Kuninkaan palatsin korkean portin edessä istui joukko armon-anojia,
joilla oli tapana tässä odottaa aikaisesta aamusta myöhään yöhön,
kunnes heitä kutsuttiin saamaan vastausta, niihin kirjoituksiin, jotka
he olivat jättäneet palatsiin.
Päästyään matkansa perille Klea tunsi olevansa niin väsyksissä ja niin
hämillään, että hän huomasi tarvitsevansa lepoa ja tointumista ja
sentähden hän istuutui näitten joukkoon erään Ala-Egyptistä olevan akan
viereen.
Tuskin hän oli ääneti tervehtien istuutunut hänen viereensä, ennen kun
hänen puhelias naapurinsa laveasti selittäen alkoi kertoa, miksi hän
oli tullut Memphiisen ja kuinka väärin tuomari, joka oli yhtä puolta
hänen ilkeän miehensä kanssa, sillä miehet ovat aina liitossa naisia
vastaan, oli tuominnut häneltä kaiken, minkä hän oli naimiskontrahdissa
itselleen ja lapsilleen taannut.
Kaksi kuukautta, hän jo sanoi odottaneensa aamusta iltaan korkean
portin edustalla ja kuluttavansa viimeisetkin varansa kalliissa
kaupungissa, mutta sama se, hätätilassa hän möisi kultakoristeensakin
sillä kerran hänenkin asiansa joutuisi kuninkaan käsiin ja silloin
kyllä näytettäisiin hänen ilkeälle miehelleen ja tämän rikostovereille,
kessä oikeus on.
Klea kuunteli vaan osaksi tätä puhetta.
Heidän joukossaan istuessaan hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi
sellainen, joka ei voi estää toista yhä valelemistaan valelemasta vettä
hänen päänsä päälle.
Viimeinkin hänen naapurinsa huomasi ettei uusi tulokas laisinkaan
kuunnellut hänen valituksiaan, työkkäsi häntä kädellä kylkeen ja sanoi:
"Sinä näytät ainoastaan miettivän omia asioitasi, luultavasti ne eivät
ole semmoisia, että niitä saattaa muille kertoa. Mitä minuun tulee,
niin on asian laita sen suhteen parempi."
Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli niin yksitoikkoinen ja sen ohessa niin
kimakka, että Kleasta tuntui vaikealta sitä kuunnella, ja hän nousi
nopeasti ylös lähestyäkseen porttia.
Hän sai muutaman tylyn sanan naapuriltaan; mutta siitä hän ei ollut
millään, vaan veti huntunsa tiukemmalle kasvojensa eteen ja astui
kuninkaan palatsin portin kautta laveaan, piki-astioilla ja
tulisoitoilla kirkkaasti valaistuun pihaan, jossa vilisi jalkamiehiä ja
ratsuväkeä.
Kenties portinvartia ei ollut häntä huomannut, tahi ehkä hän oli hänen
ylevän astuntonsa vuoksi estämättä päästänyt hänet ohitse kulkemaan, ja
ne monet aseelliset miehet, joiden ohi hän nyt kulki, näyttivät olevan
niin omiin asioihinsa kiintyneinä, ettei kukaan heistä pitänyt hänestä
väliä.
Kapeassa, toiseen pihaan vievässä, lyhdyillä valaistussa, käytävässä
muuan ratsastaja Philobasilisteiksi kutsutuista henkivartioista kohtasi
häntä, tämä oli nuori uhkarohkea veitikka, keltaiset saappaat jalassa,
rautapaita punaisen asetakin päällä; tämä huomasi hänet, koetti tunkea
häntä muurin ja hevosen väliin ja ojensi kätensä vetääkseen hunnun
hänen kasvoiltaan; mutta Klea vältti häntä ja ojensi käsiään
torjuakseen niillä ratsun päätä, joka melkein koski häneen.
Ratsastaja, jota tämän pelko huvitti, huusi hänelle:
"Pysy vaan paikoillasi; ei se ole vihainen."
"Hevosesiko vai sinä?" Klea kysyi ja niin totisella, syvällä äänellä,
että henkivartija hetkeksi joutui hämille ja siten antoi hänelle aikaa
poistumaan hevosen läheisyydestä.
Mutta neidon terävät sanat olivat suututtaneet nuorta pahantapaista
veitikkaa, ja kun hänellä itsellään ei ollut aikaa tätä seurata, niin
hän kuitenkin yllyttäen huusi muutamille kyprolaisille sotamiehille,
joiden sivu huolestunut tyttö tahtoi käydä:
"Katsahtakaa edes kerran tytön hunnun alle, kumppanit, ja jos hän on
yhtä kaunis, kuin hän on solakka varreltaan, niin toivotan teille onnea
saaliistanne."
Nauraen hän painoi raudikkonsa kupeita säärillään ja ajoi hitaasti
pois, sillä aikaa kuin kyprolaiset tahallaan antoivat Klean astua
toiseen pihaan, joka oli vielä kirkkaammaksi valaistu, kuin
ensimmäinen, siellä julkeasti hänet ympäröidäkseen.
Avuttoman ahdistetun tytön veri hyytyi hänen suonissaan, ja vähän ajan
kuluessa ei hän nähnyt muuta kuin hurjan sekasorron välkkyviä silmiä ja
aseita, partoja ja käsiä, kuuli ainoastaan sanoja ja ääniä, joita hän
ei ollenkaan käsittänyt, eikä niistä muuta tiennyt, kuin että ne olivat
törkeitä, kauheita, luultavasti kuolemaakin ja kadotusta tuottavia.
Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta nyt hän ne
kohotti peittääkseen niillä kasvojaan, sillä hän tunsi voimakkaan
kouran tempaavan hunnun hänen päästään.
Tämä raaka teko muutti hänen kauhistuksensa vihaksi, ja mittaillen
säihkyvin silmin partaista vastustajaansa hän huusi:
"Hävetkää te, jotka kuninkaan omassa pihassa susien tavalla ahdistatte
turvatonta naista, jotka rauhallisessa paikassa revitte hunnun neidon
päästä. Teidän äitinne häpeäisivät teitä ja teidän sisarenne
huutaisivat teille, hyi, niinkuin minä nyt teen."
Klean ylhäisestä kauneudesta hämmästyneinä, hänen silmiensä tuimasta
loistosta ja hänen liikutuksesta vapisevan äänensä syvästä soinnusta
peljästyneinä, kyprolaiset peräytyivät ja sama hurja veitikka, joka oli
temmannut häneltä hunnun, lähestyi häntä ja sanoi:
"Kukapa huonosta hunnusta viitsisi noin suuren melun nostaa! Jos rupeat
minun kullakseni, niin ostan sinulle uuden ja vielä toisen lisäksi!"
Sen ohessa tämä koetti kietoa kätensä hänen ympärilleen, mutta Klea
tunsi tämän koskettaessa häntä, verensä pakenevan poskiltaan ja
purppuran punaisena tulvailevan silmiinsä, ja samassa hänen kätensä,
vastustamattoman sisällisen voiman pakoittamana, tarttui
veitsenkahvaan, jonka Krates seppä oli hänelle lainannut, ja huusi
heiluttaen sitä vapisevin käsin korkealla ilmassa:
"Päästä minut irti, tahi Serapiin nimessä, jonka palveluksessa minä
olen, pistän sinun kuoliaaksi."
Sotilas, jota näin uhattiin, ei ollut mies, joka peljästyi vaimon
kädessä olevasta rautapalasesta, vaan hän tarttui äkkiä hänen
ranteesensa ottaakseen häneltä aseen pois; mutta vaikka Klean täytyi
pudottaa veitsi, niin hän kuitenkin taisteli häntä vastaan
vapauttaakseen itseään hänen kouristaan, ja tämä miehen taistelu naista
vastaan, joka kumminkin näytti arvokkaammalta, kun mitä hänen huono
sukunsa osoitti, näytti useimmista kyyprolaisistakin niin häpeälliseltä
ja kuninkaan palatsissa niin sopimattomalta, että he vetivät toverinsa
pois Klean luota, sillä välin kun taas toiset tulivat voimakkaasti
itseään puolustavalle tappelijalle avuksi.
Klea seisoi läähöttäen keskellä meluavaa käsikahakkaa.
Hänen maahan heitetty vastustajansa piti, oikealla kädellä itseään
puolustaessaan tovereitaan vastaan, vasemmalla yhä vielä hänen
ranteestaan kiinni, ja Klea koetti voimalla ja viekkaudella temmata
sitä irti, sillä keskellä suurinta vaaraa ja kiihkoa tuntui hänestä,
kuin äkillinen tuulenpuuska olisi karkoittanut kaiken pelon hänen
sydämestään, ja uudestaan hän tunsi kykenevänsä selvään ja tyynesti
tarkastamaan tilaansa.
Jos hänen kätensä olisi ollut vapaa, niin hän kyllä olisi voinut
käyttää edukseen vastustajiensa taistelua ja murtautua jostakin
harvemmasta paikasta heidän rivinsä lävitse.
Kahdesti, kolmasti jopa neljästikin hän koetti nopean tempauksen kautta
riuhtaista rannettaan vastustajansa sormista, mutta aina turhaan.
Äkkiä kuului hänen altaan kova, pitkäveteinen, palatsin pihan muureissa
kaikuva hätähuuto, ja samassa hän tunsi vastustajansa sormien hitaasti
ja vähitellen irtaantuvan hänen kädestään, kuin sandaalin hiihnat,
jotka lääkäri varovaisesti irroittaa nurjahtaneen nilkan ympäriltä.
"Hän on saanut saatavansa," vanhin kyprolaisista huusi, "siten
huudetaan ainoastaan kerran elämässä! Todellakin, syvälle yhdeksännen
kylkiluun alle on puukko tunkeutunut! Mitä hulluja! Sehän on taas sinun
töitäsi, Lykos, sinä sen riivattu susi!"
"Hän puri taistelussa syvän haavan sormeeni..."
"Ja alati te revitte toisianne ainoastaan naisten tähden," vanhus
keskeytti muut, hänen puolustuksestaan huolimatta. "En minäkään
aikoinani paremmin käyttäinyt eikä kukaan sitä voi muuttaa! Pois nyt,
sillä jos epistrategi saa kuulla, että meidän kesken taas on oltu
puukkosilla..."
Kyprolainen ei vielä ollut puhunut loppuun, ja hänen maamiehensä vielä
paraillaan olivat kumppaninsa ruumiin ylösnostamisen puuhissa, kuin
joukko vartiaväkeä suljetuin rivin hyökkäsi pihaan siitä käytävästä,
jonka edustalla taistelu neidon tähden oli syttynyt, ja sulkivat tien
pakenemaan valmiilta, sillä sen porttikäytävän kautta, jossa ratsumies
oli ahdistanut Klean, täytyi jokaisen kulkea, joka tahtoi päästä ulos.
Kaikki muut toisesta linnanpihasta vievät käytävät veivät visusti
vartioituihin puutarhoihin ja kuninkaan palatsin varsinaisiin
rakennuksiin.
Meluava taistelu ja haavoitetun huuto olivat kutsuneet vartioväkeä,
kohta kyprolaiset ja tyttö olivat heidän keskellään ja heidät vietiin
syrjäkatua pitkin vankihuoneen pihaan.
Lyhyen tutkinnon jälkeen vietiin kiinni joutuneet miehet vartioituina
falangeihinsa, mutta Klea seurasi mielellään vartioiden päällikköä
heikommin valaistuun osaan vankihuoneen pihaa, sillä hän tunsi hänet
erakon veljeksi Glaukukseksi ja tämä taas tunsi hänen sen miehen
tyttäreksi, joka hänen isänsä oli hyväksi tehnyt ja uhrannut kaikki, ja
myöskin hän oli usein tervehtinyt Kleaa Serapiin temppelissä ja
puhellut hänen kanssaan.
"Mitä vaan voin," tämä sanoi, joka oli veljeään pitempi, mutta
hoikempi, luettuaan erakon kirjeen ja Klean vastattua koko joukon
kysymyksiä, "minkä voin, sen teen ilolla sinun ja sisaresi puolesta,
sillä en ole unhottanut, mitä me olemme velkaa teidän isällenne; mutta
minä surkuttelen sinua että olet antautunut semmoisiin vaaroihin, sillä
aina on kauniin neidon vaarallista kulkea tähän palatsiin myöhään
illalla, erittäinkin tänäpäivänä, sillä pihassa ei ainoastaan vilise
Philometorin, vaan myöskin hänen veljensä sotamiehiä, jotka ovat
tulleet tänne hallitsijansa syntymäpäiväjuhliin. Miehiä on hyvin
kestitty, ja sotilas, joka on uhrannut Dionysukselle ahdistaa Eroksen
ja Aphroditen lahjoja, missä vaan niitä tapaa. Veljeni Roomalaiselle,
Publius Cornelius Scipiolle menevästä kirjeestä minä heti olen pitävä
huolta, mutta saatuasi hänen vastauksensa, tekisit viisaammin, jos
antaisit viedä itsesi minun vaimoni tahi sisareni luo, jotka asuvat
kaupungissa, ja toisen tai toisen luona odottaisit aamua. Täällä et
sinä saata viipyä hetkeäkään huomatuksi joutumatta, minun poissa
ollessani. -- Kuinka voisinkaan.... Niin! Ainoa turvallinen paikka,
jonka sinulle voin tarjota, on tuo vankihuone. Huone, johon rikoksen
tehneitä alapäälliköitä suljetaan, on aivan tyhjä, ja siihen minä sinut
vien. Sitä pidetään siistinä ja siellä on penkkikin."
Klea seurasi aivan lähellä olevaan vankihuoneesen Glaukusta, jota,
niinkuin hänen kiireisistä liikkeistään selvään näkyi, oli keskeytetty
tärkeistä toimistaan, pyysi häntä tuomaan Roomalaisen vastausta
niinpian kuin mahdollista, sanoi mielellään tyytyvänsä pimeässä
olemaan, koska hän huomasi lampun valon saattavan häntä ilmaista sekä
koska hän ei peljännyt pimeätä, antoi sen jälkeen sulkea oven.
Kun hän kuuli rautasalpojen ratisten tunkeutuvan vaikeisiin sijoihinsa,
niin hiljainen värähdys virtaili hänen lävitseen, ja vaikka huone,
jossa hän oleskeli, ei ollut huonompi eikä pienempi, kuin hänen omansa
ja sisarensa huone Serapiin temppelissä, niin hän oli kuitenkin
huolestuneena, ja hänestä tuntui, kuin joku käsittämätön seikka estäisi
häntä hengittämästä, kun hän itsekseen mietti sitä, että hän oli
suljettuna, ja ett'ei hän vapaasti saanut käydä sisälle ja ulos.
Yhden ainoan valaistuun pihaan päin olevan ristikoilla varustetun
ikkuna-aukon kautta heikko valo tunkeutui hänen vankihuoneesensa ja
näytti hänelle pienen palmusauvoista tehdyn penkin, jolle hän istuutui,
haluten lepoa, jonka puutteessa hän niin suuresti oli.
Jokainen vastenmielisyyden tunne katosi hänestä uuden virkistävän
tunteen herätessä, ja jo alkoi hänen äsken kokemaansa kauheaan muistoon
sekaantua iloisempia toiveita, ja kun liike vankihuoneen kohdalla alkoi
käydä vilkkaammaksi ja sen ulkopuolelta kuului hevoisten töminää ja
komentohuutoja.
Hän nousi penkiltä ja näki noin kahdenkymmenen ratsumiehen, joiden
kultaisissa kypäreissä ja rautapaidoissa lamppujen valo välkkyi,
tyhjentävän hänen edessään olevan lavean pihan ihmisistä. He ajoivat
väkeä edestään, niinkuin liekit metsäriistaa palavalla kankaalla,
tunkivat heidät toiseen pihaan, ja ajoivat heidät sieltä samalla tapaa
kuin ensimäisestäkin. Ainakin kuuli Klea siellä kuten edellisessäkin
pihassa kovasti huudettavan "Kuninkaan nimeä!"
Vihdoinkin ratsumiehet palasivat takaisin ja asettuivat kymmenittäin
molempien pihaan vievien käytävien luo vartijoiksi.
Kleassakin tämä outo näytelmä herätti huomiota, ja kun muuan jalo
ratsu, lyhdyn valon häikäisemänä pelästyi ja hypähti syrjään ja yhä
karkasi pystyyn ja oli vähällä heittää ratsastajansa seljästään, ja kun
tämä taas hillitsi sitä ja pakoitti sitä pysymään paikoillaan, niin
makedonialainen sotilas muuttui hänen silmissään Publiukseksi, joka
varmaankin taisi hillitä ratsua yhtä hyvin kuin tämä.
Tuskin henkivartiat olivat saaneet pihan ihmisistä täydelleen tyhjäksi
kun eräs uusi seikka veti Klean huomion puoleensa.
Ensiksikin hän kuuli vankilansa viereisistä huoneista askeleita, sitten
tunkeutui kirkkaita valonsäteitä ohuen seinän rakojen läpi, joka
eroitti hänen olopaikkansa viereisestä huoneesta, sitten suljettiin
hänen ikkunansa viereiset aukot raskailla luukuilla, sitten vedettiin
penkkiä ja tuolia esille ja pantiin erilaisia esineitä pöydälle, mutta
viimeinkin temmattiin viereisen huoneen ovi auki ja paiskattiin kiinni
niin voimakkaasti, että hänenkin huonettaan sulkeva portti ja penkki,
jonka viereen hän oli asettaunut, tärähtivät.
Samassa joku huusi syvällä, sointuisalla äänellä, huusi kovasti sydämen
pohjasta nauraen.
"Tuo peili tänne; tuo, Euleus! Taivaan nimessä, minä en näytä vankilan
ruokaa syöneeltä, mutta kyllä semmoiselta jonka suuri kallo ei ole
hyviä neuvoja vailla, semmoiselta, joka ainoalla nyrkin iskulla
musertaa kuoliaaksi vastustajansa ja joutuisasti kuluttaa kaiken
saaliin, ennen hirteen joutumistaan ja nauttiakseen joka tuntina
kokonaisen päivän nautinnot. Niin totta kuin olen Euergetes, oli minun
enoni Antiochus oikeassa kun hän halusi oleskella kansan joukossa.
"Nuo loistavat nuket, jotka ympäröivät meitä kuninkaita, koristelevat
puhettaan ilmaistessaan voimakkaampaa tunnetta samoinkuin he ruumiinsa
eri osiin ripustavat kaikenlaisia hetaleita ja riepuja, ja oikeinpa
päätä huimaisee kun ajattelee, että pitää mielessään miettiä jokaista
sanaa, jonka kuulee, ja voi! kuinka monta sanaa ihmisen sentään pitää
kuulla, ett'ei häntä pelättäisi. Paljon parempi on sitä vastoin tämän
roistoväen laita, joka jo luulee olevansa hyvin puettuna, jos
nukkavieru vyöliina riippuu sen ruskeilla vyötäisillä.
"Kun tuommoiselle alastomalle viisaalle, jolla on koko omaisuutensa
yllään, toinen hänen vertaisistaan sanoo, hänen olevan koiran, niin
tämä vastaukseksi lyö häntä nyrkillä naamaan, ja kuinka saattaisikaan
selvemmin menetellä! Jos hänelle sitä vastoin sanotaan, hänen olevan
kunnon miehen, niin hän suoraan uskoo niin olevan ja hän onkin aivan
oikeassa sitä uskoessaan.
"Näitkö, miten tuo lyhytläntä, pystynokkainen ja vääräsäärinen pikku
mies, joka on yhtä leveä kuin pitkäkin, mielihyvästä irvistellen
näytteli hampaitaan, ylistäessäni hänen tarkkaa kättään? Sillä tavalla
hyena nauraa, ja jokainen kunnon perheen-isä kutsuisi tätä poikaa
jumalattomaksi roistoksi, mutta kuinka suuressa arvossa häntä
taivaalliset pitänevätkään, kun ovat panneet hänen kuonoonsa niin
virheettömät hampaat ja sallineet niiden onnellisesti pysyä paikoillaan
viisikymmentä vuotta, sillä niin vanha tuo kunnon mies varmaankin on!
Jos tämän veitikan puukko taittuu, niin hän puree uhrinsa hampaillaaan
kuoliaaksi, niinkuin kettu sorsan, tahi musertaa sen luut murskaksi
nyrkeillään."
"Mutta hallitsijani", Euleus eunukki vastasi kuivasti ja omituisen
totisena Euergetes kuninkaalle, sillä hän oli tullut tämän
kanssa Klean olopaikan viereiseen huoneesen, "mutta ohut ja
sileätukkainen egyptiläinen, vaikka onkin pieni ja kuiva, on vielä
luotettavampi, kestävämpi ja notkeampi, ja sentähden myöskin toveriaan
kallisarvoisempi. Toinen syöksyy saaliinsa kimppuun pauhaten niinkuin
katolta putoava kallionlohkare, toinen taas painaa äkkiarvaamatta
myrkkyhampaansa lihaan, niin kuin hiekkaan kätkeytynyt kyykäärme.
Kolmas, josta minä toivon paljon hyvää, on toissapäivänä minun
tietämättäni mestattu, mutta sekin pari riittää, jota omin silmin
armollisesti suvaitsit tarkastaa. Heidän ei tarvitse käyttää puukkoa
eikä peitseä, vaan he tulevat hyvin toimeen ansoilla, koukuilla ja
myrkytetyillä neuloilla, jotka tekevät kyykäärmeen puremien kaltaisia
haavoja. Näihin poikiin kyllä saattaa luottaa."
Taas Euergetes naurahti kovasti ja huusi:
"Sitä arvostelua! Aivan kuin nämät verikoirat olisivat tragediojen
näyttelijöitä, josta toinen tulisuutensa ja pathoksensa, toinen hienon
käsityksensä kautta tekee paremman vaikutuksen.
"Sitä minä kutsun ennakkoluuloista vapaaksi tuomioksi!
"Mutta miksi ei voisi murhaamisessakin olla suuri?
"Mistä surmasilmukasta sinä olet pelastanut toisen kaulan? Miltä
mestaus lavalta sinä toisen pään löysit?"
"Ne hetket, joina uutta huomaa, ovat onnen hetkiä ja, Herkuleen
nimessä, minä en koko i'ässäni ole vielä kohdannut noitten miesten
vertaisia. Enkä minä kadu, käyneeni heidän luonaan ja seurustelleeni
heidän kanssaan, ikäänkuin olisin heidän vertaisensa."
"Ota nyt rikkonainen takki päältäni, ja auta minua vaatteita
muuttaessani. Ennenkuin menen juhla-aterialle, heittäydyn sitäpaitse
pikimmiltään kylpyyn, sillä kaikkia jäseniäni kutkuttaa; minusta tuntuu
siltä kuin minä olisin likoontunut heidän läheisyydestään.
"Tuossa ovat vaatteeni ja sandaalini. Pane ne ylleni ja kerro samalla
miten sinä viekoittelit Roomalaisen verkkoon."
Klea käsitti jokaisen sanan tästä kauheasta keskustelusta ja painoi
kauhistuen kädellään otsaansa sillä hänestä oli vaikea uskoa niiden
hirmuisten kuvien todellisuutta, joita hän täällä oli nähnyt.
Valvoiko hän vai oliko hän hirmuisen unen vallassa?
Hän ei tiennyt sitä ja käsitti tuskin puoliakaan kaikesta siitä, mitä
kuuli, kunnes Roomalaisen nimi mainittiin.
Ikään kuin ohuen ja terävän miekan pisto olisi kohdannut hänen aivojaan
ja lävistänyt ne vinosti oikealta vasemmalle, siltä hänestä tuntui kun
hänen mieleensä äkkiä juolahti, että häntä, Publiusta vastaan Euleuksen
raivoavia ihmis-asussa olevia petoja piti ärsytettämään, ja taas hänen
sielunsa saavutti täyden selvyyden, hirmuisinta kauheinta nähdessään.
Hän hiipi hiljaan sen väliseinän ra'on luo, josta levein valonsäde
tunki hänen pimeään huoneesensa, asetti korvansa lähelle sitä ja,
niinkuin erämaahan nääntymäisillään oleva imee inhoittavaa vettä
suolaisesta rapakosta, niin hänkin kuunteli, ollen kauheassa
jännityksessä, tavu tavulta sitä kertomusta, minkä eunukki kertoi
rikolliselle herralleen, tämän usein keskeyttäessä häntä
muistutuksilla, hyväksymistä ilmaisevilla sanoilla tahi lyhyillä
naurahduksilla.
Se, minkä hän kuuli oli kyllä omiaan häntä hämille saattamaan, mutta
mitä selvempiä tosi-asioita se koski, jota hän kuunteli, sitä tarkemmin
hän jännitti korviaan, sitä lujemmin hän hallitsi ajatuksiaan.
Klean nimessä Euleus oli käskenyt Roomalaista keski-yön aikaan tulemaan
erämaahan Apishautojen läheisyyteen kohdataksensa häntä.
Eunukki kertoi ne sanat, jotka hän tätä tarkoitusta varten oli
kirjoittanut savitaululle, ja jolla pyydettiin Publiusta aivan yksin
tulemaan mainittuun paikkaan, sillä temppelissä hän muka ei uskaltanut
puhella hänen kanssaan. Viimeksi pyydettiin häntä taulun takapuolelle
piirtämään vastaustaan.
Klea olisi, kuullessaan nämä sanat, jotka konna pani hänen suuhunsa,
mieluimmin nyyhkinyt ääneensä sielun tuskasta, häpeästä ja
mielipahasta, mutta silloin hänen kaikin mokomin oli pitäminen korvansa
auki, sillä Euergetes kysyi hirmuiselta välikappaleeltaan:
"Ja mimmoinen on Corneliolaisen vastaus?"
Eunukki taisi varmaankin ojentaa kuninkaalle savitaulun, sillä
jälkimmäinen naurahti taas ääneensä ja huusi:
"Hän menee siis ansaan, tulee viimeistään puoli tuntia keski-yön
jälkeen ja lähettää Klealle terveisiä tämän sisarelta Ireneltä. Hän
harjoittaa rakkautta ja viettelemistä oikein suuressa määrin ja ostaa
ruukunkantajattaret parittain, niin kuin kyyhkysiä torilta tahi
sandaalia suutarin puodista.
"Katsopas vaan miten tuo houkkio kirjoittaa kreikkaa! Näitä muutamia
sanoja kirjoittaissaan hän tekee kaksi virhettä, kaksi oikeata
koulupojan pukkia!
"Poika veitikalla on tänään ollut liian onnellinen päivä, voidakseen
vielä odottaa onnellista iltaakin, sillä jumalilla on se paha tapa,
että he kauvan suosikkiaan hyväiltyään, pusertavat kätensä syöväksi
nyrkiksi.
"Amasthean sarvesta on tänään vuotanut onnea hänen päälleen: ensiksi
hän kaappasi minulta aivan nenäni edestä pikku Hebeni, kaikkien
Irenejen Irenen, jonka minä huomenna toivoin periväni häneltä, sitten
hän sai minulta lahjaksi paraat kyreneläiset ratsuni ja samalla
mielittelevän vakuutuksen minun kalliista ystävyydestäni, sitten minun
kaunis sisareni otti hänet vastaan, ja tasavaltaisen sydäntä miellyttää
enemmän kuin luulisikaan se, että ruununkantaja on armollinen hänelle,
ja lopuksi kutsuu häntä salaiseen kohtaukseen hänen viehättävän
kultansa sisar, joka, jos sinä Zoë puhut totta, on kaunotar ja vielä
suuremmoisen kaunis.
"Siinä on tämän matosen maailman asukkaalle yhden ainoan päivän
varaksi, joka pian päättyy, kun se kerran on alkanut, liiaksikin hyvää,
ja oikeus vaatii että me käymme kohtalolle avuksi ja taitamme tämän
unikukan, joka pyrkii veljiään ylemmäksi. Tuhansilla, joille käy
huonommin, olisi syytä valittaa syrjään-jäämisestään."
"Ilokseni minä näen sinun olevan hyvällä tuulella," Euleus sanoi.
"Olen sellaisella, kuin olen," kuningas häntä keskeytti. "Minä luulen
iloista laulua laulaneeni ainoastaan pimeässä mieltäni rohkaistakseni.
Jos minä olisin paremmassa sovussa sen kanssa, mitä muut ihmiset
kutsuvat levottomuudeksi niin kyllähän minulla olisi syytä pelätä
puolestani, sillä siihen taisteluun, jonka olemme alkanut, minä olen
pannut ruunuja enemmänkin alttiiksi.
"Vasta huomenna ratkaistaan, onko peli voitettu vai menetetty, mutta
sen minä tiedän jo tänäpäivänä, että minä mieluummin näen vehkeeni
Philometoria vastaan ja toiveeni molempien Egyptien ruunujen suhteen
menevän hukkaan, kuin juonemme Roomalaisen henkeä vastaan, sillä
ennenkuin tulin kuninkaaksi, olin ihminen, ja pysyisinkin sinä, jos
minun ainoastaan kahdella jalalla seisova valta-istuimeni nyt murtuisi
minun painoni alla.
"Minun hallitsija-arvoni on ainoastaan puku, vaikka kyllä kallein
kaikista puvuista. Joka sitä sokaisee tahi vahinkoittaa, sille minä
aivan hyvin saatan antaa anteeksi, jos anteeksi antaminen laisinkaan on
minun asiani, mutta joka liian lähelle lähestyy Euergetes ihmistä ja
uskaltaa loukata tätä ruumista ja sielua, joka on siihen kätketty, ja
tehdä tyhjäksi, mitä hän haluaa ja vaatii, sen minä säälimättä tallaan
maahan, sen minä tahdon repiä palaisiksi! Roomalaisen tuomio on
ratkaistu, ja jos sinun murhamiehesi tekevät tehtävänsä ja jumalat
tyytyvät uhriin, jonka minä teurastutan heille auringonlaskun aikaan
tehtäväni onnistumiseksi, niin Publius Cornelius Scipio on kahden
tunnin kuluttua vuodattanut verensä.
"Hän on oikeutettu nauramaan Euergetes ihmiselle, mutta sentähden on
minulla ihmisenä oikeus ja kuninkaana myöskin täysi valta, pitää siitä
huolta, että tämä on hänen viimeinen naurunsa. Jos voisin murhata
Rooman, niin se minua ilahuttaisi, sillä Rooma yksin estää minua
olemasta suurin aikamme suurista kuninkaista, mutta huomenna saan minä
tuntea vielä suurempaa iloa kuullessani, että raatelevat pedot ovat
rikki repineet Publius Cornelius Scipion ja hänen ruumiinsa on niin
silvottu ettei hänen oma äitinsä voisi häntä tuntea, kuin jos
sanansaattaja toisi sanoman, että Karthago on murtanut Rooman vallan."
Euergetes oli lausunut nämä viimeiset sanat äänellä, joka ukkoisen
jyrinän tavoin raju-ilman äkkiä puhjetessa jymisi yhä kovemmin,
syvemmin ja kiivaammin.
Kun hän vihdoinkin vaikeni, Euleus sanoi:
"Tätä iloa, hallitsijani, eivät kuolemattomat sinulta estä. Ne oivat
miehet joita sinä armollisesti suvaitsit käydä katsomassa, osaavat
pilkkaansa yhtä tarkkaan kuin Zeus ukon nuoli, ja koska me Roomalaisen
ratsujen hoitajan kautta tiedämme, mihin hän on kätkenyt Irenen, niin
tämä yhtä vähän pääsee käsistäsi, kuin Ylä- ja Ala-Egyptin ruunu. --
Salli minun nyt panna viitta ympärillesi, ja sitten ilmoittaa
henkivartijoille, että he ympäröitsevät sinua asuntoosi palatessasi."
"Vielä yksi asia," kuningas huusi pidättäessään eunukkia. "Apishautojen
luona on aina sotajoukkoja, joiden tulee vartioida pyhiä paikkoja;
eivätköhän ne ole sinun ystäviesi tiellä?
"Minä olen", Euleus vastasi, "kutsuttanut kaikki sotamiehet ja
aseelliset vartijat viimeiseen mieheen asti Memphiisen ja antanut viedä
heidät valkean muurin luo. Varhain huomenna, ennenkuin sinä ryhdyt
toimeen, lähetetään heidän siaansa voimakkaampi osasto, ettei se täällä
suurentaisi veljesi joukkoja, kun taisteluun ryhdytään."
"Minä kyllä olen palkitseva toimeliaisuutesi," Euergetes sanoi, eunukin
huoneesta lähtiessä.
Klea kuuli senjälkeen taas ovea avattavan ja lukuisien hevoisten
kavioillaan tömisyttävän kivettyä pihaa.
Kun hän sitten vavisten astui ikkunan luo, hän näki itse Euergeteen ja
suuren lujaraajaisen ratsun joka hänelle tuotiin.
Hirviö kietoi levottomasti hyppivän hevoisen harjan kätensä ympäri ja
Klea luuli, että tämä kauhean kookos ruumis ainoastaan monen miehen
avulla saattoi päästä hevosen selkään; mutta hän erehtyi, sillä
voimakkaasti hypähtäen jättiläinen keikahti hevosen selkään ja ajaa
karautti vankilan pihasta, ohjaten korskuvaa orittaan ainoastaan
säärillään, komean seuruensa ympäröimänä.
Vähäksi aikaa piha jäi aivan tyhjäksi ihmisistä, sitten riensi sen yli
mies, joka aukaisi sen huoneen oven, jossa Klea oli, ja sanoi olevansa
Glaukuksen käskynalainen ja lähettiläs.
"Minun herrani," harmaantunut vartija sanoi tytölle, "lähettää sinulle
terveisensä ja käskee sanomaan, ett'ei hän ole tavannut Roomalaista,
Publius Scipiota, eikä tämän Korintholaista ystävätä kotona. Hän on
estetty itse sinua tapaamasta, sillä hänellä on yllin kyllin tekemistä,
koska molempien kuninkaiden sotamiehiä on majoitettu valkean
muurin luo ja heidän välillään syttyy kaikenlaisia riitoja. Sinä et
saatakaan jäädä tähän huoneesen, sillä tänne tuodaan heti muutamia
alapäälliköitä, jotka ovat nostaneet riitaa. Glaukus antaa sinun
valita, tahdotko että minä vien sinut hänen vaimonsa luo, vai tahdotko
palata omaan temppeliisi. Jälkimäisessä tapauksessa viedään sinut
vaunuilla -- sillä kaupunki on ylen täynnä juopuneita sotilaita --
toiseen ravintolaan, Kakemista lukien, joka on erämaan rajalla ja josta
sinä varmaankin saat seuralaisen, jos ilmoitat itsesi ravintolan
isännälle. Ajopelin täytyy vähän ajan perästä olla jälleen täällä,
sillä ne ovat kuninkaan, ja jos pidot päättyvät aikaisin saattasi
muuten tulla puute vaunuista."
"Minä tahdon palata sinne, mistä olen," Klea keskeytti innokkaasti
lähettilään. Saata minut heti vaunuille."
"Seuraa minua sitten," vanhus pyysi.
"Mutta minä olen hunnutta", Klea huomautti, "eikä minulla ole muuta
kuin tämä ohut puku ylläni. Raa'at sotamiehet ovat repineet peitteen
kasvoiltani ja viitan hartioiltani."
"Minä tuon sitten sinulle överstin viitan, joka on täällä viereisessä
päällikköjen huoneessa, ja myöskin hänen matkahattunsa, jonka leveät
reunat peittävät sinun kasvosi. Komean ja kookkaan vartalosi tähden
sinua saattaa luulla mieheksi, ja se onkin hyvä, sillä kovin
ahdisteltaisiin naista, joka tähän aikaan lähtee palatsista. Huomenna
orja noutaa kapineet temppelistänne.
"Minä uskallan kyllä jättää ne sinun haltuusi, sillä minun herrani on
käskenyt pitämään sinusta huolta, niinkuin olisit hänen oma tyttärensä.
Hän käskee myöskin sanomaan sinulle, ja sen olin vähällä unhoittaa,
että sinun sisaresi on seurannut Roomalaista, Publius Cornelius
Scipiota, eikä tuota toista hyvin vaarallista miestä, se sinun piti
saada tietää. Odota nyt, minä pyydän, siksi kun palajan; siihen ei
paljon aikaa mene."
Muutaman minuutin jälkeen vartia palasi tuoden muassaan suuren viitan,
johon Klea kääriytyi, ja leveäreunaisen matkahatun, jonka Klea painoi
päähänsä, ja vei hänet sitten siihen palatsin osaan, jossa kuninkaan
tallit olivat.
Hänen täytyi pysyä aivan lähellä miestä, ja pian sen jälkeen hän seisoi
vaunuissa ja ajaja, luullen häntä jalosukuiseksi makedonialaiseksi,
jota joku rakkauden kohtaus viekoittaisi yön helmaan lähtemään, vei
hänet toisen Serapeumiin vievän tien varrella olevaan ravintolaan.