Klea oli heti noudattanut papin käskyä ja meni tarkoin tietämättä
mihin, suuren rakennuksen toisesta käytävästä toiseen, kunnes
voimakkaasti lyödyn kuparilevyn kajahtelevat ääni-aallot, jotka
tunkeutuivat temppelin etäisimpään soppeen, häntä säikähdyttivät.
Tämä kutsumus tarkoitti häntäkin ja sentähden hän astui kokouspihaan,
jossa liike alkoi käydä yhä vilkkaammaksi.
Temppelin palvelijat, paarien ja veden kantajat, eläinten-hoitajat ja
ovenvartiat tulvailivat yhteiseltä kesken jääneeltä aterialta,
pyyhkivät suutaan juostessaan, tahi pitivät leipäpalaa, retikkaa tai
taatelia kädessään, joutuisasti syödäkseen ne; kädet märkinä tulivat ne
miehet ja naiset, jotka paraillaan olivat pesseet valkeita papinpukuja,
ja hiki otsassa ruoan keittäjät tulivat kesken jääneestä työstään.
Kauaksi pastoforien puhdistamatta jääneet kädet haisivat, sillä he
olivat parhaillaan valmistaneet laboratorissa suitsutus-aineita;
kirjastosta ja kirjoitus-huoneesta kirjaston virkamiehet ja temppelin
omaisuuden hoitajat tulivat tukka hajalla, punaista ja mustaa väriä
ohuissa työnutuissaan. Järjestyksessä niin kuin olivat seisseet
kuorilaulukirjoituksissa, laulaja- ja laulajatar-joukko kulki eteenpäin
ja heidän joukossaan kuihtuneet kaksois-sisarukset, joiden seuraajiksi
Asklepiodor oli määrännyt Klean ja Irenen.
Meluten ja iloiten opetuksen keskeytymisestä temppelin koulupojat
tunkeutuivat pihalle opettajiensa ohjaamina.
Vanhin heistä lähetettiin noutamaan suurta kunniakatosta, jonka alle
temppelin johtajat kokoontuivat.
Kaikkein viimeiseksi Asklepiodor näyttäytyi ja antoi eräälle
nuoremmista kirjureistaan temppelin kaikkien asukkaitten ja jäsenten
luettelon, hänen lukeakseen se.
Tämä tapahtui.
Jokainen, jota huudettiin, vastasi selvään "on", ja jokaisen poissa
olevan puolesta ilmoitettiin joutuisesti syy poissa-oloon.
Klea oli liittäytynyt laulajattariin ja odotti kauheimmassa
jännityksessä kauvan, äärettömän kauvan sisarensa nimeä, sillä vasta
sitten kun pienin koulupoika ja alhaisin paimenpoika oli huutanut "on",
kirjuri luki: "Ruukunkantajatar Klea," ja nyykäytti hänelle, kun hän
huusi: "on".
Sitten hän korotti ääntään vielä entistä kovemmaksi ja luki:
"Ruukunkantajatar Irene."
Kun tähän huutoon ei vastausta kuulunut, hiljainen liike syntyi
kokoontuneessa temppelin väestössä, ikään kuin viljalaihon
aaltoileminen aamutuulen suhistessa korsien yli. Kaikki odottivat
äänettömän hiljaisuuden vallitessa, kun Asklepiodor astui esille ja
kauaksi kuuluvalla äänellä sanoi:
"Minun kutsumuksestani te kaikki olette tällä hetkellä kokoontuneet.
Ainoat, jotka eivät ole tätä kutsumusta noudattaneet, ovat ne
Serapiille vihityt pyhät miehet, joita lupaus estää olopaikkojensa
lukkoja murtamasta, sekä ruukunkantajatar Irene.
"Vielä kerran huudan kovasti ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran
'Irene' eikä hän vieläkään kuulu vastaavan.
"Minä siis käännyn teidän puoleenne, te Serapiin palveluksessa olevat
ylhäiset ja alhaiset, miehet ja naiset! Saattaako kukaan teistä
ilmoittaa missä tämä tyttö oleskelee? Onko kukaan nähnyt häntä sen
jälkeen, kun hän auringon noustessa toi ensimmäisen uhriveden auringon
kaivosta jumalan alttarille.
"Te olette kaikki vaiti?
"Siis ei kukaan teistä ole kohdannut häntä tänään.
"Ainoastaan muutama kysymys enää, ja se, joka saattaa vastata niihin,
astukoon esille ja puhukoon totuuden mukaan.
"Minkä portin kautta ylhäinen nainen meni pois, joka tänäpäivänä
varhain kävi temppelissä? Itäisen! -- Hyvä --
"Oliko hän yksin? -- Oli.
"Minkä portin kautta epistolografi Euleus poistui? -- Itäisen.
"Oliko hän yksin? -- Oli.
"Onko kukaan teistä kohdannut ylhäisen rouvan tahi epistolografin
vaunuja?"
"Minä!" muudan temppelin ajureista huudahti, joka härkävaljakollaan
joka päivä kävi Memphiissä sieltä ruokavaroja ja muita tarpeellisia
kaluja noutamassa.
"Puhu!" Ylimmäinen pappi käski.
"Minä olen," mies vastasi, "nähnyt Euleus herran kimot, jotka hyvin
tunnen viinimäen luona Kokemin kohdalla. Ne vetivät suljettuja
kuomuvaunuja, joissa paitse häntä itseään muudan nainen istui."
"Oliko se Irene?" Asklepiodor kysyi.
"En minä tiedä," ajuri vastasi, "sillä minä en saattanut nähdä ketään
vaunussa istujista, mutta minä kuulin eunukin äänen ja sitten naisen
nauravan. Nauru helähti niin iloisesti, että minunkin täytyi myhähtää,
niin tarttuvasti se minuun vaikutti."
Kun Klea kuullessaan nämä sanat oli kuulevinaan Irenen hilpeän naurun,
jota hän tänään ensi kerran mieli pahalla muisteli, ylimmäinen pappi
huusi;
"Itäisen portin vartia, tulivatko ja menivätkö epistolografi ja
ylhäinen nainen yhdessä temppelistämme?"
"Eivät," kuului vastaukseksi. "Nainen tuli puolta tuntia myöhemmin kuin
eunukki ja lähti temppelistä yksin paljoa myöhemmin kuin hän."
"Eikö Irene mennyt sinun portistasi, eikö hän ole saattanut mennä
siitä? Niin kysyn sinulta Jumalan nimessä!"
"Ehkä se on mahdollista, pyhä isä," portinvartia huolestuneena vastasi,
"minun lapseni on sairas ja häntä hoitaakseni olen monta kertaa käynyt
huoneessamme, mutta aina vaan vähäksi aikaa; portti on auki: ja onhan
Memphiissä nyt rauha."
"Sinä olet menetellyt väärin," Asklepiodor ankarasti vastasi, "mutta
koska olet puhunut totta, niin saat jäädä rankaistuksetta.
"Me tiedämme kylliksi. Te portinvartiat kuulkaa nyt minua. Kaikki
temppelin portit ovat huolellisesti suljettavat, ei kukaan
toivioretkeläinenkään eikä kukaan Memphiin ylimyksistä, olkoonpa vaikka
kuinka korkeasukuinen, saa tulla eikä mennä portista minun erityisettä
luvattani. Olkaa valppaita, ikään kuin hyökkäys olisi odotettavissa ja
nyt menköön kukin työhönsä."
Kokous hajosi.
He lähtivät mikä minnekin.
Klea ei huomannut että useat paheksuen katselivat häntä, ikään kuin
hänen olisi ollut vastattava sisarensa käytöksestä, tahi myöskin
sääliväisesti, hän ei myöskään huomannut kaksoissisaruksia, joiden
sijaan hänen itsensä ja Irenen piti tulla, ja hyvien vanhentuneitten
tyttöjen kävi sääliksi, joiden piti valittaa niin paljon, vaikk'eivät
mitään sukua tunteneet, niin että he kärsimättömästi ja innokkaasti
käyttivät jokaista tilaisuutta tunteitaan ilmaistakseen kun he
kerrankin tunsivat todellista sääliä.
Mutta nämä sääliväiset olennot eivät uskaltaneet puhutella häntä,
eivätkä muutkaan temppelin asukkaat, jotka lähestyivät Kleaa, häneltä
kyselläkseen tahi häntä surkutellakseen, niin synkkä, niin kauhea
totisuus loisti hänen maahan luoduista silmistään.
Vihdoinkin oli hän yksin avarassa pihassa.
Hänen sydämmensä sykki tavallista nopeammin ja hänen sielussaan liikkui
jotain tärkeätä.
Se hänestä näytti varmalta: Euleus, hänen isänsä ilkeä verivihollinen
saattoi nyt perin pohjin hävinneen miehen lapsenkin turmioon, ja hänen
sitä tietämättä ylimmäinen pappi oli samaa mieltä.
Klea ei suinkaan aikonut sallia, että tämä saisi tapahtua hänen itseään
suojelematta ja sekin kävi hänelle yhä selvemmäksi että hänen tuli
vitkastelematta toimia.
Ensiksi hän tahtoi kysyä neuvoa Serapion ystävältään, mutta kun hän
lähestyi hänen kammiotaan, vaskilevy kajahteli, joka kutsui pappeja
jumalan palvelukseen ja kehoitti häntä velvollisuuttaan täyttämään,
vettä ammentamaan.
Ehdottomasti ja kumminkin ajatellen ainoastaan Irenen pelastusta, hän
toimitti sen mitä hän joka päivä tämän kuminan johdosta oli tottunut
toimittamaan: hän meni asuntoonsa noutamaan jumalan kultaisia ruukkuja.
Kun hän astui autioon huoneesensa niin hänen kissansa juoksi hilpeästi
hyppien häntä vastaan, koukisti selkäänsä, hykersi pyöreätä päätään
hänen jalkojansa vastaan ja ojensi kauneilla mustilla karvoilla
koristetun häntänsä suoraan ilmaan, joten sillä ainoastaan iloitessaan
oli tapana tehdä.
Klea tahtoi silitellä notkeata eläintä, mutta se hypähti hänen luotaan
pois ja katseli häntä arasti ja niin kuin hänestä näytti, vihaisesti
viheriöillä silmillään ja peräytyi nurkkaan Irenen vuoteen viereen.
"Se on erehtynyt," Klea ajatteli, "kissastakin Irene tuntuu
miellyttävämmältä kuin minä, ja tämä Irene, tämä Irene."
Hän valitti ääneensä näin ajatellessaan ja tahtoi keksiäkseen uusia
keinoja ja neuvoja, jotka hänen kumminkin järjettöminä ja sopimattomina
täytyi hyljätä, heittäytyi vuoteelleen, mutta vuoteella oli pieni
paita, jota hän oli alkanut ommella pikku Philolle, ja silloin hän taas
ensi kerran muisti sairasta lasta ja sitten velvollisuuttaan, veden
ammentamista.
Vitkastelematta hän tarttui ruukkuihin ja mennessään temppelin
kaivolle, hänen täytyi ajatella viimeistä neuvoa, minkä hänen isänsä,
kun hän kerran sai käydä häntä vankihuoneessa tervehtimässä, oli
hänelle antanut mukaan matkalle.
Hänen mieleensä juohtui silloin ainoastaan yksityisiä paikkoja tästä
viimeisestä varoittavasta puheesta, eikä hän kuitenkaan ollut
unhoittanut sanaakaan siitä; se ollut tällainen:
"Näyttänee ehkä siltä, että olen saanut jumalilta huonon palkan siitä,
että olen toiminut sen mukaan, minkä pidän oikeana ja kunnollisena,
mutta näyttää ainoastaan siltä, ja niin kauvan kun minä saatan elää
sopusoinnussa ikuisia lakia noudattavan luonnon kanssa, ei kukaan saata
olla oikeutettu minua surkuttelemaan. Erittäinkin ei sielun rauha minua
ole jättävä, niin kauvan kun minä noudatan Zenon ja Khrysippoksen oppia,
enkä asetu oman sisällisen olentoni perus-ehtoja vastaan. Tämän
luvallisuuden saattaa jokainen, saatat sinäkin, vaikka olet nainen,
säilyttää, jos aina teet sen, minkä olet oikeaksi katsonut, ja täytät
sen, minkä olet velvollisuudeksesi ottanut. Itse jumaluuskin todistaa
tämän opin totuuden, antaessaan sille, joka sitä noudattaa, tuon tunnon
rauhan, joka varmaankin on sille otollinen, koska se on ainoa sielun
tila, johon se ei näytä vaikuttavan estäväisesti eikä yllyttäväisesti;
sitä vastoin ei kukaan, joka erkanee hyveen ja sen tyttären ankaran
velvollisuuden täytännön tieltä, koskaan saavuta rauhaa, ja tuntee
haikealla mielin tyytymättömän ja vihollisen voiman kovasti ahdistavan
sieluaan. Joka pysyy tyynellä mielin, se ei onnettomuudessakaan ole
onneton, ja kiitollisena se oppii joka elämän tilassa olemaan
tyytyväinen, jo senkin tähden että hänessä vallitsee ihanin, hänen
olentonsa jaloimman osan kanssa paraiten sopusoinnussa oleva
tunne -- minä tarkoitan oikean ja hyvän tunnetta. Elä siis, lapseni,
oikeuden ja velvollisuuden mukaan tarkoitusperää kysymättä,
ajattelematta, saattaako sinun tekosi tuottaa sinulle huvia vai
mielipahaa, pelkäämättä ihmisten tuomiota ja jumalien kateutta, ja sinä
saat säilyttää itsessäsi sielun rauhan, joka eroittaa viisaan
ymmärtämättömästä, ja sinä saatat olla onnellinen vastoinkäymisessäkin,
sillä ainoa todellinen pahe on pahan valta, se on luonnottoman
järjettömyyden valta meissä; ainoa todellinen onni on hyveen
omistamisessa, mutta tätä voi ainoastaan se kutsua omakseen, jolla tämä
on kokonaan ja joka ei vähääkään riko sitä vastaan, sillä ei hyvässä
eikä pahassa ole eri asteita ja pieninkin toimi velvollisuutta,
oikeutta ja totuutta vastaan ja jopa sitäkin pahaa vastaan, jota ei
mikään laki rankaise, on hyvän vastakohtana.
"Irene," niin Philotas oli päättänyt nyt puheensa, "ei vielä saata
ymmärtää tätä oppia, mutta sinä olet totinen ja ikääsi katsoen
ymmärtäväinen. Kerro sitä, joka päivä itseksesi ja kun kerran oikea
aika koittaa, niin vuodata se isän viimeisenä perintönä sisaresi
sydämeen, jolle sinun tulee olla äidin sijaisena."
Kulkiessaan vettä noutamaan muurin sisäpuolella olevalta kaivolta, Klea
kertoeli itsekseen useita näistä sanoista ja tunsi saavansa niistä
uutta rohkeutta ja hän päätti lujasti, ett'ei hän antaisi taistelutta
sisartaan viekoittelijoille alttiiksi.
Sitten kun uhri-astiat olivat täytettyinä alttarille asetetut, hän
palasi pikku Philon luo, jonka tila ei hänestä enää näyttänyt
huolestuttavalta, viipyi enemmän kuin tunnin sen luona ja lähti sitten
portinvartian asunnosta Serapionin neuvoa kysymään ja kertomaan
hänelle, mitä hän rauhaisassa sairashuoneessa oli miettinyt.
Muuten erakko tavallisesti tunsi hänen askeleensa jo kaukaa ja katseli
häntä ikkunastaan, kun hän tuli hänen luokseen: mutta tänään hän ei
huomannut Klean lähestyvän, sillä hän astuskeli edestakaisin ja taas
edestakaisin ahtaassa huoneessaan, jossa ei voinut astua juuri monta
askelta perätysten.
Astuessaan edestakaisin häneltä ajatteleminen paraiten luonnistui ja
hän ajatteli ajattelemistaan, sillä hän oli kuullut kaikki, mitä
temppelissä Irenen häviämisestä tiedettiin, ja hän tahtoi, hänen täytyi
hänet pelastaa, mutta mitä enemmän hän vaivasi päätään, sitä selvemmin
hän käsitti, että olisi oleva turha yrittääkään pelastaa ryöstettyä
lasta mahtavilta ryöstäjiltään.
"Eikä se kuitenkaan saa tapahtua, se ei saa!" hän huusi ja polki
voimakasta jalkaansa vähää ennen kun Klea pääsi hänen kammionsa luo;
mutta niin pian kun erakko huomasi hänet, niin hän koetti kaikin tavoin
näyttää huolettomalta ja huudahti vilkkaasti, niin kuin hänellä oli
tapana vähemmin arveluttavissa tiloissa.
"Me ajattelemme, me mietimme, me aprikoimme, lapseni, sillä jumalat
ovat tänä aamuna maanneet ja meidän täytyy sen tähden olla kahta
valppaampia.
"Irene, meidän pikku Irenemme!
"Kuka olisi sitä eilen uskonut!
"Kelvoton, sanomattoman kelvoton konnankoukku tämä on, ja mitä nyt
pitää tehdä, temmataksemme tuolta syötetyltä hirviöltä, julmalta
pedolta hänen saaliinsa takaisin, ennen kun se nielee lapsemme, meidän
rakkaan lapsukaisemme?
"Usein jo on tuhmuuteni minua harmittanut, mutta niin tuhma, niin
jumalattoman tuhma kuin tänään en vielä koskaan ole tuntenut olevani.
Kun minä koetan ajatella, niin tuntuu siltä, kuin tämä raskas laatikko
olisi naulattu minun pääni eteen. Onko sinun mieleesi juohtunut joku
neuvo? Minä en ole keksinyt niin mitään, en ainoatakaan, jota ei
suurimman aasin tarvitsisi hävetä!"
"Sinä siis tiedät kaikki?" Klea kysyi, "myöskin sen, että isän
vihollinen Euleus luultavasti on viekoitellut lapsi parkaa seuraamaan
itseään?"
"Niin, niin!" Serapion huusi. "Missä vaan konnan työ tapahtuu, siinä
hänen täytyy olla osallisena, samoin kuin jauhon leivän leivonnassa! Se
on minulle uutta, että hän tällä kertaa on antautunut Euergeteen
välikappaleeksi. Vanha Philamon on kertonut minulle kaikki. Juuri äsken
palasi sanansaattajakin Memphiistä ja toi papyruskyhäelmän, jolle kurja
tahrustelija oli kirjoittanut Philometorin nimessä, ett'ei hovissa
tiedetä mitään Irenestä, vaan ollaan suuresti pahoillaan, ett'ei
Asklepiodor pelkää niin viekkaasti vehkeillä kuningasta vastaan. He
eivät siis laisinkaan aikoneet antaa vapaehtoisesti lastamme pois."
"Minä siis teen sen, mikä on minun velvollisuuteni," Klea sanoi
vakavasti. "Minä menen Memphiisen noutamaan sisartani."
Erakko tuijotti kauhistuneena tyttöön ja huusi:
"Sehän on mielettömyyttä, hulluutta, itsensämurhaamista! Tahdotko sinä
yhden uhrin asemesta heittää kaksi heidän kitaansa?"
"Minä kyllä taidan suojella itseäni, ja minä aion pyytää Kleopatralta
apua Irenen asiassa. Hän on nainen ja hän on mahtava, eikä hän saata
kärsiä..."
"Mitä maailmassa on, jota hän ei saattaisi kärsiä, kun siitä vaan on
hänelle etua ja huvia? Ken tietää, kuinka hauskojakin seikkoja
Euergetes on hänelle tytöstämme luvannut?! Ei, Serapiin nimessä, ei,
Kleopatra ei sinua ole auttava; mutta -- se olisi jotain -- ompa eräs,
joka varmaankin saattaa. Roomalaisen Publius Scipion puoleen on
kääntyminen, ja hänen luokseen helposti saattaisi päästä."
"Häneltä," Klea punehtuen sanoi, "en minä tahdo hyvää enkä pahaa, minä
en häntä tunne, enkä tahdo häntä tuntea."
"Mutta lapsi kulta," erakko keskeytti häntä totisena ja nuhdellen.
"Onko sinun ylpeytesi siis niin paljon voimakkaampi kuin rakkautesi,
velvollisuutesi ja huolenpitosi? Mitä, kaikkien jumalien nimessä,
Publius on sinulle tehnyt, koska sinä vältät häntä huolellisemmin, kuin
jos hänessä olisi rohtuma? Kaikella on määränsä, ja nyt, vaikka miten
kävisi, täytyy kuitenkin tehdä niin, sillä nyt ei ole aikaa sokeana
siekailla, kun molemmin silmin näkee, mitä tapahtuu: Roomalainen on
vallannut sydämesi ja se vetää sinua hänen luokseen, mutta sinä olet
kunnon tyttö, ja pysyäksesi sinä, vältät sinä häntä, sillä sinä epäilet
itseäsi, etkä tiedä, mitä silloin voisi tapahtua, jos hän sanoisi
sinulle, että Eroksen nuoli on sattunut häneenkin.
"Vaalene ja punastu vaan ja katso minuun, niin kuin olisin vihollisesi
ja lörpöttelisin joutavia. Paljon kummallista olen nähnyt, mutta ennen
sinua en ketään, joka pelkästä urhoollisuudesta on tullut pelkuriksi ja
sitä paitse ei pelkurimaisuus sovi kellekään tuntemalleni naiselle
huonommin kuin päättävälle Klealleni.
"Matka, joka sinun on tehtävä, on vaikea, mutta, pue rintasi
haarniskaan ja rohkaise mieltäsi huoleti astuaksesi Roomalaisen luo,
joka on kunnon nuorukainen. Varmaankin pyytäminen käy sinulle
vaikeaksi, mutta etkö sinä uskalla astua muutamaa askelta otaistakin
tietä myöten? Lapsi parkamme on perikadon partaalla! Joll'et oikeita
sanoja käyttäen tule ajoissa sen ainoan luo, joka tässä vielä saattaa
auttaa, niin hänet upotetaan mustaan suohon, johon hän on hukkuva sen
tähden, että hänen rohkea sisarensa on peljännyt omasta puolestaan."
Klea oli erakon viime sanoja puhuessa luonut silmänsä maahan ja katsoi
synkkänä ja ääneti maahan ja sanoi viimeinkin vapisevin huulin ja niin
kovalla äänellä, kuin hän olisi lausunut oman tuomionsa:
"Minä pyydän siis Roomalaiselta apua, mutta kuinka minä saatan päästä
hänen puheilleen?"
"Nyt on Kleani taas kokonaan isänsä tytär," Serapion vastasi ja ojensi
hänelle kammionsa ikkunasta molemmat kätensä ja jatkoi sitten:
"Minä saatan ainakin joinkin määrin tasoittaa vaikeata tietäsi.
Tunnethan minun veljeni Glaukuksen, joka on palatsin turvajoukkojen
päällikkö. Minä annan sinulle muutamia suositussanoja hänelle
annettaviksi ja, helpoittaakseni tehtävääsi, myöskin pienen kirjeen
Publius Scipiolle, joka on sisältävä kaiken mikä kuuluu asiaan. Jos
Corneliolainen tahtoo puhutella sinua itseäsi, niin mene hänen luokseen
ja luota häneen, mutta kumminkin enemmän itseesi.
"Mene nyt ja, kun vielä kerran olet täyttänyt ruukut, niin palaa minun
luokseni noutamaan kirjeitä. Mitä aikaisemmin sinä saatat mennä, sitä
parempi, sillä olisi hyvä, jos erämaan tie, jolla pimeässä on yltä
kyllin vaarallisia kuljeksijoita, ennen yön tuloa olisi selkäsi takana.
Sisareni Leukipan luona, joka asuu lähellä tullihuonetta suuren sataman
varrella, näyttäessäsi tätä sormusta kohdellaan sinua ystävällisesti ja
saat majapaikan itsellesi ja, jos taivahiset sinua auttavat, myöskin
Irenelle."
"Minä kiitän sinua, isä," Klea sanoi, eikä muuta mitään, sitten hän
lähti reippain askelin hänen luotaan.
Serapion katsoi ensiksi hellästi hänen jälkeensä; otti sitten kaksi
vahalla päällytettyä puutaulua laatikostaan ja piirsi metallipuikolla
toiselle lyhyen kirjeen veljelleen, toiselle pitemmän Roomalaiselle,
jonka sisältö oli seuraava:
"Serapion, Serapiin erakko, Roomalaiselle, Publius Cornelius Scipio
Nasicalle.
"Serapion tervehtii Publius Scipiota ja ilmoittaa hänelle, että
ruukunkantajatar Klean nuorempi sisar Irene on kadonnut tästä
temppelistä ja vieläpä, niinkuin luullaan, meille molemmille
tutun epistolografi Euleuksen viekkauden kautta, joka näyttää
toimivan kuningas Ptolemaios Euergeteen asioissa. Koeta saada
selville missä Irene on. Pelasta hänet, jos voit, hänen
ryöstäjiensä käsistä ja saata hänet Memphiisen sisareni Leukipan
huostaan, joka on tullihuoneessa asuvan satamapäällikön
Hipparkoksen puoliso. Serapio suojelkoon sinua ja tehtävääsi."
Kun Klea palasi erakon luo, niin tämä oli juuri päättänyt kirjeensä.
Tyttö kätki ne vaatteuksensa poimuihin, sanoi ystävälleen jäähyväiset
ja pysyi totisena ja tyynenä. Serapionin kostein silmin silitellessä
hänen tukkaansa, lukiessaan hänelle onnentoivotuksia ja viimeksi
ripustaessaan hänen kaulaansa onneatuottavan amuletin, jota hänen
äitinsä oli kantanut -- se oli vuorikristalli-pala, johon oli suojeleva
kirjoitus.
Viipymättä hän sitten lähti temppelin porttia kohti, jonka hän
ylimmäisen papin käskyn johdosta tapasi suljettuna.
Sen vartia, sairaan Philon isä, istui vartioiden sen vieressä
kivipenkillä.
Klea pyysi ystävällisesti häntä sitä avaamaan, mutta huolellinen vartia
ei täyttänyt heti hänen pyyntöään, vaan muistutti hänelle Asklepiodorin
ankaraa käskyä ja kertoi, että noin kolme tuntia sitten ylhäinen
Roomalainen oli pyrkinyt temppeliin, vaan oli ylimmäisen papin
erityisen määräyksen johdosta kuitenkin käsketty pois. Hän oli myöskin
kysynyt Kleaa ja luvannut palata huomenna.
Kun Klea kuuli tämän sanoman, veri tulvaili hänen päähänsä ja
kasvoihinsa.
Saattoiko Publius yhtä vähän olla häntä ajattelematta, kuin hän
Publiusta?
Oliko Serapion nähnyt oikein?
"Eroksen nuoli," tämä erakon lause lensi, niin kuin sekin olisi ollut
siivekäs nuoli, hänen sydämensä ja mielensä läpi ja peloitti häntä,
vaan tuntui kuitenkin samalla niin suloiselta, mutta ainoastaan
muutamaksi hetkeksi, sillä pian hän taas alkoi ankarasti paheksua omaa
heikkouttaan ja kauhistuen hän ajatteli, että hän oli lähestymäisillään
tuota julkeata miestä ja menemäisillään hänen luokseen.
Hän käsitti täydelleen tehtävänsä kauheuden, ja jos hän silloin olisi
kääntynyt, niin hän kyllä olisi voinut puolustaa itseänsä, sillä olihan
temppelin portti suljettu eikä sitä saanut avata kellekään ei edes
hänelle itselleenkään.
Tuokion tämä viekoitteleva ajatus häntä miellytti, mutta niin pian kun
hän jälleen ajatteli Ireneä, hänen päätöksensä oli luja, ja lähestyen
portinvartiaa hän sanoi jyrkästi:
"Avaa viipymättä minulle portti, sillä sinä tiedät ett'ei minulla ole
tapana tehdä eikä vaatia mitään väärää. Minä siis pyydän sinua heti
työntämään salvat edestä pois."
Mies, jolle Klea oli tehnyt niin paljon hyvää, ja jolle ylhäinen
Imhotepos lääkäri viimeksi tänään oli sanonut, että Klea oli hänen
talonsa hyvä henki ja että hänen piti kunnioittaman häntä, niinkuin
jumaluutta, totteli, vaikkapa arvellen ja hitaastikin, Klean käskyä.
Raskas salpa lensi edestä, vaskinen ovi aukesi, ruukunkantajatar astui
ulos, heitti tumman hunnun päähänsä ja alkoi kulkea.