Kaikki tummat pilvet olivat kadonneet, jotka viime yönä olivat
synkistäneet sinistä taivasta ja peittäneet kuun valon.
Koillistuuli, joka aamulla oli herännyt, oli ne hajoittanut, ja pilviä
syövä Zeus oli niellyt viimeisetkin niistä.
Oli ihana aamu, ja kun päiväntähti yhä ylemmä kohosi, yhä nopeammin
hajoitti ja hävitti Niilin yli leijailevan valkean sumun ja usvan, joka
hienon, läpikuultavan, siniharmaan silkkiviitan tavoin oli ympäröinyt
itäisiä vuoria, silloin katosi myöskin öinen kylmyys kapean kaupungin
pimeimmästäkin sopesta, kaupungin, joka peninkulman pituisena levisi
virran länsirannalle, ja ihmeen kirkas valo, joka valaisi katuja ja
taloja, palatsia ja temppeliä, puutarhoja, lehtikäytäviä ja lukemattomia
Memphiin satamassa olevia laivoja, toi lämpöä muassaan, joka täälläkin
on tervetullutta näin talvipäivän koittaessa.
Käyttääkseen koillistuulta vastavirtaan purjehtiakseen, tungeskeli
laivureita ja laivamiehiä Niilin rannalla, ja voimakkaan laulun
kuuluessa purjeita nostettiin ja ankkuria hinattiin.
Niin ylentäynnä laivoja oli ranta, että tuskin saattoi käsittää, kuinka
lähtöön valmiit pääsivät pois jälelle jäävien joukosta, mutta jokainen
sentään uran löysi, josta viimeinkin kulkuväylälle pääsi, ja pian
vilisi veneitä virralla, jotka kaikki etelään päin purjehtivat ja
joitten kautta virta näytti siltä, kuin se olisi ollut peitetty
ylinäkymättömällä uivalla telttileirillä.
Pitkin satamakatua kulki pitkissä jonoissa, raskaasti sälytettyjä
kameleja, kepeästi kuormitettuja aasia ja tummanvärisiä orjia.
Viimeksimainitut lauloivat, päivän vaivoista väsymättöminä, ja
päällysmiesten ruoskat riippuivat vielä heidän vyöllään.
Härkävankkuria lastattiin tahi ne lähestyivät tavaroineen
maallenousu-paikkaa, ja laivurit alkoivat jo kokoontua yksityisten
suurten kauppiasten ympärille, joista useimmat olivat kreikkalaisen ja
ainoastaan harvat egyptiläisen tapaan puetut, tuodakseen lastinsa
isännilleen tahi uudelleen vuokratakseen laivojaan.
Enimmin meluttiin siinä paikassa satamaa, missä veronkantajat
työskentelivät suurissa telteissään, sillä useimmat laivat pysähtyivät
Memphiin luona ainoastaan pannakseen Niilitullin kuninkaan "pöydälle".
Kirjavalta kyllä myöskin näytti sataman läheinen tori, missä taatelia
ja viljaa, eläinten vuotia ja kuivattua kalaa oli suurin läjin
kasattuina ja jonne animonia ja määkiviä karjalaumoja oli ajettu,
enimmän-tarjoavalle myötäväksi.
Ikäänkuin riikinkukot ja muutkin kirjavat kukot ahkeraan kaapivien
kanojen keskellä kanakopissa, täällä toimeliaan joukon keskellä,
kuljeskeli jalkaisin sekä ratsain sotamiehiä, puettuina kirjaviin
takkeihin ja loistaviin asepukuihin, ylhäisiä ylimyksiä, yllään kauaksi
loistavasta, punaisesta, sinisestä ja keltaisesta silkkikankaasta tehty
juhlapuku, ja heitä orjat kantoivat kantotuoleissa tahi he seisoivat
kauniisti kullatuissa vaunuissa. Myöskin oli täällä seppelöityjä,
pitkiin valkeisiin viittoihin puettuja pappia ja koristettuja neitoja,
jotka menivät satamaa lähellä oleviin ravintoloihin huilua soittamaan
tahi tanssimaan.
Tämän vilkkaan hälinän keskellä juoksentelivat lapset, katselivat
halukkain silmin kukkuralleen leivoksilla täytettyjä koria, joita
leipuripojat taitavasti kantoivat päälaellaan. Erittäin lukuisat koirat
kohottelivat kuonojaan, kuin tämmöinen herkkujen kantaja niitä
lähestyi, ja moni niistä ulvoi innoissaan, kun joku porvarivaimo astui
niitten sivu orjansa kanssa, joka korissa kuljetti sekä kaaliksia ja
hedelmää, että myöskin vasta teurastettuja lintuja ja veristä lihaa
juhlapaistiksi.
Siellä oli puutarhan työväkeä, poikia ja tyttöjä suurin joukoin, jotka
kantoivat kaksittain puisilla paareilla tahi yksittäin laudoilla ja
seipäillä kukkaseppeleitä, köynnöksiä ja tuoksuvia kukkaviuhkoja, ja
niillä paikoin rantaa, missä kuninkaan laivat olivat ankkurissa, useita
työmiehiä paraillaan oli kietomassa lippulatvaisien mastojen ympärille
lehviä ja kukkaseppeleitä ja koristamassa niitä kirjavilla lyhdyillä.
Pitkissä jonoissa juhlapukuun puettua temppeliväkeä, koko maan viiden
papistokunnan edustajat, kulki satama-katua pitkin kuninkaan palatsiin
päin, kantaen lahjoja ja lippuja, ja puuhaileva väkijoukko väistyi
kunnioittavaisesti heidän tieltään.
Juhlallinen, loistava joukko, joka liikkui maallenousu-paikalla
keskellä toimekasta vilinää, näytti harmaassa jokapäiväisessä puvussa
olevilta kultakudelmilta.
Euergetes, kuninkaan Aleksandriassa hallitseva veli vietti tänään
Memphiissä syntymäpäiviään ja koko kaupungin piti ottaa osaa juhlaan.
Jo ensi tunnilla auringon nousun jälkeen oli uhrieläimiä teurastettu.
Ptah'n temppelissä, joka oli Pharaoiden arvokkaan pääkaupungin suurin
ja vanhin temppeli, viimmeksi löydetty pyhä Apishärkä, jota Euergetes
varhain aamulla oli käynyt kunnioittamassa ja joka hyvänä merkkinä
siitä, että kuninkaan tuumat onnistuisivat, oli syönyt hänen kädestään,
oli ylt'yleensä kultakoristeilla peitetty ja sen oma, sekä sen äidin ja
sitä varten pidettyjen lehmien asunto, oli runsaasti koristettu
kukilla.
Ainoastaan puolipäivään saakka sallittiin Memphiläisten askareitaan
toimittaa ja asioitaan ajaa, mutta silloin torit tyhjennettiin, puodit,
työhuoneet, koulut suljettiin, ja suurella markkinapaikalla Ptah'n
temppelin edustalla piti molempien kuninkaiden kustannuksella miehille,
naisille ja lapsille katseltavaksi, kuultavaksi ja ihmeteltäväksi
näytettämän kaikenlaisia maallisia ja uskonnollisia näytelmiä.
Kaksi Aleksandrialaista miestä, toinen Lesbosta kotoisin
oleva Aiolialainen, toinen Juutalaiseen seurakuntaan kuuluva
Palestiinalainen, joka ei pukunsa eikä kielensä puolesta eronnut
helleniläisestä kaupunkilaisestaan, tervehti toisiaan kuninkaallisten
laivain ankkuripaikan kohdalla, joista muutamat lelluivat Niilillä,
purppuranpunaiset purjeet levällään ja käännellen norsunluulla
koristettuja paksulta kullattuja kokkiaan.
"Kahdessa tunnissa", Juutalainen sanoi, "matkustan kotiini. Uskallanko
tarjota sinulle venettäni käytettäväksi, vai aiotko ottaa osaa juhlaan
ja lähteä vasta huomenna? On kaikenlaisia näytelmiä katseltavina ja
hämärän koittaessa pannaan suuri valaistus toimeen."
"Mitäpä minä välitän näistä barbaarisista turhuuksista!" Lesbolainen
vastasi. "Jo egyptiläinen musiikki yksistään saattaa minut epätoivoon.
Olen tehnyt tehtäväni, tavaroita, jotka Bereniksen ja Koptoksen kautta
tulivat Araabiasta ja Indiasta, olen tarkastellut ja valinnut niistä
sen, minkä itse tarvitsen, ennen kuin laiva, jolla ne ovat, kulkee
mareottilaiseen satamaan ja ennen kuin muut ehtivät Aleksandriassa
ennen minua. Minä en viivy tuntiakaan kauemmin, kuin välttämättömästi
täytyy, tässä pesässä, joka on yhtä kurja kuin suurikin. Eilen näin
kymnasiumin ja ylhäiset kylpylaitokset. Kurjaa oli, sen minä sanon.
Loukkaisinpa Aleksandrian kalatoria ja hevosten uittopaikkoja, jos
niihin vertaisi näitä."
"Ja entäs teaatteri sitten!" Juutalainen huudahti. "Ulkomuoto vielä
menee mukiin, mutta näytteleminen! Eilen näytettiin Menanderin
'Thaïsta'. Mädänneillä omenilla olisi Aleksandriassa sen sanon, se
nainen ajettu näyttölavalta, joka uskalsi näytellä (tuota) viekasta ja
samalla kylmää hetairia. Vieressäni istui paksu, ruskea Egyptiläinen,
sokerileipuri tahi joku muu sen tapainen, joka oli naurusta pakahtua,
eikä hän kuitenkaan, voin vaikka vannoa sen, ymmärtänyt sanaakaan koko
komediasta. Muoti vaatii että Memphiissä, vieläpä käsityöläistenkin
pitää osata kreikkaa. Uskallan toivoa, että tulet vieraakseni?"
"Aivan kernaasti," Lesbolainen vastasi. "Minä aioin juuri hakea
venettä. Oletko tyytyväinen toimiisi?"
"Kuta kuinkin," Juutalainen vastasi. "Minä ostin Ylä-Egyptistä viljaa
ja sijoitin tänne aittoihin. Koko tuo rivi oli polkuhinnasta
vuokrattavana, ja niin me hyvin tulemme toimeen, kun sijoitamme
viljamme tänne emmekä Aleksandriaan, jossa varastohuoneita tuskin on
rahalla saatavissa."
"Se on viisaasti se," Lesbolainen vastasi. "Kyllähän täällä satamassa
vilkasta on, mutta jo sekin, että monet aitat ovat tyhjiä, ja vuokrien
huokeus osoittavat Memphiin menevän taaksepäin. Ennen tämä kaupunki oli
laivojen määräpaikkana, mutta nykyjään useimmat pysähtyvät täällä
ainoastaan tullia maksaakseen ja täydentääkseen miehistön
ruokavarastoja. Tällä väkirikkaalla seudulla on iso vatsa, ja monesti
kyllä täällä suurempia kauppoja hierotaan, mutta enimmät niistä
laivoista, mitkä täällä pysähtyvät, menevät kuitenkin edelleen
Aleksandriaan."
"Merta juuri kaivataan," Juutalainen hänet keskeytti. "Memphis käy
kauppaa ainoastaan Egyptin kanssa, mutta me maailman kanssa. Joka
täältä lähettää tavaroita, se sälyttää kameleja, kurjia aasia ja
laakeita Niiliveneitä, mutta me lastaamme satamissamme suuria laivoja.
Kun talvimyrskyt ovat päättyneet niin me lähetämme yksistään Ostiaan ja
Pontukseen kaksikymmentä trieriä egyptiläistä eloa. Teidän intialaiset
ja araabialaiset tavaranne, joita te tuotatte äsken kaupalle avatuista
aithiopialaisista maista, vaativat vähemmän tilaa, mutta minä tahtoisin
mielelläni tietää, kuinka moneen talenttiin teidän liikkeenne viime
vuonna nousi. Näkemään asti siis minun laivassani; sen nimi on
'Euphrosyne' ja on tuolla aivan noitten kahden vanhan kuninkaan
kuvapatsaan kohdalla... Kukapa näitä nimiä voisi muistaa! Kömpelöitä ja
barbaarisia ne ovat! Kolmen tunnin perästä lähdemme liikkeelle. Minulla
on laivassani kunnon kokki, joka vähän välittää niistä ruokasäännöistä,
joita minun Palestiinalaiset kansalaiseni noudattavat. Siellä on
myöskin saatavissa muutamia uusia kirjoja ja oivallista Bybloksen
viiniä."
"Vähät sitten huolimme huonoista tuulista," Lesbolainen nauroi.
"Näkemään asti kolmen tunnin perästä!"
Israelilainen tervehti matkatoveriaan kädestä ja meni varjoisaa
käytävää myöten, jonka varsilla oli mahdottoman tuuhealatvaisia
sykomoria, ensiksi rantaa pitkin, mutta sitten hän poikkesi kapealle
kadulle, joka vei kaupungin satamaan.
Hetkeksi hän pysähtyi erään kulmakartanon sisäänkäytävän kohdalle;
kartanon toinen sivu oli rantaan päin, toinen, jossa oli ovi ja pieni
öljypuoti, oli kadulle päin; outo näky veti nimittäin hänen huomionsa
puoleensa. Mutta hänellä oli ennen lähtöään vielä paljon toimitettavaa
ja hän riensi kohta eteenpäin, tarkemmin huomaamatta komeata miehistä
henkilöä, joka tuli häntä vastaan, matkahattu päässä, hartioilla
viitta, jommoista muuten vain matkoilla käytettiin.
Huone, jota Juutalainen oli katsellut, oli Apollodor kuvanveistäjän, ja
herra joka oli omituisesti puettu tähän päivän aikaan katsoen ja
kaupungilla kävelemistä varten, oli Roomalainen Publius Scipio.
Hänen huomiotaan näytti se, mikä kuvanveistäjän ovenvieressä olevassa
pienessä puodissa tapahtui, vielä enemmän herättävän, kuin
Israelilaisen, sillä hän nojautui vastapuolella puotia olevan puutarhan
aitaan ja katseli, päätään pudistellen, vähän aikaa niitä kummallisia
seikkoja, joita siinä oli nähtävänä.
Puinen, huoneen seinään kiinnitetty pöytälevy, jolle kauppiaat
tavallisesti asettivat rahansa ja jolla tavallisesti oli muutamia
öljy-astioita, ulottui hiukan kadulle, niin kuin ikkunan lauta, ja
tällä omituisella leposialla istui selin puotihuoneesen, joka ei ollut
paljoa suurempi uhkeata matkavaunua, ylhäisen näköinen nuorukainen,
vaalean siniseen hihattomaan ihokkaasen puettuna.
Hänen vieressään oli valkoinen siniraitainen hienosta villakankaasta
tehty umationi. Hänen jalkansa riippuivat kadulle päin, ja niitten
loistava valkeus oli alastoman Egyptiläis-pojan mustan ihon
kummallisena vastakohtana, joka kyykistyneenä istui hänen jalkojensa
juurella, sylissään häkki täynnä kyyhkysiä.
Kreikkalaisella, joka istui kurjalla puotipöydällä, oli kultainen
rengas kauniin voidellun kiharaisen tukkansa ympärillä, jaloissa
hienoimmasta nahasta tehdyt sandaalit ja tässä alhaisessa asussakin hän
näytti kyllin ylhäiseltä, mutta iloisemmalta kuin ylpeältä, sillä hänen
kauniit kasvonsa hymyilivät kiinnittäessään kahta pientä, punaisen
harmaata turtturi kyyhkystä ruusun punaisilla silkkinauhoilla siihen
kauniisen koriin, jossa ne olivat, ja sen jälkeen painaessaan
kallis-arvoisen kultaisen naisen rannerenkaan pelästyneen eläimenpään
yli ja kiinnittäessään tämän valkoisella langalla sen siipiin.
Kun tämä oli hänelle onnistunut, hän kohotti koria korkealle, katseli
sitä hymyillen ja tyytyväisenä ja oli juuri antamaisillaan sen mustalle
pojalle kun hän huomasi Publiuksen, joka puutarhan aidan luota astui
häntä kohden.
"Kaikkien Jumalien nimessä, Lysias," Roomalainen huusi, ystävätään
tervehtimättä, "mitä hulluja vehkeitä sinulla taas on? Oletko
öljykauppiaaksi tullut vai onko kyyhkysien kesyttäminen tullut
työksesi?
"Toinen olen ja toista teen," Korintholainen nauroi, sillä tämä se
todellakin oli, jota Roomalainen oli puhutellut. "Mitäs pidät tästä
pesäsestäni? Minusta tämä on ihmeen soma, ja kas miten hyvin näille
pikku elukoille kultarengas sopii, joka yhdistää niitten kaulat!
"Levitä nyt," hän jatkoi, pikku auttajaansa päin kääntyneenä,
"käpäläsi, sen ruskea krokotiili, kanna tämä kori varovaisesti
kädessäsi sisään ja lausu nyt minun mukaani: 'rakkaudesta sairastavalta
Lysiaalta ihanalle Irenelle!' -- Katsopas vaan, Publius, miten tuo peto
minulle irvistelee valkeine hampaineen! Saat kohta kuulla, ett'ei hänen
kreikkansa ole yhtä virheetön, kuin hänen hampaansa. Korvat pystyyn
pikku Ikneumon! Kerro vielä kerran, mitä sinun tuolla -- näetkö, tuolla
jonne osoitan sormellani? -- mitä sinun siellä pitää sanoa herralle
tahi emännälle, joka sinulta ottaa kyyhkyiset!"
Kurjasti tapaillen poika kertoi Korintholaisen tervehdyksen Irenelle,
ja hänen silloin suutaan ammottaessaan, Lysias, joka taitavasti osasi
heittää litteää kiveä, niin että se hyppien kiiti veden pintaa pitkin,
viskasi erittäin sievästi hopeadrakmin hänen suuhunsa. Tämä makupala
poikaa miellytti, sillä otettuaan rahan suustaan, hän asettui
leukapielet selällään anteliaan herransa eteen odottaen uutta heittoa;
mutta tämä löi häntä kipeästi kämmenillään päähän ja leuan alle, ja
sanoi pojan hampaitten kalistessa yhteen:
"Vie nyt pesä sisään ja odota vastausta."
"Tämä lahja on siis Irenelle?" Publius kysyi. "Emme ole pitkään aikaan
nähneet toisiamme. Missä olit eilen koko päivän?"
"Olisi paljon hauskempi kuulla, mitä sinä olet toimittanut koko tämän
pitkän yön kuluessa. Näytät siltä, kuin tulisit suoraan Roomasta!
Euergetes on jo tänä aamuna kerran ja kuningatar kahdesti lähettänyt
sinua etsimään, kuningatar on aivan korvia myöten sinuun rakastunut!"
"Mitä joutavia! -- Selitäpäs minulle mitä sinä täällä teet."
"Kerro sinä ensiksi missä olet ollut."
"Minulla oli tärkeä matka tehtävä, josta myöhemmin sinulle kerron, vaan
en nyt; ja sillä matkalla on minulle tapahtunut aivan erinomaisia, niin
uskallanpa sanoa, ihmeellisiä seikkoja. Ennen auringon nousua lepäsin
sitten siellä olevassa ravintolassa ja nukuin ihmeekseni niin sikeästi,
että vasta tuskin kaksi tuntia sitten heräsin."
"Niukka selityshän tuo on, mutta kyllähän minä sen tiedän, että kun
sinä et tahdo puhua, niin ei jumalakaan voi saada suustasi sanaakan.
Mitä minuun tulee, niin vaitiolollani loukkaisin itseäni, sillä minun
sydämeni on kuin juhta, jonka selkään on liikoja kuormia sälytetty, ja
puhuminen sitä keventää. Voi, Publius, minulle käy tänään, niinkuin
Tantalus-paralle, jonka nenän ympärillä riippui mehuisia peerunoita ja
jotka kutkuttivat hänen nälkäistä vatsaansa, vaan joita hän ei
kuitenkaan koskaan voinut saada! Kas tuolla -- tuolla sisällä asuu
Irene, peeruna, persikka, granaatti-omena, jota minun janoova sydämeni
kiihkeästi ikävöi. Naura vaan! Tänään saattaisi Paris rankaisematta
kohdata Helenaa, sillä Eros on minuun ampunut kaikki nuolensa. Sinä et
niitä näe, mutta minä ne tunnen, sillä kukaan ei ole vielä vetänyt
niitä haavoista. Eikä pikku Irenekään ole aivan haavoittumatta päässyt
siivekkään pojan pilkkaan ammunnatta. Hän on itse sen minulle
tunnustanut. Minun on mahdotonta häneltä mitään kieltää, ja sentähden
olen tehnyt sen tyhmyyden, että olen vannonut ankaran valan, ett'en
hänen luonaan käy, ennen kuin hän jälleen on yhdessä suuren, ankaran
sisarensa kanssa, jota minä pelkään. Niinkuin nälkäinen susi kylmään
aikaan hiipii temppelin ympärillä, jossa lampaita uhrataan, samoin minä
eilen kuljeskelin tämän huoneen ympärillä, häntä nähdäkseni tahi
kuullakseni edes sanankin hänen suustaan, sillä hänen puheensa on kuin
satakielen laulua; mutta turhaan. -- Varhain tänä aamuna minun taas
täytyi lähteä tänne, ja koska ikuinen kierteleminen ei minua ensinkään
hyödytä, niin minä ostin tuolta vanhalta öljykauppiaalta, joka tuolla
nurkassa makaa, hänen rihkamansa ja asetuin hänen puotiinsa, sillä
täältä ei kukaan jää minulta huomaamatta, joka menee Apollodorin
huoneesen tahi sieltä lähtee; sitä paitsi on minua ainoastaan kielletty
Irenen luona käymästä, hän itsekin sallii minun lähettää hänelle
tervehdyksiä, eikä sitä kiellä kukaan, ei itse Apollodorkaan, jonka
kanssa minä vähän aikaa sitten puhelin."
"Semmoinenko tervehdys oli myöskin se linnunpesä, jonka sinun ruskea
lemmen lähettilääsi vei tuonne sisään?"
"Luonnollisesti. Se on jo kolmas. Ensiksi minä lähetin kauniin pelkistä
granaattikukista tehdyn kukkavihon ja sen lisäksi runon pätkän, jonka
minä tänä yönä sepitin, sitten korillisen persikoita, joita hän niin
mielellään syö, ja nyt kyyhkyset. Tuossa on hänen vastauksensa. Armas
kultaseni! Kukkavihosta minä sain tämän punaisen nauhanpätkän,
hedelmistä tämän persikan, johon on purtu. Olenpa utelias tietämään,
mitä minä saan kyyhkysistäni. Ruskean poikanulikan ostin itselleni
torilta; minä otan hänet mukaani Korinthiin muistoksi Memphistä, jos
hän nyt tuo minulle jotain hyvää. Ovi aukeaa ja tässä hän on. Tule
tänne, nulikka, mitä tuot?"
Publius kuunteli ja katseli kädet selän takaa ystävänsä vilkkaita
sanoja ja liikkeitä, joka hänestä tänään vielä enemmän kuin muulloin
näytti jumalien huolettomalta suosikilta, jonka vallattomista töistä
iloitaan, koska se soveltuu hänen olentoonsa ja koska huomataan, että
hän yhtä vähän saattaa siitä luopua kuin puut kukkasista.
Kun Lysias oli huomannut pojan kädessä olevan mytyn, ei hän sitä
ottanut tältä, vaan lennätti koko poika-nulikan, joka ei suinkaan ollut
niin aivan kepeä, tämän vyötäisillä olevasta nahkavyöstä luokseen, kuin
lapsen leikkikalun ja sanoi: "Minä opetan sinua lentämään, pikku
Niilihevonen. Näytäpäs nyt, mitä sinulla on!"
Nopeasti hän otti hämmästyneen, ällistelevän pojan sormista mytyn,
punnitsi sitä kädessään ja sanoi Publiukseen päin kääntyneenä...
"Siinä tuntuu olevan jotakin painavaa, mitähän tänä lienee?"
"Minä olen vähän kokenut tämmöisissä asioissa," Roomalainen vastasi.
"Minä taas erittäin," Lysias vastasi. "Tässä saattaisi, odota -- tässä
saattaisi olla hänen vyösolkensa. Koettelepas, se on varmaankin jotakin
kovaa."
Publius koetteli tarkasti sormillaan myttyä, jonka Korintholainen
hänelle ojensi, ja sanoi sitten hymyillen:
"Minä aavistan, mitä sinä tuossa saat, ja jos minä olen oikeassa, niin
olen siitä iloinen. Irene lähettää sinulle, luullakseni, kultaisen
rannerenkaasi kohteliaasti takaisin."
"Joutavia," Lysias vastasi. "Solki oli hyvin tehty ja arvokas, ja
kaikki tytöt pitävät koristuksista."
"Ainakin sinun Korintholaiset ystävättäresi! Mutta katso sentään, mitä
mytyssä on."
"Avaa sinä se," Korintholainen pyysi.
Publius irroitti ensiksi siteen, otti sen ympäriltä valkean
palttinapalan ja löysi vihdoin haperaan kauppapapyyrukseen käärityn
esineen.
Kun tämä viimeinenkin peite oli otettu pois, tuli todellakin näkyviin
rannerengas ja tämän alla oli pieni vahataulu.
Lysias ei ollenkaan ollut tyytyväinen tähän löytöönsä ja katseli
hämmästyneenä ja harmissaan hyljättyä lahjaansa, mutta pian hän
hillitsi vihansa ja sanoi, kääntyen ystävänsä puoleen, joka ei iloinnut
hänen vahingostaan, vaan katseli totisena maahan:
"Tälle taululle on myöskin kirjoitettu jotakin. Se on varmaankin tuon
oivallisen aterian lientä, joka asetettiin minun eteeni."
"Syö se vaan," Publius keskeytti hänet. "Se on sinulle terveellinen
varoitus vastaiseksi."
Lysias otti taulun käteensä ja katseltuaan sitä kaikin puolin hän
sanoi:
"Se on kuvanveistäjän, sillä tuossa on vielä hänen nimensä. Ja
tuossa... Todellakin, hän on runolla maustanut lientä tahi katkerata
lääkettä, niinkuin sinä mieluummin näyt tahtovan. Ne eivät ole
kauniisti vaan selvään kirjoitetut, ja ovat joka tilassa katsottavat
opettavaisiksi."
"No?" Roomalainen uteliaasti kysyi, Lysiaan lukiessa. Mutta tämä ei
katsahtanutkaan kirjoituksesta, vaan vastasi hiljaan huoaten ja siveli
hyppysillään nenäänsä:
"Aivan hyvää siitä, johon se ei kuulu. Tahdotko kuulla hänen
kyhäelmäänsä?"
"Lue se, minä pyydän!"
"Hyvä," Korintholainen sanoi, huokasi vielä kerran ja luki:
Kaunis on kohtalo, kun sulo rakkaus lempivät liittää,
Mutta he kammoen pois lähetyttävät kieltävän kullan.
"Tuossa on lääkkeeni! Mutta ihmiset eivät ole kyyhkysiä ja minä tiedän
jo miten vastaan.
"Annappa, Publius, solkesi, jolla viittasi on kiinnitetty, näytäthän
siihen puettuna omalta sanansaattajaltasi; minä piirrän soljella
vastaukseni vahaan."
Roomalainen antoi Lysiaalle vahvalla neulalla varustetun,
kultaseppeleellä kaunistetun soljen ja sillä aikaa, kun hän käsillään
piteli viittaansa, sillä hän ei tahtonut että ne harvatkaan, jotka
kulkivat tätä katua pitkin, tuntisivat hänet, Korintholainen kirjoitti:
Kyyhky kun lempivi, niin uros yksin itsensä muokkaa
Vaan kun lempivi mies, myös kultansa kauniiksi laittaa.
"Saako kuulla?" Publius kysyi ja hänen ystävänsä luki hänelle heti
runonsa, antoi pojalle taulun ja rannerenkaan, jonka hän uudelleen
nopeasti kääri kääreisin ja käski poikaa heti viemään ne kauniille
Irenelle.
Mutta Roomalainen pidätti poikaa ja, pannen kätensä Korintholaisen
olkapäälle hän kysyi:
"Mutta jos neito ottaa vastaan tämän lahjan ja sen jälkeen useita
muitakin, sillä olethan sinä kyllin rikas aivan mielin määrin lahjoja
hänelle antaaksesi, -- mitä sitten teet Lysias?"
"Mitäkö sitten teen?" täten puhuteltu toisti enemmän epäillen ja
ujommin kuin äsken. "Sitten minä odotan Klean kotiin tuloa ja -- niin,
naura minulle vaan, mutta minä olen toden teolla miettinyt mennä
naimisiin tämän tytön kanssa ja viedä hänet muassani Korinthiin. Minä
olen ainoa poika ja jo kolmeen vuoteen ei isäni ole antanut minun olla
rauhassa. Hän tahtoo välttämättömästi äitiä valitsemaan minulle
puolisoa tahi itseäni sitä tekemään. Ja vaikka minä toisin hänelle
tämän ruskean poika nulikan pikimustan sisaren, niin hän luultavasti
iloitsisi! Hurjemmin kuin tähän pikku Ireneen, minä en ole rakastuva
mihinkään muuhun tyttöön! Sinä tiedät minkä arvoinen meidän sukumme on
ja kun se juohtuu minun mieleeni, silloin melkein --"
"Silloin melkein?" Roomalainen kysyi terävästi ja totisesti.
"Silloin minä arvelen, että ruukunkantajatar, tuomitun miehen tytär
meidän talossamme..."
"Pidätkö sinä sitten minun Roomalaista sukuani sinun Korintholaista
sukuasi huonompana?" Publius ankarasti kysyi.
"Päinvastoin, Publius Cornelius Scipio Nasica. Me olemme rikkautemme
kautta mahtavia, mutta te olette vallan ja vaikutusvoimanne kautta."
"Vaikka me olemme mahtavia, niin minä kuitenkin vien Irenen sisaren
Klean aviovaimonani isäni huoneesen."
"Teetkö niin?!" Lysias huudahti, hypähti penkiltä ja heittäysi
Roomalaisen syliin, vaikka muutamat Egyptiläiset, jotka samalla
kulkivat heidän ohitseen autiota katua pitkin. "Sittenhän on kaikki
hyvin, sitten, -- voi, kuinka kepeäksi sieluni käy, -- sitten Irene
tulee puolisokseni, niin totta kuin hengissä tahdon pysyä! Oi Eros ja
Aphrodite ja Zeus isä ja Apollo, kuinka hauskaa tämä on! Tuntuupa kuin
suurin noista pyramiideista olisi pudonnut sydämeltäni! Nyt, sinä sen
nulikka, mene tuonne sisään ja vie kauniille Irenelle, uskollisen
Lysiaan morsiamelle, -- kuuletko mitä minä sanon? -- heti tämä taulu ja
rannerengas. Mutta sinä et osaa sitä oikein toimittaa, minä kirjoitan
tähän runoni yläpuolelle: Uskollinen Lysias ihanalle Irenelle,
tulevalle puolisolleen! No niin! eikä hän nyt luullakseni lähetä sitä
takaisin, tuo oiva tyttö! Kuule, nulikka, jos hän ei sitä lähetä
takaisin, niin sinä tänään juhlakentällä saat niellä niin paljon
leivoksia, että saat kuolintaudin, vaikka minä maksoin sinusta aivan
äsken viisi kulta-rahaa. Pitääkö hän rannerenkaan, Publius, pitääkö vai
ei?"
"Pitää."
Muutaman minutin perästä poika palasi joutuisasti, nykäisi kiivaasti
Korintholaista ihokkaasta ja huusi:
"Tulkaa, tulkaa mukaan, sisään, huoneesen!"
Lysias hyppäsi taitavasti pojan yli, tempasi oven auki ja levitti
kätensä, kun hän huomasi Irenen, joka vikkelästi kuin takaa ajettu
gaselli, kiiti kapeita tikapuitten kaltaisia portaita pitkin alas
Lysiaan luo, samalla kertaa nauraen ja itkien heittäytyäkseen hänen
syliinsä.
Nopeasti huulet toinen toisensa tapasivat, mutta tämän ensi suutelon
jälkeen Irene vetäytyi irti hänestä, riensi jälleen portaita myöten
ylös ja huusi, seisten yhdellä ylimmistä portaista, riemuiten: "Minä en
saattanut muuta tehdä! Kun Klea on täällä, näemme jälleen toisemme!" ja
katosi sitten yläkertaan.
Ikäänkuin hurmaantuneena Lysias palasi ystävänsä luo, heittäytyi
jälleen penkille ja sanoi:
"Nyt vaikka taivas pudotkoon, minua se ei huolestuta! Ikuiset jumalat,
kuinka ihana tämä maailma on!"
"Kummallinen ihminen," Roomalainen keskeytti ystävänsä ihastusta, "et
suinkaan sinä ainaiseksi saata jäädä tähän mustaan puotiin."
"Minä en liikahda paikaltani, ennen kuin Klea tulee tänne. Tuo poika
saa tuoda minulle ruokaa, niin kuin vanha varpunen poikasilleen, ja
hätätilassa jäisin tähän vaikka viikoksi, niinkuin pienet sardellit,
joita Aleksandriassa öljyssä säilytetään."
"Sinun tarvitsee, toivoakseni, odottaa ainoastaan muutamia tuntia;
mutta minun täytyy mennä, sillä minä aion valmistaa kuningas
Euergeteelle harvinaisen huvin syntymäpäiväksi, ja minun täytyy
sentähden lähteä palatsiin. Juhlallisuudet ovat jo täydessä vauhdissa.
Kuulepas miten satamassa huudetaan ja pauhataan; olen eroittavinani
Euergeteen nimen."
"Toivotan puolestani onnea paksulle hirviölle, ja hyvästi, siksi kun
kohta tavataan, lanko."