Sill'aikaa kun suuressa pylvässalissa tyhjennettiin useita maljoja ja
juojat kävivät yhä iloisemmiksi ja meluavammiksi, sill'aikaa kun
Kleopatra sätti palvelijoitaan ja leikkikumppaleitaan, jotka häntä
riisuivat, sekä nimitteli heitä taitamattomiksi ja kehnoiksi, sen
tähden että jokainen liike tuotti hänelle tuskaa ja jokainen neula,
joka otettiin pois, kosketti häntä, sillä aikaa Roomalainen Publius ja
hänen ystävänsä Lysias astuskelivat mieli kovin kiihoitettuna edes
takaisin teltassansa.
"Puhu hiljemmin," Korintholainen sanoi, "sillä minusta tuntuu siltä
kuin olisi jokainen kotkan kuva, joka on kudottu näihin ohuihin seiniin,
meitä täällä vahtimassa ja kuuntelemassa."
"Minä en todellakaan erehtynyt.
"Kun minä tulin tänne kuvia noutamaan, niin himmeä valo pilkoitti
ovesta, mutta sisällä olijaa oli varmaankin huomautettu, sillä juuri
kun saavuin palvelijain teltan lyhdylle, niin se sammui, eikä sitä
tulisoihtuakaan joka muuten palaa ovellamme, oltu sytytetty, mutta
sittenkin jokin valo valaisi tietä, ja tämän poikki hiipi, kuten
loistavapilkkuinen, sileä, musta salamanteri vesilätäkön yli, pitkään
viittaan pukeutunut mies, yllänsä kultakoristeita, joitten näin
kiiltävän, kun lampun himmeä valo joskus sattui häneen.
"Sinä tiedät, että minulla on hyvät silmät, ja toisen niistä annan, jos
olen erehtynyt ja joll'ei tuo kissa, joka oli hiipinyt tänne, ollut
eunukki Euleus."
"Miks'et antanut ottaa häntä kiinni?" Publius tyytymättömänä kysyi.
"Koska telttamme vieressä oli pilkkopimeä", Lysias vastasi, "ja tuo
paksu roisto on yhtä vikkelä kuin lihava metsäsika, jota koirat
kintereillä ahdistavat. Pöllöt, yölepakot ja muut öillä saalistaan
etsivät eläimet ovat ilkeitä, ja tämä Euleus, joka nauraessaan
irvistelee kuin hyeena -- -- --"
"Tämä Euleus," Publius keskeytti ystävänsä puheen, "saa vielä oppia
tuntemaan minut ja kokea, ett'ei ole hyvä joutua tekemisiin isäni pojan
kanssa."
"Mutta et sinäkään ensin ole juuri lempeästi ja sopivasti häntä
kohdellut," Lysias sanoi, "eikä se ollut viisaasti tehty."
"Viisi siitä, oliko se viisaasti!" Roomalainen kiivastuen huudahti.
"Hän on konna. Niin kauvan se ei minuun koske, kuin hän pysyy minusta
erillään; mutta jos hän alinomaa minua ahdistaa, niinkuin hän jo monena
päivänä on tehnyt, minua vahtien ja kohdellen, niinkuin olisi hän minun
vertaiseni, niin minä myöskin hänelle osoitan, että hän erehtyy. Hän ei
saata moittia avosydämisyyttäni; hän tietää, mitä minä hänestä pidän ja
että haluan panna hänet ahtaalle. Jos minä kostaisin viekkauden
viekkaudella, niin minä joutuisin takapajulle, sillä konnankoukuissa
hän on minua etevämpi. Omalla peittelemättömällä taisteltavallani, joka
on hänelle ihan uusi ja joka häntä hämmästyttää, parhaiten hänet
voitan, ja se onkin minun laiselleni sopivampi sekä mukavampi kuin
mikään muu. Hän on kavala, jopa enemmänkin, hän on teräväpäinen ja niin
hän on heti saanut sopusointuun sen moitteen, jolla häntä uhkasin, sen
kirjoituksen kanssa, jonka erakko Serapion hänen läsnä ollessansa
minulle antoi.
"Tuossa se on".
"Kas vaan!"
"Mutta sen vuoksi, ett'ei hän ole ainoastaan kavala, vaan vieläpä
konnamainenkin -- kaksi ominaisuutta, jotka ylimalkaan hyvin sopivat
toisilleen, sillä vastoin lakia ei saata kukaan elää, joka on
todellisesti viisas, -- niin hän on avannut salaa nauhat, joilla se oli
sidottu. Mutta kas vaan, hänellä ei ollutkaan aikaa sitoa kääryä
takaisin kiinni! Hän on sen joko kokonaan tai ainakin osittain lukenut,
ja minä suonkin hänen iloita omasta kuvastaan, jonka hän siitä on
nähnyt. Erakolla on ankara kynä ja hän kuvaapi kuvattavansa rohkeilla
piirteillä ja selvillä värillä. Jos hän on lukenut tuon kirjoituksen
loppuun, niin säästyy minulta vaiva ilmoittaa hänelle, mistä häntä
syytän; jos taas olet ennen aikojaan häntä häirinnyt, niin tahdon
täydellisemmin tehdä kanteeni. Oli miten oli, se on minusta saman
tekevä!"
"Ei, ei suinkaan," Lysias huudahti, "sillä edellisessä tapauksessa hän
saisi aikaa miettiäksensä valeita ja ostaa puolustukseksensa vääriä
todistajia. Minä sulkisin tai lukitsisin sellaiset tärkeät
kirjoitukset, jos muuten kukaan minulle sellaisia uskoisikaan ja
joll'en unohtaisi sitä tehdä, niinkuin sinäkin. Missä on sitten se
senaatin kirje, jonka lähettiläs sinulle äsken toi?"
"Se on suljettu alimmaiseksi tähän arkkuun," Publius vastasi ja
liikutti kättänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut painaa sen aivan kiinni
vaatteisin, joitten alle hän sen oli huolellisesti kätkenyt.
"Eikö saisi tietää, mistä siinä puhutaan?" Korintholainen kysyi.
"Ei! nyt ei ole aikaa sellaisiin, sillä ensiksi pitää miettiä, miten
voitaisiin jälleen saada hyväksi tuo ilkeä seikka, jonka olet saanut
toimeen. Eikö se ole hävytöntä, että sinä tahdot tämän miellyttävän
olennon, jonka lapsellinen pula meitä aamulla ilahutti, ja jonka sinä
itsekin kotiin palatessasi sanoit muistuttaneen rakasta sisartasi,
jättää hurjimmalle mässääjälle, minkä milloinkaan olen nähnyt, tuolle
pedolle, jonka himot ovat kauheat, jonka ylistys on pahe? Mitä
Euergetes -- --"
"Herramme Poseidonin nimessä," Lysias huudahti keskeyttäen kiivaasti
ystävänsä puheen, "en minä ensinkään ajatellut tätä kaksinkertaista
Alkibiadesta, kun huomautin Ireneä. Mitä kaikkea näytelmän johtaja
tekeekään, kun hän vaan on varma katselijain suosiosta! Ja, -- suorin
puhein! -- itseäni varten tahdoin saada Irenen palatsiin, sillä minä
rakastan häntä; hän on minuun vaikuttanut."
"Niinkuin Kallista ja Phryne ja huilunsoittajatar Stephanion,"
Roomalainen hänet keskeytti olkapäitään kohottaen.
"Kuinkas sitten?" Korintholainen sanoi ja katseli hämmästyneenä
ystäväänsä. "Eroksella on paljon nuolia viinessänsä, toinen sattuu
syvempään, toinen vähemmin syvään, ja tänään saamani haava on tuottava
minulle tuskia viikkokausiksi, jos minun pitää luopua tästä lapsesta,
joka on vieläkin ihanampi kuin tuo suuresti ihaeltu Hebe meidän
kaivollamme."
"Mutta siihen ajatukseen neuvon sinua tottumaan mitä pikemmin, sitä
parempi," Publius sanoi vakavasti ja asettautui, käsivarret ristissä
rinnalla, Korintholaisen eteen. "Mitä sinä tekisit, jos minun päähäni
pistäisi kavalasti viekoitella vanhempiesi huoneesta miellyttävä
sisaresi, jonka näköinen, -- sanon sen uudestaan -- Irenekin on?"
"Minä pyydän sinua karttamaan sellaisia vertauksia," Korintholainen
huudahti varsin päättäväisesti ja niin kovin loukattuna, ett'ei Publius
ollut vielä koskaan häntä sellaisena nähnyt.
"Sinä kiivastut aivan syyttä," Publius levollisena ja vakavana vastasi.
"Sisaresi on kyllä miellyttävä neito, komean perheenne koristus, ja
kuitenkin rohkenen tätä Irene raukkaa -- -- --"
"Verrata häneen, tahdoit sanoa," Lysias uudestaan kiivastui. "Sinulla
on huonot ajatukset siitä vieraanvaraisuudesta, jota sait nauttia
vanhempieni huoneessa ja jota muuten tiesit ylistääkin. Minä olen
hyvänluontoinen mies, joka pidän sinusta enemmän kuin kenestäkään
muusta ihmisestä -- en itsekään tiedä miksi; -- mutta näissä asioissa
en kärsi ensinkään pilaa! Sisareni on Korinthin rikkaimman ja jaloimman
perheen ainoa, suuresti ihaeltu tytär. Hän ei ole minkään puolesta
huonompi, kuin omienkaan vanhempiesi lapsi, ja tahtoisin mielelläni
nähdä, mitä sinä sanoisit, jos minä ottaisin verratakseni ylpeätä
Lucretiaa tuohon kurjaan olentoon, joka kanniskelee vettä kuin
palveluspiika -- -- --"
"Tee se vaan!" Roomalainen levollisesti keskeytti Korintholaisen
puheen. "Minä en pane sinun vihaasikaan pahakseni, sillä sinä et tiedä,
keitä nämät Serapistemppelin sisarukset ovat. Ja sitä paitse he eivät
täytäkään ruukkuansa ketään ihmistä, vaan jumalaa varten. Ota tuo kääry
ja lue se lävitse, sill'aikaa kun minä vastaan Roomasta tulleesen
kirjeesen. Hoi! Spartacus sytytä vielä muutamia lamppuja!"
Pian istuivat nuoret miehet vastapäätä toisiaan keskellä telttaa olevan
pöydän ääressä.
Publius kirjoitti uutterasti ja katsahti vaan joskus ystäväänsä, kun
tämä lukiessaan erakon kirjoitusta, vihoissansa löi nyrkkiään pöytään
tai hypähti istuimeltansa ja huudahti suuttumuksen katkeria sanoja.
Molemmat pääsivät samaan aikaan työstänsä, ja kun Corneliolainen oli
käärinyt kirjeensä kokoon ja lukinnut sen, ja kun Lysias oli heittänyt
kääryn pöydälle, niin Roomalainen kysyi, katsoen jäykästi ystäväänsä
silmiin, pitkäveteisellä äänellä:
"Noo?"
"Niin!" Lysias lausui. "Nyt olen taas siinä häpeällisessä tilassa, että
minun täytyy pitää itseäni tyhmempänä kuin sinua ja myöntää sinulle
oikeus sekä pyytää anteeksi siitä, että olen pitänyt sinua hävyttömänä
ja muuna sellaisena. Mutta miten olisin voinut aavistaakaan! Tuollaista
kirottua, kelvotointa kertomusta, kuin tuo tuossa kääryssä on, en ole
ikinä kuullut, ja sellainen voikin käydä päinsä vaan täällä mädänneessä
Egyptissä!
"Pientä Irene raukkaa!
"Ja miten tuo hyvä lapsi on kaikesta tästä huolimatta voinut säilyttää
itselleen sellaisen iloisen katsannon!
"Minä tarvitsisin selkääni kuin koulupoika, että juuri minä, narrien
narri, tulin huomauttaneeksi tätä tyttöä juuri Euergeteelle,
mahtavimmalle ja hurjimmalle miehelle koko tässä maassa!
"Mitä voitaisiin tehdä Irenen pelastamiseksi?
"En voi enkä tahdokaan kärsiä sitä, että näen hänet joutuvan Euergeteen
kynsiin!
"Etkö luule, että meidän pitää pitämän huolta ruukunkantajattarista?"
"Meidän ei pidä, meidän täytyy," Publius päättäväisesti sanoi; "ja
joll'emme sitä tekisi, niin olisimme konnia.
"Siitä pitäin, kun erakko on ruvennut minuun luottamaan, minusta
tuntuu, kuin olisi velvollisuuteni holhoojan tavoin pitää huolta näistä
tyttösistä, joilta heidän vanhempansa ovat ryöstetyt, ja sinun pitää
minua auttaman, Lysiaani!
"Vanhin sisarista ei ole juuri ystävällisesti minua kohdellut, mutta
sen vuoksi en häntä pidä huonompana. Nuorempi näyttää olevan vähemmän
vakava ja lujaluontoinen kuin Klea. Minä näin kyllä, kuinka hän vastasi
sinun hymyilyysi, kun juhlakulkue loppui. Sitä paitse et sinä, niinkuin
en minäkään, heti lähtenyt kotiin, ja minun luullakseni oli se Irene,
mikä sinua pidätti. Minä pyydän sinua hartaasti olemaan suora ja
sanomaan kaikki, sillä meidän pitää menetellä kokonaan yksimielisesti
ja malttavaisesti, jos toivomme saada Euergetestä tappiolle."
"Minulla ei ole juuri paljon kerrottavaa," Korintholainen vastasi.
"Juhlakulkueen loputtua lähdin pastophoriumiin; -- tietysti nähdäkseni
Ireneä, ja annoin pyhissävaeltajain, ett'en huomiota herättäisi, kertoa
itselleni niitä näkyjä, joita jumalat heille unessa olivat lähettäneet
ja mitä heitä Asklepiuksen temppelissä oli neuvottu tekemään sekä omien
että heidän sukulaistensa vaivojen parantamiseksi.
"Kului runsaasti puoli tuntia siihen, kun Irene tuli.
"Hänellä oli kädessä pieni kori, ja siinä oli se kultakoriste, joka oli
juhlassa häntä ollut kaunistamassa, ja joka hänen nyt täytyi viedä
aarteidenhoitajalle takaisin.
"Minun granaattini, jonka hän tänä aamuna oli saanut, näin jo kaukaa
loistavan, ja kun hän sitten huomasi minut ja punastumistaan punastuen
loi silmänsä maahan, niin silloin tulin ensi kerran ajatelleeksi: juuri
kuin Hebe meidän kaivollamme!
"Hän tahtoi mennä ohitseni, mutta minä pidätin hänet, pyysin häntä
näyttämään kädessään olevaa koristetta, puhuin hänelle paljon
sellaista, mitä tytöt mielellänsä kuuntelevat, ja kysyin sitten
häneltä, josko häntä vartioidaan ankarasti ja josko hänen hienoilta,
pieniltä käsiltään ja jaloiltansa, mitkä sopisivat paljon parempaankin
työhön kuin veden kantamiseen, vaaditaan paljon liikkumista.
"Hän ei jättänyt vastaamatta, mutta kaiken sen ohessa, mitä hän sanoi,
hän loi vain harvoin silmänsä ylös.
"Kuta kauvemmin häntä katselee, sitä suloisemmalta hän näyttää, vaikka
hän vasta on vain lapsi, mutta kuitenkin sellainen, jolla ei enää ole
kotona hauskaa ja joka uneksii loistosta, ilosta ja vapaudesta,
sill'aikaa kun häntä pidetään suljettuna ikävään, kolkkoon paikkaan ja
hänen annetaan kärsiä puutetta.
"Nuo ihmisparat eivät uskalla koskaan lähteä temppelistä, paitse
juhlakulkueissa ja ennen auringon nousua.
"Soi niin kovin sääliä herättävältä, kun hän sanoi, että hän aina oli
niin hirmuisesti väsyksissä ja että hän vielä niin mielellään nukkuisi,
kun hän jo herätetään puolihämärässä menemään ulos, juuri kun ilma on
kylmin ennen auringon nousua. Silloin hänen täytyy mennä ammentamaan
vettä eräästä vesisäiliöstä, jota kutsutaan auringonkaivoksi."
"Tiedätkös missä tämä kaivo on?" Publius kysyi.
"Akaasialehdon takana," Lysias vastasi. "Vierasten-opas näytti sen
minulle. Siinä pitäisi oleman erittäin hyvää vettä, eikä auringon
noustessa saa uhrata jumalalle mitään muuta. Tyttöjen pitää niin
varhain nousta ylös, ett'ei päivän valon koittaessa puuttuisi
alttarilta tämän kaivon vettä. Papit vuodattavat sitä juoma-uhrina
maahan."
Publiukselta ei ollut, hänen tarkkaan kuunnellessaan mennyt yksikään
ystävänsä suusta lähtenyt sana hukkaan.
Sitten hän käänsi nopeasti hänelle selkänsä, avasi teltan oven, astui
ulos ja katseli ylös tähtiin saadaksensa tiedon niitten asemasta, kun
ne lukemattomina, hiljaa ja ihmeellisesti loistaen riensivät ikuista
rataansa sinisellä taivaalla.
Kuu oli juuri laskenut ja korkeimmilleen oli kohonnut aamutähti, jonka
loistoa ja suuruutta Roomalainen oli joka yö ihmetellyt, siitä asti kun
hän oli tullut pyramiidien kaupunkiin.
Viileä tuulahdus puheli nuorukaisen otsaa, ja hänen vilusta väristen
vetäessään viittaa rinnallensa, hänen mieleensä heti juohtuivat kylmään
aamu-ilmaan lähtevät sisarukset. Vielä kerran hän kohotti silmänsä
maasta ylhäistä taivaanlakea kohti ja silloin hän oli näkevinään
silmiensä edessä Klean ylpeän vartalon käärittynä tähtivaippaan.
Hänen rintansa kohoili ja hänestä tuntui siltä, kuin se ilma, jota
hänen syvään sykkivä rintansa hengitti, olisi ollut puhdasta ja
raikasta, elysiumissa puhaltelevaa eetteriä, ja kuin siinä olisi ollut
mahtavaa voimaa, joka ahdisti hänen hengittämistänsä. Yhä selvemmin hän
luuli näkevänsä Klean kuvan edessänsä, mutta heti kun hän ojensi
kättänsä tarttuaksensa tuohon ihmeelliseen ilmiöön, niin se hävisi,
sillä kavion kopsetta ja pyöräin kolinaa alkoi kuulua ja huomautti
Publiukselle, joka muuten ei juuri antautunut unelmien valtaan, kun
toimiminen oli kysymyksessä, sitä syytä, minkä tähden hän oli lähtenyt
ulos.
Vaunuja vieri vaunujen perästä hänen astuessaan telttaansa.
Täällä Lysias, joka hänen poissa ollessansa oli kävellyt miettiväisenä
edestakaisin, otti hänet vastaan kysymällä:
"Kuinka paljon aikaa on vielä auringon nousuun?"
"Tuskin kahta tuntia", Roomalainen vastasi, "ja meidän pitää niitä
käyttämän, joll'emme tahdo tulla liian myöhään."
"Sitä minäkin mietin", Korintholainen huudahti. "Pian sisarukset
lähtevät temppelistä auringonkaivolle, ja minä viekoittelen Ireneä
seuraamaan itseäni. Etkö luule saavani sitä aikaan? En juuri itse sitä
luule; mutta ehkäpä hän sentään tulee, jos lupaan näyttää hänelle
jotakin oikein kaunista eikä hän itse aavista, että hän sen kautta
eriää sisarestansa, sillä hän on vielä lapsi."
"Mutta Klea," Publius hänen puheensa ajattelevaisena keskeytti, "on
vakava ja miettiväinen, eikä häntä puhutellessa sovi käyttää tuota
sinun keveätä puhetapaasi. Mieti sitä ja punnitse yritystäsi; -- ei,
sinä et saa häntä pettää! Kerro hänelle Irenen kuulematta selvä totuus
niin vakavasti kuin asia vaatii, niin hän ei ole pidättävä sisartansa,
kun hän tietää, kuinka suuri ja kuinka lähellä häntä uhkaava vaara on."
"Hyvä," Korintholainen sanoi. "Minä tahdon olla niin juhlallisen
totinen, että isiesi kaupungin ryppy-otsaisin ja harmaapartaisin
censori on minun suhteeni oleva kuin dionysiolaistanssija. Minä olen
puhuva kuin Catonne, kun hän katkerasti valitteli, että Rooman
herkkusuut maksoivat pienestä vadillisesta tuoretta silliä enemmän kuin
yhdestä parista härkiä. Sinä olet oleva minuun tyytyväinen! Mutta minne
vien Irenen? Kukaties voin käyttää jotakuta kuninkaan vaunuista, joita
tuolla tusinoittain jyrisee vieden vieraita kotiin?"
"Niin minäkin luulen," Publius vastasi. "Seuraa diadokhien päällikköä,
jonka komea huone meille eilen näytettiin. Se on Serapeumiin vievän
tien varrelle, ja olethan sinä viime pidoissa lakkaamatta hänen
kanssansa puhunutkin. Anna siellä ajajalle kultaraha, että hän jäisi
pois eikä pettäisi meitä, ja älä aja takaisin tänne vaan satamaan.
Isiin pienen temppelin luona olen odottamassa omilla matkavaunuillani
ja hevosillani, otan Irenen vastaan ja vien hänet uuteen
turvapaikkaansa, sill'aikaa kun sinä viet Euergeteen ajopelit takaisin
niitten ajajalle."
"Ei se oikein minua miellytä," Lysias vastasi. "Granaattini ehkä olisin
eilen antanut sinun antaa Irenelle, mutta häntä itseä..."
"En minä tahdo hänestä mitään," Roomalainen vihastuneena huudahti.
"Mutta sinun pitäisi minun mielestäni osoittaida uutterammaksi
auttaessasi minua pelastamaan häntä onnettomuudesta, joka häntä sinun
tähtesi uhkaa.
"Tänne emme häntä saata tuoda, mutta minä luulen hänelle keksineeni
varman turvapaikan.
"Muistatko kuvanveistäjä Apollodoria, jota tapaamaan isäni meitä oli
kehoittanut, ja hänen ystävällistä vaimoansa, joka tarjosi meille
Khioksen ihanaa viiniä? Mies on minulle kiitollisuuden velassa, sillä
isäni oli antanut hänen ja hänen apulaistensa toimeksi mosaikkilattian
valmistamisen siihen uuteen holvisaliin, jonka hän rakennutti
Capitoliumiin, ja sittemmin isäni myöskin hänet pelasti, kun hänen
kateelliset taidekumppaninsa, vainosivat hänen henkeänsä. Sinä olet
itsekin kuullut, kuinka hän on tarjonnut itsensä ja kaiken omaisuutensa
minun käytettäväkseni."
"Olen, olen," Lysias puuttui puheesen. "Mutta eikös sinunkin mielestäsi
ole kovin outoa se, että juuri taiteilijat, se on, sellaiset, jotka
ovat kiinteämmin kuin muut ihmiset omistaneet elämänsä ihanteen
pyrinnöille, erittäin helposti joutuvat alhaisinten tunteiden, niinkuin
kateuden, epäsuosion ja..."
"Mutta hyvä ihminen," Roomalainen huudahti kiivastuneena keskeyttäen
Korintholaisen puheen, "etkö sinä edes kymmentä silmänräpäystä voi
pysyä samassa asiassa ja jättää muistutuksesi siksensä? Minun
mielestäni meillä on nyt tärkeämpiäkin asioita puhuttavina, kuin
epäsuosio, jolla taiteilijat ja minun puolestani myöskin oppineet
toisiansa vainoovat. Kuvanveistäjä Apollodor, joka on minulle
kiitollisuuden velassa, on siis vaimoinensa ja tyttärinensä asunut
täällä jo kuusi kuukautta, sillä hänellä on ollut Philometorille
rakennettavina filosoofien kuvapatsaita ja eläinten kuvia, jotka
kaunistavat Apishautojen edustalla olevaa paikkaa. Hänen poikansa ovat
hänen Aleksandriassa olevan suuren työhuoneensa esimiehiä, ja kun hän,
niinkuin usein tapahtuu, omalla niiliveneellänsä lähtee sinne, niin hän
voi ottaa Irenen mukaansa ja viedä hänet laivaan.
"Mihin me annamme viedä Irenen, pelastaaksemme hänet Euergeteeltä,
siitä tahdomme sittemmin keskustella Apollodorin kanssa."
"Hyvä, sangen hyvä," Korintholainen suostuen sanoi. "Minä en, Herakles
vieköön, ole epäluuloinen, mutta ei minua sittenkään miellytä se, että
sinä tahdot viedä Irenen Apollodorille, sillä jos hän nähdään olevan
sinun kanssasi, niin koko meidän yrityksemme saattaa rauveta. Lähetä
kuvanveistäjän vaimo, jota ei niin tunneta Memphiissä Isistemppelin
luo, ja hänen muassansa huntu ja viitta tytön peitteeksi. Tervehdi
myöskin iloista Milesotarta minun puolestani ja sano hänelle -- ei älä
sano mitään -- näenhän itsekin hänet Isistemppelin luona."
Viimeiset sanat nuorukaiset vaihtoivat keskenänsä, sill'aikaa kun orjat
panivat vaippoja heidän yllensä.
Sitten he astuivat yhdessä teltan edustalle, toivottivat toisilleen
onnea ja astuivat rivakasti eteenpäin, Roomalainen valjastuttamaan omia
ratsujaan, Lysias astuaksensa diadokhien päällikön kanssa yhteen
kuninkaan vaunuista ja toimiakseen Publiuksen kanssa sovitun
suunnitelman mukaan.