VIIDESTOISTA LUKU.

Lysias oli oikeassa.

Kimojen vetämät vaunut, joita hän paetessaan Irenen kanssa oli

välttänyt, olivat eunukki Euleuksen.

Kylmän aamun tähden ja, koska Kleopatran lapsuuden kumppani Zoë seurasi

häntä, hän käytti katettuja ajopeliä, joissa hän istui pehmeillä

patjoilla makedonialaisnaisen rinnalla ja koetti innokkaan, tavallaan

sukkelan, laverruksen kautta voittaa häntä puolelleen. Menomatkalla,

hän ajatteli, koetan päästä hänen suosioonsa, tulomatkalla puhun

omistakin asioistani.

Molemmista kului matka joutuisasti ja hauskasti eivätkä kumpikaan

kiinnittäneet huomiota niiden hevoisten kavioiden töminään, jotka

veivät pois Irenen.

Akaasialehdon takana Euleus nousi vaunuista ja pyysi, ett'ei

makedonialaisnainen ikävystyisi sillä aikaa kuin hänen täytyi

keskustella ylimmäisen papin kanssa; kenties, hän huomautti, hän

saattaisi käyttää hyväkseen odotusaikaa siten, että hän alkaisi hieroa

tuttavuutta väärän Heben kanssa.

Kauvan sitten Irene oli ystävällisesti otettu vastaan kuvanveistäjä

Apollodorin huoneesen, kun kumpikin taas tapasivat toisensa vaunujen

luona, Euleus ainoastaan näennäisesti, vaan Zoë todenteolla kovasti

tyytymättömänä siihen, mitä temppelissä oli saatu aikaan.

Ylimmäinen pappi oli niin järkähtämättömästi hyljännyt Philometorin

vaatimuksen, ett'ei eunukki sitä koskaan olisi luullut miehestä, joka

ennen oli taipunut moneen alentavaan tekoon eikä suostunut lähettämään

Euergetes kuninkaan syntymä-päiväksi ruukun-kantajatarta palatsiin; Zoë

taas ei ollut edes nähnytkään ruukun-kantajatarta.

"Minä luulen", Kleopatran viisas ystävätär sanoi, "tulleeni liian

myöhään, sillä kun minä puoli tuntia myöhemmin kuin sinä astuin

temppeliin, niin sen edustalla ensiksi vanha lääkäri Imhotepos ja

sitten muuan kuvanveistäjä Apollodorin apulaisista minua viivytti

puhumalla uusista filosofien rinta-kuvista.

"Sillä aikaa luullakseni ylimmäinen pappi jo oli käskenyt kätkemään

tytön, sillä kun minä tahdoin tavata häntä, niin minut ensiksi vietiin

kurjaan huoneesen, joka minusta paremmin näytti sopivan talon-pojille

ja vuohille kuin Hebelle, vaikkapa väärällekin --, mutta sinne

tullessani se oli vallan tyhjänä.

"Sitten minua neuvottiin Serapiin temppeliin, jossa eräs pappi opetti

muutamia tyttöjä laulamaan, sitten milloin minnekin ja viimeinkin, kun

en missään löytänyt jälkeäkään kuuluisasta Irenestä, tämän temppelin

portin-vartijan asuntoon. Ruma nainen aukasi minulle oven ja sanoi,

ett'ei Irene kaukaan aikaan ollut hänen luonansa käynyt, vaan kyllä

hänen vanhempi sisarensa, jonka minä sitten kutsutin luokseni.

"Mutta mitä sain vastaukseksi?

"Jumalatar Klealla -- siksi minä kutsun häntä, koska hän on Heben sisar

-- oli sairas lapsi hoidettavana, ja jos tahdoin tavata häntä, niin

minun piti mennä hänen luokseen.

"Tuntuipa melkein siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle, että

olihan yhtä pitkä matka minun luotani hänen luokseen kuin

päinvastoinkin.

"Siitä huolimatta minä luulin kannattavan nähdä ylpeää

ruukun-kantajatarta ja minä astuin matalaan huoneesen -- minua

inhoittaa vieläkin ajatellessani sitä köyhyyden hajua, joka siellä oli

-- ja siinä hän istui heikkopäinen, kuoleva lapsi sylissä. Kaikki, mikä

minua ympäröi, oli niin kauheata ja surullista, että se monta viikkoa

jälestäpäin on unessa minua vaivaava ja turmeleva kaikki iloiset

hetkeni.

"Minä en viipynytkään kauvan noiden onnettomien ihmisten luona, mutta

minun täytyy myöntää, että jos Irene on yhtä suuressa määrässä Heben

kaltainen kuin vanhempi sisar Heran, niin Euergetes syystä suuttuu,

joll'ei Asklepiodor anna tyttöä hänen haltuunsa.

"Moni kuningatar, eikä viimeisenä se, jota lähinnä me molemmat olemme,

antaisi varmaankin puolet valtakunnastaan, jos hänellä olisi semmoinen

vartalo ja semmoinen ryhti, kuin tällä palvelevalla neidolla.

"Ja minkälaisin silmäyksin hän minua katseli, noustessaan pystyyn

kuoleva lapsi käsivarsillaan ja kysyessään minulta, mitä minä tahdoin

hänen sisarestaan.

"Mahtava, synkkä totisuus hehkui noissa silmissä, jotka näyttivät

olevan muutetut Medusan päästä hänen kauniisin kasvoihinsa. Niissä oli

uhkaavatakin, jota ei saattanut käsittää muulla tavalla, kuin

jotensakin näin: 'Älä pyydä häneltä mitään, joka minua ei miellytä,

muuten sinä heti paikalla muutut kallioksi'. Hän ei vastannut

kahta-kymmentä sanaakaan minun kysymyksiini ja kun ulkona taas sain

hengittää raitista ilmaa, joka ei koskaan ole minusta tuntunut niin

suloiselta, kuin tämän inhoittavan luolan ovella, silloin minä tiesin

vaan sen, ett'ei kukaan tiennyt tahi ei tahtonut tietää sitä

piilopaikkaa, johon kaunis Irene oli kätkeytynyt, ja että minä tekisin

viisaammin joll'en enää kyselisi häntä.

"Mitä Philometor nyt on tekevä?

"Mihin sinä häntä neuvot?"

"Mitä hyvällä puheella ei saavuteta, sen saattaa joskus ostaa itselleen

oivallisella lahjalla," eunukki vastasi. "Tiedäthän, ett'ei kaikista

olevista sanoista mikään näille herroille ole helpompi kuin pikku sana

'kyllä'; mutta kukapa juuri helposti on taipuvainen sitä lausumaan?

"Sinä kerrot minulle meidän Hebemme sisaren ylpeydestä ja hänen

ankarasta ja ynseästä ryhdistään.

"Minäkin olen nähnyt hänen ja minun mielestäni hänen kuvansa

saatettaisiin asettaa Stoaan ihmismuodossa esittämään ankaraa hyvettä,

ja kuitenkin lapset usein ovat vanhempiensa tapaisia; sillä heidän

isänsä oli suurin rosvo ja viekkain roisto, mitä koskaan olen nähnyt,

ja joka aivan pätevistä syistä täytyi lähettää kulta-kaivoksiin.

"Pahantekijän tyttären tähden sinun täytyy kulkea pölyssä ja auringon

paahteessa ja tyytyä pilkkaan ja kieltoihin, mutta minua uhkaa tämän

neidon kautta todellinen vaara, sillä sinä tiedät, että Kleopatran

päähän on juolahtanut kunnioittaa Roomalaista, Publius Scipiota; ja

tämä juoksee vuorostaan Hebemme jäljissä, jolle hän on luvannut

hankkivansa ansaitsematonta armoa heidän isälleen, ja tahtoo nyt panna

rosvon rikokset minun syykseni.

"Jo tänään kuningatar tahtoo kuulla häntä, etkä sinä tiedä kuinka monta

vihollista se hankkii itselleen, joka niin kuin minä, monien vuosien

kuluessa on ollut suuren valtion hoitajia. Kuningas kyllä kiitollisena

tunnustaa sen hyvän, minkä olen tehnyt hänelle ja hänen äidilleen;

mutta jos Publius Scipio syyttäessään minua tavallista enemmän

miellyttää Kleopatraa, niin olen minä hukassa.

"Olethan sinä alati hallitsijattaresi läheisyydessä, sano sinä hänelle,

keitä nämä neidot ovat, ja mikä saattaa Roomalaisen panemaan heidän

isänsä rikoksia minun syykseni. Tilaisuus kyllä on ilmaantuva, jolloin

voin toimittaa sinulle ja omaisillesi jonkun ystävän työn."

"Hävytöntä roistoväkeä!" Zoë huudahti. "Luota siihen, ett'en minä aio

olla vaiti, sillä minä teen aina sen, mikä on oikein enkä saata nähdä

muiden kärsivän vääryyttä ja kaikkein vähimmin, että niin arvokkaan

miehen, kuin sinun, kunniata loukataan, sen tähden että kaunis

ulkomuoto ja pöyhkeä kuori miellyttävät uhkarohkeata muukalaista."

Kun ilma ovenvartijan huoneessa Zoën mielestä oli ollut inhoittavaa,

niin hän oli täydelleen oikeassa, eikä turmeltumaton Irene parkakaan

saattanut sitä paremmin kestää, kuin kuningattaren vaatelias ystävätär.

Kleastakin tuntui erittäin vaikealta oleskeleminen tässä kurjassa

huoneessa, jossa kokonainen perhe asui, jossa savuavalla liedellä

keitettiin ruokaa, ja johon vuohi ja pari kanaa yöksi majoitettiin;

mutta hän oli jo kokenut monta kovaa sen puolesta, mitä hän piti

oikeana, ja rakasti niin suuresti pikku Philoa, hän oli niin

tyytyväinen pitäessään huolta lapsen nukkuvan hengen vähitellen

eloon heräämisestä, ja tämän hellä kiitollisuus oli niin runsaasti

palkinnut häntä, että hän heti huomattuaan, kuinka tarpeellinen hänen

läsnä-olonsa ja hoitonsa pienelle potilaalle oli, unhoitti kokonaan,

kuinka ilettävässä paikassa hän oli.

Imhotepos, joka oli taitavin Asklepias temppelin papillisista

lääkäreistä, mies, joka yhtä hyvin tunsi egyptiläisen lääketieteen kuin

kreikkalaisen ja jota tavallisesti kutsuttiin uudeksi Herofiloksi, sen

jälkeen kuin kuningas Philometor oli kutsunut hänet Aleksandriasta

Memphiisen, oli kauvan tarkannut pikku Philon nukkuvaa ja ainoastaan

vähitellen elpyvää henkeä ja kävi joka päivä temppeliin kulkiessaan

hänen luonaan, ja tuli heti, kun Zoë oli lähtenyt ovenvartijan

asunnosta, kolmannen kerran katsomaan pikku potilasta.

Philo oli yhä vielä Klean sylissä, kun lääkäri astui sisään.

Hänen edessään puujakkaralla oli hiilisäiliössä vaskipata, jonka

lääkäri oli tuonut sinne ja johon pitkä putki oli kiinnitetty. Siinä

oli kaksi osaa, jotka nahkasylinteri yhdisti toisiinsa, ja tämän kautta

yläosaa saattoi liikuttaa.

Ruukunkantajatar talui putken tuon tuostakin lapsen rinnalle ja antoi

sen Imhotepin määräyksen mukaan hengittää lämmintä vesihöyryä, joka

siitä virtaili.

"Onko se liuentavaisesti vaikuttanut niinkuin sen olisi pitänyt",

lääkäri kysyi.

"Luullakseni", Klea vastasi, "eikä tuon pikku raukan rinta enää niin

korise hänen hengittäessään ilmaa."

Vanhus asetti korvansa pienokaisen suulle, pani kätensä sen otsalle ja

sanoi:

"Jos kuume lievenee, toivon parasta. Tämä vesihöyryn hengittäminen on

oivallinen lääke tämmöisille ilkeille näljätupehtumille ja se on sitä

paitse arvokas lääke, sillä jo Hermeen vanhimmissa kirjoituksissa

neuvotaan sitä käyttämään tämmöisissä tapauksissa.

"Mutta nyt on kylliksi!

"Tätä höyryä, tätä höyryä!

"Tiedätkö, että se on voimakkaampi kuin hevoset ja härät ja

jättiläisjoukon yhteinen voima? Aleksandriassa asuva ahkera Hero

huomasi sen joku aika sitten.

"Nyt on potilaamme saanut tarpeekseen, sillä emme saa häntä liiaksi

kuumentaa. Ota palttinaliina -- tuo kyllä kelpaa, vaikkei se olekaan

niin vallan kaunis. Käännä se kokoon ja kostuta sitä hyvin kylmällä

vedellä -- tuossahan on jotakin tuossa kurjassa astiassa, tahi miksi

sitä voinee kutsua -- ja nyt tahdon näyttää sinulle, miten se on

asetettava lapsen kaulan ympärille. Sinun ei tarvitse vakuuttaa minulle

ymmärtäväsi minua, Klea, sillä sinulla on kädet, kädet ja päälliseksi

kärsivällisyyttä. Viisiseitsemättä vuotta olen jo elänyt ja aina ollut

terve, mutta melkeinpä tahtoisin kerran tulla sairaaksi ainoastaan

päästäkseni sinun hoidettavaksesi.

"Tuon kurjan raukan tila on sentään hyvä, parempi kuin monen kipeän

kuninkaan lapsen, jolle palkatut hoitajattaret tekevät ja antavat

kaikkea, mitä se vaan tarvitsee, mutta kumminkaan eivät saata antaa

erästä seikkaa, koska heillä sitä ei ole, minä tarkoitan hellää,

ystävällistä, aina väsymätöntä kärsivällisyyttä, jolla sinä teet

ihmeitä tämän lapsen hengen suhteen ja nyt olet juuri tekemäisilläsi

samaa sen ruumiin suhteen.

"Ei, ei, tyttöseni, ei minulle, vaan sinulle on tämä vaimo

kiitollisuuden velassa, jos hänen lapsensa saa elää.

"Kuuletko, vaimo?

"Sano se miehellesikin, ja joll'ette kunnioita Kleaa niinkuin

jumalatarta ja joll'ette aseta kättänne hänen jalkansa alle, niin

teidän täytyy -- mutta minä en tahdo toivoa teille mitään pahaa, sillä

eihän teillä entisestäänkään ole juuri liiaksi hyvää."

Hänen näin sanoessaan ovenvartijan vaimo astui arasti lääkärin ja

kipeän lapsen luo, pyyhkäsi hiukan otsaltaan epäjärjestyksessä olevaa

tukkaansa, pani laihat käsivartensa ristiin selkänsä taakse, katsoi

kaula pitkälle kuroitettuna poikaansa, katseli äänettömänä ja

hämmästyneenä kosteita vaatteita ja kysyi sitten epäillen:

"Ovatko pahat henget jo lähteneet lapsesta?"

"Kyllä niin," lääkäri vastasi, "tuo Klea on ne loihtumalla karkoittanut

ja minä olen häntä auttanut, nyt sinä sen tiedät."

"Sittenhän saanen lähteä täältä? Minun täytyy laasta etupiha."

Kun hän oli saanut myöntävän viittauksen Klealta ja lähtenyt pois,

lääkäri sanoi:

"Kuinka monen pahan daimonin yhteydessä me sentään olemme ja kuinka

harvan hyvän! Ihmiset uskovatkin paljoa mieluummin ja helpommin

vahingollisia kuin ystävällisiä ja avuliaita henkiä, sillä kun heille

käy huonosti, ja siihen he itse kuitenkin tavallisesti ovat syypäät,

niin on heistä lohduttavaa ja se tyydyttää heidän turhamielisyyttään,

jos saattavat siitä syyttää pahoja henkiä; mutta jos heille käy hyvin,

jos onni on heille suotuisa tahi jos vaikea tehtävä heille onnistuu,

silloin he luonnollisesti tahtovat kiittää itseään, omaa taitoaan,

suurta kokemustaan ja nauravat pahan päiväisesti sille, joka heille

huomauttaa, missä kiitollisuuden velassa he ovat avuliaille

daimoneille. Minä puolestani liittäydyn enemmän hyviin kuin pahoihin

henkiin ja sinä, tyttöseni, varmaankin olet paraimpia.

"Joka neljännestunnin kuluttua sinun pitää muuttaa kääreitä, ja sillä

välin mennä ulos virkistämään rintaasi raittiilla ilmalla, sillä sinun

poskesi ovat kalpeat. Puolenpäivän aikaan mene huoneesesi ja koeta

nukkua. Missään asiassa ei saa mennä liian pitkälle ja sinun täytyy

totella minua!"

Klea nyykäytti lääkärille ystävällisesti niin kuin tytär, Imhotep

silitti kädellään hänen tukkaansa ja läksi pois; Klea jäi yksin sairaan

lapsen luo tukehuttavan kuumaan huoneesen, joka kävi yhä kuumemmaksi,

muutti kääreitä ja iloitsi nähdessään pojan hengityksen käyvän yhä

kepeämmäksi ja vähemmin korisevan.

Sillä välin väsymys hänet valtasi ja hän ummisti hetkeksi silmänsä, ja

tämä puolinainen valvominen, joka oli unelmia täynnä ja joka ainoastaan

sen kautta keskeytyi, että hän kepeästi ja mielellään hoiti

velvollisuuttaan, tämä kaikkien jäsenten jännityksen kiihoittaminen

tuntui omituisen suloiselta, jonka hän myöskin itse tiesi.

Hän tunsi tässä olevansa oikealla paikallaan; lääkärin ystävälliset

sanat olivat hänestä tuntuneet hyvältä ja huolehdittuaan rakkaan

olennon tähden, hänessä vihdoinkin heräsi pätevä toivo sen

parantumisesta.

Ja yön kuluessa oli hän jyrkästi päättänyt selittää ylimmäiselle

papille, ett'eivät he saattaneet ruveta Osiriin paarien ääressä

valittavien kaksoissisarien toimeen, vaan että hän mieluummin tahtoi

koettaa Aleksandriassa, jossa sekä sokeilla että rammoilla oli työtä,

ansaita kättensä työllä leivän itselleen ja Irenelle -- sillä sitä ei

hän tullut ajatelleeksikaan, että tämäkin toden teolla saattaisi

jotakin toimittaa.

Tämäkin toimeentulon toivo, joka vielä eilen oli häntä kauhistuttanut,

alkoi aivan ystävällisesti houkutella häntä luokseen, sillä sen kautta

hän saattoi itsenäisesti koettaa sitä suurta toiminta-voimaa, joka

hänessä oli.

Silloin tällöin Roomalaisen, Publius Scipion kuva esiintyi hänen

sydämeensä ja joka kerran kun se tapahtui, hän punastui aivan otsaan

asti.

Mutta tänään hän muisteli rauhansa häiritsijää toisin tuntein kuin

eilen, sillä eilen hän oli häveten tuntenut Publiuksen voittaneen

hänet, mutta tänään Klea iloitsi mielessään siitä, että hän eilen

iltapuolella juhlakulussa voittaen oli välttänyt Publiuksen katseita ja

kääntänyt vihaisena hänelle selkänsä, kun tämä uskalsi lähestyä häntä.

Oli hyvä, että niin oli käynyt, sillä kuinka tuo ylpeä mies vielä

kerran saattaisi nöyrtyä!

"Ohitse, ohitse! Kaikki on ohitse!" hän jupisi itsekseen ja hänen

silmillensä ja otsalleen, joilla hymy siihen saakka oli vilkkunut,

laskeutuivat taas samat ankarat juonteet, jotka eilen olivat

karkoittaneet Roomalaisen ja häntä hämmästyttäneet.

Mutta kohta lauhtui hänen kasvojensa piirteitten ankaruus, sillä hän

näki edessään totisen nuorukaisen rukoilevan katseen, hänen mieleensä

juohtui kuinka ylin määrin erakko oli häntä ylistänyt, ja kun hänen

silmänsä sen jälkeen jälleen ummistuivat hänen näitä ajatellessaan ja

uni vähäksi aikaa valtasi hänet, niin hän oli unissaan näkevinään

Corneeliolaisen, joka vakavin askelin lähestyi häntä, otti hänet

niinkuin lapsen käsivarsilleen, tarttui hänen vastusteleviin käsiinsä,

pusersi niitä yhteen raa'asti ja väkivaltaisesti ja heitti hänet Niilin

rannalle kiinnitettyyn veneesen.

Kaikin voimin hän ponnisteli tätä väkivaltaa vastaan, huusi ääneensä

kiukusta ja heräsi omaan ääneensä.

Silloin hän nousi seisoalleen, pyyhki kyyneleistä tulvailevia silmiään,

pani uuden kääreen lapsen kaulan ympärille, noudatti sitten lääkärin

neuvoa ja meni ulos raittiisen ilmaan.

Aurinko oli jo korkeimmillaan ja sen säteet heijastivat voimakkaasti

keltaisista etupihassa olevista hiekkakivi-levyistä.

Ainoastaan yksi niistä pylväskäytävistä, jotka ympäröivät avaraa

katotonta huonetta, loi kapean tuskin käsivarren levyisen varjon, mutta

sitä pitkin hän ei astunut, sillä sen katon alla oli joukko vuoteita

toivioretkeläisiä varten, jotka täällä jumalan asunnossa toivoivat

näkevänsä unia, joissa saivat luoda silmäyksen tulevaisuuteen.

Klea oli paljain päin ja koska hän pelkäsi keskipäivän paahdetta, niin

hän juuri aikoi palata ovenvartian huoneesen, kun hän huomasi nuoren

valkoisiin vaatteisin puetun kirjurin, joka oli erityisesti

Asklepiodorin palveluksessa, tulevan pihan yli ja innokkaasti

viittaavan hänelle.

Klea meni miestä kohden, mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt tämän

luokse, niin tämä huusi hänelle ja kysyi, oliko hänen sisarensa Irene

ovenvartijan huoneessa. Ylimmäinen pappi tahtoi puhutella Ireneä, mutta

hän ei ollut missään löydettävissä. Klea vastasi hänelle, että muudan

ylhäinen nainen kuningattaren hovista jo oli kysellyt Ireneä ja että

hän viimeisen kerran oli nähnyt Ireneä vähää ennen auringon nousua, kun

hänen piti auringon kaivosta täyttää ruukut jumalan alttaria varten.

"Aikaisimpaan uhriin tarvittava vesi," pappi vastasi, "oli hyvissä

ajoin alttarilla, mutta toiseen ja kolmanteen tarvittavan veden täytyi

Doriin ja hänen sisarensa noutaa. Asklepiodor on tyytymätön, ei sinuun,

sillä hän on jo kuullut Imhotepokselta, että sinä olet ottanut

hoitaaksesi sairasta lasta, vaan Ireneen. Missähän hän lienee? Jotakin

tärkeätä on varmaankin tapahtunut, jota ylimmäinen pappi tahtoo hänelle

ilmoittaa."

Klea peljästyi, sillä hän tuli ajatelleeksi, että Irene edellisenä

iltana oli vuodattanut kyyneleitä ja sanonut ikävöivänsä iloa ja

vapautta.

Kenties oli tämä ikävöiminen päässyt ajattelemattomassa tytössä

voitolle ja hän oli Klean tietämättä hiipinyt pois, vaikkapa ainoastaan

muutamaksi tunniksi, katselemaan kaupunkia ja sen loistavaa elämää.

Hän koetti hillitä itseään, ett'ei sanansaattaja huomaisi hänen

huoltaan ja sanoi luoden silmänsä maahan.

"Kyllä minä koetan etsiä häntä."

Joutuisasti hän palasi huoneesen, katsoi vielä kerran sairasta lasta,

kutsui sen äitiä, neuvoi hänelle, kuinka kääreet olivat laitettavat,

teroitti hänen mieleensä, että hän huolellisesti ja täsmälleen

noudattaisi Imhotepoksen määräyksiä, siksi kunnes hän itse tulee

takaisin, suuteli hellästi Philoa otsalle, tunsi huulillaan, että pikku

poika oli vähemmin kuuma aamulla, ja läksi ensiksikin omaan

huoneesensa,

Siellä oli kaikki aivan samassa tilassa, johon hän yöllä oli jättänyt,

ainoastaan kultaiset ruukut olivat poikessa.

Tämä kiihoitti Klean tuskaa, mutta hänen mieleensä ei se ajatus edes

juolahtanutkaan, että Irene olisi ottanut kalliit astiat mukaansa

myödäkseen ne ja elättääkseen itseään niitten hinnalla, sillä hänen

sisarensa, sen hän tiesi, oli varomaton ja huikentelevainen, mutta

mihinkään pahaan tekoon ei hän sentään ollut taipuvainen.

Mistä hän hakisi kadonnutta?

Serapion erakko, jonka puoleen hän ensiksi kääntyi, ei tiennyt mitään

hänestä.

Serapiin alttarin luota, johon hän sitten lähti, hän löysi molemmat

ruukut ja vei ne takaisin huoneesensa.

Kenties Irene oli mennyt vanhan Krateen luo ja kokonaan unhoittanut

ajan kuluvan katsellessaan tämän työtä ja puhellessaan hänen kanssaan;

mutta papillinen seppä, jota hän haki hänen työhuoneestaan, ei tiennyt

mitään kadonneesta.

Hän olisi mielellään auttanut Kleaa lemmikkinsä hakemisessa, mutta

Apishautojen uuden lukon piti puolipäiväksi joutua valmiiksi ja hänen

pöhöttyneet jalkansa vaivasivat häntä.

Vanhuksen oven edessä Klea pysähtyi vaipuen mietteisiinsä ja hänen

mieleensä juontui että Irene usein joutohetkinä oli kiivennyt temppelin

kyyhkyslakkaan, sieltä katsoakseen kauvaksi ympärilleen, katsellakseen

hautoavia lintuja, pistääkseen ruokaa niitten poikasten leveisin

nokkiin ja seuratakseen silmillään lentoon pyrähteleviä parvia.

Savesta ja Niilin limasta tehdyt kyyhkyslakat olivat vilja-aitan

päällä, joka liittyi temppeliä eteläpuolelta ympäröivään muuriin.

Hän riensi auringon paahteisten pihojen poikki ja nousi varastohuoneen

laakealle katolle, mutta hän ei tavannut vanhaa kyyhkysten hoitajaa

eikä hänen kumpaakaan lapsenlastaan, jotka auttoivat ukkoa hänen

työssään, sillä kaikki kolme olivat paraillaan aterialla muitten

temppelin palvelijoiden kanssa kyökin eteisessä huoneessa.

Klea huusi kerran, kahdesti, kymmenen kertaa sisartaan nimeltä, vaan

kukaan ei hänelle vastannut.

Tuntui siltä, kuin auringon paahde olisi haihduttanut jokaisen hänen

huuliltaan lähtevän äänen.

Ensiksi hän katsoi ensimmäiseen kyyhkyslakkaan, sitten toiseen ja

kolmanteen ja niin edespäin aina kolmanteen ja niin edespäin aina

viimeiseen. Kuumennettujen uunien tavalla nopeiden lintujen lukuisat

savihuoneet levittivät polttavaa kuumuutta, mutta se ei estänyt Kleaa

tarkalleen tutkimasta jokaista syrjäisintäkin soppea.

Hänen poskensa hehkuivat ja hiki helmeili hänen otsallaan ja

kyyhkyslakan pölystä puhdistautuminen tuotti hänelle paljon vaivaa,

mutta hän ei vielä ollut epätoivoon joutunut.

Kenties Irene oli mennyt Anubidiumiin tahi Asklepioksen temppeliin

saamaan selkoa omituisen unen merkityksestä, jonka hän ehkä oli nähnyt,

sillä paitse papillisia lääkäreitä oli siellä myöskin muudan naispappi,

joka vielä paremmin taisi selittää katuvaisten unia kuin eräs erakko,

joka myöskin tunsi tämän taidon.

Kysyjien täytyi usein odottaa kauvan Asklepioksen temppelin edustalla.

Tämä ajatus rohkaisi Kleaa ja esti häntä tuntemasta kuumaa

lounaistuulta, joka alkoi herätä, ja auringon paahdetta; mutta kun hän

hitaasti, niinkuin sotilas jouduttuaan tappiolle tappelussa, oli

palannut pastophoriumiin, niin kuumuus hänestä tuntui kovin

rasittavalta ja tuska ja epävarmuus ahdistivat hänen rintaansa.

Hän olisi mielellään itkenyt, ja usein hän koettikin itsekseen nyyhkiä,

mutta lieventävien kyynelten lohdutusta hänelle ei suotu.

Ennenkuin hän ilmoitti Asklepiodorille, että hänen etsintänsä oli ollut

turha, hän halusi vielä kerran puhutella ystäväänsä, erakkoa, mutta jo

ennen kun hän edes saattoi nähdä tämän kammiota, ylimmäisen papin

kirjuri jälleen astui hänen eteensä ja käski häntä tulemaan hänen

kanssaan temppeliin.

Täällä hänen täytyi kauhean kärsimättömänä odottaa enemmän kuin tunnin

eräässä etuhuoneessa.

Vihdoinkin hänet vietiin saliin, jossa Asklepiodor ja koko

Serapistemppelin korkeampi papisto oli koolla.

Hitaasti Klea astui sisään niin monen mahtavan miehen eteen ja taas

hänen täytyi odottaa kauvan aikaa ennenkuin ylimmäinen pappi kysyi

häneltä, eikö hän ollut kuullut tai huomannut mitään, joka saattaisi

johdattaa oikeille jäljille, sillä hän, Asklepiodor, tiesi että jos

Irene salaisesti oli lähtenyt temppelistä, se yhtä suuresti surettaisi

Kleaa kuin häntäkin.

Klean oli kovin vaikea löytää sanoja ja hänen polvensa horjuivat, kun

hän alkoi puhua, mutta kieltäytyi istuutumasta tuolille, jonka

Asklepiodor asetutti hänen eteensä.

Hän luetteli järjestään kaikki ne paikat, joista hän turhaan oli

hakenut sisartaan, ja kun hän silloin myöskin mainitsi Asklepioksen

temppelin ja hänen mieleensä silloin johtui sen ylhäisen naisen kuva,

joka oli tullut sinne useiden nais-orjain ja palvelijoiden seurassa

selityttämään unta, niin hän myöskin tuli ajatelleeksi Zoën käyntiä ja

tämän alussa ylen ystävällisiä, vaan sitten pilkkaavia ja yhä enemmän

uhkarohkeita kysymyksiä hänen sisarestaan.

Heti hän keskeytti puheensa ja sanoi:

"Vapaasta tahdosta, pyhä isä, Irene varmaankaan ei ole paennut, mutta

kenties joku on viekoitellut häntä lähtemään temppelistä ja minun

luotani; onhan hän vielä ajattelematon lapsi. Voineekohan olla

mahdollista, että joku ylhäinen nainen on viekoitellut häntä seuraamaan

itseään? Muudan sellainen kävi tänään minun luonani ovenvartian

huoneessa. Hän oli komeasti puettu, kultainen puolikuu oli hänellä

vaaleissa kiharoissaan, joihin silkkinauhoja oli palmikoitu, ja hän

kysyi innokkaasti sisartani. Lääkäri Imhotepos, joka usein käy

kuninkaan palatsissa, näki hänet ja sanoi minulle hänen nimensä olevan

Zoë ja hänen olevan Kleopatra kuningattaren lapsuuden ystävättären."

Hänen täten puhuessaan kokoontuneet papit suuresti hämmästyivät ja

Asklepiodor huudahti:

"Niitä naisia, niitä naisia! Sinä Philammon olit sittenkin oikeassa;

minä en saattanut enkä tahtonut sitä uskoa! Kleopatra on tehnyt

semmoista, jota ainoastaan kuningattarille annetaan anteeksi, vaan että

hän antautuu veljensä hurjien intohimojen välikappaleeksi, sitä tuskin

sinäkään, Philammon, pidit luultavana, sinä, joka kuitenkin pikemmin

uskot pahaa kuin hyvää. Mutta mitä nyt on tekeminen? Kuinka me saatamme

puolustaa itseämme väkivaltaa vastaan?"

Posket tulipunaisina ja hehkuen keskipäivän paahteesta Klea oli astunut

papiston eteen, mutta hänen kuullessaan Asklepiodorin viime sanat,

kaikki veri pakeni hänen kalpenevilta kasvoiltaan ja kylmä väristys

virtaili hänen jäseniensä lävitse.

Hänen isänsä lapsi, hänen iloinen, viaton Irenensä ryöstetty,

viekkaudella viety Euergeteelle, hurjimmalle mässääjälle, jonka

elämästä Serapion juuri eilen illalla oli hänelle kertonut, kuvatessaan

hänelle niitä vaaroja, jotka uhkaisivat häntä ja Ireneä, jos he

lähtisivät temppelistä.

Niin varmaankin!

Loistoon ja komeaan elämään hänen rakasta lempilastaan hänen

lohdutustaan ja iloaan oli houkuteltu häpeässä häviämään!

Hänen täytyi pitää kiinni sen tuolin selkälaudasta, jonka hän oli

hyljännyt, ett'ei hän kaatuisi lattiaan.

Mutta tämä heikkous valtasi hänet ainoastaan muutamaksi

silmänräpäykseksi, sitten hän parilla rivakalla askeleella astui sen

pöydän luo, jonka ääressä ylimmäinen pappi istui, tarttui lujasti

oikealla kädellään pöydän laitaan kiinni ja hänen muuten niin

sointuisa, syvä äänensä kuului käheältä, kun hän sanoi:

"Nainen on tarjoutunut paheen välikappaleeksi tehdäkseen toisen

arvottomaksi naisen nimeä kantamaan, ja te, jotka olette hyveen ja

oikean palvelijoita, te, jotka olette määrätyt toimimaan niitten

jumalien hengessä, joita te palvelette, te tunnette olevanne liian

heikkoja sitä estämään! Jos te suvaitsette tätä, joll'ette estä tätä

rikosta tapahtumasta, niin te ette, niin en minä anna keskeyttää

itseäni, ansaitse sitä pyhän nimeä, sitä kunnioitusta, jota te

vaaditte, niin minä syytän --"

"Vaikene tyttö!" Asklepiodor keskeytti kauheasti kiihtynyttä Kleaa.

"Jumalan solvaisijana minä panettaisin sinut kiinni, joll'en käsittäisi

sitä tuskaa, joka sinulta ryöstää järjen. Me kyllä tiedämme suojella

ryöstettyä, mutta sinun pitää olla kärsivällinen ja ääneti. Sinä,

Kallimakos, käske heti Ismael sanansaattajan satuloimaan hevoisensa

ratsastaakseen Memphiisen viemään minulta kirjettä kuningattarelle;

laatikaamme se yhdessä ja kirjoittakaamme nimemme sen alle, niin pian

kuin olemme aivan varmat siitä, että Irene on ryöstetty näiden muurien

sisäpuolelta. Käske, Philammon, antamaan merkkiä vaskilevyllä, jolla

kutsutaan kaikkia temppelin asukkaita kokoon, ja sinä, tyttö, lähde

tästä salista ja liity sitten muihin."

Sisaret: Romaani · 第 20 / 30 题