Niin kuin ei kreikkalaisessa Serapeumissa, samoin ei egyptiläisessä
Apishautojen läheisessä temppelissäkään, outo, yön hiljaisuutta
häiritsevä melu ollut jäänyt huomaamatta, mutta jo vallitsi
jälleen täydellinen hiljaisuus kuolleitten kaupungissa, kun
Osiris-Apiin temppelin suuri ovi viimeinkin aukeni ja vähäinen,
juhlakulun tapaisesti järjestetty pappijoukko astui näkyviin,
temppelipalvelijoitten astuessa edellä, käsissä uhripuukkoja ja
kirveitä. Publius ja Klea, jotka seisten kuolleen ystävänsä pään
vieressä, uskollisesti vartioivat hänen ruumistaan, näkivät heidän
tulevan ja Roomalainen sanoi:
"Olisipa ollut yhtä väärin lähettää sinut tänä yönä minun seurattani
temppeliin kuin jättää ystävä parkamme tänne vartijatta."
"Minä sanon vielä kerran," Klea innokkaasti puuttui puheisiin, "että me
olisimme leikkiä laskien aivan mahdottomaksi tehneet Serapionin
viimeisen tahdon täyttämisen hänen mielensä mukaan, jos hyena tahi
shakaali meidän poissa ollessamme olisi vahingoittanut hänen ruumistaan,
ja minä olen niin iloinen siitä, että minä ainakin olen saanut näyttää
kuolleelle ystävällemme, kuinka kiitollinen minä hänelle olen kaikesta
siitä hyvästä, jota hän on kaikkena elin-aikanaan meille osoittanut.
Jopa hänen eronsakin tähden tulee meidän olla kiitollisia, sillä kuinka
rauhallinen ja ihana tämä hänen ruumiinsa vieressä vietetty hetki oli!
Myrskyt ja taistelut ovat meidät yhdistäneet..."
"Ja täällä," Publius häntä keskeytti, "olemme tehneet hyvän ja kestävän
rauhan elin-ajaksemme."
"Minä suostun siihen mielelläni," Klea vastasi ja loi silmänsä maahan,
"sillä minä olen voitettu."
"Tunnustithan äsken minulle," Publius sanoi vastaukseksi, "ett'et
koskaan ole ollut onnettomampi, kuin silloin, kun luulit osoittaneesi,
kuinka voimakkaasti saatoit minua vastustaa, ja minä sanon sinulle,
ettet sinä koskaan ole näyttänyt niin ylevältä ja samalla niin
rakastettavalta, kuin silloin, kun sinä keskellä triumfiasi luovuit
voitostasi. Semmoisia hetkiä ainoastaan kerran elämässään kokee.
Minulla on hyvä muisto, mutta jos sen joskus unohdan ja olen tyly ja
äkkipikainen, niin kuin luontoni on, niin muistuta minulle tätä paikkaa
ja tuota kuollutta, niin tyly mieleni on heltyvä ja minä olen muistava,
että sinä kerran olit valmis uhraamaan henkesi edestäni. Minä teen
tämän sinulle helpoksi, sillä kunnioittaakseni sitä miestä, joka pani
henkensä sinun puolestasi alttiiksi ja joka minun asemestani
murhattiin, minä liitän -- enkä minä sitä Roomassakaan peruuta -- hänen
nimensä, Serapionin, muihin nimiini. Isän tavoin hän on käyttäinyt
kohtaamme, ja sen tähden minun tulee pitää hänen muistoaan yhtä
suuressa arvossa, kuin jos minä olisin ollut hänen poikansa. -- Velat
ovat minusta aina olleet vastenmieliset, mutta miten voisin palkita
sinulle sen, mitä tänään olet minulle tehnyt, sitä en minä voi
käsittää, ja kuitenkin minä olen oleva valmis minä päivänä ja millä
hetkellä tahansa vastaan ottamaan sinulta uutta rakkauden lahjaa.
Velallinen on puoleksi vanki, sanotaan, ja sen tähden minä pyydän sinua
olemaan armollinen voittajallesi."
Publius tarttui hänen käteensä, pyyhkäsi hiukset hänen otsaltaan,
kosketti sitä sitten kepeästi huulillaan ja pitkitti:
"Tule nyt mukaani, niin jätämme kuolleen noitten pappien haltuun."
Klea kumartui vielä kerran erakon ruumiin yli, ripusti hänen kaulaansa
sen amuletin, minkä erakko oli hänelle antanut, hänen matkalle
lähtiessään, ja seurasi sitten ääneti ystävätään.
Sitten kun he olivat saapuneet juhlakulkueen luo, niin Publius kertoi
sen johtajalle, miten he olivat Serapionin löytäneet, ja pyysi häntä
noudatuttamaan ruumista ja kalleimmalla tavalla valmistamaan sitä
hautajaisiin heidän temppelinsä palsamoimishuoneessa.
Muutamat temppelin palvelijat istuutuivat ruumiin viereen vartioimaan,
ja kulkue palasi temppeliin, sitten kun he olivat paljon kyselleet
Publiukselta ja myöskin huomanneet tapetun murhaajan.
Niin pian kuin rakastavaiset jälleen olivat kahden kesken, Klea tarttui
kiihkeästi Corneliolaisen käteen ja sanoi:
"Ystävällisiä sanoja sinä olet minulle puhunut, ja minä kiitän sinua
siitä, mutta minä olen tottunut totta puhumaan ja vähimmin kaikista
minä tahdon pettää sinut. Kaiken mitä rakkautesi minulle tuottaneekin,
saan lahjaksi, sillä sinä et ole minulle ollenkaan mitään velkaa, mutta
minä taas sinulle sitä enemmin, sillä sinä olet, sen mukaan kuin nyt
olen saanut tietää, temmannut sisareni tämän maan mahtavimman käsistä,
mutta minä sitä vastoin kuullessani, että Irene oli sinua seurannut ja
että murhaajat sinua uhkasivat, minä täydelleen uskoin, että sinä olit
viekoitellut tyttöä armaanasi sinua seuraamaan, ja silloin -- silloin
-- minä vihasin sinua, ja silloin, niin, minun täytyy se tunnustaa --
silloin minä kauheassa silmittömyydessäni toivoin sinulle kuolemaa."
"Ja loukkaisiko tämä toivo minua?" Publius kysyi. "Ei, tyttöseni, se
vasta minulle oikein osoittaa, että sinä minua niin rakastat, kuin minä
tahdon, että minua rakastetaan. Tämmöinen viha tämmöisessä tilassa on
rakkauden hämärä varjo ja kuuluu siihen yhtä välttämättömästi, kuin
johonkin muuhun todelliseen olentoon. Missä sitä ei ole, siinä ei
tarkoitetakaan mitään semmoista, siinä saatetaan ainoastaan tarkoittaa
hämärätä utukuvaa, jotain olematonta, varjoa. Klean kaltainen ei
rakasta puoliksi eikä vihaa puoliksi, mutta jotain käsittämätöntä
hänessäkin on, niin kuin jokaisessa muussa naisessa. Kuinka sinun
toivosi, nähdä minut kuolleena, muuttui siksi kauheaksi päätökseksi,
että antaisit tappaa itsesi minun puolestani?"
"Minä näin murhaajat," Klea vastasi, "ja rupesin heti inhoamaan heitä
ja heidän tehtävätään ja kaikkea sen tapaista; minä en tahtonut
hävittää Irenen onnea ja minä rakastin sinua kuitenkin paljoa
lämpöisemmin, kuin minä sinua vihasin; ja sitten -- mutta jättäkäämme
se sikseen!"
"Ei, sano vaan kaikki!"
"Sitten oli aika..."
"No Klea?"
"Sitten, -- sillä olenhan kahdesti elänyt nämä viime hetket, kun me
äsken vähän puhellen käsitysten istuimme Serapionin ruumiin vieressä,
sitten pappien keskiöinen laulu vaikutti sydämeeni, ja kun minä
hurskaitten sävelten kaikuessa rukoilin mieleni ylennykseksi, silloin
oli kuin kaikki, mikä minussa ennen oli ollut kylmää ja kovaa, nyt
olisi tullut vireämmäksi, lempeämmäksi ja lämpöisemmäksi. Kaikkea hyvää
ja oikeata ja hyvää piti minun jälleen ajatteleman, ja nopeammin ja
helpommin minä päätin uhrata itseni sinun ja Irenen puolesta, kuin minä
siitä sitten saatoin luopua. Minun isäni oli Zenon oppilaita...
"Ja sinä," Publius keskeytti häntä, "aiot toimia Stoan opin mukaan.
Minä tunnen sen myöskin; mutta minä en tunne sitä siveätä ja viisasta,
joka elämästään taistellessaan saattaisi niin elää ja toimia, kuin tämä
oppi käskee, toteuttamalla omassa elämässään koko siveyslain
pienimmätkin kohdat, rikkomatta niistä yhtäkään. Oletko koskaan kuullut
puhuttavan stoalaisen filosoofin sielunrauhasta, kärsivällisyydestä
ja tasamielisyydestä? Näyttää siltä, kuin tämä kysymys sinua
loukkaisi, mutta sinä et saattaisi omaksesi omistaa yhtäkään näistä
ominaisuuksista, sillä minä olen nähnyt sinun rikkovan jokaista niistä:
eivätkä ne sovikaan naisen olentoon, ja kiitos jumalten, ett'et sinä
ole mikään naispukuun puettu stoalainen, vaan nainen, todellinen
nainen, jommoisen naisen olla pitää. Zenolta ja Khrysippokselta et ole
mitään muuta oppinut, kuin mitä jokainen talonpojan tytär saattaa
oivalliselta isältään oppia, minä tarkoitan totuudessa pysymistä ja
hyveen rakastamista. Älä pyri pitemmälle, minä olen siihen jo yllin
kyllin tyytyväinen."
"Oi Publius," Klea huudahti, tarttuen ystävänsä käteen, "minä ymmärrän,
mitä tarkoitat ja tiedän sinun olevan oikeassa. Onneton on nainen, niin
kauan kun luulee itseään voimakkaaksi, eikä luule tarvitsevansa muuta
turvaa, kuin oman tahtonsa ja järkensä eikä muuta neuvon-antajaa, kuin
se viisaasti järjestetty oppi, johon hän liittäytyy. Ennen kun sinä
olit omani, ja minä vilpittömänä kuljin omaa tietäni, minä olin -- en
tahdo kauvemmin sitä ajatella -- jotakin puolinaista, joka luulin
itseäni kokonaiseksi, mutta nyt, vaikkapa kohtalo tempaisisikin sinut
minulta, niin kuitenkin voisin löytää turvan, johon saattaisin vaivan
ja epätoivon päivinä turvaantua. Ei Stoan opista eikä itsestään nainen
saata sitä löytää, vaan siten että hän uskollisesti luottaa jumalien
apuun."
"Minä olen mies", Publius keskeytti häntä, "ja kuitenkin minä uhraan
niille ja mielelläni taivun heidän päätöksiinsä."
"Mutta minä," Klea sanoi, "näin eilen Serapiin temppelissä sen
palvelijan arvottomasti käyttäivän, ja se tuntui minusta niin pahalta
ja oli minusta vastenmielistä, ja niin katosi jumalisuus mielestäni,
mutta suurimman kurjuuden ja syvimmän rakkauden kautta minä sen jälleen
löysin. Enkä minä enää saatakaan ajatella ylläpitävän voiman olevan
rakkautta vailla, enkä sen rakkauden, joka tekee ihmiset onnelliseksi,
olevan pyhyyttä vailla. Joka kerran on niin rukoillut rakkaan olennon
puolesta, kuin minä erämaassa rukoilin sinun puolestasi, se ei
varmaankaan koskaan unhoita rukoilemista. Semmoinen rukoileminen ei
varmaankaan ole turha! Vaikkapa ei mikään jumaluus sitä kuulisikaan,
niin on kuitenkin siinä itsessään ihmeellinen vahvistava voima. Nyt
minä jälleen tyynenä palaan temppeliimme, kunnes sinä noudat minut
sieltä, sillä minä tiedän aivan salaisten, viisasten ja hyvien ystävien
pitävän huolta rakkaudestamme."
"Etkö tahdokaan minua seurata Apollodorin ja Irenen luo?" Publius kysyi
hämmästyneenä.
"En," Klea vastasi jyrkästi. "Vie minut mieluummin takaisin
Serapeumiin. Kukaan ei minua vielä ole vapauttanut siitä
velvollisuudesta, johon olen sitoutunut, ja meille molemmille on
arvokkaampaa, että Asklepiodor antaa sinulle Philotaan tyttären
puolisoksi, kuin että sinä liittäytyisit ryöstettyyn Serapiin
palvelijattareen."
Vähän aikaa Publius katseli maahan, sitten hän sanoi vilkkaasti:
"Tahtoisinpa kuitenkin, että tulisit mukaani. Sinä taidat olla hyvin
väsynyt, mutta minä vien sinut muulillani Apollodor kuvanveistäjän luo.
Vähän minä välitän ihmisten puheista, kun vaan itse tiedän oikein
tekeväni, ja Euergeteeltä minä kyllä taidan sinua suojella, joko sitten
jälleen pyrit temppeliisi, tahi seuraat minua taiteilijan luo. Tule
vaan, minusta olisi liian vaikeata sinusta jälleen erota. Voittaja ei
luovu seppeleestään, sen juuri voitettuaan vaikeassa taistelussa."
"Ja kuitenkin pyydän sinua viemään minua takaisin Seraapiin
temppeliin," Klea pyysi, pannen oikean kätensä Corneliolaisen käteen.
"Näyttääkö sinusta tie Memphiisen liian pitkältä, oletko mielestäsi
aivan uuvuksissa?"
"Minä olen mielenliikutuksesta, tuskasta, surusta ja ilosta suuresti
väsynyt, mutta kyllä sentään hyvin ratsastamaan kykenisin; mutta minä
pyydän, vie minut takaisin temppeliin."
"Vaikkako tunnet itsesi kyllin voimakkaaksi luokseni jäämään, ja
huolimattako siitä, että haluan viedä sinut heti Apollodorin ja Irenen
luo?" Publius kysyi hämmästyneenä ja veti kätensä hänen kädestään.
"Tuolla muuli odottaa. Nojaudu käsivarteeni. Tule, tee niin kuin minä
tahdon!"
"En, Publius, en. Sinä olet herrani, ja vastustamatta tahdon sinua aina
totella. Ainoastaan yhdessä asiassa salli minun noudattaa omaa tahtoani
tänään ja vastakin! Siinä, mikä koskee naista, tiedän minä paremmin
päättää kuin sinä, siinä nainen yksin tietää."
Publius ei vastannut mitään näihin sanoihin, vaan hän suuteli Kleaa,
kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja toisiinsa nojautuen he molemmat
saapuivat Serapeumin portille, jossa he erosivat toisistaan muutamaksi
tunniksi.
Klea pääsi temppeliin ja heittäytyi heti huonolle vuoteelleen,
kuultuaan pienen Philon voivan hyvin.
Miten autiolta huone hänestä tuntui, miten kärsimättömän tyhjältä
Irenettä!
Noudattaen äkillistä päähän pistosta hän nousi omalta vuoteeltaan,
paneihe sisarensa vuoteelle, ikäänkuin se olisi tuonut kaukana olevan
lähemmäksi, ja ummisti silmänsä. Mutta hän oli liian kiihtynyt ja
väsynyt, voidakseen sikeästi nukkua.
Nopeasti vaihtelevat unelmat keskeyttivät lakkaamatta hänen vilpitöntä
kiitosrukoustaan ja hänen levotonta puoli-untaan ja asettivat hänen
sieluunsa milloin suloisia, onnellisia, milloin surkeita, surullisia
kuvia.
Samalla hän oli kaukaa kuulevinaan soittoa ja näkymättömät kädet olivat
häntä heiluttavinaan edes takaisin.
Roomalaisen kuva hallitsi itsevaltiaasti muita.
Viimeinkin virkistävä uni ummisti lujemmin hänen silmänsä ja unessa hän
näki rakastajansa Roomassa olevan talon, tämän ylhäisen isän ja
arvokkaan äidin, joka näytti olevan hänen oman äitinsä kaltainen, ja
useitten mahtavien senaattorien kasvot.
Hän tunsi olevansa suuresti hämmästynyt, ollessaan kaikkien näiden
muukalaisten keskellä, jotka kysellen katselivat häntä ja sitten
ojensivat hänelle ystävällisesti kätensä.
Myöskin tuo jalo rouva lähestyi häntä ystävällisesti ja syleili häntä;
mutta kun Publius levitti kätensä ja hän riensi hänen syliinsä ja oli
painavinaan huulensa hänen huulilleen, silloin herättäjä palvelijatar
tänään, kuin muinakin päivinä, kolkutti hänen oveaan herättääkseen
hänet.
Tällä kertaa hänen unennäkönsä häntä miellytti ja hän olisi mielellään
vielä maannut; mutta hän pakoitti itseään nousemaan vuoteeltaan, ja
ennen kuin aurinko täydelleen oli noussut, niin hän oli auringon kaivon
luona ja täytti, ett'ei velvollisuuttaan laiminlöisi, molemmat alttarin
astiat vedellä.
Väsyneenä ja puoleksi unen vallassa ollen hän asetti kultaiset astiat
paikoilleen ja lepäsi erään pylvään jalustalla papin vuodattaessa
maahan hänen tuomaansa vettä juoma-uhriksi.
Oli jo aivan valoisa, kun hän jälleen katseli pylvähikkäästä temppelin
etehisestä linnan pihaan.
Uusi valo valaisi pylväitä ja sen vinot säteet paistoivat kirkkaasti
valaisten kauaksi saliin, jossa muuten tavallisesti oli hämärä.
Sangen juhlalliselta, ylevältä ja ikään kuin uudesta vihityltä hänestä
tämä pyhä paikka jälleen näytti, ja vastustamatonta vaistoa noudattaen,
hän nojautui pylvääsen, kädet pystyssä ja silmät ylöspäin käännettyinä,
hän kiitti jumalaa hänen hyvyydestään, ja hän saattoi pyytää ainoastaan
yhtä, että jumala suojelisi Publiusta, Ireneä ja häntä itseään
kärsimyksistä, suruista ja erehdyksistä.
Hänen mielestään hänen sydämensä oli ollut synkkä kappale, joka nyt
vasta oli saavuttanut kirkkaan valovoiman, se oli ollut kuivettunut ja
nyt siihen jälleen puhkesi vihreitä lehtiä ja kirjavia, loistavia
kukkia.
Niittenkin on sallittu kunnollisesti toimia, jotka itsekseen
jätettyinä, rehellisesti ja totisesti koettavat elää oikean ja toden
mukaisesti, mutta hyve ja oikea sisällinen onni yhtyvät ainoastaan
niitten sydämissä, jotka osaavat etsiä ja löytää jumalan, olkoon se
sitten Serapis tahi Jehova.
Etupihan portilla Asklepiodor tuli Kleaa vastaan ja käski häntä
seuraamaan itseään.
Ylimmäinen pappi oli saanut tietää, että hän salaisesti oli lähtenyt
temppelistä. Kun Klea oli hänen kanssaan kahden kesken hänen
hiljaisessa huoneessaan, tämä kysyi häneltä totisesti ja ankarasti,
miksi hän oli rikkonut hänen käskynsä ja hänen suostumuksettaan
lähtenyt temppelistä.
Klea kertoi hänelle silloin, miten hänen, sisarensa tähden tuskissaan,
oli täytynyt lähteä Memphiisen ja että hän siellä sai tietää
Roomalaisen, Publius Cornelius Scipion, joka oli ottanut ajaakseen
hänen isänsä asiaa, pelastaneen Irenen Euergetes kuninkaan käsistä ja
vieneen hänet turvapaikkaan. Keskiyön aikana hän oli yksin lähtenyt
paluumatkalle.
Ylimmäinen pappi näytti iloitsevan näistä ilmoituksista, ja kun hän
edelleen kertoi, että Serapion, ollen hänen tähtensä huolissaan, oli
lähtenyt kopistaan ja erämaassa suistunut surman suuhun, niin
ylimmäinen pappi sanoi:
"Kaiken sen tiedän jo, lapseni. Jumalat antakoot erakolle anteeksi ja
Serapis suokoon hänelle armoaan tulevaisessa elämässä, antaen hänelle
anteeksi hänen rikotun valansa. Hänen kohtalonsa on toteutunut. Sinun,
tyttöseni, syntyessäsi ovat paremmat tähdet välkkyneet, kuin hänen, ja
minä saatan jättää sinut rankaisematta. Sen teenkin mielelläni, ja,
Klea, jos minun Andromedani saa kasvaa, toivoisin hänen tulevan sinun
kaltaiseksesi. Se on korkein kiitos, minkä isä saattaa antaa toisen
miehen tyttärelle. Ollen tämän temppelin johtaja, minä käsken sinua
tänään, niin kuin ennenkin, täyttämään ruukkusi, kunnes mies, joka
sinut ansaitsee, astuu eteeni ja pyytää sinua vaimokseen. Luullakseni,
hän ei kauvan itseään odotuta."
"Kuinka sen tiedät, isä..." Klea punastuen kysyi.
"Minä luen sen silmistäsi," Asklepiodor vastasi ja katseli häntä
ystävällisesti, kun hän hänen viittauksestaan läksi huoneesta.
Niin pian kun hän oli yksin, hän kutsutti kirjurinsa ja sanoi:
"Philometor kuningas on käskenyt, että hänen veljensä, Euergeteen,
syntymäpäivää tänään vietettäisiin Memphiissä. Nostata kaikki liput ja
kiinnitytä Pyloneihin kukkaseppeleet, jotka pian tulevat Arsinoësta,
käske viemään uhrieläimet ulos ja julistamaan juhlakulku puolenpäivän
ajaksi. Kaikkien temppelin asukkaitten täytyy myöskin olla
huolellisesti koristettuina. -- Mutta nyt ryhdyn toiseen asiaan.
Komanus oli täällä ja on Euergetes kuninkaan nimessä luvannut
meille suuria ja kertonut, että hän aikoo rankaista veljeään
Philometoria siitä, että tämä on ryöstänyt Irenen, temppelimme
palvelijattaren. Samalla hän minua pyytää lähettämään ryöstetyn
sisaren, ruukunkantajattaren Klean, Memphiisen kuulusteltavaksi; mutta
siitä ei tule mitään. Tänäänkin suljemme temppelin ovet, vietämme
juhlaa itseksemme, emmekä päästä ketään muuriemme sisäpuolelle
uhraamaan ja rukoilemaan, ennenkuin sisaruksien kohtalo on turvattu.
Jos kuninkaat itse tulevat tänne ja tahtovat tuoda sotamiehensä
muassaan, niin me otamme heitä vastaan kunnioittavaisesti, niin kuin
tuleekin, mutta me emme anna heille Kleaa, vaan viemme hänet kaikkein
pyhimpään, jonne ei Euergeteskään minutta uskalla mennä, sillä
antaessamme alttiiksi tämän tytön, me annamme arvomme ja samalla
itsemmekin."
Kirjuri kumarsi ja ilmoitti sen jälkeen kahden Osiris-Apiin papin
tahtovan puhutella Asklepiodoria.
Klea oli, lähtiessään ylimmäisen papin luota kohdannut nämä miehet ja
oli toisen kädessä nähnyt sen avaimen, jolla hän oli avannut
Apishautojen oven.
Hän peljästyi, hänen velvollisuuden tuntonsa käski häntä heti
ilmoittamaan papilliselle sepälle, miten huonosti hän oli hänen asiansa
toimittanut.
Vanha Krates istui, Klean hänen luokseen tullessa, jalat käärittyinä,
työnsä ääressä ja iloitsi nähdessään Klean, sillä ollen huolissaan
hänen ja Irenen tähden hän ei yöllä saanut unta ja aamu yöstä hänen
pelkonsa oli hirveän unen kautta kiihtynyt tuskaksi.
Muuten äreän ukon ystävällisestä tervehdyksestä rohkaistuna Klea
hänelle tunnusti, ett'ei hän ollutkaan antanut avainta pääkaupungin
sepälle, vaan että hän oli sillä avannut Apishautojen oven ja unohtanut
avaimen oveen.
Tämän kuullessaan vanhus tuimistui, heitti rautapuikon, jota hän juuri
valmisteli, ja viilan työpöydälleen ja huudahti:
"Niin siis olet tehtäväsi täyttänyt! Ensi kerran luotin naiseen, ja
tämmöisen palkan sain! Pahat tässä tulee sekä sinulle että minulle, ja
jos saadaan tietää, että minun ja sinun tähden Apishautojen pyhyyttä on
häväisty, niin he syystäkin minua monin tavoin sakoittavat, ja sinua he
rankaisevat vankeudella ja nälällä."
"Ja kuitenkin isäseni," Klea tyynesti vastasi, "tunnen olevani viatoin
etkä luultavasti sinäkään, jos olisit ollut samassa kauheassa tilassa,
kuin minä olin, olisi toisin menetellyt."
"Luuletko, saatatko uskoa sitä?" vanhus tiuskasi. "Ja entäs jos nyt
avain ja luultavasti koko lukkokin on varastettu, ja minä olen tehnyt
tämän kauniin ja vaivaloisen työn turhaan?"
"Mikä rosvopa uskaltaisi pyhiin hautaholveihin mennä?" Klea kysyi
ujosti.
"Ovatko nuo sitten niin hätyyttämättömiä?" Krates keskeytti häntä. "Ja
onhan kuitenkin tuommoinen kurja olento, kuin sinä olet, ne uskaltanut
avata. Mutta odotapas, odota, joll'eivät jalkani minua vaan niin
vaivaisi..."
"Kuule minua," tyttö rukoili ja astui kiihtynyttä seppää lähemmäksi.
"Sinä et lavertele, sen eilen minulle näytit, ja kun olen sinulle
kertonut, mitä minä tänä yönä olen nähnyt ja kokenut, niin sen tiedän
varmaan, sinä annat minulle anteeksi."
"Kunpahan vaan et erehtyisi!" seppä huusi. "Kummia seikkojapa nuo
olisivatkin, jotka saisivat minut mieltäni muuttamaan, rankaisematta
jättämään mokomaa velvollisuuksien laiminlyömistä ja mokomaa rikosta!"
Ja kummia seikkoja vanhus taisikin kuulla, sillä kun Klea oli lakannut
kertomasta mitä hän viime yönä oli kokenut, niin silloin kyyneleet
tulvailivat sekä hänen omista että sepänkin silmistä.
"Kirotut jalat," hän jupisi vastatessaan neitosen kysyvään silmäykseen,
ja pyyhäistessään takkinsa hihalla suolaisen kyyneleen poskeltaan.
"Niin tuommoinen pöhöttynyt jalka on kipeä, tyttöseni, ja tämmöinen
raajarikko, kuin minä olen, ei aina ole väkevin. Vanhat naiset tulevat
miesten kaltaisiksi ja vanhat miehet naisten. Niin, sitä vanhuutta!
Paha on, kun on tämmöiset jalat, mutta pahempi on, että muisto vuosien
kuluessa heikkonee. Minähän eilen jätinkin avaimen Apishautojen oveen,
ja minä lähetän heti pyytämään Asklepiodoria minun nimessä anomaan
Egyptiläisiltä anteeksi, jotka minulle kuitenkin ovat monestakin teosta
kiitollisuuden velassa."