Serapeumin portin luona olevan Pylonitornin katolla seisoi tähtien
tutkija, joka oli kiivennyt temppelin korkeimmalle paikalle tähtiä
tähystelläksensä; mutta tänä yönä hän ei näyttänyt voivan täyttää
tehtävätänsä, sillä nopeasti kiitävät synkät pilvet peittivät tuon
tuostakin sitä taivaan kannen osaa, jota hän mieluimmin olisi tahtonut
tutkia.
Kärsimättömästi hän vihdoinkin pani käsistään koneensa ja sitten
myöskin vahataulunsa ja kirjoituspuikkonsa ja käski sairaan pikku
Philon istua, jonka portinvartiana ollen piti yöllä auttaa
Pylonitornissa työskenteleviä tähtien tutkijoita, viemään alas hänen
työkalunsa, sillä taivas ei tänään ollut hänen työlleen suotuisa.
"Suotuisa," portinvartia huudahti, kertoen tähtien tutkijan viimeiset
sanat ja kohottaen hartioitaan niin korkealle, että hänen päänsä katosi
niitten väliin. "Hirmuinen yö tämä on, ja varmaankin suuri onnettomuus
meitä uhkaa. Viisitoista vuotta olen minä tässä toimessa ollut ja
ainoastaan kerran ennen olen elämässäni tämmöistä kokenut, ja
seuraavana päivänä tulivatkin syrialaisen kuninkaan Anthiokuksen
sotilaat ja tyhjensivät aarreaittamme. Ja tänään näyttää vielä
onnettomammalta kuin silloin! Jo koirantähden nousun aikana kauhea
haamu, jolla oli harja kuin jalopeuralla, kiiti erämaan halki, mutta
vasta keskiyön aikana alkoi kauhea kummitteleminen, ja sinäkin
säpsähdit, kun se Apishaudoissa pääsi valloilleen. Kauheita on
odotettavissa, silloin kun pyhät härät nousevat kuolleista ja
sarvillaan tölmivät hautaholvin ovea sitä murtaakseen. Usein jo olen
nähnyt vainajien sielujen liitelevän, räpyttelevän ja ryömivän
vanhan-aikuisten hautaholvien ja kalliorotkojen päällä. Milloin ne
liitelivät ihmispäällä varustettuina varpushaukkoina tahi Ibis-lintuina
ilmassa hervottomasti ja hitaasti siipiään liikutellen, milloin
kulkivat harmaina ruumiittomina varjoina erämaan poikki, milloin
käärmeinä luikertelivat sannassa, milloin taas ryömivät kuin nälkäiset
koirat ulvoen holvien ovilla. Usein kuulin niiden shakaalin tavoin
haukkuvan, monesti nauravan hyenan tavalla, joka tuntee haaskan hajua
ilmassa; mutta tänään ne ovat ensi kerran huutaneet raivoavien ihmisten
tavoin, ja sitten öhkineet ja valitelleet, ikäänkuin olisivat istuneet
hornan kidassa ja kärsineet kauheimpia tuskia.
"Katsokaas, tuolla, tuolla se jälleen liikkuu!
"Oi pyhä isä, masenna se voimakkailla loihtusanoilla.
"Etkö sitten näe, miten ne kasvavat!
"Ne ovat jo kaksi kertaa niin suuret kuin kuolevainen ihminen!"
Tähtien tutkija otti käteensä amuletin jupisi itsekseen muutamia
loitsuja ja haki samalla silmillään niitä olentoja, jotka olivat
portinvartiaa peloittaneet.
"Isoja ne ovat," hän sanoi, kun hänkin oli ne huomannut, "ja nyt
lähestyvät ne toisiaan ja tulevat yhä pienemmiksi; mutta kumminkin!
Varmaankin ne ovat kookkaita haudanraastajia, sillä ylenluonnollisen
suuria nuo olennot sentään tuskin ovat olleet."
"Kahdesti niin pitkiä kuin sinä, joka et suinkaan ole pieni!"
portinvartia huusi ja painoi huulensa tähtien tutkijan kädessä olevaan
amulettiin. "Ja jos ne olisivat rosvoja, niin miksi ei mikään vartia
heitä huuda luokseen? miksi eivät heidän huutonsa ja melunsa ole
herättäneet vartioita, jotka joka yö tuolla majailevat. Taas kuului
samanlainen kova valitushuuto! Oletko koskaan kuullut mokomia ääniä
ihmisen rinnasta lähtevän? Suuri Serapis, minä menehdyn tuskasta!
Tulkaa kanssani alas, pyhä isä, että saisin hoitaa sairasta poikaani,
sillä joka tämmöistä on nähnyt, se ei vahinkoittumatta siitä suoriudu."
Tosin oli kuoleitten kaupungin hiljaisuutta häiritty, mutta kuoleitten
henget eivät olleet syypäitä niihin kamaliin seikkoihin mitkä tänä yönä
erämaassa hautapatsaitten ja kallioholvien välillä tapahtuivat.
Ihmisiä ne olivat, jotka häiriten pyhän kaupungin rauhaa, kylmäverisinä
ja ilkeinä, kuin pahat henget, pimeän kanssa tekivät liiton
saattaakseen toisen ihmisen perikatoon, mutta ihmisiä nekin olivat,
jotka keskellä synkän yön kauhuja tunsivat sen jumalallisen taimen
minkä taivas kätkee kuolevaisten lastensa poveen, omissa rinnoissaan
puhkeavan kauneimmiksi kukiksi.
Niin varmaankin taistelun päivänä veren ja ruumiitten keskellä syntyy
lapsi, joka itse onnellisena ja muille onnea tuottaen kasvaa omaistensa
iloksi.
Se hirviö, jolla oli jalopeuran harja, ja jonka ilmaantuminen ja
pikainen erämaahan katoaminen ensiksi oli peloittanut portinvartiaa,
oli Memphiisen kulkiessaan kohdannut myöskin useita matkustajia, jotka
hänen omituisesta näöstään peljästyneinä olivat pötkineet pakoon tahi
koettaneet kätkeytyä; ja kuitenkin se oli tavallinen lämpöverinen,
rehellinen, uskollinen ja ystävällinen ihminen.
Mutta ne, jotka hänet kohtasivat, eivät saattaneet katsoa hänen
sydämeensä, ja ulkomuodoltaan hän vaan vähän oli muitten ihmisten
kaltainen.
Vaikeasti liikkuivat hänen käyntiin tottumattomat jalkansa, joilla oli
iso ruumis kannettavana; ja kauhea parta ja runsas harmaaparta, joka
heilui milloin sinne, milloin tänne, hänen etsien päätään
käännellessään, teki hänet sen näköiseksi, että hän olisi voinut
peloittaa rohkeampaakin, jonka tielle hän äkki-arvaamatta sattui.
Kaksi rihkamakauppiasta, jotka päivällä Serapeumin läheistössä
tavallisesti tarjosivat tavaroitaan toivioretkiläisille kaupaksi,
kohtasivat hänet lähellä kaupunkia.
He katselivat häntä ja toinen sanoi: "Näetkö tuota läähättävää
hirviötä? Joll'ei hän istuisi kiinni kopissaan, niin sanoisin tuon
olevan ison Serapion erakon."
"Joutavia," toinen vastasi, "hänen lupauksensa sitovat hänet lujemmin
kuin kahleet ja siteet. Varmaankin se on joku syrialaisista
kerjäläisistä, jotka majailevat Astarten temppelin ympärillä."
"Luultavasti," toinen välinpitämättömästi vastasi. "Lähtekäämme
astumaan, sillä vaimoni paistaa meille tänään illalliseksi hanhen."
Tosin Serapion oli lujasti sidottu koppiinsa ja kuitenkin
rihkamakauppias oli nähnyt oikein, sillä hän se oli, joka kulki
maantietä pitkin ja peloitti vastaantulijoita. Astunta tuntui hänestä
pitkän vankeutensa perästä hyvin vaikealta, olletikin koska hän oli
paljain jaloin ja jokainen tiellä oleva kivi kosketti hänen aroiksi
käyneitä jalkapohjiaan, ja sentäänkin hän pääsi jotensakin nopeasti
kulkemaan huomatessaan kaukaa nais-olennon, jota hän luuli Kleaksi.
Monikin, joka erityisessä paikassaan hyvin menestyy omituisuuksineen,
joutuu lasten pilkaksi, jos hän irtaantuu ahtaasta ympäristöstään
sekaantuakseen omituisuuksineen maailman menoon.
Niin kävi Serapioninkin, sillä etukaupungissa katupojat pilkaten
juoksivat hänen perästään, ja kun kolme koreata neitoa, jotka
ravintolan edustalla lepäsivät tanssistaan, ääneen nauroivat hänet
nähdessään, ja kun eräs kopea sotamies ikään kuin satunnaisesti työnsi
peitsensä kären hänen heiluvan harjansa lävitse, silloin hän vasta
huomasi metsistyneen ulkomuotonsa, ja hänen täytyi itsekseen myöntää,
ett'ei hän semmoisena koskaan pääsisi kuninkaan puheille.
Päättävästi hän astui lähimpään valaistuun parturin huoneesen, joka
hänet nähdessään huolestuneena astui myöntitiskinsä taa, leikkuutti
tukkansa ja partansa ja näki peilissä, jota mestari piti hänen
edessään, ensi kerran moneen vuoteen jälleen omat kasvonsa.
Surumielisesti hymyillen hän nyykäytti vanhettuneille kasvoilleen,
jotka hän näki kirkkaassa levyssä, maksoi, mitä häneltä vaadittiin,
eikä välittänyt niistä ihmettelevistä silmäyksistä, joilla parturi
apulaisineen häntä katseli.
Mielettömälle he luulivat tehneensä palveluksen, sillä kaikkiin heidän
kysymyksiinsä hän ei ollut mitään vastannut, ja ainoastaan kerran
huutanut syvällä tavattoman kovalla äänellä:
"Laverrelkaa muitten kanssa, minulla on kiire!"
Eikä hänen sydämensä todellakaan ollut joutaviin laverruksiin taipuva,
ei, se oli täynnä kalvaavaa tuskaa ja hellää huolta, ja samalla häntä
suuresti suretti ajatellessaan, että hän oli syönyt lupauksensa ja
valansa rikkonut, jonka hän oli vannonut, kädessään kuolevan äitinsä
käsi.
Palatsin portilla hän pyysi erästä vartiaa viemään häntä hänen veljensä
luo, ja kun hän rahalahjalla vahvisti pyyntöään, niin mies heti vei
hänet sen luo, jota hän etsi.
Glaukus peljästyi suuresti, tuntiessaan Serapionin, mutta hänellä oli
niin paljon tehtävää, että hän saattoi käyttää ainoastaan muutamia
minuuttia veljensä hyväksi, jonka käytöstä hän kutsui käsittämättömäksi
ja rikolliseksi.
Erakko sai tietää, ett'ei Euergetes ollut ryöstänyt Ireneä temppelistä,
vaan Roomalainen, ja että Klea oli muutamia minuuttia sitten vaunuissa
lähtenyt palatsista ja että hänen piti keskiyön aikana jalkaisin
palaaman toisesta ravintolasta Serapeumiin.
Tyttö parka oli niin aivan yksin ja tie kulki erämaan kautta, jossa
hillittömät sotamiehet ja ruumiinryöstäjät tahi shakaalit ja hyenat
saattoivat käydä hänen kimppuunsa.
Toisesta ravintolasta piti hänen lähteä jalkaisin, ja juuri siellä oli
huonolla roistoväellä tapana oleskella, ja hänen lemmikkinsä oli niin
nuori, niin kaunis ja niin turvaton!
Jälleen hänet valtasi sama kauhea tuska, kuin hänen omassa
kopissaankin, sen jälkeen kun Klea oli lähtenyt temppelistä ja kun oli
alkanut hämärtää. Tällä hetkellä hän taisi tuntea kaikkea, mitä isä
tuntee, joka vankihuoneen ikkunasta näkee rakkaan, turvattoman lapsensa
puolustaivan petoeläimiä vastaan.
Mikä vaan saattoi uhata häntä kuninkaan palatsissa, juopuneista
sotamiehistä vilisevässä kaupungissa ja erämaassa, se oli kauhean
selvästi ilmaantunut hänen sieluunsa, ja hänen erittäin suuri
kuvitusvoimansa oli kirjavimmilla väreillä kuvaillut kaikkia niitä
vaaroja, joita kohtaan hänen lemmikkinsä, rehellisimmän miehen tytär,
meni.
Niinkuin vangittu tiikeri oli hän huoneessaan juossut edes takaisin,
oli heittäytynyt vasten seiniä, ja sitten taas, kauvaksi kuroittaen
ruumistaan, katsellut pikku ikkunastaan nähdäkseen, eikö karkuri, joka
ei millään muotoa vielä saattanut olla palannut, sentään jo olisi
tullut takaisin.
Mitä pimeämmäksi kävi, sitä suuremmaksi hänen tuskansa oli yltynyt,
sitä kauheampia kuvia hänen mielikuvituksensa loi, ja kun muudan
suonenvedon kohtaama toivioretkeläinen ääneensä pastophoriumilla
kirkasi, silloin hän ei enää saattanut pysyä omana herranaan, vaan
työnsi jalallaan auki huoneensa ulkoapäin suljetun lahonneen oven, jota
ei monien vuosien kuluessa oltu avattu, kaappasi joutuisasti
hopearahat, joita hän säilytti arkussaan, ja hypähti maahan.
Siinä hän seisoi majansa ja temppeliä ympäröivän muurin välillä, ja
vasta silloin hänen mieleensä juontui se lupaus, se vala, minkä hän oli
tehnyt, ja hänen täytyi ajatella ensimmäistä pakoaan.
Silloin hän oli paennut, sentähden että elämän halut ja ilot häntä
viekoittelivat, silloin hän oli ollut rikollinen, mutta tänään sama
rakkaus ja sama huolenpito hänet ajoivat hänen vankeudestaan, jotka
hänet sinne olivat palauttaneetkin.
Uskollisena pysyäkseen, hän oli uskoton; mutta katsoihan suuri Serapis
sydämiin ja hänen äitinsä oli kuollut, ja hän oli koko elin-ikänsä
ollut valmis antamaan pojalleen anteeksi.
Niin elävästi hän luuli näkevänsä äitinsä vanhat lempeät kasvot
edessään, että hän, ikäänkuin olisi seissut äitinsä edessä, päällään
hänelle nyökäytti.
Sitten hän oli vierittänyt tyhjän tynnyrin muurin luo ja vaivalloisesti
kiivennyt sille.
Katkera hiki otsassa hänen täytyi kiivetä irtonaisista,
polttamattomista tiileistä kyhätyn muurin rintavarustuksille, jotka
olivat paljon miestä korkeammat, tuli liukuen ja pudoten muurin
ulkopuolitse kulkevaan hautaan, kiipesi sen reunaa myöten sieltä ylös
ja saattoi sitten vasta alkaa matkaansa Memphiisen.
Mitä hän kuninkaan palatsissa sai kuulla Kleasta oli ainoastaan vähän
huojentanut hänen huoltaan, ja varmaankin Klea paljoa ennen ehtisi
erämaan reunalle, kuin hän, ja joutuisasti astuminen kävi hänelle niin
vaikeaksi ja koski niin kovasti hänen arkoihin jalkapohjiinsa.
Luultavasti hänen onnistuisi hankkia itselleen sauva, jos vaan
kuninkaan linnan ovella liike vielä oli yhtä vilkas kuin päivällä.
Tapaillen hopearahoilla täytettyä taskuansa hän katseli ympärilleen ja
huomasi rivin aasia, joitten ajajat tungeskelivat eläimineen korkeasta
portista tulvailevien sotilasten ja palvelijoiden keskellä.
Harjaantunein silmin hän valitsi voimakkaimman aasin, heitti sen
omistajalle hopearahan, heittäytyi eläimen selkään, joka läähätti hänen
painonsa alla, ja lupasi ajajalle kaksi drakonia lisää, jos hän veisi
hänet niin nopeasti kuin mahdollista toiseen Serapeumiin vievän tien
varrella olevaan ravintolaan.
Samalla kun hän itse voimakkailla alastomilla jaloillaan pehmitteli
aasi paran kylkiä, ajaja, joka kielellään maiskutellen ja kirkuen
juoksi jäljestä, tuon tuostakin pisteli eläintään piikillä reisiin, ja
siten Serapion milloin ravia, milloin täyttä nelistä ajaen pääsi
perille ainoastaan puolta tuntia myöhemmin kuin Klea.
Ravintola oli aivan pimeä ja tyhjä, mutta ei erakko halunnutkaan mitään
virvoituksia.
Ainoastaan matkasauvaa hän jälleen rupesi haluamaan, ja sen hän
tiesikin pian hankkia itselleen tempaisemalla seipään isännän puutarhan
aidasta.
Tämä sauva oli raskas, mutta se helpoitti kuitenkin erakon astuntaa,
sillä vaikka hänen kuumottavat jalkansa vastenmielisesti häntä
tottelivatkin, niin hänen käsivartensa kuitenkin olivat yhtä voimakkaat
kuin ennenkin.
Huima ratsastus oli häntä huvittanut, ajoittain ilahuttanut hänen
tuntehikasta mieltään ja muistuttanut hänen entisiä vaelluksiaan.
Kun hän sitten yksinään kulki erämaan kautta, niin hän ajatteli Kleaa,
yksistään Kleaa.
Niinpian kun kuu oli pilvistä tullut näkyviin, hän tarkalleen
tähystellen etsi Kleaa, huusi tuon tuostakin häntä nimeltä ja saapui
siten kreikkalaista ja egyptiläistä temppeliä yhdistävään
sfinksikäytävään.
Apishaudoilta kuului melua ja jyskettä. Varmaankin siellä yölläkin
tehtiin työtä lähestyvän juhlan johdosta.
Miksi juuri tänään ei näkynyt vartioita siinä, missä muuten
tavallisesti sotamiehiä oleskeli?
Olivatko sotamiehet huomanneet Klean ja vieneet hänet pois muassaan?
Myöskin sphinksikäytävän toinen puoli, jonne hän nyt oli tullut, oli
ihmisistä aivan tyhjä, ei näkynyt ainoatakaan vartiaa, vaikka
hautapatsaitten valkea kalkki ja erämaan keltainen hiekka kuun valossa
välkkyivät niin kirkkaasti, kuin niissä itsessään olisi ollut loistavaa
voimaa.
Yhä enemmän huolestuneena hän nousi, kauvemmaksi nähdäkseen,
hiekkakukkulalle ja huusi kovasti Kleaa nimeltä.
Niin -- tuossa, hän ei erehtynyt, tuossa näkyi vanhan-aikaisen
hautakappelin vieressä olento, joka näkyi olevan pitkään viittaan
puettu; ja kun hän heikolla äänellä häntä huusi, niin tämä lähestyi
häntä ja sphinksikäytävää.
Kiireesti, niin nopeasti kuin vaan saattoi, hän astui alas tielle, jota
myöten juhlakulkueet kulkivat, astui sitten sileän kivikadun yli, jonka
vieressä ihmispäiset jalopeuran ruumiit olivat pitkissä riveissä ja
kiipesi vaivalloisesti hiekkakukkulan ulkopuolelle.
Niin, tämä työ oli vaikeata, sillä usein hänen painostaan hiekka
irtaantui, vieri alaspäin ja vei hänet muassaan, ja paikoitti häntä
käsin ja jaloin etsimään uutta kiinnipitopaikkaa.
Vihdoinkin hän seisoi sphinksikäytävän toisella puolella hautakappelin
edessä, jonka luona hän oli luullut näkevänsä etsittävänsä; mutta hänen
kiivetessään oli tullut aivan pimeä, sillä synkkä pilvi oli jälleen
peittänyt kuun.
Silloin hän pani molemmat kätensä suulleen ja huusi niin kovasti kuin
vaan saattoi: "Klea!" ja taas "Klea!"
Samassa hän kuuli aivan vieressään sannassa rapinaa ja näki ikään kuin
maasta nousseen olennon liikkuvan edessään.
Tuskin se saattoi olla Klea, se oli mies; mutta ehkä hän kuitenkin oli
nähnyt lemmikkinsä: mutta ennenkuin hän ehti häntä huutaa, hän tunsi
äkkiä horjahtavansa lyönnistä ja raskas isku sattui hänen selkäänsä
hartioitten väliin.
Murhamiehen hiekkasäkki ei ollutkaan sattunut oikeaan paikkaansa
niskaan ja Serapionin voimakas selkäpii olisi kestänyt voimakkaammankin
iskun.
Samassa kuin hän tunsi tuskaa, hän myöskin tiesi, että rosvot häntä
ahdistivat ja että hän olisi mennyt mies, joll'ei hän voimakkaasti
itseään puolustaisi.
Hänen takanaan ratisi hiekka taas.
Silloin hän kääntyi niin nopeasti kuin saattoi, ja huutaen: "kirotut
kyykäärmeen sikiöt!" hän löi raskaalla matkasauvallaan, niinkuin seppä
jäähtyvää rautaa, sitä olentoa, jonka hänen pimeään tottuneet silmänsä
jo aivan varmaan tunsivat mieheksi.
Serapion taisi osata hyvin, sillä hänen vastustajansa huudahti
kauheasti, vaipui maahan, vieri sitten ähisten ja voihkuen hiekassa,
kirkasi viimein kimakasti ja jäi jäykkänä ja liikkumattomana virumaan.
Erakko saattoi pimeässäkin eroittaa kovasti rankaistun rosvon liikkeet,
ja kun hän levottomana ja säälien kumartui kaatuneen yli, niin hän
kauhistuen tunsi kosteitten käsien liikuttavan jalkojaan ja heti sen
jälkeen kaksi niin tuskallista pistosta oikeassa kantapäässään, että
hän huudahti kovasti ja hänen täytyi vetää haavoitettu jalkansa
lähemmäksi.
Mutta hän ei sentään unhottanut, että hänen oli puolustaiminen.
Riehuen kuin haavoitettu härkä, tuiskien ja kiroillen, hän heilutti
sauvaansa, mutta osasi ainoastaan maahan.
Kun hänen lyöntinsä sitten hitaammin seurasivat toisiaan ja kun hänen
nopeasti väsyvä kätensä viimein ei enää jaksanut kannattaa raskasta
sauvaa ja hän itse huomasi väkisinkin vaipuvansa polvilleen, niin
kimakka ääni hänelle huusi.
"Sinä olet saattanut kumppalini hengiltä, Roomalainen, ja sen tähden on
kaksijalkainen käärme sinua pistänyt. Lyhyen neljännestunnin kuluttua
olet mennyt mies, niinkuin tuokin. Miksi. Miksi meneekin tuommoinen
ylhäinen herra saappaitta ja sandaaleitta rakkauden kohtaukseen
erämaahan ja tekee meille työn helpoksi! Euergetes kuningas ja ystäväsi
Euleus lähettävät sinulle terveisiä. Ja kiitä heitä siitäkin, etten ota
rahojasi. Kunhan vaan saisin tuon kuolleen hutkaleen syrjään viedyksi!"
Kuunnellessaan näitä raakoja sanoja Serapion virui maassa kauheinta
tuskaa tuntien ja saattoi ainoastaan puristella nyrkkiään ja yhä
kuivemmiksi käyviltä huuliltaan purkaa kauheita kirouksia.
Hänen näkövoimansa ei vielä ollut heikontunut ja sen kautta hän näki
kuun valossa, joka pisti näkyviin taivaalla laajasta pilvettömästä
paikasta, miten murhaaja koetti kulettaa mukaansa kaatunutta toveriaan,
ja sitten kuunnellen päätään kohotettuaan, hypähti pystyyn ja pötki
pitkin askelin pakoon.
Silloin erakko meni tainnoksiin, ja kun hän muutaman minuutin jälkeen
taas avasi silmänsä, niin oli hänen päänsä asetettu neidon pehmeään
syliin, ja hänen lemmikkinsä Klean ääni kysyi häneltä hellästi:
"Isä, isä parka, miten jouduit tänne erämaiden ja rosvojen käsiin?
Tunnetko minut, Kleasi? Tuo, joka etsii haavaasi, mutta ei sitä löydä
mistään, on Publius Scipio, Roomalainen. Sano ensiksi, mihin puikko
sinuun sattui, että heti sitoisin haavasi, olenhan puoleksi lääkäri ja
tunnen semmoisia seikkoja, kuten tiedät."
Erakko koetti kääntää päätään Kleaan päin, mutta kun se ei oikein ollut
onnistua, hän sanoi hiljaan: "aseta pääni vieressäni olevan
rautakoppelin kaltevaa seinää vastaan; mutta sinä, tyttöseni istuudu
eteeni, sillä minä tahtoisin katsella sinua kuollessani. Varovasti,
varovasti, Publius, minusta tuntuu aivan siltä kuin kaikki jäseneni
olisivat phoinikialaista lasia, joka saattaa särkyä, kuin sitä vain
liikutetaan. Kiitoksia, nuori ystäväni, sinulla on voimakkaat kädet, ja
sinä saat kohottaa minut vielä vähän korkeammalle. Niin, nyt istun
jotenkin auttavasti, ei, hyvästi, kadehdittavan hyvästi, sillä kuu
näyttää minulle armaat kasvosi, tyttöseni, ja minä näen kyyneliä
poskillasi ja nehän vuotavat minun, äreän ukon tähden. Niin, tuntuu
ihanalta, verrattoman ihanalta tämmöinen kuolema."
"Voi, isä, isä!" Klea huusi, "niin et saa puhua. Elää sinun pitää, eikä
kuolla, sillä katso tuo Publius tahtoo minua puolisokseen, ja
taivahiset tietävät, kuinka mielelläni minä häntä seuraan, ja Irene jää
meidän luoksemme minun ja hänen sisareksensa. Ilahuttaneehan edes se
sinua, isäni! Mutta sano, missä paikassa haava sinua polttaa, mihin
paikkaan murhaaja iski?"
"Lapset, lapset," erakko mumisi, ja kirkas hymyily välähti hänen
kasvoillaan. "Kun senkin vielä saan nähdä eläessäni! niin, armolliset
jumalat tekevät siinä hyvin, ja saadakseni sen toimeen, minä olisin
mielelleni kuollut vaikka sata kertaa."
Klea talui hänen näin puhuessaan, hänen kätensä huulilleen ja sanoi,
kyynelien tähden tuskin kuuluvalla äänellä:
"Mutta haava, isä, haava!"
"Vähät siitä, vähät siitä," erakko vastasi, "väkevä myrkky murtaa
voimani, eikä tikari, eikä nuoli. Nyt voin rauhallisena kuolla, sillä
nyt ette minua enään tarvitse. Sinä Publius, olet nyt tuleva minun
asemaani näitten suhteen, ja sinä olet sen paremmin voiva, kuin minä.
Klea Publius Scipion vaimona! Uneksinut kyllä olen, että niin olisi
käyvä, ja tietänyt olen aina ja tuhansin kerroin itsekseni sanonut
samoin kuin nytkin sanon sinulle poikaseni: 'Tämä, tämä Klea on hyvä
luonnoltaan ja ainoastaan jaloin hänet ansaitsee.' Sinulle,
Publiukseni, minä suon hänet; ja nyt antakaa tässä silmieni edessä
toisillenne kätenne, sillä olinhan minä Klealle isänä."
"Niin oletkin ollut," Klea nyyhkytti. "Varmaankin olet minun tähteni,
minua suojellaksesi, lähtenyt kopistasi, ja saavuttanut kuoleman."
"Onni, onni," vanhus sammalsi.
"Minun päälleni," Publius huusi, tarttuen Serapionin käteen, "oli
murhaajia ärsytetty, jotka tappoivat sinut minun asemestani. Mutta
vielä kerran, missä on haavasi?"
"Kohtaloni käy toteen," erakko vastasi, "sen päätöksiä ei mikään
suljettu koppi, ei mikään lääkäri, eikä mikään parantava yrtti voi
kumota. Käärmeen myrkkyyn minä kuolen, niin kuin syntyessäni
ennustettiin. Ja joll'en olisikaan lähtenyt Kleaa etsimään, niin olisi
käärme luikahtanut häkkiini ja päättänyt elämäni. Antakaa minulle
kätenne, lapseni, kylmyys nousee yhä ylemmäksi ja sen sormi liikuttaa
jo sydäntäni."
Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, sitten hän puhui hiljaan:
"Yhtä teiltä pyytäisin. Vähäisen omaisuuteni, joka oli määrätty sinulle
ja Irenelle, voitte käyttää hautajaisiini. Minä en tahdo, että minut
poltetaan, niin kuin isälleni tehtiin, ei, vaan palsameeratkaa minut
hyvästi ja asettakaa minun muumioni äitini muumion viereen. Jos
kuoleman jälkeen voimme nähdä toisiamme, ja minä luulen niin olevan,
niin tahtoisin vielä kerran häntä mielelläni tavata, sillä hän rakasti
minua niin suuresti, ja minusta tuntuu siltä, kuin jälleen olisin pieni
ja kietoisin käteni hänen kaulansa ympärille. Toisessa elämässä minä en
varmaankaan ole onnettomuuden lapsi, niin kuin tässä, -- toisessa
olossa... Lapset, jos tässäkin elämässä suloinen ilo on minulle
hymyillyt, lapset, niin kiitän minä siitä teitä. Klea... Tuossahan on
pikku Irenenikin!"
Nämä olivat Serapion erakon viimeiset sanat ja syvään huoaten hän
oikaisi jäseniään ja oli kuollut.
Mutta Klea ja Publius painoivat hellästi hänen uskolliset silmänsä
kiinni.