Mies jonka Klea oli nähnyt olikin Roomalainen Publius. Paljon hän oli
kuluneena päivänä toimiskellut, sillä tultuaan vakuutetuksi siitä, että
kuvanveistäjä puolisoineen oli vastaan ottanut Irenen, kuin oman
lapsensa, hän oli palannut telttaansa, jälleen kirjoittaakseen Roomaan.
Mutta se ei ollut niin helposti luonnistua, sillä hänen ystävänsä
Lysias käveli levottomana edestakaisin, ja joka kerran kuin hän pani
kynän papyrukselle, tämä häiritsi häntä kyselemällä erakosta,
kuvanveistäjästä ja tämän holhotista.
Kun Korintholainen viimein halusi tietää, olivatko hänen, Publiuksen,
mielestä Irenen silmät ruskeat vai siniset, silloin hän oli
närkästyneenä hypähtänyt pystyyn ja kiivaasti huudahtanut:
"Olkoot vaikka punaiset, vihreät: mitä se minuun kuuluu!"
Lysias näytti enemmän iloitsevan kuin suuttuvan tästä vastauksesta, ja
hän oli ja tunnustamaisillaan ystävälleen, että Irene oli hänen
sydämessään sytyttänyt tulipalon, kun Euergeteen tallimestari tuli
tuomaan Roomalaiselle neljää kyreneläistä hevoista, joita hänen
herransa pyysi jaloa Publius Cornelius Scipio Nasicaa vastaanottamaan
ystävyyden merkkinä.
Varmaankin kokonaisen tunnin ajan molemmat ystävykset, ollen hevosten
tuntijoita ja rakastajia, ilolla katselivat kallisarvoisten hevosten
ihanata vartaloa ja kopeata käyntiä.
Sitten tuli kuningattaren kamariherra kutsumaan Publiusta heti hänen
luonaan käymään.
Roomalainen seurasi lähettilästä, vähän aikaa viivyttyään teltassaan,
josta hän otti mukaansa kiveen veistetyt Heben häät, sillä, kulkiessaan
kuvanveistäjän asunnolta palatsiin, oli hänen mieleensä juontunut
tarjota ne kuningattarelle, ilmoitettuaan ruukunkantajattarien synnyn.
Publiuksella oli tarkat silmät, eivätkä Kleopatran heikkoudet olleet
jääneet häneltä huomaamatta, mutta hän ei koskaan ollut hänestä
luullut, että hän auttaisi hillitöntä veljeään, tämän väkivallalla
itselleen anastaessaan jalon isän viatonta tytärtä.
Hän tahtoi lahjoittaa ne hänelle palkkioksi tyhjiin rauvenneesta, hänen
ystävänsä ehdoittamasta näytelmästä, joitten ihanasta esityksestä
kuningatar niin suuresti oli iloinnut.
Kleopatra vastaan otti häntä katollaan, josta suosiosta ainoastaan
harvat saattoivat kehua, ja itse leväten vuoteellaan, salli hän hänen
istuutua hänen jalkojensa juureen ja ilmaisi selvän selvään jokaisella
silmänsä katseella, jokaisella lausumallaan sanalla, että nykyhetki
teki hänet onnelliseksi ja täytti hänet intohimoisella ilolla.
Publius osasi pian saattaa puheeksi ruukunkantajattarien viattomien
kultakaivoksiin syöstyjen vanhempien asian, mutta Kleopatra keskeytti
hänen puolustuspuhettaan ja kysyi selvään, peittelemättä ja vähän
kiihkeästi, oliko totta, että hän kalusi Hebeä omakseen.
Hänen jäykkiin kieltoihinsa kuningatar niin kovin vastasi epäilyn
osoitteilla, jotka viimein alkoivat tuntua moitteilta, kunnes hän
pahastui ja tuimistuneena jäykästi selitti, pitävänsä valhetta
akkamaisena ja halpana ja että hän kaikista solvauksista vähimmin
suvaitsi sanojensa totuuden epäilemistä.
Tämmöinen tulinen ankara kielto sen miehen suusta lähteneenä, jota hän
kunnioitti oli Kleopatralle aivan uutta, eikä hän siitä pahastunut,
sillä nyt hän saattoi uskoa ja uskoikin mielellään, että Publius ei
ollenkaan välittänyt siveästä Hebestä, että Euleus panetteli
vihollistaan, ja että Zoë, joka äsken oli palannut turhalta
temppelimatkaltaan, oli erehtynyt kertoessaan Roomalaisen olevan Irenen
rakastajan, ja että hän varmaankin jo aivan varhain aamulla oli
ilmaissut itse tytölle tahi Serapeumin papistolle, mitä hänen suhteensa
oli tekeillä. Tämän jalon nuorukaisen povessa ei viekkautta piillyt,
siinä ei saattanut piillä! Ja hän, joka tavallisesti ei tahtonut kuulla
sanaakaan ympäristönsä suusta, kysymättä, mitä sillä tarkoitettiin,
kuinka paljon petosta ja teeskentelyä siinä oli, hän uskoi Roomalaista,
ja iloitsi tästä uskostaan niin suuresti, että hän iloisesti
ja herttaisesti vaati Publiusta antamaan itselleen erakon
pyyntökirjoitusta luettavaksi.
Roomalainen ojensi hänelle heti kääryn ja sanoi, että, koska siinä oli
niin paljon surullista, josta hän halusi ottaa selkoa, hän katsoi
velvollisuudekseen valmistaa hänelle jos kohta pientäkin iloa.
Samalla hän ojensi hänelle kiveen leikatut kuvat ja Kleopatra iloitsi
tästä pienestä taideteoksesta niin rajattomasti, kuin hän ei olisikaan
ollut rikas kuningatar, jolla oli kauniimmin leikatut kivet koko
maailmassa, vaan tyttö, jolle lahjoitetaan ensimmäinen kauan ikävöity
kultakoriste.
"Oivallista, ihanaa!" hän huusi yhä uudelleen. "Ja päälle päätteeksi ne
ovat katoamattomia muistoja sinusta, armaani, ja Egyptissä käynnistäsi.
Vaikka koristettaisiin sitä kuinka kalleilla kivillä tahansa, niin itse
timantitkin näyttäisivät minusta arvottomilta tämän lahjasi rinnalla.
Ennen kuin luenkaan anomuskirjoituksesi, on tuomioni jo lausuttu
eunukista ja hänen onnettomasta uhristaan. Mutta kuitenkin aion lukea
käärön ja vieläpä tarkkaankin, sillä minun puolisoni pitää Euleusta
hyödyllisenä ja melkein välttämättömänä välikappaleena, ja onpa
tärkeätä että tuomiolla ja armahduksella on lujat perustansa. Minä
uskon Philotas paran viattomuutta, mutta vaikka hän olisi tehnyt
tuhansia murhia, niin minä tämän lahjan saatuani sittenkin toimittaisin
hänet vapaaksi."
Nämä sanat loukkasivat Roomalaista ja se, mitä Kleopatra oli häntä
miellyttääkseen lausunut, oli hänen mielestään paremmin sopinut
kavalalle virkamiehelle kuin kuningattarelle.
Aika kävi hänelle pitkäksi Kleopatran luona, joka hänen
kylmäkiskoisuudestaan huolimatta yhä kiihkeämmin toi ilmi lämpöisiä
tunteitaan, ja mitä enemmän hän puhui ja kertoi, sitä äänettömämmäksi
Publius kävi.
Helpommin hän hengitti kun tämän puoliso vihdoin tuli Kleopatraa ja
häntä itseään päivälliselle noutamaan.
Aterioidessa Philometor lupasi ottaa ajaakseen Philotaan ja tämän
puolison asiaa, jotka molemmat hän tunsi ja joiden kohtalo häntä
suretti; kuitenkin hän pyysi puolisoaan ja Roomalaista vetämään Euleus
eunukkia oikeuteen, vasta Euergeteen Memphiistä lähdettyä, sillä hän ei
vielä saattanut olla ilman tätä veljensä täällä olon aikana, jonka
kautta monia vaikeuksia lisääntyi, ja jos hän arvosteli Publiusta
itsensä mukaan, niin hän pani suurempaa arvoa siihen, että viattomat
autettiin oikeuksiinsa ja vapautettiin kurjuudesta, jonka todellisen
suuruuden hän aivan vasta oli oppinut tuntemaan opettajansa
Agatharchideen kautta, kuin että se, joka oli liian halpa hänen
vihansa esineeksi, ja joka ei missään tapauksessa voinut välttää
rangaistustaan, juuri tänään tahi huomenna joutuisi tuomarinsa eteen.
Publiuksen oli onnistunut poistua kuninkaallisen pariskunnan seurasta,
ennen kuin se Asklepiodorin kirjoitus oli saapunut palatsiin, jossa
Serapiin papit ilmaisivat väärää luuloaan, että Irene muka olisi
kuninkaan käskystä temppelistä ryöstetty.
Kun hän vakuutti, että hänen vielä tänään täytyi tärkeistä asioista
kirjoittaa Roomaan, ei itse Kleopatrakaan uskaltanut väitellä vastaan;
ja kun Philometor sitten oli kahden kesken puolisonsa kanssa, ei hän,
jonka suosio helposti oli voitettavissa, keksinyt sanoja kyllin
ylistelläkseen nuoren miehen oivallisia ominaisuuksia, sillä niistä hän
tulevaisuudessa luuli Roomassa lähtevän suurta hyötyä asioilleen, ja
tämän suopeista mielipiteistä, hänen jälleen tuli, ja sen hän ilolla
myönsi, kiittää puolisonsa vastustamatonta viisautta ja suloisuutta.
Palatsista lähdettyään ja telttaansa rientäessään, Publiuksesta tuntui
kuin hän olisi ollut raskaasta työstä palaava päiväläinen tahi
kiusallisesta syytöksestä vapautettu mies tahi tieltä eksynyt, joka
jälleen on löytänyt oikean tien.
Rasittava, matalamman puutarhan lehtikujanteissa vallitseva ilma oli
hänen mielestään kepeämpi hengittää kuin Kleopatran katolla
puhaltelevat jäähdyttävät tuulen hengähdykset.
Liikutettavalta ja samalla huolestuttavalta hänestä kuningattaren
läheisyys tuntui, ja kuinka imartelevaa mahtavan hallitsijattaren
suosio olikin, niin ei se hänestä kuitenkaan juuri paremmalta
maistunut, kuin kultaiselle vadille asetettu, kauniisti koristettu
ruoka, jota väkisin pakoitetaan syömään ja johon saattaa olla myrkkyä
sekoitettuna ja joka maistuu inhoittavan imelältä, jos sitä viimeinkin
maistelee.
Publius oli suora mies, ja sentähden hänestä niinkuin jokaisesta hänen
kaltaisestaan väkinäinen rakkaus tuntui semmoisesta kädestä
lähteneeltä kunnian osoitukselta, jota ei saata pitää arvossa ja jonka
siitä syystä enemmin hylkää kuin vastaan ottaa -- niin kuin liioiteltu
paljon ansioitamme suurempi kiitos, joka kyllä hullua ilahuttaa, mutta
pikemmin suututtaa ymmärtäväistä miestä, kuin näyttää hänen kiitostaan
ansaitsevan.
Hänestä tuntui siltä, kuin Kleopatra olisi aikonut käyttää häntä
ensiksi rattoisaksi leikkikalukseen ja sitten edulliseksi
välittäjäkseen, ja se suututti häntä ja huolestutti tätä vakavaa ja
rehellistä nuorukaista niin suuresti, että hän mieluimmin heti
jäähyväisittä olisi lähtenyt Egyptistä ja Memphiistä.
Kuitenkaan ei lähtö hänelle ollutkaan niin helppo, sillä aina
Kleopatraa ajatellessaan, hänen mieleensä juontui myöskin Klea, samoin
kuin synkkää yötä ajatellessa, myöskin kylmän kuun ihana loisto
kuvautuu sisällisen silmämme eteen.
Samoin kuin hän oli pelastanut Irenen, samoin hän myöskin halusi
toimittaa vapauden ruukunkantajattarien vanhemmille, ja hänestä tuntui
täydelleen mahdottomalta Egyptistä lähteminen vielä kerran Kleaa
näkemättä.
Hän halusi vielä kerran tavata tätä ylpeätä ja ylevää tyttöä ja sanoa
hänelle, että hän oli ihana, kuninkaallinen nainen ja sanoa olevansa
hänen ystävänsä, ja vihaavansa vääryyttä, ja oikeuden ja hänen itsensä
tähden olevansa mielellään valmis suuriin uhrauksiin hänen ja hänen
vanhempiensa hyväksi.
Vielä tänään ennen juhla-ateriaa hän aikoi uudelleen käydä Serapiin
temppelissä ja pyytää erakkoa auttamaan häntä päästäkseen
keskustelemaan hänen holhottinsa kanssa.
Kun Klea vaan tietäisi, mitä hän oli Irenen ja hänen vanhempiensa
hyväksi tehnyt, silloin hän varmaankin osoittaisi, että hänenkin
silmänsä saattoi ystävällisesti katsella, silloin hänen täytyi
jäähyväisiksi ojentaa hänelle oikea kätensä, johon hän ajatteli
molemmin käsin tarttuvansa ja painavansa sitä rintaansa vastaan.
Silloin hän mitä ylevimmin, lämpöisimmin sanoin, aikoi hänelle sanoa
kuinka onnellinen hän oli, hänet löydettyään, ja kuinka vaikeata olisi
hänestä erota.
Silloin tämä varmaankin tarttuisi hänen käteensä ja puhuttelisi häntä
ystävällisin sanoin.
Ainoa Klean ankarasta, mutta kumminkin kauniista suusta lähtenyt lause
hänestä näytti kallisarvoisemmalta, kuin Egyptin suuren ja rikkaan
kuningattaren suutelo ja syleily.
Corneeliolainen saattoi, kun häntä ärsytettiin, vihansa vimmassa käydä
liian pitkälle, mutta hänen kuvitusvoimansa ei ollut erinomaisen vilkas
eikä tulinen.
Sillä aikaa kuin hänen hevoisiaan valjastettiin ja hän ajoi Serapiin
temppeliin, ruukunkantajattaren ylevä kuva lakkaamatta liikkui hänen
sielussaan, usein hän luuli kädessään pitäväänsä hänen kättään eikä
ohjia, ja kun hän mielessään ajatteli, mitä hän jäähyväisiksi aikoi
hänelle sanoa, ja kun hän luuli kuulevansa hänen liikutetulla äänellä
kiittävän häntä hänen jalosta avustaan ja sanovan, ettei hän koskaan
häntä unhoittaisi, silloin hän tunsi kyynelten kostuttavan silmiään,
jotka moneen vuoteen eivät olleet niihin tottuneet, ja hänen mieleensä
juohtui se päivä, jolloin hän omaisilleen sanoi jäähyväisiä, ensi
kerran sotaan lähtiessään.
Silloin eivät hänen omansa, vaan hänen äitinsä silmät, olleet
kyyneleistä välkkyneet ja hän huomasi, että, jos hän saattoi verrata
Kleaa johonkin toiseen naiseen, niin hän enimmin oli sen ylhäisen
matronan kaltainen, joka oli hänelle lahjoittanut elämän, että Klea
suuren Scipio Africanuksen tyttären rinnalla näyttäisi samalta, kuin
nuori Minerva ylhäisen Junon äidin rinnalla.
Hän pettyi suuresti toiveissaan, tavatessaan Serapiin temppelin ovet
suljettuina ja huomatessaan täytyvänsä palata Memphiisen näkemättä sekä
Kleaa että erakkoa.
Mikä tänään oli ollut mahdotonta, sitä hän huomenna saattoi uudelleen
koettaa, mutta yhä kiihkeämmin hän ikävöi rakastettuaan ja tuskallinen
kaiho valtasi hänet, ja jälleen teltassa istuessaan toista Roomaan
menevää kirjettään päättäessään, aina vaan Klea hänen mieleensä
juohtui, joten hänen totinen työnsä keskeytyi.
Senkin seitsemän kertaa hän hypähti pystyyn ajatuksiaan selvittääkseen
ja yhtä usein hänen jälleen täytyi heittää kynä kädestään, sillä
ruukunkantajattaren kuva asettui hänen ja hänen kätensä väliin.
Vihdoinkin hän itseensä suuttuneena löi edessään olevaan pöytään,
painoi sitten niitä niin voimakkaasti vasten lanteitaan, että häneen
oikeen koski ja tyytymättömänä päätti lujasti täyttää velvollisuutensa,
ennenkuin muuta ajatteli.
Hänen rautainen tahtonsa pääsi voitolle ja hämärän tullessa hänen
kirjeensä oli valmis.
Hän oli jo painamaisillaan sinetin vahaan sinettisormuksensa
sardonyksiin piirretyn, sukunsa merkin, kun hänen palvelijansa ilmoitti
mustan orjan tahtovan häntä puhutella.
Corneliolainen käski päästämään tätä sisälle ja neekeri ojensi hänelle
taulun, jossa Euleus petollisessa tarkoituksessa Klean nimessä kutsui
häntä keskiyön aikana saapumaan Aapishautojen luo.
Jumalien sanansaattajalta nuorukaisesta näytti tämä hänen vihollisensa
kavala välikappale, ja intohimoisen joutuisasti sekä vähintäkään
epäilemättä hän kirjoitti kurjalle savitaululle: "Minä tulen".
Publius tahtoi itse huomaamatta antaa äsken kirjoittamansa senaatille
menevän kirjeen lähettiläälle, joka eilen oli tuonut hänelle kirjeen
Roomasta, ja vaikka häntä tänä yönä olisi kutsuttu kuninkaallista
aarretta noutamaan, niin hän olisi mieluummin siitä kutsumuksesta
luopunut, kuin jättänyt Klean tapaamisen sikseen, siten hän ei missään
tapauksessa saattanut ottaa osaa kuninkaan juhla-ateriaan, johon
Kleopatra häntä kuitenkin hänen lupauksensa johdosta luultavasti
odotti.
Hän kaipasi suuresti Lysias ystävätään; sillä hän ei millään muotoa
tahtonut kuningatarta loukata, ja Korintholainen, joka tällä hetkellä
varmaankin toimitteli turhanpäiväsiä asioita, oli yhtä taitava
uskottavien keksinnässä kuin hän itse oli siinä taitamaton.
Hätäisesti Publius kirjoitti telttakumppanilleen muutaman sanan pyytäen
häntä kuninkaalle ilmoittamaan, että tärkeät toimet häntä tänä iltana
estivät häntä kuninkaan vieraana olemasta, heitti viittansa
hartioilleen, pani päähänsä kasvoja varjostavan matkahattunsa ja läksi
jalkaisin, seuralaisetta satamaan päin astumaan kirje toisessa ja
matkasauva toisessa kädessä.
Sotamiehet ja vartijat, jotka täyttivät palatsin pihan, luulivat häntä
lähettilääksi eivätkä huutaneet häntä luokseen, kun hän nopeasti ja
rohkeasti riensi eteenpäin, ja siten hän viivytyksittä ja tuntematonna
pääsi satamaan majapaikkaansa, jossa hänen vähä aikaa piti odottaa
laivurien ja kauppiasten joukossa, ennenkuin hänen sanansaattajansa
palasi hauskasta muukalaiskortteerista, jossa hän kostutteli kurkkuaan.
Publiuksen oli monesta asiasta tämän miehen kanssa sovittava, jonka
huomisaamuna piti lähtemän Aleksandriaan ja Roomaan, mutta Publius
tuskin malttoi kyllin kauvan viipyä, sillä hän luuli, että hänen jo
kokonaista tuntia ennen keski-yötä piti lähtemän Klean määräämään,
hänelle vanhastaan tuttuun paikkaan kuolleitten kaupunkiin, vaikka hän
tiesi paljon lyhemmässä ajassa voivansa päästä perille.
Ikävöivästä aurinko liikkuu liian hitaasti ja ennen vaeltava tähti
unhoittaa aikansa, kuin rakastaja, jota rakkaus on kutsunut.
Huomiota välttääkseen hän ei käyttänyt vaunuja vaan muulia, jonka
majapaikan isäntä mielellään hänelle lainasi, sillä Roomalainen oli
niin iloissaan toivoessaan Kleaa tapaavansa, että hän pisti kultarahan
ravintolan isännän suloisen lapsen sormien väliin, joka oli nukkunut
penkille ravintolan tiskin viereen ja kysymättä juomansa maaviinin
hintaa, maksoi kaksi kertaa niin paljon kuin jos se olisi ollut
oivallista falernolaista.
Ihmetellen isäntä häntä katseli, kun hän aimo hypyllä keikahti korkean
eläimen selkään sitä liikuttamatta, ja Publiuksesta itsestään tuntui,
kuin hän ei poikaikänsä jälkeen koskaan olisi ollut niin riepas ja
aivan vallattoman iloinen kuin tällä hetkellä.
Satamasta Aapishaudoille vievä tie oli toinen, kuin se, joka kulki
sinne kuninkaan palatsista ja jota pitkin Klea oli mennyt, eikä se
myöskään sen ravintolan sivu, jossa Klea oli murhamiehet nähnyt.
Päivällä toivioretkeläiset sitä tietä suuresti käyttivät, eikä
Roomalainen saattanut siltä yölläkään eksyä, sillä muuli, jolla hän
ratsasti, tunsi sen vallan hyvin. Sen hän tiesi, sillä kysyessään,
miksi ravintolan isäntä tätä eläintä, elätti, oli hänelle vastattu,
että se joka päivä vei Ylä-Egyptistä tulevia toivioretkeläisiä Serapiin
temppeliin ja pyhien härkien haudoille. Hän siis saattoi aivan huoleti
hyljätä isännän tarjoomuksen kun tämä hänelle muulin ohjajaa tarjosi.
Kaikki jotka näkivät hänen lähtevän liikkeelle, luulivat hänen palaavan
kaupunkiin kuninkaan palatsiin.
Hiljaista ravia Publius ratsasti kaupungin katuja pitkin, ja kun
jostakin ravintolasta ryyppivien sotamiesten naurua hänen korviinsa
kajahti, niin hän olisi aivan mielellään siihen yhtynyt.
Kun sitten äänetön erämaa häntä ympäröi ja tähdet hänelle osoittivat,
että hän liian aikaisin oli saapunut kohtauspaikalle, niin hän antoi
muulin kulkea hitaammin ja mitä lähemmäksi määräpaikkaansa hän pääsi,
sitä totisemmaksi hän kävi, sitä kiivaammin hänen sydämensä sykki.
Taisipa olla jotakin tärkeätä, tähdellistä, mitä Klea halusi hänelle
kertoa tähän aikaan ja tämmöisessä paikassa.
Oliko Klea tuhanten muitten naisten kaltainen, ja kulkiko hän nyt
lemmen hetken viettoon sen kanssa, joka muutamia päiviä sitten oli
vastannut hänen silmäyksiinsä ja ottanut hänen orvokkinsa?
Kerran tämä ajatus väkisinkin valtasi hänen mielensä, mutta hän
karkoitti sen pois, pitäen sitä mielettömänä ja hänelle itselleen
sopimattomana.
Ennen kuningas saattaisi pyytää kerjäläistä kanssansa jakamaan
valtakuntaansa, kuin tämä tyttö kutsuisi häntä salaisessa paikassa
yhdessä nauttimaan Amorin suloisia antimia.
Luultavasti hän ennen kaikkia halusi varmoja tietoja sisarensa
kohtalosta, varmaankin hän myöskin halusi puhella vanhemmistaan, mutta
tuskinpa Klea kuitenkaan olisi päättäytynyt häntä avukseen kutsumaan,
jollei hän olisi oppinut Publiukseen luottamaan, ja tämä Klean
luottamus hänet ylpeydellä täytti ja samalla hän kiihkeästi ikävöi
Kleaa, joka yhä voimakkaammin valtasi hänen sydämensä.
Sillä aikaa kuin muuli hitain, vakavin askelin synkimmässäkin pimeässä
etsi tietä ja myöskin löysi sen, hän katseli taivasta ja kiilteleviä
pilviä, jotka milloin mustina ja paksuina peittivät Silenen valon,
milloin vaaleamman reunan ympäröimänä toisistaan eroisivat, jolloin
kultainen kuun kaistale ne jakoi, kuten joutsen järven synkän pinnan.
Samalla hän lakkaamatta ajatteli Kleaa, ja haaveksien luuli näkevänsä
hänet edessään, mutta toisenlaisena ja korkeampana kuin koskaan ennen,
sillä hänen vartalonsa kasvoi hänen silmissään kasvamistaan ja oli
vihdoin niin suuri, että hänen päälakensa ylettyi taivaasen saakka,
että pilvet näyttivät hänen hunnultaan ja kuu hänen tummaan tukkaansa
kimitetyltä loistavalta diademilta.
Mahtavasti tämä näky häneen vaikutti, hän laski ohjakset muulin
kaulalle ja levitti kätensä sulkeakseen syliinsä ihanan utukuvan, mutta
hänen eteenpäin ratsastaessaan se aina samalla väistyi, ja kun
länsituuli puhalsi hiekkaa hänen kasvoihinsa, ja kun hänen silloin
täytyi kädellään peittää silmänsä, niin se kokonaan katosi eikä enää
näyttäinyt, ennenkuin hän oli saapunut Apishautojen luo.
Hän oli täällä toivonut tapaavansa sotamiehiä tahi vartioita,
joiden huostaan hän olisi voinut jättää muulinsa, mutta sittenkun
Osiris-Apiin temppelissä pappien öinen laulu oli tauonnut, ei koko
aavassa erämaassa kuulunut hiiskaustakaan, ja kaikki, mikä häntä
ympäröi, oli äänetöntä, mykkää ja liikkumatonta, ikäänkuin kaikki olisi
ollut kuollutta. Vai oliko daimoni häneltä kuulon ryöstänyt? Hän luuli
korvallaan käsittävänsä ainoastaan oman nopeasti liikkuvan verensä
suhinan, mutta muuten ei hienointakaan ääntä kuulunut.
Niin äänetöntä ainoastaan kuolleitten kaupungissa yöllä, ainoastaan
erämaassa.
Hän kiinnitti muulin ohjat kirjoituksilla peitettyyn kraniittipatsaasen
ja kulki sitten määrättyyn yhtymäpaikkaan päin.
Oli keskiyö kulunut, sen hän päätti kuun asennosta ja hän alkoi jo
itsekseen miettiä, odottaisiko hän siinä missä oli, vai menisikö hän
ruukunkantajatarta vastaan, kun hän ensiksi kuuli keveitä askelia, ja
kohta sen jälkeen näki pitkään viittaan käärityn korkeavartaloisen
olennon astuvan sfinksikujanteelta suoraan häntä kohden.
Oliko se mies, vaiko nainen, oliko se se, jota hän odotti?
Ja jos se oli hän, oliko nainen koskaan niin mittelevin, melkeinpä
juhlallisin askelin lähestynyt sitä ystävätään, jota hän on luvannut
tavata.
Hän tunsi jo hänen kasvonsa.
Oliko se vaalea kuuvalo, joka ne niin verettömiksi, niin marmorin
valkeiksi teki.
Hänen kasvojensa piirteet olivat hiukan jäykät, eivätkä ne kuitenkaan
vielä koskaan, ei silloinkaan kuin hän punastuen vastaan otti
Publiuksen orvokit, olleet näyttäneet niin moitteettoman ihanoilta,
niin juonteiltaan säännöllisiltä ja jaloilta, niin ylhäisiltä ja niin
herättäviltä.
Ainakin täyden minuutin molemmat seisoivat ääneti, vaikka olivat aivan
vastatusten.
Sitten Publius keskeytti äänettömyyden, huudahtaen lämpöisesti,
sydämmellisesti mutta kuitenkin kainosti matalalla, sointuvalla
äänellään ainoastaan yhden sanan ja tämä sana oli hänen nimensä:
"Klea."
Kuin jumalan tervehdys ja siunaus, kuin Sirenien laulun sointuisin
ääni, kuin elämän ja kuoleman tuomarin suusta lähtenyt vapauttava
julistus, tämä sana kajahti ja vavahdellen tunki neidon sydämeen, ja jo
Klean huulet avautuivat yhtä syvällä ja sydämmellisellä äänellä
vastaukseksi Roomalaiselle huutaakseen "Publius", mutta hän hillitsi
itseään kaikilla sielunsa voimilla ja sanoi hiljaan ja nopeasti: "Sinä
olet myöhään tänne tullut ja hyvä on, että sen teit."
"Sinä olet minua kutsunut", Roomalainen vastasi.
"Toinen on sen tehnyt, enkä minä", Klea koleasti ja hitaasti vastasi,
ikään kuin hän nostaisi raskasta painoa, tahi ikään kuin hengittäminen
kävisi hänelle vaikeaksi. "Seuraa minua nyt vaan, sillä tässä ei ole
oikea paikka sinulle sitä selittää".
Näin sanoen Klea kulki Apishautojen suljettuja ovia kohti ja koetti
sovittaa lukkoon samaa avainta, jonka Krates oli hänen huostaansa
uskonut, mutta tämä oli vielä niin uusi ja hänen sormensa vapisivat
niin suuresti, ettei tämä heti ollut hänelle onnistua.
Sillä välin Publius seisoi aivan hänen vieressään ja koettaessaan häntä
auttaa hänen sormensa koskivat Klean sormiin.
Kun sitten, eikä suinkaan erehdyksestä hänen voimakas ja kumminkin
vapiseva kätensä asettui Klean kädelle, niin tämä salli sen vähän aikaa
olla siinä, sillä hänestä tuntui kuin lämpöinen pilven pyörre olisi
hänen sydämestään liidellyt ja verhonnut hänen sielunsa ja lannistanut
hänen tahdonvoimansa ja himmentänyt hänen silmäinsä nä'ön.
"Klea", Publius vielä kerran sanoi myöskin aikoen tarttua hänen
vasempaan käteen.
Ikään kuin lyhyestä unesta todellisuuteen palautettuna, Klea veti heti
kätensä Publiuksen kädestä, työnsi avaimen lukkoon, aukaisi oven ja
sanoi melkein käskevän totisesti: "Mene sinä edelle!"
Publius totteli tätä käskyä ja astui juhlallisen, kallioon hakatun ja
niukasti valaistun luolan laveaan eteiseen.
Hänen edessään oli kaareva käytävä, jonka loppua hän ei voinut nähdä ja
molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olivat ne huoneet, joissa
kuolleitten pyhien eläinten sarkkofaagit olivat.
Jokaisen tämmöisen mahdottoman suuren kivikirstun yläpuolella paloi yöt
päivät lamppu, jonka valo, kuin valosta kudottu peite, tunkeutuen
kaikkialle, missä vaan avonaisia hautakammioita oli, luolan synkän
pimeän läpi, kirkkaana levisi kallion sisustaan vievälle pimeälle
tielle.
Minkälaisen paikan Klea oli valinnut hänen kanssaan puhellakseen!
Mutta vaikka hänen äänensä kylmältä kajahti, niin ei hän itse
kuitenkaan ollut kylmä ja tunnoton, kuin Orkuksen haamut, jota tämä
hänen rintaansa ahdistava paikka pyhän savuntuoksuineen muistutti,
sillä hän oli tuntenut, että Klean sormet hänen niitä koskettaessaan
vapisivat, ja kuin hän Kleaa auttaakseen, lähestyi aivan lähelle häntä,
silloin Klean sydän oli tykyttänyt yhtä nopeasti ja kiivaasti kuin
hänenkin.
Kenen onnistuisi sulattaa tämä kova mutta puhdas- ja jalo-kristallinen
sydän, sen yli varmaankin tulvailisi puhtaamman autuuden ihana virta!
"Nyt olemme perillä," Klea sanoi ja jatkoi sitten lyhyvin katkonaisin
lausein: "Pysy missä olet. Anna minun olla tässä portin vieressä.
Vastaa minulle ensiksi yhteen kysymykseen: Irene sisareni on
temppelistä kadonnut. Oletko sinä syypää hänen poisvientiinsä?"
"Olen", Publius innokkaasti vastasi. "Hän lähettää sinulle terveisiä
ja käskee sanomaan, että hänen uudet ystävänsä häntä suuresti
miellyttävät."
"Nyt ala," Klea häntä liikutettuna keskeytti. "Käänny tuonnepäin!
Tuonne, missä näet lampun valon kuumottavan."
Publius teki, niinkuin häntä käskettiin, ja samalla hiljainen värähdys
kulki hänen lujan sydämensä läpi, sillä tytön toiminto ja olento ei
hänestä yksin tuntunut juhlalliselta, ei, vieläpä salaperäiseltä, kuin
naisprofetan. Silloin kova jyrinä tärisytti hiljaista, pyhää paikkaa ja
voimakkaat ääniaallot levisivät jyristen ja kaikuen luolan
kallioseinissä.
Huolestuneena, Publius kääntyi, eikä hänen etsivä silmänsä enää Kleaa
löytänyt.
Kun hän sitten riensi kalliohuoneen ovelle, niin hän kuuli, miten se
ulkoa suljettiin.
Ruukunkantajatar oli paennut hänen käsistään, oli paiskannut raskaan
oven kiinni ja piti häntä vankina: ja tämä seikka näytti Roomalaisesta
loukkaavalta, niin kärsimättömältä, ettei hänessä muuta tunnetta
päässyt valtaan, kuin kiivauden, loukatun ylpeyden, ja intohimoinen
vapautuksen halu, ja jaloillan ovea potkiessaan hän huusi vihaisesti
Klealle.
"Avaa ovi, minä käsken! Päästä minut heti vapaaksi tahi kaikkein
jumalien nimessä --"
Hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä keskellä suljetun oven
oikeata puoliskoa avautui pieni luukku, josta papeilla muuten oli
tapana laskea pyhää savua pyhien härkien hautaholveihin, ja Klea huusi
hänelle kahdesti, kolmesti, ja kun hän ei sittenkään ottanut
tyyntyäkseen, vielä neljännenkin kerran:
"Kuule, kuule, mitä sanon, Publius!"
Silloin hänen raivonsa asettui, ja Klea sanoi.
"Älä minua uhkaa, Publius, sillä sinä varmaankin sitä olet katuva, kun
saat tietää, mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Älä minua keskeytä,
ja tiedä nyt jo, että tämä ovi avataan joka päivä ennen auringon
nousua. Vankeuttasi ei kestä kauemmin ja sinun pitää siihen tyytyä,
sillä minä suljin sinut sinne pelastaakseni henkesi, joka todellakin on
vaaran alaisena. Hulluudeksiko kutsut minun huolenpitoani? Ei, Publius,
se on liiankin oikeutettu, ja jos sinä mieheksi olet voimakas, niin
olen minä vaimoksi enkä minä koskaan peljästyisi tyhjästä
mielikuvittelusta.
"Tuomitse itse, pelkäänkö syystä puolestasi:
"Euergetes kuningas ja Euleus eunukki ovat palkanneet kaksi kauheata
hirviötä sinua murhaamaan. Lähdettyäni Ireneä etsimään, kuulin kaikki
ja ne kauheat sudet, joita he ovat sinun päällesi ärsyttäneet, minä
olen näillä omilla silmilläni nähnyt ja näillä omilla korvillani olen
kuullut heidän keskustelevan väjytyksistään sinua vastaan.
"Minä en ole eläissäni kirjoittanut sitä savitaululle piirrettyä
kirjettä, joka oli minun nimessäni lähetetty. Euleus on sen tehnyt ja
sinä olet tarttunut hänen syöttiinsä ja lähtenyt yöllä erämaahan.
Muutaman minutin perästä murhaajat hiipivät täällä ja etsivät uhriaan,
mutta sinua, Publius, eivät he löydäkään, sillä Klea on sinut
pelastanut, sama Klea, jota sinä ensiksi ystävällisesti kohtelit ja
jolta sinä sitten ryöstit sisaren, sama Klea, jota sinä äsken tahdoit
uhata ja joka nyt matkustavaisen tapaan hattuun ja viittaan puettuna,
niin että häntä helposti kuun epävarmassa valossa voidaan pitää sinuna,
heti on menevä erämaahan ja tarjoova sydän parkansa murhaajan puukolle
lävistettäväksi."
"Mieletön!" Publius huusi ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan ja
potki sitä jaloillaan. "Hulluuttahan sinun puuhasi on! Avaa ovi, minä
käsken! Olkootpa nuo Euergeteen palkkaamat miehet, vaikka kuinka
väkeviä, niin on minussa kylliksi miestä itseäni puolustamaan."
"Sinulla ei ole aseita, ja heillä on ansoja ja puukkoja."
"Avaa sitten ovi ja jää tänne luokseni aamun koittoon. Henkensä
tuhlaaminen ei ole suurenmoista, vaan jumalatonta. Avaa heti ovi, minä
pyydän sitä sinulta, minä käsken sinua!"
Jonakin muuna hetkenä eivät nämä sanat olisi olleet vaikuttamatta Klean
järkevään mieleen, mutta ne kauheat myrskyt, jotka viime hetkinä olivat
hänessä riehuneet, olivat pyörteesensä temmanneet hänen sielunsa
rauhan.
Tuo ajatus, ainoa päätös, ainoa tahto valtasi hänet kokonaan, nimittäin
että hän päättäisi uhrauksista rikkaan elinaikansa suurimmalla
uhrauksella, uhraamalla henkensä, eikä hän sitä aikonut tehdä
ainoastaan saattaakseen Irenen onnelliseksi ja pelastaakseen
Roomalaisen, vaan sentähden että häntä, isänsä tytärtä, niin
suuremmoinen loppu miellytti, sentähden että hän, joka oli vaan nuori
tyttö, tahtoi näyttää Publiukselle, mitä nainen, jota hän oli pitänyt
toista huonompana, saattoi saada aikaan, sentähden että kuolema hänestä
ei tällä hetkellä näyttänyt onnettomuudelta ja että hänen kauheista ja
pitkällisistä liikutuksista kiihtynyt sielunsa ei voinut irtautua siitä
päätöksestä, että hän tahtoi, että hänen piti uhrautua.
Tämä ajatus ei enään ollut hänen, vaan hän oli tämän ajatuksen
vallassa, ja niinkuin mielipuoli tuntee olevansa pakoitettu yhä
uudelleen itsekseen samaa Mariaa kertomaan, samoin eivät mitkään
rukoukset eivätkä mitkään vaikuttimet tällä hetkellä olisi voineet
saattaa häntä päätöksestään luopumaan, uhraamatta kukoistavaa elämäänsä
Publiuksen ja Irenen hyväksi.
Hellästi ja ylpeästi hän katseli päätöstään, joka hänet oikeutti
itseään suurena ihmeenä ihailemaan. Sentähden hän sulki korvansa
Roomalaisen rukouksilta ja sanoi niin hellällä äänellä, että se
Publiusta hämmästytti: "Ole hiljaan, Publius, ja kuuntele minua. Olethan
jalo, ja varmaankin sinä olet minulle kiitollinen siitä, että pelastan
henkesi.'"
"Minä kiitän sinua ja aion sen sinulle palkita", Corneliolainen huusi,
"niinkauan kuin tämä sydän vielä saattaa sykkiä, mutta avaa ovi, minä
rukoilen sinua, minä pyydän..."
"Kuuntele minua loppuun asti, aika rientää; kuuntele minua loppuun,
Publius. Irene sisareni on seurannut sinua. Hänen kauneudestaan
ei minun tarvitse sinulle puhua, mutta kuinka hyvä, kuinka
päivänpaisteinen hänen sydämensä on, sitä sinä et tiedä, sitä sinä et
saata tietää, vaan saat oppia sitä tuntemaan. Hän, se sinun vielä
täytyy kuulla, on köyhä niinkuin minäkin, mutta vapaitten ja jalojen
vanhempain lapsi. Vanno minulle nyt, vanno -- ei sinä et saa minua
keskeyttää, -- vanno minulle isäsi pään nimessä, ett'et sinä häntä
milloinkaan hylkää, että sinä siten käyttäydyt hänen suhteensa, niin
kuin hän olisi paraimman ystäväsi, oman veljesi oikea tytär."
"Minä vannon ja minä olen täyttävä valani, sen vannon sen miehen hengen
nimessä, jonka pää on minulle pyhempi kuin jumalien nimi. Mutta nyt
minä rukoilen sinua, minä käsken sinua, avaa nyt minulle ovi, Klea,
ett'en sinua kadottaisi, ja että voisin sinulle sanoa, että sydämeni on
sinun, sinun ja aivan kokonaan sinun, että minä sinua rakastan,
määrättömästi rakastan."
"Sinä olet minulle vannonut," tyttö huusi, joka kiihkeimmän liikutuksen
vallassa ollen huomasi kaukana erämaassa edestakaisin liikkuvan varjon,
"ja sinä olet vannonut kautta isäsi pään. Älä anna Irenen koskaan
katua, että hän on sinua seurannut ja rakasta häntä, kuin sinä tällä
hetkellä luulet rakastavasi minua, pelastajatartasi. Ajatelkaa molemmat
Klea parkaa, joka mielellään olisi teillä elänyt, ja nyt kuolee teidän
edestänne. Älä minua unhoita, Publius, sillä minä olen ainoastaan
kerran avannut sydämeni rakkaudelle, mutta sinua, Publius, minä olen
rakastanut, tuntien tuskaa ja vaivoja ja suloisinta onnea, niin kuin
kuolevainen nainen koskaan on rakkauden riemussa hekumoinut ja
rakkaudellaan itseään kuluttanut."
Vimmaantuneena, unohtaen itsensä ja ikäänkuin hurmauntuneena hän oli
huutanut nämä viimeiset sanat Roomalaiselle, ikäänkuin riemuvirttä
laulaen.
Miksi oli Publius vaiti, miksi ei hänellä ollut mitään vastattavaa,
vaikka Klea paljasti hänelle sydämensä syvimmät salaisuudet ja oli
sallinut hänen katsoa sydämensä kaikkein pyhimpään?
Publiuksen suusta lähtevä hehkuva sanatulva olisi heti karkottanut
Klean erämaahan ja kuolemaan: hänen vaiti olonsa kahlehti Klean jalat,
hämmästytti häntä ja tulvasi kuin kylmä sade hänen ylpeytensä ylen
kiihtyneelle polttavalle tulisoitolle, niinkuin öljy, joka tyynnyttää
hänen sielunsa pauhailevan virran aallot. Siten hän ei saattanut
hänestä erota ja hän avasi huulensa vielä kerran huutaaksensa Publiusta
nimeltä.
Kun hän alkoi tunnustaa Roomalaiselle rakkauttansa, ikäänkuin
viimmeistä perintöään, Publiuksesta tuntui, kuin janoovasta, jota
viedään uhkuvan lähteen luo sitä vasten, että häntä kiellettäisin
kostuttamasta huuliaan sen raittiissa vedessä.
Intohimoinen mielenkarvaus täytti hänen sielunsa, ja kun hän epätoivoon
joutumaisillaan silmiään väännellen katseli ympärilleen vankeudessaan,
hänen silmänsä sattuivat seinän nojassa olevaan rautatankoon, jolla
työmiehet olivat työntäneet viimmeiseksi haudatun apishärän sarkofaagin
paikoilleen.
Niinkuin hukkuva tarttuu luokseen lelluvaan lautaan, samoin hänkin
kaappasi tämän aseen, mutta kuuli kuitenkin samassa Klean viimmeiset
sanat aivan jok'ainoan, tunkeissaan otsa hiessä metallitankoa kynnyksen
päälle, kaksipuolisen oven keskustan kohdalle.
Nyt oli ulkopuolella kaikki vaiti.
Varmaankin tuo mielipuoli jo meni murhamiehiään vastaan ja ovi oli
kauhean raskas eikä ollut liikahtaa eikä väistyä.
Mutta hänen täytyi murtaa se auki ja hän heittäytyi maahan, työnsi
olkapäänsä tangon alle ja painoi koko ruumillaan niin voimakkaasti
rautatankoa että hänen luunsa olivat murtua ja hänen jäntereensä
taittua, hän luuli jo tuntevansa oven horjuvan, ponnisti vielä kerran
koko miesvoimallaan ja vihdoin puu rätisi saumoissaan ja oven puoliskot
lensivät auki ja Klea pakeni kauhun valtaamana erämaahan murhaajia
vastaan.
Publius hypähti heti jaloilleen, hyökkäsi ulos vankeudestaan ja kun hän
näki Klean pakenevan, niin hän ajoi häntä joutuisasti juosten takaa ja
sai hänet pian kiinni sillä viitta esti Klean juoksemasta, ja kun Klea
ei totellut kun Publius käski häntä paikallaan pysymään, niin tämä
asettautui hänen eteensä, eikä sanonut lempeästi, vaan ankarasti ja
totisesti:
"Sinä et kulje askeltakaan edemmäksi, sen sanon."
"Minä menen minne tahdon," tyttö vastasi suuresti liikutettuna. "Päästä
minut heti irti!"
"Pysy sinä tässä luonani," Publius tiuskasi, tarttui hänen molempiin
ranteisinsa rautaisilla sormillaan, niinkuin lujilla pihdillä. "Minä
olen mies ja sinä olet nainen, ja minä aion opettaa, kenen täällä tulee
käskeä ja kenen totella."
Viha ja mielenliikutus olivat asettaneet nämä aivan aavistamattomat
sanat Roomalaisen vapiseville huulille, ja kun Klea, hänen näin
puhuessaan, ponnistellen kaikin voimin, jotka suinkaan eivät olleet
vähäpätöiset, koetti vääntää kätensä irti hänen käsistään, silloin tämä
yhä vielä kovin liikutettuna, mutta kuitenkin säälien Kleaa koska hän
oli nainen, taivutti hänen käsivarttaan vastustamattomasti ja samalla
lempeästi kunnes tämä taipui ja hitaasti lankesi polvilleen hänen
eteensä.
Kun Klea siten oli hänen edessään, päästi Publius hänet irti, mutta hän
peitti silmänsä kivistävillä käsillään, nyyhki ääneensä kiukusta ja
tuntiessaan että häntä niin häpeällisesti oli nöyryytetty.
"Nouse nyt ylös," Publius sanoi täydelleen muuttuneella mielin
kuullessaan Klean itkevän. "Onko sinusta siis aivan vaikeata taipua
miehen tahdon mukaan, joka sinua ei tahdo eikä saatakaan jättää, ja
jota sinä kuitenkin rakastat?"
Kuinka lempeiltä, kuinka hyviltä nämä sanat soivat.
Klea käänsi kuullessaan nämä sanat, silmänsä Publiukseen, ja kun hän
näki, että tämä rukoilevan tavoin häntä rakasti, silloin hänen vihansa
lauhtui ja muuttui kiitollisuudeksi, ja polvillaan häntä lähestyen Klea
nojasi päällään häneen ja sanoi:
"Minun on aina pakosta täytynyt nojautua itseeni ja rakkaudella ohjata
toista ihmistä, mutta taitaa kuitenkin olla paljoa suloisempaa itse
olla rakkauden ohjattavana, ja sinun omasi minä aina iäti tahdon olla."
"Ja minä tahdon joka hetki kiittää sinua kaikesta sydämestäni ja
kaikesta mielestäni!" Publius huudahti ja kohotti hänet ylös. "Sinä
tahdoit uhrata henkesi edestäni ja omasi on nyt minun. Minä sinun
edestäsi ja sinä minun edestäni, minä puolisonasi ja sinä vaimonani,
aina loppuun saakka!"
Molemmin käsin tarttui hän Klean hartioihin ja käänsi hänen kasvonsa
omiinsa päin.
Klea ei enään vastustanut, sillä hänestä tuntui suloiselta noudattaa
tämän voimakkaan miehen tahtoa.
Kuinka suloiselta hänestä, joka jo lapsuudesta oli ottanut
velvollisuudekseen voimakkaana ja valppaana pysymisen, tuntui heikkona
olo, ja se että hän sai luottautua voimakkaampaan käteen!
Samalta taitaa ruusupensastakin tuntua, joka ensi kerran tuntee sauvaan
nojautuvansa, johonka huolekas puutarhuri hänet sitoo.
Klea katseli autuaasti ja kuitenkin tuskallisesti hänen silmiinsä ja
hän painoi juuri ensi suudelman Klean huulille, kun molemmat kauhistuen
toisistaan väistyivät sillä Klean nimeä huudettiin ääneensä yön
hiljaisuudessa, ja heti sen jälkeen kuului aivan heidän lähellään kova
huuto ja kumea kiljuna.
"Murhaajat!" Klea huusi ja hiipi vavisten sekä omasta että ystävänsä
puolesta, hänen rinnalleen.
Kuolemaan rohkeasta, kunnostaan ylpeilevästä sankarittaresta oli
vähässä ajassa tullut heikko, apua tarvitseva, nöyrä nainen.