kertonut kaikki, sanoi Heli ja heitti taatelin
siemenet uuniin.
Ennenkuin Meri ehti mennä eteiseen, aukeni ovi ja pieni, pyöreä tyttö
astui sisään huoneeseen.
— Terve, tytöt! Minä haistan jo kaukaa, että olette puhuneet
kissanraadoista ja tärkkelyksestä ja munanvalkuaisaineesta ja heteistä
ja nilviäisistä, sanoi hän ja litistäytyi Helin ja Merin väliin sohvaan.
— Minä en nyt harrasta muunlaista kasvitiedettä kuin taateleja ja noita
kieloja tuossa maljakossa, virkkoi Meri.
— Mitä sinä sitten harrastat nykyjään? Äänteitten astevaihtelua ja
suomenkielen sokkeloitako?
— Minä tutkin Kiven naisia.
— Oliko hänellä monta rouvaa? Minulla oli muuan täti, joka oli kolme
kertaa naimisissa lehtorin ja kauppiaan ja lukkarin kanssa, kertoi Eila.
— Olipa se oiva täti, kun kesti kokonaista yhdeksän avioliittoa!
huomautti Heli nauraen.
— Kolmehan minä sanoin. Ja kerran hän oli kihloissa sen pastorin pojan
sedän kanssa, joka heitti Döbelnin lääkkeet likaämpäriin. Tai maahan
hän ne pyyhkäisi.
— Pastoriko vai poika vai setäkö?
— Isoisä se taisikin olla. — Mutta mitä sinä, Meri, saat kokoon niistä
Kiven rouvista? Minä puolestani en muista, elikö hän moniavioisuuden
vai yksiavioisuuden aikana.
— Kivellä ei ollut yhtään rouvaa.
— Ai niin, sehän on totta! Hänellä oli vain seitsemän veljeä! Muistanpa
minä sentään vielä kouluajalta jotakin!
— Sinulle ei maksa selittää asioita. Kerro ennemmin, minkälaista oli
Etelä-suomalaisessa osakunnassa maanantaina, kehoitti Meri.
— Menin sinne vasta ohjelman jälkeen, sillä eräs varatuomari, joka
ihastui minuun teatterissa, oli pyytänyt minua Fazeriin tapaamaan
häntä. Hän halveksii kaikkia muita naisia paitsi minua, ja sen tähden
minulla nyt onkin suuri tehtävä häneen nähden. Minä herätän hänessä
uuden uskon meihin naisiin ja teen hänestä vielä oikean naisten
puolustajan, lateli Eila sujuvasti kuin kirjasta.
— Rakas Eila, kerro nyt osakunnasta! pyysi Heli kärsimättömänä.
Tytöt tiesivät, että Eilan kertomukset seikkailuistaan olivat aina
pelkkää mielikuvitusta. Tavallisesti hän sovelsi ajanvieteromaanien
tapahtumia omaan elämäänsä. Hän oli hyvin haaveellinen tyttö, mutta
kerrassaan vailla omaa mielikuvitusta.
— Kun se varatuomari sitten oli saattanut minut osakuntaan, oli
siellä jo virallinen puoli onneksi ohi. Minähän en voi kärsiä mitään
virallista, paitsi nuoria virkamiehiä.
— No, oliko Ilta hurmaava emäntänä?
— Hän oli pannut pienen pitsinenäliinan esiliinakseen ja tarjoili
laimeata teetä sitruunan ja haaveellisen katseen kera. Eräs vanha
civis sanoi minulle: "Ilta Pohjan säkissä ei ole pohjaa, sinne mahtuu
miessydämiä kilokaupalla." Ja arvatkaapa, mitenkä minä nolasin sen
herran! Minä sanoin: "Herra luutnantti on varmaankin itse kulkenut sen
säkin kautta!" — Olisitteko te keksineet niin nerokasta vastausta?
Minä huomasin heti, kuinka tuon tohtorin silmissä välähti. Hän varmaan
ajatteli, että se vastaus oli madame Staelin arvoinen.
— Kuka nyt sitten oikeastaan oli hän, joka puhui Iltasta? Oliko hän
tohtori vai varatuomari vai tuleeko hänestä ehkä vielä ministeri, kun
Eila pääsee puhumaan. Oliko siellä siis luutnanttejakin? kysyi Meri.
— Totta sanoen: hän oli vain Ilkka Paso, joka on täällä asevelvollisena
ja joka oli kutsunut minut sinne. Mutta olisi se voinut yhtä hyvin olla
luutnanttikin, sillä Ilkka lähtee kohta upseerikouluun Haminaan — tai
ainakin vänrikki!
— Tanssitko sinä paljon?
— Tanssin tarpeekseni. Mutta eikö totta, he ovat yhtä lapsellisia kuin
koulunpenkillä istuessaan? Lukuunottamatta tupakkaa ja innostusta
Karjala-seuraan. Toista oli sen varatuomarin puhe. Hänen kanssaan me
keskustelimme kehityksestä ja perinnöllisyydestä ja avioliittolaista.
— Onpa teidän tuttavuutenne jo aika pitkällä, virkahti Meri nauraen.
— Minusta muutamat meistä tytöistäkin puhuvat aivan kuin he vielä
istuisivat koulunpenkillä, sanoi Heli, luoden pikaisen syrjäkatseen
tovereihinsa.
— Tarkoitatko sinä...? alkoi Eila.
— Tarkoitan. Mutta lähdetään nyt kotiin ja jätetään Meri rauhaan.
— Minulla on vielä paljon kerrottavaa. Sunnuntaina meillä oli
päivällisillä kaksi hienoa saksalaista herraa. He ovat isän
kauppatuttavia Berliinistä. Minä istuin heidän välissään ja puhelin
silloin tällöin jotakin, mitä muistin saksankirjasta, ja he
ihmettelivät minun hyvää kielitaitoani.
— Mutta sopiko se keskusteluun? kysyi Heli.
— Minä sanoin aina sellaista, mikä sopii mihin hyvänsä, kuten: "Jugend
vergeht, Schönheit besteht" ja "Leute macheu Leute" ja "Wir leben um zu
essen, aber wir lesen nicht um zu leben", selvitteli Eila.
— Mokomia epämoraalisia sananparsia olet pannut kokoon itse!
— Ei, ei, minä olon lukenut sentapaisia lauseita Solmu Nyströmista.
Mutta kun minä jälkiruokaa syödessämme lausuin: "Allzu viel ist
ungesund", niin he eivät hymyilleet yhtä ystävällisesti kuin
aikaisemmin.
— Osasitko sinä vastata, kun he kysyivät sinulta jotakin?
— Minä sanoin: "Jawohl" sekä jonkin huomautuksen, kuten esim.: "Im
Frühling werden die Bäume grün" tai "Der alte Kaiser Wilhelm war oft
mit vielen Fürsten auf der Jagd". Sillä tavalla keskustelu sujui
mainiosti.
— Mitä herroja he oikeastaan olivat? Kauppiaitako? tiedusti Meri.
— Melkein. Heillä oli polkupyöränosien näytteitä Bressaborgin tehtaan
puolesta. Isä ostaa sieltä pyöriä kauppaansa.
— Siis kauppamatkustajia?
— Ei sinne päinkään, vaan hienoja matkustavia kauppiaita.
— Älä puhu pötyä, Eila! No, kumpi heistä ihastui sinuun?
— Mitäs he nyt olisivat ihastuneet? Mutta jos minä valitsen heistä
jommankumman, niin kyllä se Schuster-niminen oli hurmaavampi. Hän
riippuikin minussa kuin takiainen. Neumannilla oli hienompi nenä ja hän
katsoi minuun niin tulisesti, että oikein harmitti. Kas, kun koko perhe
oli läsnä. Lähtiessään hän kysyi, että: "Darf ich noch einmal..." ja
sitten seurasi jotakin, joka varmasti oli tunteellista, mutta jonka hän
sopersi niin sekavasti, etten sitä ymmärtänyt. Minä kuiskasin hänelle
vain, että: "Soll ich zum Weissen gebrochen sein."
— Mutta, Eila. Sehän oli tuiki sopimatonta! huudahti Meri.
— Mistä sitä niin äkkiä aina keksisi sopivaa? Sillä kertaa en muistanut
muuta kuin tämän lauseen sekä: "Ich weine darüber, dass du nicht im
Huronsee ertrunken bist..." ja se olisi sopinut vieläkin huonommin.
— Nyt minä en enää ehdi kuunnella Eilan hullutuksia. Luetko sinä
nykyjään mitään, vai elätkö vain kuin perhonen turhan päiten? kysyi
Heli korjailussaan kiharoitaan peilin ääressä.
— Minä luen kamalasti voimistelua. Ettekö huomaa, kuinka jänteväksi
ja notkeaksi olen tullut. Minä paukutan päähäni anatomiaa niin, että
varmasti olen yhtä henkevä kuin tekin. Minusta tulee opettaja, nuorison
ruumiillinen ja henkinen johtaja. Minä laitan "mens sanan in corpore
sanaan", jos nimittäin ymmärrätte latinaa. "Terve ruumis terveeseen
henkeen", tai ehkä se on: "henki terveeseen ruumiiseen" tai: "ruumis
terveeseen henkeen"...
— Tule jo vihdoinkin ruumiinesi ja henkinesi, Eila! Hyvästi, Meri.
Meri saattoi tytöt eteiseen. Eila koetteli sekä Helin että Merin
hattua. Sitten hän juoksi sisään katsomaan kelloa, ihaili salissa
suurta taulua ja lähti viimein pois Helin vetämänä. Ovesta hän vielä
huusi:
— Meri, minä kutsun sinut meille sitten, kun Schuster ja Neumann taas
tulevat. Silloin saat lausua mielipiteesi heistä. Itse minun on niin
vaikea valita.
II.
KIRJEITÄ.
Sankarivuorella 6.6.
Salve, Meri!
Maanpakolainen tervehtii sinua meren takaa!
Tämä on ihana pakopaikka, se minun on heti tunnustettava. Koetan nyt
kertoa sinulle ensi askeleistani tällä vaarallisella kesäseikkailullani.
Kotoa minä suoriuduin helposti, sillä meidän perheemme jäsenet ovat
niin kiinni omissa hommissaan, etteivät he ehdi kiinnittää erikoista
huomiota toisiinsa. He luulevat, että minä olen seuraneitinä tai
kotiopettajattarena Karivuorilla, joka siis on herrasväkeni sukunimi.
Äiti olisi ompeluttanut minulle tanssihameen, mutta minäpä en
tahtonut. Muuten minun sisuni ei ole myöntänyt suurtakaan muutosta
ulko-olennossani. Olen ottanut mukaani vain yksinkertaisimmat pukuni.
Mutta nykyajan sisäköthän ovat kylläkin hienoja, ja minun pukuni ovat
aina olleet halpoja.
Tähän asti olen vain ollut tekemisissä palveluskunnan kanssa.
Meidät lähetettiin tänne järjestämään huvilaa kuntoon, ostamaan
ruokatavaroita, leipomaan ja pesettämään uutimia y.m.
Keittäjätär, Aliina, on verevä, noin 35-vuotinen megafoni. Hän hankkii
apulaiset ja järjestää keittiöasiat. Sitten täällä on neiti Alma Korvo,
joka on osittain perheneulojatar, osittain talousneiti. Hänen kanssaan
minä järjestelen huoneita, kaappeja ja komeroita.
Huvila on komea, kaksikerroksinen rakennus merenpoukamassa. Etäämpänä
näkyy Maarianhamina ja toisella suunnalla aava meri.
Sisustus on aistikas, sen on valinnut eräs taitava arkkitehti. Jossakin
kylläkin tapaa jonkin mauttoman taulun tai liinan, jotka luultavasti
ovat perheen oman maun mukaisia. Tämän päätän siitä, koska naisten
pukuvarasto on räikeä.
Minulla on ullakolla siisti huone, Aliina nukkuu alhaalla ja Alma-neiti
sivurakennuksessa. Siellä asuu myöskin puutarhuri, iloinen leski
Törmänen, sisarensa Venlan ja neljän lapsensa kanssa. Viimeinen jäsen
täällä on tyylikäs autonohjaaja Svensson. En tiedä, onko hänellä
etunimeä lainkaan, koska sitä ei käytetä.
Hurmaava puutarha ja sen takana metsä tekevät tämän paikan kerrassaan
ihanteelliseksi. Saa nähdä, saanko kalliistikin maksaa tämän ihanuuden!
Alku on joka tapauksessa lupaava. Olen jo hääräillyt täällä viikon
verran, enkä ole läheskään niin väsynyt kuin muuttomme jälkeen omaan
huvilaamme Päijänteellä.
Olen kuvaillut kaikki näin perinpohjin, jotta sinulla olisi
näyttämölleasetus selvänä. Tulevaisuus osoittaa, tulenko kokemaan
täällä mitään erikoisempaa.
Eilen illalla tuli Aliina puhelemaan huoneeseeni. Kerronpa sinulle
keskustelumme, jotta huomaat miten ovelasti osaan esiintyä. — Kuinka
kauan sinä olet palvellut, koska sinä jo taidat esiintyä noin hienosti?
aloitti Aliina.
— Minä olen palvellut kesillä eräässä Päijänteen varrella olevassa
huvilassa ja sitten kaksi vuotta eri laitoksissa Helsingissä.
— Minä olen ollut siivoojana lihantemplauslaitoksella, mutta siellä ei
näe oikeata sivistystä. — Oliko se jokin hallituslokaali?
— Enemmän se muistutti lihanleimaamista tai kaasutehdasta, sanoin minä,
ajatellen zootomia ja kemian laboratoriota.
— Saas nähdä, mitenkä sinä tulet toimeen, kun herrasväki saapuu? Rouva
panee arvoa hienouteen ja herra on äkkipikainen. Täällä tapahtuu aina
kommelluksia ja mylleröimisiä. Pysy sinä, Heli, niistä erilläsi!
— Mitä täällä on? kysyin levottomana.
— Jupakoita ja väärinkäsityksiä ja vastarintaa, vastasi Aliina
selventävästi.
— Esimerkiksi mitä? tiedustelin edelleen.
— Kuka sen tietää edeltäpäin? Sitten minä vielä varoitan sinua
heittämästä lampaan silmiä Venssonniin päin. Se poika tähtää korkealle.
Sittenpä nähtään, onnistuuko hän. Tytöt eivät ainakaan pane vastaan,
mutta isistä on ohjaaja vain ohjaaja, palakoon sillä silmät päässä
kuinka vain lystäävät. Mutta sisäkköön ei se herra alennu.
— Minä en totisesti ole aikonut heittää lampaan silmiä kenenkään
puoleen, huomautin vähän harmissani.
— Vensson on sivistynyt mies, vaikka häneltä jäikin koulu kesken. Kaksi
luokkaa se taisi käytä oppikouluakin. Hän tietää maailmansodan syyt
ja tulliasiat ja senkin, mistä puolueesta resitentti ensi kerralla
valitaan.
— Hänpä sitten onkin todella tietorikas mies!
— Ja sitäpaitsi se on ollut monta vuotta autonohjaajana eräässä
saksalaisessa paikassa ja oppinut puhumaan saksaa, niin että kieli
suhisee kuin herroilla. Ja yöllä sillä on pyjaassipuku yllä ja se
puhistaa kynsiään yhtämittaa ja antaa naisten mennä ovesta edellä,
paitsi alempiarvoisten.
— Hänellähän tuntuu siis olevan täydellisesti herrasmiehen tavat,
sanoin minä.
— Minä vain varotan, ettei meikäläisten passaa edes vilkuillakaan
sinnepäin.
— Kiitos vain, Aliina, varoituksesta. Minä koetan hillitä itseäni.
Eikö tämä ole naurettavaa, Meri? Sitten Aliina alkoi tarkastella
huonettani ja keksi ensimmäiseksi sinun ja Iitan ja Tuovin ja Eilan
valokuvat. Oman perheeni kuva oli pöytälaatikossa.
— Onkos nämä sinun entisiä palvelustovereitasi?
— Tavallaan. Me olemme olleet samassa orjuudessa, ratkaisseet samoja
tehtäviä ja iloinneet yhdessä työmme hedelmistä, vastasin minä
kaksimielisesti.
— Jaa-a, kyllä ne Helsingin sisäköt tosiaankin ovat hienoa väkeä.
Keittäjättäriksi ei noista kuitenkaan olisi yhdestäkään. Mutta entäs
mitä nämä heinät tässä ovat? kysyi Aliina, jonka uteliaisuus heräsi
huomatessaan minun sarani ja kaislani, joita juuri olin aikonut panna
kasvipaperille.
— Niillä on ihan erikoinen tarkoituksensa, vastasin minä hämilläni.
— Ai, kyllä minä tunnen nuorien tyttöjen metkut! Kuka sinulle on
opettanut taikoja?
— Mummo minua neuvoi jo pienenä, vastasin päästäkseni pulasta.
— Älä! Sano minullekin, miten näitä yrttejä on käytettävä? Minä autan
sinua sitten, kun sinä sekaannut herrasväen mellastuksiin, pyysi Aliina
innokkaasti.
— Kuinkas minä sellaisiin sekaantuisin?
— Kyllä minä tämän talon tavat tunnen. Jos pijät yhtä yhen kanssa, niin
jouvut selkkauksiin toisen kanssa. Saat nähtä vaan!
Minä aloin hermostua Aliinan viittauksista, mutta en sentään tahtonut
udella enempää.
— No, tässä on rakkausyrtti, joka vaikuttaa kahvissa. Tämä saattaa
näpistelyt julki, kun sitä vain siroittaa kynnykselle. Ja tämä
ahvenheinä taas parantaa hammaskivun, kun sitä tukitaan koloon.
Minä huvitin Aliinaa pitkän aikaa, samalla järjestellen kasvejani.
— Mitenkäs se rakkaus kohistuu oikeaan paikkaan? uteli Aliina.
— Ken vain pitää tätä yrttiä yhden yön päänsä alla, hän saa syttymään
rakkauden suuren liekin.
— Missä sinun kesähattusi on? kysyi Aliina äkkiä.
— Tuossahan se on hyllyllä. — Mutta mitä ihmettä sille on tehty? Kuka
on käyttänyt tätä muotikaupassa?
Minun yksinkertaiseen, aistikkaaseen hattuuni oli kiinnitetty iso
töyhtö punaisia ja keltaisia kukanhirviöitä. Arvaat, minkälainen
väriepäsointu siitä syntyi! Muistathan uuden, sinisen hattuni?
Aliina hymyili leveästi ja vastasi teeskennellen vaatimattomuutta:
— Minähän sitä vähän koristelin. Ethän sinä, Heli parka, voi esiintyä
tuollaisessa hatussa herrasväki Karivuoren sisäkkönä. Minä sain
nuo kukat Saila-neitiltä enkä minä tarvitse niitä. Minulla on jo
kolmenlaisia kukkia hatussani.
En raatsinut tärvellä Aliinan iloa. Päätin vain, että kukille oli
tapahtuva haaveri jollakin luonnollisella tavalla.
Saman päivän iltana istuin pienellä kuistilla katsellen kimaltelevaa
merta. Olin taas luonnollinen Heli Sarkamaa. Merkillistä, kuinka
kaikkien puheet tuntuivat lapsellisilta, vaikka he olivat minua paljon
vanhempia. Alma-neidinkin haaveelliset huomautukset erinäisistä
ilmiöistä olivat höpsähtäviä ja Törmäsen sukkeluudet eivät kohonneet
edes pikku veljieni vitsien tasolle. Ja kuitenkin he kaikki ovat
kokeneita ihmisiä. Me emme sentään luultavasti ole yhtään heitä
viisaampia — olemme vain toisenlaisia.
Olen kirjoittanut näin seikkaperäisesti tänne tulostani. Osannetkin
nyt kuvitella näyttämöllepanon, jos tästä niin, syntyisi romaani.
Herrasväki puuttuu vielä, mutta heidän lähempi elämänsä mahtaa jäädä
sisäkölle varsin vieraaksi.
Sinä olet ainoa, jolle voin kirjoittaa näin avoimesti. Tietysti minä
kotiin palattuani kerron kaikki seikkailuni omaisilleni. Nyt minä
säästän heidät levottomuudella. Odotan kirjettä sinulla.
Heli.
Sankarivuoren vanki.
Kosolassa kesäkuun 7. p:nä
Kallis seikkailijatar!
Sinun kirjeesi oli aivan kuin rakkausromaanin alkuluku. Tarkoitan,
että sinulle tapahtuu vielä jotakin jännittävää. Oletko varma siitä,
ettei Svensson ole Valentine, jota luullaan kuolleeksi, mutta joka
väsyneenä naisten ihailuun oleskelee nyt siellä valepuvussa. Tai ehkä
hän on kirjailija Sillanpää, joka tutkii palvelijoitten sielunelämää?
Pelkäänpä, että sinä pian paljastut. Sinun kätesi ovat tavattoman
jalopiirteiset ja nilkkasi vallan toista tyyliä kuin mitä asemallesi
sopii.
Minä olen taas Kosolassamme ja nautin nykyisestä vuodenajasta. Kuten
tiedät, lähden heinäkuussa äidin kanssa kylpemään. Hän tahtoo laihtua
ja minä pääsen mukaan kaupanpäälliseksi. Ikävä vain, ellei äiti halua
Maarianhaminaan. Voisimme silloin tavata salassa. Mutta äiti tahtoo
sisämaahan, koska siellä on lempeämpi ilmasto, kuten hän sanoo. Minä
luulen, että siihen on aivan toinen syy. Muistatko tohtori Bentiä,
joka on ollut usein meillä. Hän on nyt kylpylän lääkäri K:lassa, jonne
me nyt lähdemme. Olen sanonut äidille, että Bentin ääni ei ole miehen
ääni. Hän määkyy kuin pässi ja on muutenkin pässin näköinen. Ainakin
mitä tulee hänen kasvojensa ilmeisiin. Mutta äiti puolestaan väittää,
että Bent on harvinaisen nerokas mies ja että hän näkyy kiintyneen
minuun. Ehkäpä se juuri on todistus nerokkuudesta. Rikas hän on ja
peräisin hienosta perheestä. Mutta hänellä on tylsä, opettavainen sävy
puheessaan ja sellainen ei hurmaa.
Ennenkuin muutimme maalle, teimme koko joukko entisiä tovereita
huvimatkan Seurasaareen. Ilkka Pasolla oli lomaa sotaväestä ja hän
soitti Osmolle, Kaille ja Taunolle. Ilta, Terttu, Eila, Sylva ja minä
täydensimme seuran. Tauno selitti, että sinä olet opettajattarena
Ahvenanmaalla. Me istuimme rantakivillä ja olimme lapsellisia ja
nerokkaita.
Kun sitten seuraava laiva saapui kaupungista, koimme yllätyksen. Hieno,
pitkä herrasmies hyppäsi yläpuolella olevalta kivilohkareelta melkein
Osmon niskaan. Ajattele, se oli Onni Joki, joka juuri äskettäin on
palannut Englannista. Hän oli saanut kuulla äidiltäsi, että me olimme
täällä.
— Minä soitin heti Taunolle, sillä olenhan ollut jo pari vuolta vailla
suomalaisten ystävieni virkistävää seuraa. Ja sitten minä lähdin heti
teidän jäljillenne, kertoi Onni syleillen poikia ja Eilaa. Meitä muita
hän vain kätteli ja hymyili suomalais-englantilaista hymyä.
— Vie sika Saksaan — aloitti Eila. — Toisinsanoen: sinä olit jo
ennenkin ulkomaalainen sekä sielultasi että ruumiiltasi ja nyt sinä
olet saanut lisää eräitä entistä tyylikkäämpiä liikkeitä. Tarkoitan
kävelykeppisi heilahtelua ja suupielesi laskeutumisia kaakkoon päin.
— Olen ihastunut kuullessani taas Eilan ikitenhoavaa puhetta. Tekin
olette kaikki saaneet pienen, uuden vivahduksen olentoonne, selitti
Onni.
Meillä oli todellakin hauskaa. Onni kertoi oleskelustaan jonkinlaisessa
kauppakoulun tapaisessa opistossa ja kyseli Helsingin tapahtumia.
Juttelumme oli juuri hauskimmillaan, kun samassa kaksi herraa lähestyi
meitä tietä pitkin.
He pysähtyivät lähellemme ja Eila viittasi heidät luoksemme lausuen
tervehdittyään ensin heitä:
— Herr Schuster ist, herr Neumann ist. Sanokaa tytöt päivää! Meine
Kameraden. Tervehtikää pojat! Bitte hier Steine sitzen. He ovat
hauskoja poikia, vaikka isä ei anna minun seurustella heidän kanssaan
sen jälkeen kuin he rakastuivat minuun. Alle sprechen deutsch. Puhu
nyt, Onni, sinussahan on ulkomaalaista gentlemannia. Schuster on käynyt
Lontoossa ja on viisaampi, mutta Neumann on kauniimpi.
Me puhuimme sitten saksaa, miten kukin parhaiten taisi ja harmittelimme
äskeisen tunnelman pilaantumista.
Saksalaiset hoitivat pääasiallisesti seurustelua syöden suurimman osan
eväsleivoksistamme ja naljaillen Eilan kanssa. He olivat molemmat
pieniä ja laihoja, luultavasti juutalaissekoitusta.
— Schuster saa valokuvata meidät. Ilta, varo paistamasta särkiä
Neumannin kanssa! Sinä olet jo vienyt monta poikaa minulta, virkkoi
Eila.
— Älä ole hupsu, Eila! He voivat ymmärtää jotakin puheestamme — ainakin
omat nimensä, huomautti Ilta, ryhtyen haastelemaan Schusterin kanssa.
— Älä luule, Ilta, että kumpikaan heistä on vapaa. Minä en ole vielä
valinnut ja sillä aikaa on parasta antaa heidän olla rauhassa, jatkoi
Eila.
— Nyt me lähdemme kotiin! Tämä matka on joka tapauksessa piloilla,
sanoi Sylva.
Toiset olivat samaa miellä, ja niin me lähdimme rantaan päin.
Laivalla tytöt alkoivat puhella innokkaasti saksalaisten kanssa. He
tahtoivat tehdä kiusaa Eilalle, joka oli tärvellyt huvimatkamme.
Onni istuutui minun viereeni, alkaen kysellä muista tovereista.
— Olen kuullut, että Heli on Ahvenanmaalla. Minä tapaisin häntä
mielelläni — etkö sinä lähtisi pienelle merimatkalle sinnepäin? kysyi
hän.
— En minä nyt voi lähteä. Minä muutan pian Kosolaan ja sitten lähden
äidin kanssa kylpemään, vastasin hieman pelästyen.
— Siinä tapauksessa lähden sinne yksinäni, virkkoi Onni päättäväisesti.
— Älä ihmeessä! Heli ei ole yhdessä paikassa kymmentä minuuttia ja
sitäpaitsi sinä et tuntisi häntä eikä olisi sopivaakaan ja kaiken
lisäksi hän voi olla sairas. Hänellä ei ole aikaakaan, estelin minä
sekavasti.
— Tuohan kuulostaa merkilliseltä! Sinä tahdot estää minua tapaamasta
Heliä. Kuule — onko hän —?
— Ei, ei hän ole kihloissa, mutta hän on nyt aivan toisella tavalla
saavuttamattomissa.
— En minä tarkoittanut mitään sellaista, huomautti Onni punastuen.
Hän oli tarkoittanut juuri sitä.
— Onko Heli sitten vanki tai leprataudissa tai karkumatkalla?
— Eikö mitä! Syksyllä ehdit tavata hänet. Nyt on laiva rannassa.
Me hyvästelimme nopeasti.
— Kiitos, Eila, tästä retkestä! Oli hyvin hauskaa tavata entisiä
luokkatovereita, virkkoi Tauno!
— Schuster ja Neumann ovat paljon hauskempia kuin te, jotka olette
murjottaneet sanattomina, paitsi Osmo, joka on ollut irooninen ja
lisäksi luultavasti loukannut ulkomaalaisten vieraillemme tunteita. Ja
te pojat olette puhuneet vain keskenänne, arvosteli Eila.
— Kuka heidät on kutsunut vieraaksemme? kysyi Tauno.
— Ensinnäkin he ovat Suomen vieraita ja me olemme kiitollisuuden
velassa Bressaborg-liikkeelle, joka varustaa meidät erinomaisilla
polkupyörillä. Sitäpaitsi minä pyysin heidät seuraamme, ja koska minä
kuuluin teihin, niin he siis olivat teidänkin vieraitanne.
Tauno olisi vastannut jotakin, mikä ehkä olisi loukannut Eilan
tunteita, mutta onneksi saksalaiset keskeyttivät keskustelun,
tarjoutuen saattamaan Eilaa kotiin.
Erosimme sitten eri suunnille. Onni saattoi minut kotiin. Hän on tullut
entistään viisaammaksi, mutta siitä huolimatta myöskin hauskaksi.
Erottuamme minä olin aika levoton, sillä vaikka hän ei puhunut
sanaakaan sinusta, arvasin, että hän aikoo kysyä Taunolta osoitettasi.
Pari päivää myöhemmin samassa Kosolassa.
Kirjeeni keskeytyi, sillä saimme vieraita. Hämmästyin aika lailla
nähdessäni Eilan äidin tulevan tietä pilkin laivasillalla. Äiti on
tavannut hänet jossakin Martta-naisliitoneläinsuojelusseurassa, mutta
vanhemmat eivät silti seurustele keskenään.
Me joimme kahvia lehtimajassa ja rouva Meriaho puhui melkein kuin
Eila. Muutenkin he ovat samantapaisia. Lihavia, pyöreäsilmäisiä,
kuoppaposkisia tylleröitä. Minä olen usein ajatellut, minkähän tähden
Eila ei kehity täysikasvuiseksi aivojensa puolesta. Mutta nyt minä
huomasin, että hänen äitinsä on melkein yhtä lapsellinen. Ja tarkemmin
harkittuna ei syvällinen henki sopisikaan heidän kissanpoikamaiseen
tyyliinsä.
Kerronpa sinulle nyt keskustelumme, sillä se liikuttaa meitä sangen
paljon.
Puheltuaan noin puolisen tuntia kahvin ääressä virkkoi rouva Meriaho:
— Rouva Haavisto varmaankin on kuolla uteliaisuudesta tämän minun
odottamattoman vierailuni johdosta. Sillä vaikka tytöt ovatkin
ystävyksiä keskenään, ei siinä olisi kylliksi riittävää syytä minulle
rynnätä tänne teidän kauniiseen kotiinne. Myöskin meillä on nyt hieno
koti, jonka Meri onkin nähnyt. Kaikki vanhat romut on myyty pois,
sillä Alpertilla on nykyisin oikein suuret tulot. Ette voi arvata,
kuinka äkkiä ne ovat kasvaneet. Ne nousevat jo satoihin tuhansiin,
mutta summaa en sentään ilmaise. Se ei olisi hienotunteista. Ja Eila
on meidän ainoa lapsemme lukuunottamatta kahta poikaa, ja Alpert
tahtoo hänen avullaan päästä tekemisiin korkeampien piirien, etenkin
liikemaailman huippujen kanssa. Nyt he kaikeksi onnettomuudeksi ovat
arvanneet, että Alpert on varakas, vaikka me koetammekin aina peitellä
sitä, ja sitäpaitsi Eila on kaunis ja nerokas. Hänen ihonsakin on kuin
valkoista lanellia.
— Kutka ovat arvanneet? kysyi äiti, joka suu auki kuunteli tuota
sanaryöppyä.
Minä puolestani arvasin, mitä oli tulossa.
— Saksalaiset ovat arvanneet. Ja he ovat aina valmiit lyömään allensa
muitten maitten parhaimmat tuotteet, sanoo Alpert. Olisipa kyseessä
edes Bressaborgin oma poika, niin me ehkä ajattelisimme asiaa. Mutta
tavallinen, liukas kauppamatkustaja! Ja rouva Meriaho huitaisi
kädellään torjuvasti.
Minua nauratti vallan kamalasti, mutta äiti oli aivan ymmällä.
— Onko joku kauppamatkustaja ihastunut Eilaan? tiedusteli hän.
— Onpa kyllä, ja vielä oikein parikaupalla. He ovat eräs Schuster
ja eräs Neumann. Alpert kutsui heidät meille illallisille
polkupyörärenkaitten tähden. Mutta nämätkös, ketut, alkoivat flörtata
Eilaa saksalaiseen malliin. Ja mitäs tämä hupsu muuta kuin ihastui suin
päin.
— Schusteriinko vai Neumanniin? kysyi äiti jälleen.
— Mene, tiedä! Keskiviikkona Neumann ja perjantaiaamuna Schuster! He
ovat toinen toistaan ovelampia.
Nyt täytyi jo äidinkin nauraa.
— Herra Meriaho ei siis hyväksy näitä kosijoita?
— Alpert on päässyt heidän metkujensa perille ja siksi on nyt
tuli irti. Hän määräsi, että Eila on lähetettävä Suomen rajojen
ulkopuolelle. Mutta ei missään tapauksessa Saksaan. Minä puolestani
olen ajatellut Ahvenanmaata. Siellä Eila voisi kylpeä ja laihtua. Ei
siltä, että laihat naiset olisivat kauniita, mutta sehän on nyt kerta
kaikkiaan muodissa.
— Eihän Ahvenanmaa ole Suomen ulkopuolella, huomautin minä.
— Onhan tässä edes meri välillä. Minä kuulin, että rouva Haavisto ja
Meri lähtevät kylpemään. Ettekö te hyväntahtoisesti ottaisi Eilaa
sivistyneitten siipienne suojaan? Tämä on minun asiani — ja rouva
Meriaho laski molemmat kymmensormuksiset kätensä äidin käsivarrelle.
— Me olemme aikoneet mennä sisämaahan.
— Minä voisin hankkia teille hyvän asunnonkin Maarianhaminassa,
nim. sisareni yläkerroksessa. Sen vuokralle antaminen on
heillä tulolähteenä, kuten huoneiden vuokraus yleensä kaikilla
maarianhaminalaisilla.
— Mutta me tahdomme sijoittua tuttavamme, tohtori Bentin hoitoon, sanoi
äiti, välittämättä minun vastarinnastani.
— Tohtori Bent on lähtenyt ulkomaille. Hän sai stipendin. Kuulin sen
viime ompeluseurassa, väitti rouva Meriaho.
Minä huudahdin ilosta ja aloin rukoilla äitiä lähtemään Maarianhaminaan.
Lopputulos oli se, että äiti lupasi muuttaa suunnitelmansa siinä
tapauksessa, jos Bent tosiaankin on lähtenyt ulkomaille. Kunpa hän nyt
vain olisi!
Rouva Meriaho lupasi hankkia Eilalle sellaiset puvut, jotta me
oikein ällistyisimme. Ja se onkin luultavaa. Sitten hän pyysi meitä
suosimaan itsenäisiä liikemiehiä ja hallituksen jäseniä ja varomaan
onnenonkijoita.
Äiti tuli hänen lähdettyään hiukan katumatuulelle. Minä sain hänet
kuitenkin kiintymään tehtäväänsä ruveta kasvattamaan Eilasta hienoa
naista.
Älä ole levoton, Heli, siitä että minä ilmiantaisin sinut! Tulemme
sinne heinä- ja elokuuksi emmekä me tunne sinun isäntäväkeäsi lainkaan.
Tapaamme toisemme joskus aivan salassa jossakin salakuljettajien
rotkossa. Jos Onni ilmestyy näyttämölle, niin minä sanon hänelle, että
sinä esiinnyt valepuvussa ottaaksesi selkoa erään perheen salatusta
rikoksesta.
Kirjoita pian herrasväkesi ulkonaisesta ja sisäisestä tilasta!
Meri.
Sankarivuorella 12.6.
Hei, Meri!
Vaikka pelästyinkin teidän tuloanne tänne, en kuitenkaan voinut olla
iloitsematta mahdollisesta tapaamisestamme. Minun on pakko välttää
Maarianhaminaa. Siellä näkyy olevan paljon vaaroja. Saatpa kuulla!
Sunnuntaina lepäsimme. Aliina oli kattanut aamiaisen pienelle keittiön
kuistille. Seura oli iloinen, paitsi Alma-neiti, joka aina on haikea.
Me katselimme merellä liikkuvia valkopurjeita ja söimme hienosti kuin
herrasväki. Aliina teki useampia kompastuksia, mutta Svensson oli
suurenmoinen. Hän tarjosi ensin Alma-neidille, otti sitten itse ja
sitten vasta antoi meille.
Me sinuttelemme toisiamme, paitsi Alma-neitiä, jota meidän ei sovi
sinutella.
Aamupäivällä kävelin läheiselle vuorelle, josta on vielä laajempi
näköala merelle kuin täältä. Alma-neiti oli mukanani, uskoen minulle
puolittaisia tunnustuksia.