Serapistemppeli oli syvässä levossa, vajonneena pimeään, joka esti
silmää näkemästä sen monia eri rakennuksia, vaan antoi sille yhden
ainoan, sinimustaan usvaan peittyneen kallioryhmän muodon.
Temppelin ulkopuolellakin oli kaikki hiljaa; mutta nyt alkoi kuulua
kavion töminää ja pyöräin kolinaa yön hiljaisuudesta, joka teki jokaisen
äänen kahta kuuluvammaksi.
Ennenkuin ajopeli, joka oli syynä tähän meluun, oli saapunut temppelin
luo, niin se pysähtyi, ja varmaankin jumalan akaasialehdon taakse,
sillä sieltä kuului hevosen hirnuntaa.
Ori, joka siellä oli, oli yksi kuninkaan ratsuja.
Korintholainen sitoi sitä juuri kiinni tien viereiseen puiston reunalla
olevaan puuhun, heitti vaippansa höyryävän hevosen selkään, haperoi
sitten akaasiasta akaasiaan ja pääsi pian auringonkaivolle, jonka
reunalle hän heittäytyi.
Tuikean kylmä tuulenhenki alkoi puhaltaa idästä, ikäänkuin
auringonnousun sanansaattajana, ja harmaa, koittava valo alkoi
vähitellen sattua komeitten puitten latvoihin, jotka pimeys oli
yhdistänyt yhdeksi ainoaksi mustaksi katoksi.
Asklepiustemppelin pihasta alkoi kuulua hanhien huutoa, ja kun
Korintholainen vilusta väristen nousi ylös lämmittääksensä vertansa
nopealla edestakaisin-astunnalla, niin hän kuuli portin narinaa
temppeliä ympäröivän muurin puolelta, jonka muoto yhä selvemmin alkoi
häämöttää pimeästä.
Jännitetyllä tarkkuudella hän alkoi katsella pitkin sitä tietä, jolta
lähenevä valo yhä enemmän ja enemmän poisti sitä peittävän varjon ja
nopeammin hänen sydämensä alkoi tykkiä, kun hän eroitti haamun, joka
nopein askelin lähestyi kaivoa.
Se, joka sieltä tuli, oli ihmisolento, eikä ketään toista ollut hänen
seurassaan; se ei myöskään ollut mies, vaan nainen pitkässä viitassa.
Mutta hän piti sitä, jota hän etsi, pienempänä kuin tuo häntä yhä
enemmän ja enemmän lähenevä nainen.
Tulikohan tänään kaivolle ainoastaan vanhempi sisar, eikä nuorempi,
jota varten hän oikeastaan oli lähtenyt?
Nyt hän jo eroitti hänen keveän astuntansa, nyt enää vaan nuori
akaasianvesa, joka oli hänen edessään, eroitti hänet hänestä, nyt hän
pani molemmat ruukut maahan, nyt hän nosti keveästi kiulua ja täytti
astian, joka oli ollut hänen vasemmassa kädessänsä, nyt hän käänsi
kasvonsa yhä enemmän loistottomasti punottavaa taivaan rantaa kohti,
nyt Lysias luuli tunteneensa Irenen kasvot ja nyt, kiitos kaikille
suojeleville jumalille, hän tiesi varmaan, että hänen edessänsä seisoi
nuorempi eikä vanhempi sisar; seisoi tyttö, jota hän etsi.
Vielä akaasiain puoleksi peittämänä hän huusi hiljaa Irenen nimeä,
ett'ei tämä peljästyisi, mutta neitoselta, jota ei täällä vielä kukaan
tähän aikaan ollut hämmästyttänyt, veri kuitenkin jähmettyi kauhusta.
Niinkuin maahan kiinni kasvettuneena hän siinä seisoi ja pusersi
vavisten kylmää, kosteata jumalan astiata rintaansa vasten.
Lysias huusi taas, mutta kovempaa kuin äsken, hänen nimeänsä ja lisäsi
vielä hiljaisella äänellä:
"Älä pelkää, Irene, minä olen Korintholainen Lysias, ystäväsi, jonka
granaattia eilen pidit, ja joka sinua juhlakulkueen loputtua
puhuttelin. Salli minun toivottaa sinulle iloista huomenta!"
Tyttö otti tämän kuultuansa ruukun vasempaan käteensä, laskeutui
kuorminensa maahan, painoi oikealla kädellänsä sydäntään ja sanoi,
hengittäen syvään:
"Miten hirmuisesti sinä pelästytit minua! Minä luulin, että minua huusi
vaeltava sielu, joka ei vielä ollut palannut manalaan, sillä vasta
aurinko noustessaan karkoittaa henget."
"Vaan ei lihaa ja luuta olevia ihmisiä, joilla on hyvää mielessä. Minä
jäisin mielelläni luoksesi, usko pois, kunnes Helios taas laskee, jos
vaan sen sallisit."
"Minulla ei ole mitään sallittavaa eikä kiellettävää", Irene vastasi.
"Vaan kuinka tähän aikaan tulet tänne?"
"Vaunuilla", Lysias nauraen vastasi.
"Älä hulluttele! minä tahdon tietää, mitä sinä tähän aikaan haet
auringonkaivolta?"
"Ketäs muita kuin sinua? Sinä sanoit eilen mielelläsi makaavasi, ja
niin minäkin teen; mutta kuitenkin olen sinua taas nähdäkseni
lyhentänyt yöleponi aivan lyhyeksi."
"Mutta mistä saatoit tietää?"
"Sanoithan sinä itse eilen minulle, mihin aikaan teidän pitää lähtemän
temppelistä."
"Sanoinko sen sinulle? Suuri Serapis, kuinka nyt jo tulee päivä! Minä
saan rankaistuksen, joll'ei ruukku ole ennen auringon nousua
alttarilla, ja tuossa on vielä Kleankin ruukku."
"Minä täytän sen heti sinulle. Niin, siinä se oli tehty! Ja nyt minä
kannan molemmat sinun edestäsi aina lehdon päähän asti, jos lupaat
tulla pian takaisin, sillä minulla on paljon sinulta kysyttävää."
"Eteenpäin, eteenpäin vaan," tyttö kiiruhteli. "Minä tiedän niin vähän,
mutta kysy vaan, sillä ei se merkitse paljon, mitä minä vastaan."
"Kyllä sentään! Jos minä esimerkiksi pyytäisin sinua kertomaan
vanhemmistasi? Ystäväni Publius, jonka sinä kyllä tunnet, ja minä
olemme kuulleet, kuinka kovasti ja väärin heitä on rankaistu, ja
tekisimme mielellämme paljon heitä vapauttaaksemme."
"Minä tulen, minä tulen varmaan," Irene kovaa ja innokkaasti huudahti.
"Pitääkö minun tuoda Kleakin mukaani? Hänet kutsuttiin tänään keskellä
yötä ovenvartijan luo, jonka lapsi on kovin kipeänä. Sisareni pitää
lasta kovin hyvänä, ja Philo ottaa vain häneltä rohtoja. Pienokainen
oli nukkunut hänen syliinsä, ja sen vuoksi lapsen äiti tuli minua
pyytämään yksin viemään vettä meidän kummankin edestä. Anna nyt minulle
ruukut, sillä ei kukaan paitsi me, saa vielä tulla temppeliin."
"Tuossa on! Älä nyt vain minun tähteni häiritse sisartasi pienen
potilaan hoidossa, sillä saatanhan sanoa sinulle kaikenlaista, mitä
hänen ei tarvitse tietää ja mikä sinua ehkä ilahuttaa. Minä lähden nyt
takaisin kaivolle. Voi hyvin äläkä liian kauvan odotuta!"
Nämät sanat Lysias lausui hempeällä ja suloisella äänellä, ja rivakasti
poistuva neito vastasi hänelle hiljaa ja nopeasti:
"Minä tulen heti kun aurinko on noussut."
Korintholainen katseli häntä kunnes hän oli kadonnut temppeliin, ja
hänen sydämensä kävi niin helläksi, niin helläksi, ett'ei se moneen
vuoteen ollut sellainen ollut.
Hänen mieleensä muistui aika, jona hän mielellään koitteli nuorempaa
sisartansa, joka silloin vielä oli lapsi, ja pyysi häntä totisin silmin
antamaan hänelle leipäänsä tahi omenaansa, jota hän ei ensinkään
halunnut.
Melkein aina pienokainen oli sievillä kätösillään pannut hänen
suuhunsa, mitä hän oli pyytänyt, ja silloin oli hänen mieli-alansa aina
ollut sellainen kuin nyt.
Olihan Irenekin vielä lapsi ja yhtä huoletoin, kuin hänen
lemmikkinsäkin, jonka kanssa hän oli leikkinyt isänsä huoneessa, ja
samoin kuin hänen sisarensa oli hänelle parastansa tarjonnut, samoin
tämäkin sen uskoi tuolle kevytmieliselle Lysiaalle, jota kainostellen
Korinthon kunnialliset naiset loivat silmänsä maahan ja jonka tähden
isät varoittivat kasvaville pojillensa heidän neitseellistä, jopa hänen
mielestään pyhääkin omaa itseänsä.
"Minä en tee sinulle mitään, rakas lapsi," hän itseksensä jupisi, kun
hän vihdoinkin kääntyi astumaan takaisin auringonkaivoa kohti. Hän
alkoi rivakasti astua eteenpäin, mutta muutaman askeleen perästä hän
hiljensi kulkuansa, sillä hämmästyttävä, ihmeellinen kuva tuli hänen
silmiinsä.
Oliko Memphis liekkien uhrina?
Kuluttiko tuli sitä sumuverhoa, joka oli peittänyt sitä tietä, jota hän
oli tullut temppeliin?
Tuossa seisoivat akaasiain rungot, niinkuin tulipalon paikalla olevat
mustat pylväät, ja niitten takaa kuluttavat liekit kohosivat korkealle
taivaalle.
Oksien, piikkisten haarojen, valkoisten kukkaterttujen ja pariruotisten
lehtien välillä loisti ja välkkyi kullanpurppurainen valo, ja pilvet
helottivat taivaalla valkoisemmissa väreissä kuin ruusut, joilla
Kleopatra oli pidoissa ollut kaunistettuna.
Niin ei noussut aurinko hänen kotimaassaan! Vai oliko hän kukaties
katsellut tarkemmin maata kuin taivasta, kun hän Korinthossa tai
Athenassa oli juopuneena hoiperrellut aamun koittaessa kotiinsa?
Hänen hevosensa hirnahti kovaa, ikäänkuin nelivaljakkokin olisi
tahtonut tervehtiä nousevaa aurinkoa.
Hän kiiruhti lehdon kautta niitten luo, taputti, puhuen rauhoittavasti,
niiden kiiltävää kaulaa ja katseli sitten edessänsä olevaa
jättiläiskaupunkia, jonka ylitse sinipunainen usva leveni, vakavia
pyramiideja, joiden hartioille aamu oli heittänyt iloisemman, ruusun
värisen juhlavaatteen, Ptah jumalan tavattoman suurta temppeliä, jonka
pylväskäytävien edustalla oli korkeita kolosseja, Niilin virtaa, jossa
kuvasteli taivaan värien ihanuus, ja Babylon- ja Troja-nimisten
kauppaloitten takana olevaa kalkkivuoristoa, josta eräs Juutalainen
eilen oli kuninkaan pöydässä kertonut maanmiestensä joukossa elävän
sadun, että tämän vuoren kaikki puut olivat muka viedyt koristamaan
pyhän kaupungin Jerusalemin kukkuloita.
Kuten sen suuren rubiinin valossa, joka piti koossa Euergetes kuninkaan
sonninkaulalla olevaa, läpinäkyvää vaatetta, tämän vuoren paljaat
kallioseinät loistivat, ja silloin Lysias näki, miten päiväntähti sen
takaa helottaen kokosi ja lähetteli säteitään, niinkuin miljoonia
kultanuolia, ajaaksensa pakosalle ja hävittääksensä vihollisensa, öisen
pimeyden.
Eos, Helios, Phoibos Apollon olivat hänestä ainoastaan nimiä,
joilla saattoi helposti ilmoittaa eri ilmiöitä, tapauksia ja
käsitteitä, hänestä, joka silloin, kun hän ei ollut juomingissa eikä
huvitellut itseänsä kylvyissä, voimistelukilpailuissa, kukko- ja
haukkatappeluissa, teaatterissa eikä dionysiläiskulkueissa, halusi
harjoitella henkeänsä filosoofien kouluissa, että hän pidoissa
ollessansa saattaisi etevänä loistaa myöskin sanakiistoissa; mutta
tänään, katsellessaan tätä auringonnousua, hän uskoi kuten
lapsuudessansakin jumalaan, näki mielikuvituksissaan hänet ajavan
kultaisissa vaunuissaan ja loistavine, keveänä häälyvine seurueinensa
hillitsevän vaahtoavaa nelivaljakkoansa, kohotti nöyränä kätensä ylös
ja rukoili ääneensä: "Minun sydämeni on tänään niin iloinen ja kepeä.
Siitä minun varmaankin on kiittäminen sinun läsnä-oloasi, Phoibos
Apollon, sinä joka juuri itse oletkin valo. Oi anna niin olla..."
Tässä hän keskeytti rukouksensa ja antoi kätensä vaipua alas, sillä hän
kuuli askeleitten lähestyvän häntä.
Nauraen lapsemaista heikkouttaan, sillä sinä hän runoilemista piti, ja
kuitenkin iloiten tästä hurskaasta teostansa, hän käänsi selkänsä juuri
nousseelle auringolle ja seisoi Irenen edessä, joka hänelle huusi:
"Minä luulin sinun jo käyneesi kärsimättömäksi ja lähteneesi pois, kun
en enää löytänyt sinua kaivolta. Se olisi minua kovin surettanut, mutta
sinä oletkin vain katsellut Helioksen nousua. Sen minä näen joka päivä
ja kuitenkin tuskastun, kun se on niin punanen kuin tänään, sillä
egyptiläinen hoitajattaremme on minulle kertonut, että, kun aamulla itä
on oikein punainen, niin silloin auringonjumala on kaatanut kaikki
vihollisensa ja että niitten veri punaa taivaan, vuoren ja pilvet."
"Mutta olethan sinä Kreikkalainen", Lysias puuttui puheesen, "ja sinun
pitää tietämän, että Eos tuottaa nämät värit, kun hän ruususormillaan
koskettaa taivaan rantaa, ennenkuin Helios ilmaantuu. Tänään sinä olet
ollut minun aamuruskonani ennustaen onnellista päivää."
"Sellainen puna kuin tänään", Irene vastasi, "tietää suurta kuumuutta,
myrskyä ja ehkäpä raju-ilmaakin, niinkuin portinvartija sanoo, sillä
hänellä on aina tekemistä tähtientutkijain kanssa, jotka temppelin
portin viereisessä tornissa pitävät vaaria tähdistä ja taivaan
merkeistä.
"Hän on pienen Philo raukan isä.
"Minä olisin ottanut Klean mukaani, sillä hän tietää enemmän
vanhemmistani kuin minä, mutta portinvartija kielsi minua kutsumasta
häntä pois, sillä lapsen kurkku on ikäänkuin umpeen kasvettunut, ja
lääkäri on sanonut, että jos se paljon huutaa, niin se tukehtuu, ja
lapsi on vain silloin levollinen, kun Klea pitää häntä käsivarrellansa.
"Hän onkin niin hyvä eikä ajattele koskaan omia vaivojansa.
"Aina puoli-yöstä asti hän on tuuditellut lasta sylissänsä." --
"Sitten myöhemmin tahdomme puhua myöskin hänen kanssansa",
Korintholainen sanoi, "mutta tänään olen tullut sinun tähtesi; sinulla
on niin iloiset silmät ja sinun suukkosesi on ikäänkuin nauramaan luotu
eikä laulamaan valitusvirsiä. Kuinka sinä kestät tuolla suljetussa
vankihuoneessa, vakavien, mustaan ja valkoiseen puettujen miesten
joukossa?"
"On heidänkin joukossaan hyviä ja ystävällisiä. Rakkain minulle on
vanha Krates; kaikille muille hänen kasvonsa ovat synkät, mutta vain
minulle hän puhuu pilaa ja näyttelee minulle usein niin sieviä ja
taidokkaasti tehtyjä kapineita."
"Sanoinhan että sinä olet kuin aamurusko, jota nähdessään ei kukaan
saata pysyä synkkänä."
"Jos tietäisit, kuinka ajattelematoin olen, kuinka usein saatan
Klealle huolia, joka ei kuitenkaan minua koskaan soimaa, niin kyllä
sinä olisit vertailematta minua jumalattareen. Pieni Krates vertaa
myöskin usein minua mitä suloisempiin olentoihin, mutta se kuuluu niin
hullunkuriselta, että se saa minut nauramaan. Sinua kuuntelen
mieluummin kuin häntä, kun sinä minua imartelet"
"Minähän olenkin nuori ja nuoret sopivat aina nuorten kanssa. Sisaresi
on vanhempi ja sentähden paljoa vakavampi kuin sinä. Onko sinulla
koskaan ollut ikäistäsi kumppania, jonka kanssa olet saattanut leikkiä
ja jolle olisit kaikki voinut uskoa?"
"On, kun vielä olin varsin pieni; mutta siitä asti kun vanhempamme
joutuivat onnettomuuteen ja meidät tuotiin tänne temppeliin, olen aina
ollut Klean seurassa. Mitä tahdoit isästämme tietää?"
"Myöhemmin kysyn sitä sinulta. _Nyt_ sano minulle vain oletko koskaan
toisten tyttöjen kanssa ollut piilosilla ja hippasilla? Etkö ole
koskaan dionysiläisjuhlissa katsellut kaduilla vallitsevaa iloista
menoa? Oletko milloinkaan ajanut vaunuissa?
"Ehkä olen ennenmuinoin; mutta sen olen unhottanut. Kuinka saattaisin
täältä temppelistä päästä kaikkiin sellaisiin. Klea sanoo, ett'ei
sellaista sovikaan ajatella. Hän puhuu usein vanhemmistamme, kuinka
äiti oli pitänyt meistä huolta ja mitä isä oli sanonut. Onko tapahtunut
mitään, mikä saattaisi olla hänen eduksensa? Olisiko kuningas saanut
totuuden tietää? Tee jo pian kysymyksesi, sillä olen jo liian kauvan
viipynyt täällä."
Irenen tätä puhuessa kärsimättömät oriit taas hirnahtivat, ja Lysias,
jota Irenen kanssa pakinoiminen näytti ihmeellisesti ihastuttavan,
mutta joka sen ohessa ei kuitenkaan vähääkään unohtanut matkansa
tarkoitusta, näytti nopeasti sitä paikkaa, missä hänen hevosensa
seisoivat, ja sanoi:
"Kuulitko, kuinka uljaasti hevoseni hirnahtivat? Ne toivat minut tänne,
minä osaan niitä hyvin ohjata; olenpa omalla nelivaljakollani voittanut
seppeleenkin viimeisissä isthmolaisleikeissä. Sinä sanot, ett'et vielä
milloinkaan ole ajanut vaunuilla. Mitähän olisi, jos kerran koettaisit,
millaista se on? Minä ajelen mielelläni kanssasi lehdon takana
edestakaisin."
Irene kuunteli loistavin silmin näitä sanoja ja huudahti taputtaen
käsiänsä: "Saanko ajaa kuin kuningatar vaunuilla ja uljailla hevosilla?
Eihän se ole mahdollista! missä ovat ratsusi?"
Hän oli unhoittanut tällä hetkellä Klean, kipeän lapsen,
velvollisuuden, joka kutsui häntä temppeliin, jopa vanhempansakin ja
rientävin askelin hän seurasi Korintholaista, hypähti notkeasti
kaksipyöräisiin vaunuihin ja piteli niitten etulaidasta kiinni, kun
Lysias istuutui hänen viereensä, tarttui ohjaksiin ja hillitsi väkevin
ja tottunein käsin hevostensa tulista intoa.
Irene oli huoletonna ja viattomana kokonaan poisviejänsä hallussa, kun
vaunut jyristen lähtivät liikkeelle; mutta hänen lapsellinen
viattomuutensa ja hänen vanhempansa, jotka juuri hänen viettelijänsä
oli hänen mieleensä johtanut, ja joita hän taasen elävästi muisteli,
olivat hänen kilpenänsä ja haarniskanansa, mitkä jokin ystävällinen
henki oli hänelle aivan hänen aavistamattansa antanut.
Syvään hengittäen ja sellaisen voittoriemun valtaamana, jota ensi
kertaa pimeästä pesästään ilmoille ylenevä lintu tuntee, hän tuon
tuostakin huudahti:
"Tämä on ihanaa, tämä on suloista!" ja sitten:
"Miten me kiidämme läpi ilman, niinkuin olisimme nopeita pääskysiä!
Nopeammin, Lysias, nopeammin! Ei, tämä on taas liian kovaa! Pidätä,
ett'en putoa! Älä vaan, en minä pelkää! On niin ihmeen ihanaa, kun saa
rinnallaan ja kasvoillansa halkaista tuulta, niinkuin myrskyssä oleva
niilivene halkaisee vettä."
Lysias seisoi ihan hänen vieressänsä. Kun hän Irenen mieliksi oli
pakoittanut hevoset mitä nopeimpaan juoksuun ja kun hän näki hänen
horjuvan, niin hän aivan ehdottomasti ojensi kätensä pannaksensa sen
hänen vyötäistensä ympäri; mutta Irene väisti häntä, vetäytyi aivan
kiinni vaunun etusyrjään, jonka vieressä hän seisoi, ja joka kerta kun
Lysias häneen kosketti, hän pusersi lujasti käsivarsiaan itseensä ja
vetäytyi kokoon, kuten herkkätuntoisen kasvin hento lehti, jota jokin
vieras esine koskettaa.
Sitten hän pyysi, että Korintholainen antaisi hänenkin pitää ohjaksia
käsissään, ja tämä myöntyikin heti hänen pyyntöönsä, antoi ne hänelle,
mutta piti, astuen hänen takansa, varovasti omalla kädellään niitten
päästä kiinni.
Silloin hän katseli Irenen kiiltäviä hiuksia, hänen somaa, pyöreätä
päätänsä ja hänen valkoista, hiukan eteenpäin nojautunutta kaulaansa,
ja hänet valtasi sanomatoin halu saada koskettaa huulillansa hänen
päälakeansa, mutta hän hillitsi sen, sillä hän muisteli ystävänsä
sanoja, että hän tahtoi toimia holhoojana näitten tyttöjen eduksi.
Samoin hänkin tahtoi tehdä ja vielä enemmänkin, hän tahtoi isän tavoin
heistä pitää huolta.
Joka kerta kuin pyörä sattui kiveen ja hän Ireneä tukeaksensa häneen
kosketti, niin tuo masennettu halu heräsi uudestaan, ja kerran kun
Irenen hiukset tulivat aivan lähelle hänen huuliansa, hän sittenkin
niitä suuteli, mutta vain kuten ystävä tai veli.
Tyttö tunsi varmaankin hänen huultensa henkäyksen, sillä hän kääntyi
äkkiä häneen päin, antoi hänelle ohjat takaisin, painoi kättänsä
otsaansa vastaan ja sanoi kokonaan muuttuneella äänellä, jossa oli
hiukan vienoa valitusta:
"Ei tämä ole oikein; minä pyydän sinua, käännä ratsusi."
Ennenkuin Lysias, joka häntä tottelematta oli tarttunut ohjaksiin
kiihoittaaksensa hevosia vieläkin kovempaa juoksemaan, oli löytänyt
sopivaa vastausta, Irene oli silmännyt aurinkoon ja, osoittaen
kädellänsä itäänpäin, hän huudahti. "Miten päivä jo on kulunut! Mitä
nyt sanon, kun minua etsitään ja kun minulta kysytään, missä niin
kauvan olen ollut? Miks'et käännä, miks'et puhu mitään vanhemmistani?"
Viimeiset sanat olivat kiivaina tulvanneet hänen suustansa, ja kun
Lysias ei heti löytänyt vastausta eikä myöskään valmistautunut
hillitsemään hevosiansa, niin hän itse tarttui ohjaksiin ja huusi:
"Tahdotko nyt kääntää, tahdotko vai etkö?"
"En," Korintholainen päättäväisesti vastasi, "mutta..."
"Oliko tämä siis näin aiottu?" tyttö huudahti voimatta itseään hillitä,
"sinä aiot minut kavaluudella ryöstää, mutta odota vain, odota..."
Ennenkuin Lysias vielä ehti häntä estää, oli Irene jo kääntynyt ja
yrittänyt hypätä eteenpäin kiitävistä vaunuista; mutta hänen
ahdistajansa oli nopeampi kuin hän, tarttui ensin hänen vaatteisinsa ja
sitten hänen vyöhönsä, pani kätensä hänen lanteittensa ympäri ja veti
hänet väkisin keskelle vaunuja.
Vavisten, polkien pientä jalkaansa ja kyynelsilmin tyttö koetti
irroittaa vyötäisiltään hänen kättänsä; Lysias taas pakoitti hevoset
seisomaan paikallansa ja sanoi ystävällisesti, mutta vakavasti:
"Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt sinun hyväksesi ja kyllä minä, jos
niin tahdot, käännän hevoseni, mutta ensin sinun pitää kuulla, mitä
minulla on sanottavaa, sillä sentähden viettelin sinut petoksella
tulemaan vaunuihin, että pelkäsin sinun muuten olevan minua
seuraamatta, ja kuitenkin tiesin, että pieninkin viivytteleminen olisi
voinut saattaa sinut mitä hirmuisimpaan vaaraan. Isäsi nimeä en
todellakaan ole ilkeällä tavalla käyttänyt väärin, sillä ystäväni
Publius Scipio, joka on sangen mahtava, aikoo tehdä kaikki, mitä hän
vaan voi, saadakseen hänelle takaisin vapauden ja yhdistääksensä
teidät jälleen hänen kanssansa. Mutta se, Irene, ei olisi voinut
milloinkaan käydä päinsä, jos olisimme jättäneet sinut sinne, missä
tähän asti olet ollut."
Tyttö oli ihmetellen katsellut Lysiasta hänen puhuessaan ja keskeytti
hänet huudahtaen: "Mutta enhän ole tehnyt kenellekään pahaa, ketä siis
on hyödyttävä vainota minua tyttö parkaa?"
"Isäsi oli mitä rehellisin mies," Lysias vastasi, "ja kuitenkin hän
joutui, kuten pahantekijä, kurjuuteen. Ei ainoastaan väärää ja pahaa
vainota. Oletko kuullut puhuttavan Euergetes kuninkaasta, joka
syntyessään sai nimen 'hyväntekijä', vaan joka ilkitöittensä kautta on
saavuttanut itselleen pahantekijän nimen? Hän on kuullut, että sinä
olet kaunis ja tahtoo nyt pakoittaa ylimmäistä pappia antamaan sinua
hänen itsensä haltuun. Jos Asklepiodor myöntyy, ja mitä voimaa
hänellä olisikaan kuninkaan väkivaltaa vastaan, niin sinä joudut
huilunsoittajien ja maalattujen palvelijattarien joukkoon, jotka
aterian aikana hänen juomingeissaan mässäävät juopuneitten miehien
kanssa, ja jos vanhempasi löytäisivät sinut sellaisesta tilasta, niin
olisi sittenkin parempi..."
"Onko totta, mitä sanot?" Irene kysyi hehkuvin poskin.
"On", Lysias lujasti vastasi. "Katsoppas Irene, minullakin on isä ja
rakas äiti sekä sisar, joka on sinun näköisesikin, ja heidän päittensä
kautta, heidän, joitten nimeä en ole koskaan käyttänyt muitten naisten
seurassa, minä vannon sinulle, että olen ilmoittanut sulan totuuden,
ett'en ole tahtonut muuta kuin pelastaa sinut, ett'en, jos sinä sen
kiellät, milloinkaan enää, kerran sinut turvaan saatuani, tule sinua
katsomaan, niin hirmuisen mielelläni kuin sen tekisinkin, sillä sinä
olet minulle niin rakas, niin rakas, suloinen, pikku Irene raukkani.
Sinä et saata sitä uskoa."
Lysias tarttui tytön käteen, mutta tämä veti sen nopeasti pois ja sanoi
lujaa ja kovalla äänellä, luoden hereitä kyyneleitä tulvailevat
silmänsä Lysiakseen:
"Minä uskon sinua, sillä ei kukaan toista pettäessänsä saata siten
puhua. Mutta mistä sen kaikki tiedät? Minne tahdot minut viedä? Tuleeko
Kleakin sinne?"
"Ensiksi pääset turvaan hyvän kuvanveistäjäperheen luokse. Klealle
ilmoitamme jo huomenna kaikki, mitä sinulle on tapahtunut, ja kun
olemme saavuttaneet vapauden vanhemmillenne, niin sitten -- mutta --
auta, pelastava Zeus! Näetkö tuolla noita vaunuja? Minä luulen, että ne
ovat eunukki Euleuksen kimot, ja jos hän näkisi meidät täällä, niin
olisi silloin kaikki hukassa!
"Pidä nyt lujasti kiinni, sillä meidän pitää kiitämän kuin
kilparadalla!
"Kas niin -- nyt meitä peittää jo tuo kukkula, ja tuolla tuon pienen
Isistemppelin luona odottaa sinua jo tulevan kesti-ystäväsi arvokas
puoliso; hän istuu varmaankin palmujen luona olevissa suljetuissa
vaunuissa.
"Niin tottakai, Klea on saava kaikki tietää, ett'ei hän sinun tähtesi
olisi huolissansa! Kohta olen jättävä sinut hyvästi, mutta sitten
myöhemmin, rakas Irene, olet kai useinkin muisteleva Lysias parkaa, vai
eikö aamurusko, joka minua tänä aamuna niin ystävällisenä ja hyvää
tietävänä tervehti, todellakaan ole ennustanut mitään kaunista päivää,
vaan surua ja ikävää?"
Näin sanoen Korintholainen kiristi ohjaksia, pakoitti ratsujansa
astumaan hiljakseen ja katseli täynnä lempeyttä Ireneä silmiin.
Tämä vastasi tähän silmäykseen sydämmellisesti ja hartaasti, mutta
kyyneleet himmensivät hänen muuten niin loistavia silmiänsä.
"Sano minulle jotakin," Korintholainen pyysi. "Ethän unhoita minua?
Saanko pian käydä kesti-ystäväsi luona?"
Irene olisi niin mielellänsä huudahtanut "saat", ja taas "saat" ja
tuhat kertaa "saat", mutta kuitenkin hän, vaikka pienin mielenliikutus
saattoi hänet niin helposti vallata, tänä vakavana hetkenä sai voimaa
vetääksensä pois kätensä, joihin Korintholainen oli tarttunut ja tälle
vakavasti vastataksensa:
"Aina, aina tahdon sinua muistella, mutta vasta sitten saat tulla
luokseni, kun jälleen olen yhdessä Kleani kanssa."
"Mutta Irene, ajatteleppas, jos nyt..." Lysias liikutettuna huudahti.
"Sinä olet omaistesi päitten kautta vannonut noudattavasi tahtoani,"
tyttö hänet keskeytti. "Tosin minä uskon, ja niin mielellänikin uskon,
että sinä olet minulle hyvä, vaan sitten en sitä enää usko, joll'et
pidä sanaasi.
"Kas tuolla tulee vastaamme nainen, joka näyttää ystävälliseltä.
"Se, jo viittaakin minulle!
"Niin, tuon luo menen mielelläni, mutta kuitenkin minusta tuntuu niin
tuskalliselta, niin tuskalliselta, ett'en sitä saata sanoa; mutta
samalla tunnen myöskin olevani niin kiitollinen! Muistele vain joskus
minua Lysias ja tätä matkaamme ja keskusteluamme vanhempieni johdosta.
Tee mitä vaan voit heidän hyväksensä, minä pyydän sitä. Jos vaan voisin
pidättää itkuani, mutta minä en sitä voi!"