Viipymättä kiitivät Memphiin katuja pitkin kuninkaan vaunut, joissa
Klea seisoi vartiaväestön päällikön viittaan ja hattuun puettuna.
Niinkauvan kuin hän näki huoneita ja valaistuja ikkunoita molemmilla
puolillaan ja kohtasi meluavia sotamiehiä ja käsityöläisiä, jotka
hiljaan, lyhty omassa tahi orjansa kädessä, palasivat kotiinsa
ravintoloista ja työhuoneistaan myöhäisestä iltatyöstä, vallitsi
hänessä ainoastaan katkera viha Publiukseen, ja tämän ohessa hänelle
aivan outo tunne, joka kiihdytti hänen vertaan ja milloin melkein
tukahutti hänen sydämensä tykytyksen, milloin taas saattoi sen huimaan
liikkeesen, nimittäin se aatos, että Corneliolainen oli kurja raukka.
Ilkeällä viekoittelemistaidolla hän oli koettanut pyytää pauloihinsa ja
luokseen vetää jonkun heistä, sama sitten oliko se hän vai hänen
sisarensa?
"Minun suhteeni," hän ajatteli, "ei hän uskaltanut toivoa pääsevänsä
määränsä päähän, ja nähdessään, että minä ymmärsin puolustaa itseäni,
hän viekoitteli vastustukseen kykenemättömän lapsi paran mukaansa
turmellakseen hänet ja syöstäkseen hänet häpeään ja onnettomuuteen. Ja
samonkuin hänen Roomansa tietää temmata itselleen toisen maan toisensa
jälkeen, samoin tämä ilkeä mieskin tekee. Niinpian kuin Euleus roiston
kirje oli joutunut hänen käsiinsä, hän luuli olevansa oikeutettu
uskomaan, että hän silmäyksillään oli lumonnut minutkin ja että minä
levittelin siipiäni hänen syliinsä lentääkseni; silloin hän tavoitteli
himoissaan kädellään minua ja luopui kuninkaallisen aterian loistosta
ja nautinnoista, yöllä erämaahan lähteäkseen ja siellä, onpa vielä
rankaisevia jumalia, siellä joutuakseen kauheaan kuolemaan!"
Täydellinen pimeys ympäröi häntä, sillä mustat pilvet peittivät
kirkkaan kuun.
Memphis oli jo hänen takanaan, ja vaunut kiitivät korkean palmulehdon
kautta, missä puolen päivän aikaankin synkät varjot himmensivät valoa.
Kun tässä paikassa se ajatus, että viekoittelija oli kuoleman oma,
jälleen heräsi hänen sielussaan, hänestä tuntui, kuin äkkiä kirkas
leimuava valo olisi syttynyt hänessä ja hänen ympärillään, ja hän olisi
saattanut puhjeta ilohuutoon niinkuin verikostoa etsivä, joka riemuiten
polkee jalallaan voitetun verivihollisensa rintaa.
Lujasti hän puri hampaitaan yhteen ja tarttui vyöhönsä, johon Krates
sepän veitsi oli pistetty.
Jos hänen vieressään oleva ajaja olisi ollut Publius, niin ilolla hän
olisi iskenyt aseensa hänen rintaansa ja sitten itse heittäytynyt
hevosten kavioiden ja vaunujen vaskisten pyörien alle.
Tahi ei!
Vielä mieluummin hän olisi löytänyt hänet kuolevana erämaasta ja,
ennenkuin hänen sydämensä tykytys taukoaisi, huutanut hänen korvaansa,
kuinka suuresti hän häntä vihasi, ja sitten, kun ei enää mikään
hengenveto hänen rintaansa kohotellut, sitten hän mielellään olisi
heittäytynyt hänen ylitsensä ja huulillaan suudellut hänen sammuvia
silmiään.
Hänen hurjin kostonhimonsa oli yhtynyt hänen lemmekkään sydämensä
hellään säälin ja hempeisin toiveisin eroittamattomasti, niin kuin
synkän virran tummat aallot sekaantuvat toisen kirkkaampiin laineisin.
Jokainen intohimoinen halu, joka tähän saakka oli nukkunut hänen
sielussaan, oli valloillaan ja kohotti korkealle ääntään, halki erämaan
öisen pimeyden.
Riehuen ja raivoten, voitolle päästen ja toisiaan maahan paiskien
taistelivat hänen rinnassaan himot, joita viha hänelle huusi ja rakkaus
kuiskasi hänen korvaansa viehättävän vienolla äänellään.
Niinkuin naarastiikeri hän olisi tällä matkalla voinut heittäytyä
uhrinsa yli, niin kuin hyljätty vaimo hän olisi voinut polvillaan
kerjätä Publiukselta kiellettyä rakkautta. Hän oli kokonaan unhoittanut
ajan ja paikan ja hän heräsi ikäänkuin hurjasta mieltä huumaavasta
unesta, vaunujen äkkiä pysähtyessä ja ajajan hänelle korkealla äänellä
huutaessa.
"Perillä ollaan, täältä minun täytyy palata!"
Klea säpsähti, veti viitan lujemmin ympärilleen, hyppäsi tielle ja jäi
siihen liikkumatta seisomaan kunnes ajaja sanoi:
"Minä en ole hevoisiani säästänyt, jalo herraseni. Enkö saa ollenkaan,
ensinkään juomarahaa?"
Klealla oli ainoastaan kaksi hopeadrakmaa, joista toinen oli hänen
omansa toinen Irenen.
Kuningas oli viimeisen edellisenä äitinsä kuolinpäivänä lahjoittanut
rahasumman Serapiin temppelin palvelijoille ja palvelijattarille
jaettavaksi, ja siitä hän ja hänen sisarensa olivat kumpikin saanut
osansa. Klea piti niitä molempia pienessä pussissa, jossa myöskin oli
hänen äitinsä erohetkellä antama sormus, ja Serapion erakon amuletti.
Tyttö otti molemmat drakmat ja antoi ne ajajalle, joka hyppysillään
koetettuaan runsasta lahjaa hevosiaan kääntäessään huusi hänelle:
"Toivotan hauskaa yötä ja Aphroditen ja kaikkein lemmettärien suojaa!"
"Irenen drakma!" Klea itsekseen mumisi, ajokalujen poistuessa.
Hänen sisarensa herttainen kuva ilmaantui hänen sieluunsa ja hän
ajatteli sitä hetkeä, jolloin vielä keskikasvuinen tyttö oli uskonut
rahan hänen huostaansa, koska hän itse hävittäisi kaikki, joll'ei Klea
sitä säilyttäisi.
"Kuka on nyt hänestä huolen pitävä ja häntä holhoova?" hän jälleen
itsekseen kysyi, jäi miettien paikalleen seisomaan ja karkoitti kauas
luotaan hurjat himonsa jotka jälleen alkoivat hänessä herätä,
kootakseen häiriintyneitä ajatuksiaan.
Hän oli ehdottomasti väistynyt tulen valosta joka sattui tielle
ravintolan ikkunasta mutta joka kuitenkin sai hänet silmiään maasta
kohottamaan ja seuraamaan sitä.
Silloin hän huomasi ympärillään olevassa pimeässä katsovansa suoraan
kahta miestä silmiin, jotka tähystelivät sitä paikkaa, jossa hän
seisoi.
Ja millaiset ne kasvot olivat joita hän katseli! Toiset, jotka olivat
lihavat ja tiheän tukan ja epätasaisesti kasvaneen lyhyen parran
ympäröimät, olivat tumman ruskeat ja yhtä raa'at ja yhtä eläimelliset,
kuin toiset vaaleat ja samalla sileät ja laihat, olivat ilkeät ja
viekkaat.
Ilkeästi ja arasti toisen kasvoista tuijotti kaksi veristävää,
lasittunutta, kovin ulkonevaa silmää, jota vastoin toisen silmät
näyttivät levottomasti väjyen sinne tänne tirkistelevän.
Ne olivat Euergeteen murhamiehet, ne ne varmaankin olivat!
Kauhun ja inhon valtaamana hän jäi paikalleen seisomaan ja pelkäsi
noitten hirviöitten kuulevan hänen sydämensä tykytyksenkin, sillä
hänestä tuntui siltä kuin se olisi muuttunut vasaraksi, jota tyhjässä
huoneessa edestakaisin heilutellaan ja joka kajahdellen sattui milloin
hänen rintaansa milloin kurkkuunsa.
"Herraseni on kiertänyt ravintolan taakse, hän tuntee lyhimmän
haudoille vievän tien, menkäämme hänen perästään ja tehkäämme
joutuisasti tehtävämme," leveäharteinen murhaaja sanoi käheällä, usein
tuskin kuuluvalla äänellä, joka tuntui Kleasta vielä inhottavammalta,
kuin hirviön kasvot.
"Että hän kuulisi meidän tulevan, sinä sen hölmö", toinen vastasi. "Kun
hän on neljännestunnin odottanut armastaan, silloin minä huudan hänen
nimeään nais-äänellä ja hänen ensimmäistä askelta erämaahan ottaissaan
sinä muserrat hänen niskansa hiekkasäkilläsi. Meillä on vielä pitkä
aika odotettavana, sillä taitaa vielä olla runsaasti puolituntia
puoliyöhön."
"Sitä parempi," toinen vastasi. "Meidän viinileilimme ei ole vielä
kohtakaan tyhjä ja me olemme kumminkin maksaneet siitä edeltäkäsin
isännän ruhjalle, ennenkuin hän ryömi vuoteelleen."
"Sinä et enää saa juoda kuin kaksi pikarillista," hoikempi käski,
"sillä tällä kertaa olemme terveen pojan kanssa tekemisissä, Setnan ei
enää ole työssä osallisena ja paistissa ei saa olla leveitä pistos- ja
leikkuuhaavoja. Minun hampaani eivät ole semmoiset, kuin sinun, silloin
kuin olet selvä, jotta ne siihen pystyisivät. Jos sinä juot itsesi
juovuksiin ja isket sivuitse ja joll'en minä myrkkyneuloineni ehdi
pistämään, niin asiat käyvät hullusti. Mutta miks'ei Roomalainen
antanut vaunujen odottaa?"
"Niin, miksi hän antoi niitten lähteä pois?" toinen sanoi ja katseli
suu auki siihen suuntaan, josta vielä kaukaa kuului vaunujen ratina.
Hänen toverinsa pani sillä välin kätensä korvalleen ja kuunteli mitä
kaukaa kuuluisi.
Molemmat olivat tuokion vaiti, sitten hoikka sanoi:
"Vaunut pysähtyvät ensimmäisen ravintolan kohdalla. Sitä parempi!
Roomalaisella on kalliit hevoset aisoissa ja tuolla on vaja hevosia
varten; tässä hökkelissä ei tuskin ole aasitalliakaan eikä mitään muuta
kuin hapanta viiniä ja laimistunutta olutta. Minä en huoli tästä
joutavasta, vaan säästän rahani Aleksandrian valkoiseen mereolaiseen
viiniin. Se virkistää ja puhdistaa veren. Tahtoisinpa ensiksikin että
meillä olisi yhtä hyvä olla kuin noilla hevosilla; niillä on kyllin
aikaa puhaltaa."
Toinen toisti: "Kylliksi aikaa niillä on oleva", irvisteli samalla suu
levällään ja vetäytyi sitten toverineen takaisin huoneesen, pikariaan
täyttämään.
Kleakin saattoi kuulla niitten vaunujen pysähtyvän, jotka hänet olivat
tänne tuoneet, mutta hän ei aavistanut, että ajaja oli mennyt
ensimmäiseen ravintolaan, siellä puolella Irenen drakmasta kurkkuaan
viinillä kostuttaakseen. Hevoisten piti palkita se aika, mikä meni
juomiseen, ja helposti ne sen saattoivatkin tehdä, sillä koskahan
kuninkaan juhla-ateriat ennen keski-yötä päättyivät?
Niinpian kuin Klea näki murhamiesten täyttävän savipikarinsa, hän hiipi
ensiksi hiljaan ja varpaillaan ravintolan sivuitse, etsi ja löysikin,
kuun hetkiseksi pilvistä pilkistäissä, lähimmän Apishaudoille vievän
erämaan polun ja riensi sitten rivakin askelin sitä pitkin eteenpäin.
Hän katseli suoraan eteensä, sillä kun hän vilkaisi tien syrjään ja hän
näki kuivan, kalpean kuuvalon valaiseman erämaan kasvin, niin hän luuli
sen takana näkevänsä murhamiehen kasvot.
Maasta välkkyvät kuolleitten eläinten luurangot ja kameelien ja aasien
vaalenneet poskiluut, jotka näyttivät paljoa valkeammilta kuin erämaan
hiekka, jolla ne olivat, tuntuivat hänestä vironneen ja muistuttivat
parrakkaan murhamiehen tiikerin hampaita.
Hiekkapilvet, joita yhä voimakkaammin riehuva länsituuli lennätteli
vasten hänen kasvojaan, kiihdytti hänen tuskaansa, sillä silloin
tällöin siinä tuntui yöilman kylmempiä tuulahduksia, ja usein hänen
mielestään henkiä, lämpimästi hengittäen kulki hänen ohitseen, ja
kylmillä sormillaan kosketti hänen kasvojaan.
Hänen kiihoitettu kuvitus-voimansa muutti kaikki, mitä hän vaan näki,
joksikin kauheaksi, mutta kamalampia ja kauhistuttavampia, kuin kaikki
se, mitä hänen korvansa eroittivat, ja kuin ne valekuvat, joita hänen
silmänsä huomasivat kalpeassa kuuvalossa, olivat hänen ajatuksensa sen
johdosta, mitä lähimmäisessä tulevaisuudessa todellakin oli tapahtuva,
ja ne kauheat seikat, jotka Roomalaista ja Ireneä uhkasivat. Eikä hän
voinut eroittaa heitä toinen toisestaan, sillä yksi ainoa tunne täytti
hänen sydämensä ja mielensä: tuska, tuska, sama rajaton sanomaton,
huolettava tuska, jota tuottaa yhtähyvin hengenvaara ja ikuinen häpeä,
kuin turhin valekuva ja mitättömin mitättömyys.
Silloin kulki suuri musta pilvi hitaasti kuun yli ja synkkä pimeys
peitti kaiken hänen ympärillään olevan, vieläpä ne epämääräiset
olennotkin, jotka hänen mielikuvituksensa oli muuttanut kauheiksi
huviksi.
Hänen täytyi hiljentää kulkuaan, jaloillan tietä tunnustellakseen, ja
samoin kuin lapsi saattaa mielestään karkoittaa ja tyhjäksi muuttaa
jonkun lähestyvää ilkeän esineen, peittämällä kädellään silmänsä, niin
hänen sielunsakin synkän pimeyden kautta äkkiä pääsi vapaaksi
tuhansista luulotelluista kauhuista.
Hän pysähtyi huokeammin hengittäen, kokosi kaiken sisällisen tahtonsa
voiman ja kysyi itseltään, mitä hänen piti tekemään estääkseen näitä
kamalia seikkoja tapahtumasta.
Sitten kuin hän oli nähnyt murhamiehet, oli jokainen koston ajatus,
jokainen halu kuolemalla rankaista viettelijää, hänen sielustaan
väistynyt, ja yksi ajatus hänessä vaan vallitsi, nimittäin, että, hän
koska hän oli ihminen, oli pelastettava raivoovien petojen kynsistä.
Hitaasti eteenpäin kulkiessaan hän toisti jokaisen sanan, minkä hän oli
kuullut Euergeteen, eunukin, erakon ja murhamiesten lausuvan
Publiuksesta ja Irenestä, ja hän muisteli mielessään jokaista askelta,
minkä hän oli temppelistä lähdettyään käynyt, ja siten hän jälleen
selvään käsitti että Irenen tähdenhän hän oli lähtenyt liikkeelle ja
hänen tähtensä vaaroja kesti ja tuskia kärsi, ainoastaan,
yksinomaisesti hänen tähtensä.
Hänen sisarensa kuva ilmaantui äkkiä ja iloisempana, viehättävämpänä
hänen sieluunsa, puhtaana epäsuotuisasta kateudesta, jota hän ei
intohimon vallassa ollessaankaan pienimmän silmänräpäyksen osan
aikanakaan ollut tuntenut.
Hänen silmissään Irene oli kasvanut suureksi, hänen huolen pitonsa
suojelemana ja hänen rakkautensa auringon paisteen lämmittämänä.
Hänestä huolen pitäminen, hänen puolestaan puutteitten kärsiminen ja
vaivojen näkeminen oli käynyt hänelle nautinnoksi, ja kun hän silloin,
niin kuin hänellä usein oli tapana tehdä, kääntyi isänsä puoleen, ikään
kuin hän olisi ollut läsnä, ja kuulumattomin sanoin kysyi häneltä:
"Eikös niin, olenhan hänen hyväkseen tehnyt, mitä olen voinut?" ja kun
hänen silloin täytyi itsekseen sanoa, että hän välttämättömästi olisi
myöntävästi vastannut tähän kysymykseen, silloin hänen silmänsä
täyttyivät kyynelistä, ja katkeruus ja levottomuus, jotka vielä vasta
olivat hänen rinnassaan vallinneet, poistuivat hänestä vähitellen, ja
niin kuin viileä ilma kuuman päivän jälkeen, kiitollisen ilon
virkistävä tuulahdus virtasi hänen sielunsa kautta.
Kun hän silloin pysähtyi, etsiäkseen yhä enemmin pimeään tottuneilla
silmillään erästä Sphinksi-kujanteen päässä olevaa temppeliä, jonka
lähellä hän jo varmaankin luuli olevansa, kuului odottamatta hänen
korviinsa hänen oikealta puoleltaan juhlallinen, moni ääninen
valituslaulu.
Se oli Osiris Apiin pappien laulua, jotka keski yön aikaan temppelinsä
katolla viettivät jumalansa mysterioita.
Hän tunsi hyvin tämän ylistysvirren, jossa valitettiin Osiriin
kuolemaa, ja häntä rukoillen pyydettiin, murtamaan kuoleman valtaa,
nousemaan jälleen ylös, lahjoittamaan maailmalle ja ihmisille uutta
valoa ja uusia elinvoimia ja suomaan kaikelle kuolleelle uutta
olemista.
Mahtavasti tämä hurskas valitusvirsi vaikutti hänen liikutettuun
sieluunsa. Varmaankin olivat hänen vanhempansakin jo joutuneet kuoleman
uhreiksi ja olivat nyt, elämää jakelevan jumalan vertaisina ollen,
osallisina maailman ja ihmisten kohtalon johdannossa.
Syvempään hengittäen hän kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ja
ensi kerran hänen koko sielunsa, senjälkeen kuin hän liikutettuna oli
palannut Serapiin kaikkein-pyhimmästä, täydelleen vajosi
intohimoisesti, hartaasti, lämpöiseen, hiljaiseen rukoukseen; hän
rukoili voimia, vastakin voidakseen täyttää velvollisuutensa, neuvoa,
miten hän voisi keksiä oikean keinon pelastaakseen Irenen
onnettomuudesta ja Publiuksen kuolemasta.
Näin rukoillessaan ei hänestä enään tuntunut tyhjältä; ei, hänestä
tuntui kuin voittamaton hyvää suojeleva voima, johon hän jälleen
luotti, vaan jolle hän ei tiennyt mitään nimeä, olisi seissyt aivan
hänen edessään, ikäänkuin hän olisi ollut vihollisten ahdistama tytär,
joka pelastusta rukoillen syleilee mahtavan isänsä polvia.
Muutaman minuutin hän oli näin kohotetuin käsin seissyt, kun uudelleen
esiin pistävä kuu palautti hänet todellisuuteen.
Silloin hän näki Sphinksikujanteen olevan aivan lähellä tuskin sadan
askeleen päässä hänestä, ja sen vieressä olivat Apishaudat, joitten
läheisyydessä Publiuksen piti häntä odottaa.
Hänen sydämensä alkoi jälleen nopeammin tykyttää ja hänen oman
heikkoutensa pelko tuli jälleen vireämmäksi.
Tuokion perästä hän oli kohtaava Roomalaista, ja kun hän silloin
ehdottomasti kädellään kosketti tukkaansa, sitä silittääkseen, hän
huomasi että hänellä oli Glaukuksen hattu päässään ja hänen viittansa
hartioillaan.
Hitaasti ja vielä kerran taivuttaen sydämensä rukoukseen pyytääkseen
muutamilla lyhyillä lauseilla rauhaa ja järkevää mieltä, hän järjesteli
pukuaan ja sen poimuja, ja silloin hänen sormensa sattuivat
Apis-hautojen avaimeen, joka hänellä vielä oli muassaan.
Silloin juolahti hänen mieleensä eräs ajatus, ja hän pysyi siinä
lujasti kiinni, muodosteli sitä, nopeammin hengittäen, kunnes hän luuli
oikean keinon keksineensä, pelastaaksen sen miehen kuolemasta, joka oli
niin rikas, niin mahtava, joka ei ollut antanut hänelle mitään, vaan
oli ottanut häneltä kaikki ja jolle hän, köyhä ruukunkantajatar, tällä
hetkellä saattoi tarjota kaikkein kalleimman omaisuutensa, henkensä,
vaikka tämä mies oli aikonut kietoa hänet vehkeisinsä.
Serapion oli sanonut, ja hän uskoi sen mielellään, ettei Publius ollut
halpamielinen; ja varmaankaan hän ei ollut kiittämätön pelastajalleen!
Hän tahtoi saavuttaa itselleen oikeuden vaatia häneltä jotakin, mutta
ainoa mitä hän saattoi vaatia, oli että hän luopuisi hänen sisarestaan
ja toisi Irenen hänelle takaisin.
Milloin hän lienee liittoutunut helposti voitettavaan, kokemattomaan
tyttöön, ja kuinka helposti hän lieneekään tarttunut tämän miehen
ojennettuun käteen! Mutta kuitenkin!
Kaikissa juhlakuluissa Publius ei koskaan ollut Ireneä katsellut, vaan
aina vaan häntä ja kuinka Roomalainen nopeasti ja kernaasti oli
saattanut suostua, väärää kutsumusta noudattaen, tulemaan keskiyön
aikana erämaahan tavatakseen häntä?
Ehkä hän kuitenkin oli lähempänä Publiuksen sydäntä kuin Irene, ja kun
kiitollisuus uusin voimin veti tätä hänen luokseen, silloin, niin
silloin tämä kenties saattoi astua hänen eteensä ja unhoittaen oman
ylpeytensä ja alhaisuutensa, pyytää häntä vaimokseen.
Tämä ajatus valtasi hänet täydelleen, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt
filosoofien kuvapatsaitten ympäröimään piiriin, se kysymys heräsi
hänessä: "Entäs Irene?"
Olisikohan hän seurannut Publiusta ja olisikohan hän jäähyväisiä
sisarelleen sanomatta hänet hyljännyt, joll'ei tulinen rakkaus
Publiukseen, joka oli rakastettavin kaikista miehistä, olisi vallannut
hänen nuoren sydämensä.
Entä Publius?
Eiköhän tämä kiitollisena hänen aikomastaan teosta suostuisi, jos hän
sitä vaatisi, ottamaan vaimokseen hänen Irenensä, joka oli jalon suvun
köyhä, mutta ihanan ihana tytär?
Ja jos se oli mahdollista, jos nämä molemmat kunnialla saattoivat
rakkautensa kautta tulla onnellisiksi, niin eroittaisiko hän, Klea,
nämä molemmat toisistaan? Hänkö kateellisena tempaisisi Irenensä
Publiuksen käsistä ja veisi hänet takaisin synkkään temppeliin, joka
hänestä, liideltyään kirkkaassa ilmassa ja iloisessa nopeudessa
taitaisi tuntua kahta synkemmältä ja ikävämmältä.
Hänkö sysäisi Irenen onnettomuuteen, Irenen, oman lapsensa, hänen
huostaansa uskotun aarteen, jota hän oli vannonut suojelevansa?
"Ei, ja vielä kerran ei", hän sanoi päättävästi. "Hän on syntynyt iloa,
minä huolia näkemään, ja jos vielä uskallan pyytää sinulta, oi ylhäinen
Jumaluus, jotakin, niin pyytäisin, että ottaisit tämän rakkauden
sielustani, joka pirstaleiksi murtaa sydämeni, kuin lahonneen puun, ja
että sinä kauaksi poistaisit minusta kateuden, nähdessäni Irenen
onnellisena Publiuksen käsissä.
"Kovaa kyllä on, oman sydämensä erämaahan karkoittaminen, että toisessa
senkautta kevät kukoistaisi: mutta oikein se on, ja äiti minua
kiittäisi ja isä sanoisi minun toimivani hänen hengessään ja noitten
miesten opin mukaan, jotka noilla jalustoilla seisovat. Hiljaan,
hiljaan, sä sydän parkani, niin ainoastaan, niin on oikein!"
Näitä miettien hän kulki Zenon ja Khrysippon kuvapatsaitten ohitse ja
loi silmäyksen niitten, kuuvalon valaisemien, kasvojen juonteisiin, ja
kun hän sitten taas katseli niitä sileitä kiviä, joilla filosoofien
ympäröimä piiri oli kivetty, niin hänen silmiinsä sattui hänen oma
musta, tarkkapiirteinen varjonsa, joka oli aivan matkustavaisen
kaltainen, joka viittaan ja leveäreunaiseen hattuun puettuna kulkee
kaupungista kaupunkiin.
"Aivan kun mies!" hän mumisi itsekseen, ja kun hän juuri samassa näki
hänen kaltaisen, hattuun puetun olennon ilmaantuvan Apishautojen oven
viereen ja kun hän siinä luuli tuntevansa Roomalaisen, silloin hänen
kiihtyneissä aivoissaan heräsi eräs ajatus, eräs neuvo, joka hänet
ensin täytti kauhulla, mutta sitten salaman nopeasti ilolla, mitä kotka
tuntenee mahtavana siipiään levitellessään ja kohotessaan korkealle yli
maan tomun puhtaasen, rajattomaan eetteriin.
Tykyttävin sydämin, syvään ja hitaasti hengittäen, mutta korkealle
vartaloaan oikaisten kuni kuningatar, joka lähestyy toista ruhtinasta,
hän kulki hattu, jonka hän oli ottanut päästään, vasemmassa ja Krates
sepän avain oikeassa kädessä Corneliolaiseen ja Apishautojen oveen
päin.