Tunnin verran kuningasparin vieraat olivat odotelleet, eikä Lysiasta
vielä kuulunut, maljoja oli sillä välin täytelty ja tyhjennelty, Euleus
eunukki oli jälleen yhtynyt aterijoitsijoihin, ja keskustelu oli
kokonaan muuttanut muotoansa, sillä kaikki läsnä-olijat eivät enään
kuunnelleet samaa, vaan päinvastoin molemmat kuninkaat ja Aristarkhos
olivat kiintyneet puhelemaan vanhempien runoilijoitten pitkin Kreikkaa
hajallaan olevista käsikirjoituksista ja oppineista teoksista sekä
niistä toimista ja keinoista, joitten kautta ne tahi kelvolliset otteet
niistä saataisiin museumin kirjastoon.
Hieraks kertoeli eunukille viimeisestä dionysiläisjuhlasta ja uudempain
komediain näytännöistä Aleksandriassa, ja Euleus taitavasti kyllä oli
molemmin korvin kuuntelevinaan häntä, vieläpä monesti keskeyttikin
häntä tehden älykkäitä kysymyksiä hänen sanojensa johdosta, ja
kuitenkin hänen koko tarkkaavaisuutensa oli käännetty kuningattareen,
joka täydellisesti oli vallannut Roomalaisen Publiuksen ja joka hiljaa
tälle kertoili voimia runtelevasta elämästään, rauhattomasta
sydämestään ja siitä, kuinka suuresti hän ihmetteli Roomaa ja miehen
voimaa.
Hänen poskensa hehkuivat silloin ja hänen silmänsä loistivat, sillä
kuta enemmän hän sai yksinänsä puhua, sitä enemmän hän luuli
miellyttävänsä Publiusta, joka ei suinkaan ollut puhelias ja joka vain
harvoin häntä keskeytti, liittäen silloin, kun niin sopi, jonkun
imartelevan sanan hänen puheesensa, sillä hän mietti sitä neuvoa, jonka
erakko oli hänelle antanut, ja toivoi voittavansa Kleopatran
puolelleen.
Eunukki, vaikka hänellä olikin tarkka kuulo, ymmärsi kuitenkin sangen
vähän Kleopatran kuiskutuksista, sillä kuningas Euergeteen ääni kaikui
kovaa yli muitten puheen, mutta Euleus osasi ajatuksellaan pian
yhdistää nuot katkonaiset lauseet tahi ainakin oivaltaa kuningattaren
puheen luonteen.
Kleopatra halveksi viiniä, mutta hän osasi juomingeissa juopua omista
sanoistansa, ja nyt, juuri kun hänen veljensä ja Aristarkhos
innokkaimmin väittelivät, hän kohotti maljaansa, kosketti sitä
huulillansa ja ojensi sen sitten Publiukselle, ottaen itse samalla
hänen pikarinsa.
Nuori Roomalainen ymmärsi, mitä tämä pikainen teko tarkoitti.
Samoin hänenkin kotimaassaan Amorin kohtaama nainen vaihtoi
rakastettunsa kanssa maljaa tahi omenaa, jota hän oli purrut
valkoisilla hampaillaan.
Publiuksen läpi virtasi kylmä väristys, niinkuin matkustajan, joka
huoletonna astelee tietänsä, katsellen kuuta sekä tähtiä, ja sitten
äkkiä huomaa kuilun, joka hänen jalkojensa juuressa ammottaa syvänä ja
mustana. Salaman tavoin hänen mieleensä juohtui hänen äitinsä sekä
tämän varoitukset karttamaan Egyptin naisten viekkaita juonia ja
erittäinkin sitä vaimoa, joka nyt ei ensinkään kuninkaallisesti
katsellut hänen sieluhunsa, vaan päinvastoin arasti ja himokkaasti;
mielellään hän olisi luonut silmänsä maahan ja jättänyt maljan
koskettamatta, mutta Kleopatran silmät olivat kuten pauloilla ja
siteillä vanginneet hänen silmänsä, ja tuo urhoollisen kansan
pelottomin poika piti maljan hylkäämisen mahdottomana, uhkarohkeana
tekona.
Ja miten hän olisi voinutkaan palkita suurinta suosion osoitusta
loukkauksella, jota ei yksikään vaimo, saatikka sitten Kleopatra, olisi
voinut antaa anteeksi.
Niin, monenkin elämän-onni on ijäksi hävinnyt, moni synti on senkautta
tullut tehdyksi, että naisen osoittama suosio on miehelle kunnialahja,
joka miellyttää häntä, vaikkapa se tulee semmoisen käsistä, jota hän ei
rakasta, ja josta hän ei pidä väliä; imartelu on sydämen avain, ja jos
tämä on puoleksi avoinna, niin ei milloinkaan ole puuttuva sisälle
pyrkijän ääntä joka sanoo: "Sinä loukkaisit poiskäskemällä."
Sellaisia olivat ne mietteet, jotka äkkiä välähtivät nuoren Roomalaisen
mieleen, kun hän tarttui kuningattaren maljaan ja kosketti sitä
huulillaan samalle kohtaa, johon kuningattaren huulet olivat sattuneet.
Kun hän sitten pitkin siemauksin tyhjensi maljaa, niin suuri
vastenmielisyys valtasi hänet äkkiä hänen vastassaan olevaa puheliasta,
ylellisesti koristeltua, lietoa naista kohtaan, joka hänen
tahtomattansakin väkisin hänelle osoitti mieltymystänsä, ja äkkiä
ruukunkantajatar raukan kuva ilmaantui selvänä hänen sieluunsa, ja hän
näki, miten Klea, ylpeänä ja kylmänä välttäen hänen silmäyksiään,
asteli paljoa kuninkaallisempana, kuin hänen vieressänsä istuva,
diademilla kaunistettu valtiatar milloinkaan oli käynyt.
Kleopatra iloitsi hänen pitkän pitkällisestä juonnistansa, sillä hän
luuli Roomalaisen sillä tahtovan osoittaa, ett'ei hän voinut
herjetäkään ylistämästä itseänsä onnelliseksi nauttimastaan suosiosta.
Hän ei kääntänyt silmiänsä hänestä pois ja havaitsi tyytyväisenä,
kuinka puna ja kalpeus vaihtelivat Roomalaisen poskilla, eikä ensinkään
huomannut, miten Euleus säkenöivin silmin tarkasteli kaikkea, mitä hän
ja Publius tekivät.
Vihdoin Roomalainen pani maljan pois ja etsi turhaan vastausta, kun
Kleopatra kysyi, miltä viini oli maistunut.
"Suloiselta, oivalliselta," hän vihdoin sammalsi, mutta hän ei enään
katsellut Kleopatraa, vaan Euergetesta, joka juuri huusi kovaa:
"Tuntikausia olen mietiskellyt tätä paikkaa, selitellyt sinulle
perusteitani ja antanut sinun puhua, Aristarkhos, mutta minä pysyn
väitöksessäni, ja se joka tahtoo valheellisesti väittää, että tässä
iu'n asemesta pitää olla siu, se tekee Homerokselle vääryyttä."
Euergetes huusi nämät sanat niin kovin innostuneena, että hänen äänensä
kuului yli kaikkien muitten puheen, mutta Publius puuttui niihin,
päästäksensä teeskentelemästä sellaisia tunteita, joita hänellä ei
ensinkään ollut, ja sanoi sitten kääntyen puoleksi puhujiin, puoleksi
Kleopatraan:
"Mitä sen tietäminen hyödyttää, että sen pitää olla niin eikä näin, iu
eikä siu! Minä huomaan muissa paljon oikeutettua, jota itsessäni ei
ole, mutta sitä en saata käsittää, että jäntevä mies, ajattelevainen
ruhtinas ja kelpo juomatoveri, kuten sinä, Euergetes, saatat
tuntikausiksi käydä kurttuisten papyyruskääryjen ääreen ja vaivata
päätäsi miettimällä, josko tämä tai tuo sana Homeroksessa on oleva näin
vai noin."
"Sinäpä harrastatkin toisenlaisia asioita," Euergetes vastasi. "Minä
pidän sitä, mitä tämän otsarenkaani alla on, parhaana omaisuutenani ja
harjoitan älyäni hienoimpaan ja pienimpään, samoinkuin mielelläni
koittelen käsivartteni voimaa väkevimmän athleetan kanssa. Viime
kerralla kaadoin heitä viisi kappaletta hietakentälle, ja he vapisevat
timagetisella taistelutanterella, kun minä vaan tulen näkyviin. Ei
löytyisi ensinkään voimaa, joll'ei maailmassa olisi mitään vastustusta,
eikä kukaan tietäisi olevansa väkevä, joll'ei hänen onnistuisi saada
esteitä. Minä etsin sellaista, joka sopii minun luonteeseni, ja joll'ei
se ole sinun makusi mukaista, niin en voi sitä auttaa. Jalo ratsu,
jolle tarjoat tätä oivallisesti valmistettua herkkua, hylkää sen eikä
saata käsittää, kuinka nuot hullut ihmiset saattavat pitää
hyvänmakuisena noin suolaista ruokaa! Kaukana meren rannalta
syntyneistä eivät ostronit maistu hyvältä, mutta minä, joka olen
herkkusuu, avaan itse niitten kuoretkin, jotta ne olisivat oikein
tuoreita, kun niitä särvän ja sekoitan niitten mehua viiniini."
"Minä en rakasta liian suolaisia ruokia ja jätän siis tuon meri-eläimen
avaamisen palvelijani toimeksi," Publius vastasi. "Sen kautta säästän
sekä aikaa että hyödytöntä työtä."
"Minä tiedän sen," Euergetes huusi. "Te pidätte itsellänne
kreikkalaisia orjia, jotka lukevat ja kirjoittavat teille. Eiköhän ole
sellaistakin toria, miltä saisi ostaa ihmisiä, jotka ottaisivat
kärsiäksensä meidän yöjuomingeissa saadun päänkivistyksemme? Tiberin
rannoilla rakastetaan muita asioita enemmän kuin opintoja."
"Ja," Aristarkhos puuttui puheesen, "senkautta ihminen ryöstää
itseltänsä jaloimman ja hienoimman nautintonsa, sillä puhtain ilo on
aina se, jonka saavutamme panemalla ilomme alttiiksi ponnistuksille.
"Mutta se, mitä te tämänkaltaisella työllä saavutatte," Publius
vastasi, "on pientä ja vähäpätöistä. Minusta te näytätte samanlaiselta
kuin mies, joka otsansa hiessä koittaa nostaa kivilohkaretta varpusen
höyhenen päälle, ett'ei tuuli sitä veisi muassaan."
"Mikä on pientä ja mikä on suurta?" Aristarkhos kysyi. "Aivan
vastakkaiset arvelut saman asian johdosta saattavat olla yhtä todet
kumpikin, sillä yksinään meistä ja meidän tunteistamme se riippuu,
miltä asiat meistä näyttävät, ovatko ne meille kylmiä vai lämpimiä,
mieluisia vai vastenmielisiä, ja kun Protagoras sanoo, että ihminen on
kaikkein asiain määrääjä, niin se on otaksuttavin kaikista sofistain
opeista; ylimalkaan on pienimmälläkin, senhän ymmärtänet, sitä suurempi
merkitys, mitä täydellisempi se esine on, johon se yhtenä sen osana
kuuluu. Leikkaa kuormajuhdalta pois sen korvat, niin mitä se tekee,
mutta ajatteleppas, että samoin kävisi jalon ratsun, jota hypittelet
pitkin Marskenttää! Talonpoikaisnaisen kasvoissa se merkitsee aivan
vähän, josko niissä on ryppyjä tai yksi hammas enemmän vai vähemmän,
mutta toinen on kuuluisan kaunottaren kasvojen laita. Vaikkapa
raappimistasi raapitkin kuvaa, jolla ruukuntekijän karkea sormi on
kaunistanut vesiruukkua, niin ei siitä tule paljoa vahinkoa tuolle
astiakululle, mutta teeppäs vain pieninkin raamu kynnelläsi
Ptolemaioksen ja Arsinoën kuviin tuossa koristeessa, mikä kiinnittää
Kleopatran vaatetta hänen kaulansa ympäri, niin tuo rikas ruhtinatar on
huolestuva, ikäänkuin hän olisi saanut kärsiä suurenkin vahingon.
"Mutta mitä täydellisempää ja säilyttämistä ansaitsevampaa on, kuin
suurten ajattelijain ja runoilijain jaloimmat teokset?
"Niiden suojeleminen vahingoilta, niiden puhdistaminen vioista, joilla
ne aikojen kuluessa ovat tahranneet moitteetonta pukuansa, se on meidän
määränämme, ja kun me vieritämme kivilohkareita, niin emme sitä tee
painaaksemme varpusen höyheniä, ett'ei tuuli niitä veisi muassansa,
vaan sulkeammeksemme oven, jonka taakse kallis aarre on kätketty, ja
tätä aarretta vahingoilta suojellaksemme.
"Tyttöjen kaivolla pitämät puheet tuuli kyllä saa viedä kenenkään
niistä huolimatta, mutta saattaako poika pitää arvottomana
_ainoatakaan_ niistä sanoista, jotka hänen kuoleva isänsä hänelle
elämän ojennusnuoraksi antoi? Jos sinä nyt olisit tällainen poika ja
sinun korvasi olisi vain vaillinaisesti käsittänyt vainajan neuvot,
niin kuinka monta talenttia antaisitkaan sille, joka voisi ilmoittaa
sinulle puuttuvat sanat? Ja mitä muuta suurten runoilijain ja
ajattelijain teokset sitten ovat, kuin juuri sellaisia pyhiä
kehoitussanoja, joita tosin ei ole lausuttu kenellekään yksityiselle
ihmiselle, vaan jok'ainoalle sivistyneelle ihmiselle. Vielä
tuhansienkin vuosien päästä ne, niinkuin tänäänkin, jalostuttavat,
opettavat ja huvittavat meidän jälkeläisiämme, ja nämät, joll'eivät he
ole harhaan joutuneita poikia, palkitsevat kiitoksella vielä niitäkin,
jotka ovat elämänsä parhaat voimat uhranneet sen hyväksi, että saisivat
suurten esi-isiensä lauseet korjatuiksi sellaiseen muotoon, jossa ne
alkuansa olivat olleet, ennenkuin ne huolimattomuuden ja tyhmyyden
kautta tärveltyivät, pilautuivat.
"Joka Euergetes kuninkaan tavoin panee yhden ainoankin oikean tavun
Homeroksessa väärän sijaan, se on luullakseni tehnyt tulevaisille
sukupolville palveluksen ja suurenkin palveluksen." --
"Se, mitä sanot," Publius vastasi, "kuuluu hyvin vakuuttavalta, mutta
en sitä kuitenkaan voi täydelleen käsittää; varmaankin sentähden että
nuoruudestani saakka olen oppinut pitämään tekoja sanoja parempina.
Helpoimmin saatan suostua teidän vaivalloiseen ja vähäpätöiseen
työhönne, kun ajattelen, että teidän toimeksenne on uskottu lakien
sanamuotojen korjaaminen, joiden merkitys saattaisi yhdenkin puuttuvan
sanan kautta tulla ihan päinvastaiseksi; tahi että minulla olisi
käsillä huono kertomus jostakin yksityisestä teosta tahi jonkun ystävän
tai sukulaisen elämästä, ja että minä saattaisin sen puhdistaa
virheistä ja vääristä tiedoista."
"No mitä muuta ovat sitten sankarirunoelman laulajain ja
historioitsijain teokset, kuin runollisesti kaunistettuja tai
todenmukaisesti kerrottuja esi-isiemme elämäkertoja?" Aristarkhos
huudahti. "Juuri näihin kuninkaani ja opintokumppalini omistaa
erinomaisen intonsa."
"Silloin kun hän ei juo, uneksi, hallitse eikä kuluta aikaansa
uhreihin, juhlakulkueisin eikä muihin hulluuksiin," Euergetes puuttui
puheesen. "Joll'en olisi kuningas, niin ehkä minustakin vielä olisi
tullut Aristarkhos, mutta nyt olen puoleksi ruhtinas, sillä onhan
toinen puoli valtakuntaani sinun, Philometor -- ja puoleksi oppinut,
sillä milloinkahan minä saavuttaisin täydellisen rauhan pelkällä
ajattelemisella ja kirjoittamisella?
"Puolinaista, puolinaista on minussa kaikki, minussa, jossa painosta
päättäen olisi..." ja hän löi rintaansa ja otsaansa, "miestä
kahdeksikin.
"Kokonainen, _enemmän_ kuin kokonainen olen ainoastaan juomingissa, kun
viini välkkyy maljassa, ja silmät aleksandrialaisen tai kyreneläisen
huilunsoittajattaren sievässä päässä; ehkäpä joskus myös neuvottelussa,
jos niin tarvitaan, ja ylimalkaan kun on tekeminen jotakin ääretöntä,
johon veljeni ja te kaikkikin, paitse kentiesi Roomalaiset, pelkäisitte
ryhtyä. Niin on, ja sen saatte nähdä!"
Euergetes oli pikemmin huutanut kuin puhunut nämät viimeiset sanat,
posket punaisina ja luoden levotonna silmiänsä milloin sinne, milloin
tänne, sekä ottaen samalla seppeleen ja kultaisen otsanauhan päästänsä
ja pyyhkien käsillään tukkaansa.
Hänen sisarensa pani silloin molemmat kätensä korvainsa eteen ja sanoi:
"Oikein koskee korviini! Kun ei kukaan sinua vastusta, ja kun
et sinä sivistyneenä miehenä ole Skythien tavoin tottunut käyttämään
kova-äänistä puhetta lauseittesi vahvikkeeksi, niin tee hyvin ja säästä
äänesi metallikaikua muunkin puhelemisen varaksi, jolla sinä
toivottavasti olet vielä meitä tänään ilahuttava. Sinun voimasi tähden,
jota ylistelet, on meidän jo useammin kuin yhden kerran täytynyt
taipua, vaan emmehän nyt iloisesti aterioidessamme tahdo sitä ajatella,
vaan mieluummin jatkaa sitä keskustelua, joka niin kauniisti alkoi ja
huvitti meitä. Lämpimästi puolustamalla sitä, mikä ilahuttaa parhaita
Aleksandrian Helleniä, meidän ehkä onnistuu herättää Publius Scipiossa
ja hänen kauttansa useissa muissakin nuorissa Roomalaisissa kunniotusta
sille hengen toiminta-alalle, jota hän vaan niin kauvan saattoi
hyljeksiä, kuin hänellä ei ollut siitä käsitystä.
"Usein sattuva runoilijan sana meille yht'äkkiä selittää, mitä emme
saata käsittää pitkistä ja oppineista selityksistä, ja minä tunnenkin
yhden sellaisen, jonka eräs tuntematoin on tehnyt, ja jonka pitäisi
miellyttämän teitä ja sinuakin, Aristarkhos."
"Se sisältää hyvin kauniisti keskustelumme ytimen ja kuuluu näin:
"Ihmislapsi istuvi
Ajan meren rannalla,
Pisaroita poimivi
Kätösellään pienellä.
"Ihmislapsi istuvi,
Kokoo huhun kertomia
Ja ne kirjaan piirtävi,
Mi on mailman historia.
"Näistä värsyistä me kiitämme erästä viisasta ystävää, ja eräs toinen
täydensi ne seuraavalla tavalla:
"Joll'ei ihmislapsi poimisi
Pisaroita ajan merestä,
Kaikki tuulen tavoin katoisi
Kuiluun ijäisyyden mailmasta.
"Pisaroita ajan merestä
Ihmislapsi käsin poimivi
Mutta pisaroitten valosta
Kuva ijäisyyden loistavi. [Katso esipuhetta.]
"Pieniä ihmislapsia me olemme kaikki, mutta noita joukossamme löytyviä
pisaran kerääjiä ei meidän suinkaan pidä pitämän vähäpätöisempinä kuin
niitä, jotka meren rannalla viettävät elämäänsä leikissä ja
taistelussa..."
"Ja rakkaudessa," eunukki Euleus puuttui hiljaa puheesen, silmäten
Publiusta.
"Runoilijasi värsyt ovat sieviä ja sattuvia," Aristarkhos lausui, "ja
minä annan aivan mielelläni verrata itseäni pisaroita keräävään
lapseen. Oli aika, joka, paha kyllä, loppui suuren Aristoteleen kanssa,
ja jolloin Kreikkalaisissa oli miehiä, jotka kostuttivat sitä merta,
josta sinä puhut, uusilla lisätulvilla, sillä jumalat olivat antaneet
heille voiman synnyttää lähteitä, niinkuin tuolle ihmeiden tekijälle
Moseksellekin, josta Juutalainen Onias meille äsken kertoi, ja jonka
kertomuksen minä itsekin sitten luin Hebrealaisten pyhästä kirjasta.
Hän -- nimittäin Moses -- löi kalliosta vettä ainoastaan ruumiin
tarpeeksi, sen sijaan että meidän on kiittäminen runoilijoitamme ja
filosoofiamme ijäisesti kumpuavasta hengen ja sielun virvoituksesta.
"Nyt on se aika mennyt, jona tuollaisia jumalan kaltaisia, luovia
henkiä syntyi, ja sen ovat varmaankin teidän isänne, minun kuninkaani,
käsittäneet, kun he perustivat Aleksandriaan museumin ja kirjaston,
joiden hoitaja minä olen ja joiden täydentäjäksi minä teidän avullanne
rohkenen itseäni kutsua.
"Se, mikä oli parempina päivinä syntynyt, ei lisääntynyt uusien,
ylevien teosten kautta, kun Ptolemaios Soter museumin elohon herätti;
mutta hän pani meidän, pisaroita kerääväin lasten tehtäväksemme sen
kokoamisen, seulomisen ja puhdistamisen, ja me olemmekin minun
mielestäni osoittaneet täyttävämme tämän tehtävän.
"Sanotaan, ett'ei ole helpompaa hallita omaisuutta kuin sitä
hankkiakaan, ja senvuoksi meidänkin osaksemme, jotka juuri olemme
sellaisia 'hallitsijoita', varmaan tulee hiukan kiitosta, ja vielä
enemmän senkautta, että me taidamme oikein järjestää, käyttää, selittää
ja säilyttää sitä, mikä ennen on ollut olemassa.
"Mitä uutta meidän joukossamme luotaneekin, sen me kaikkialla liitämme
vanhaan, ja meidän onkin onnistunut monilla aloilla, etenkin mitä
kokemustieteisin tulee, päästä korkeammalle kannalle, kuin ennen on
oltu. Meidän esi-isiemme valtava henki katseli kaikkialle avaruuteen,
meidän lyhytnäköisempi silmämme taas tutkii tarkemmin sitä, joka on
sitä lähinnä. Me olemme löytäneet varman tien kaikelle hengen
työskentelylle, tieteellisen metoodin, ja meidän sopii paremmin kuin
edeltäjiemme tarkoista havainnoista päättää asiat niin, kuin
ne ovat, ja siitä juuri se tulee, että meidän joukossamme on
saatu aivan verrattomia aikaan luonnontiedetten, matematiikan,
tähtitieteen, mekaniikan ja maantieteen aloilla. Myöskin kumppalieni
kokoilemis-into --"
"Se on suuri!" Euergetes huudahti. "Mutta siihen pölyyn, jonka he ovat
kokoon haalineet, he ovat tukahuttaneet vapaan ajatusvoimansa, ja koska
heidän päämäränänsä ennen kaikkea on saada 'paljon' kokoon, niin he
kokonaan unhottavat katsoa, mikä on suurta ja mikä pientä, ja antavat
kyllin syytä Publius Scipiolle ja muille hänen kaltaisilleen, jotka
kohottavat olkapäitään oppineitten työlle, nauraa heitä vasten silmiä.
Minä panisin sangen mielelläni teistä joka neljästä aina kolme
käsitöihin ja minä teenkin vielä sen jonakuna päivänä, minä teen sen --
ja ajan heidät kurjine työkaluineen museumista ja pääkaupungistani.
"Sinun luonasi, Philometor, joka ihmettelet kaikkea, mitä itse et osaa,
joka haluat saada kaikki, mitä minä hylkään, ja niitä hyväilet, joita
minä kiroon, sinun luonasi heitä kenties otetaan vastaan, ja Kleopatra
on ehkä soittava vielä harppua heidän tullessaan Menphiisen."
"Kukaties," kuningatar vastasi katkerasti hymyillen, "voi odottaa, että
vihasi kohtaa myöskin ansiokkaita miehiä. Sitä varten olen
harjoitteleva soitantoa ja käyttävä siihen sitä teosta, jota sinä olet
alkanut sopusoinnusta kirjoittaa. Sinä annat meille tänään osoitteita
siitä, miten pitkälle olet päässyt sopusoinnun saavuttamisessa omaan
sieluusi."
"Nyt sinä miellytät minua," Euergetes huudahti. "Semmoisena minä sinua
rakastan, siskoni! Kotkan pojan on huonosti laita, jos se kuhertaa kuin
kyyhkynen, ja sinulla on terävät kynnet, vaikkapa koitatkin niitä
kätkeä hentojen höyheniesi alle.
"On totta, että kirjoitan sopusoinnusta ja vieläpä innokkaastikin,
sillä kuuluuhan se niihin ihmisen mielikuvitukselle sallittuihin
ilmiöihin, jotka ovat haihtumattomia, koska ei mikään jumalakaan
saattaisi löytää niitä todellisuudessa aivan täydellisinä. Missä
löytyisi sopusointua maailman elämänpauhinassa ja tuoksinassa, ja
meidän inhimillinen olentommekin kuvastaapi pienennetyssä muodossa
niitä syntymis- ja menehtymisvaiheita, jotka ilmaantuvat kaikessa, mitä
aistilla voi havaita, milloin huomaamattomana ja vähäpätöisenä, milloin
taas väkivaltaisena ja rajuna, vaan ei koskaan sopusoinnukkaana.
"Aatteiden maailmassa, ainoastaan siellä tätä sopusointua on olemassa,
joka on vieras itse jumalienkin elämälle, tätä sopusointua, jonka
tunnen, vaan jota en kuitenkaan saata käsittää, jota rakastan, vaan
jota minulla ei ole, jota haluan, vaan joka minua pakenee.
"Minä olen janoavainen, mutta se on kaukainen, luoksepääsemätöin lähde,
minä häälyn aavalla ulapalla, mutta se on maa, joka taantuu sitä
kauvemmaksi, mitä lähemmäksi sitä luulen tulevani.
"Kuka voi sanoa minulle sen valtakunnan nimen, jossa se kuningattarena
häiritsemättä ja rauhallisesti hallitsee? Kuka vakavammin haluaa
saavuttavansa ihanata, sekö, joka nukkuen lepää käsivarttensa nojassa,
vai sekö, joka intohimon kalvamana sitä toivoo?
"Minä etsin, mitä te luulette itsellänne olevan; -- olevan!
"Katsahtakaa ympärillenne maailmaan ja elämään, katsokaa minun kanssani
ympärillenne tähän huoneesen, josta te ylpeilette! Kreikkalainen on sen
rakentanut, mutta kun teitä ei enään miellytä yksinkertainen laulu
eivätkä sen ihanat, sopusointuiset säveleet, ja kun itämaalainen
komeus, jossa olette syntyneet, teitä viehättää sentähden että se
miellyttää teidän turhamaisuuttanne, ja muistuttaa teille, joka kerta
kun sitä katselette, että te olette rikkaita ja mahtavia, niin te
käskette rakennusmestarin luopumaan yksinkertaisesta ja kelvollisesta
rakennustavastansa ja rakentamaan tällaisen kirjavan mitättömyyden,
joka ei ole enemmän Perikleen juhlasalin näköinen, kuin sinä ja minä
koreuksissamme olemme Phidiaan sileästi vaatetetun jumalan tai
jumalattaren kaltaisia. Älkää pahastuko! Mutta sinulle, Kleopatra,
tahdon sanoa: minä kirjoitan nyt sopusoinnusta ja sittemmin ehkä
myöskin oikeudesta, totuudesta, hyveestä; vaikka tiedän, että ne ovat
sellaista, mikä ei esiinny luonnossa eikä meidän elämässämmekään, ja
minkä suhteen kirjoituksissani erehdynkin, mutta mikä kuitenkin minusta
näyttää ansaitsevan tutkimista, samoinkuin muutkin harhaluulot, joiden
selvittämisen kautta saavutetaan otaksuttu totuus. Koska toinen pelkää
toistansa, niin on näille rajoituksille -- totuudelle, oikeudelle ja
mitä kaikkea ne ovatkaan -- annettu kauniilta sointuvia nimiä,
ilmoitettu niitä jumalien ominaisuuksina ja asetettu ne taivaallisten
suojeluksen alle; jopa niinkin pitkälle meni tämä huolenpito, että
opetettiin olevan kaunista ja hyvää, kun ihminen noitten utukuvien
tähden hämmentää olemassa olonsa vapaata nautintoa. Ajatelkaa
Antisthenesta ja hänen koiran tapaisia kilpailijoitaan, ajatelkaa noita
Serapistemppeliin sulkeutuneita narreja! Se mikä on vapaata, se on
ihanaa, eikä kukaan taas ole vähemmän vapaa, kuin se joka alinomaa ja
useimmiten turhaan kokee hillitä himojansa, että hän pelkurien
raukkojen mielestä muka eläisi kunnollisesti, oikein ja totuutta
noudattaen. Eläin syö toisensa, jos sen ensin on onnistunut joko
julkisessa taistelussa tahi petollisella viekkaudella saada se
saaliiksensa; köynnöskasvit tukahuttavat puun, erämaan hiekka kuolettaa
kedot, tähdet putoovat taivaasta ja maanjäristykset kukistavat
kaupunkeja. Te uskotte jumaliin ja sen teen minäkin puolestani; koska
nämät nyt ovat kaikilla olemisen aloilla järjestäneet elämän siten,
että vahvempi saa voiton heikommasta, niin miksi en käyttäisi voimaani,
vaan antaisin niitten kuuluisien unijuomain sitä rajoittaa, joita
viisaat esi-isämme ovat sekoittaneet jäähdyttääksensä minun ja minun
kaltaisteni kuumaa verta ja masentaaksensa meidän tarmokasta
nyrkkiämme.
"Euergetes, 'hyväntekijä,' on nimeni ollut syntymästäni saakka, mutta
jos minua kerran kutsutaan 'Kakergeteeksi,' pahantekijäksi, niin en
siitä ole vihastuva, sillä mitä te kutsutte hyväksi, se on rajoitettua,
mutta mitä te taas kutsutte pahaksi, on vapaata, esteettömin voimin
vallitsevaa. Vain hidas ja untelo en tahtoisi olla, sillä liikkuvaa ja
toimeliasta on luonnossa kaikki, ja kun minä Aristippoksen kanssa olen
oppinut nautintoa pitämään korkeimpana hyvänä, niin saavutanhan sen
kautta ainakin sen kunnian, että, olen enemmän nauttinut kuin kukaan
muu, ensinnäkin hengelläni, vaan en vähemmän tällä ruumiillanikaan,
jota rakastan ja hoidan."
Tämän puheen kestäessä oli kuulunut monta äänekästä vastenmielisyyden
osoitetta, ja Publius joka ensi kerran elämässänsä kuuli niin
ilettävästi puhuttavan, kuunteli tuon jumalattoman nuorukaisen sanoja
kauhistuneena ja hämmästyneenä.
Hän tunsi, ett'ei hän voinut vastustaa tätä väkevää, ajattelemisen ja
puhumisen koko taidossa hienosti harjaantunutta miestä, mutta hän ei
voinut jättää sitä, mitä hän oli kuullut, vastaamatta ja sanoi
sentähden, sittenkuin Euergetes oli vaiennut tyhjentääkseen äsken
täytettyä maljaansa:
"Jos me kaikki seuraisimme sinun peri-aatteitasi, niin ei minun
luullakseni muutamien vuosisatojen perästä enää löytyisi ketään, joka
tunnustaisi yhtyvänsä heihin, sillä maailma olisi silloin asumatoin;
mutta ne kirjoituskääryt, joissa sinä niin huolellisesti muutat iu'n
siu'ksi, voimakkaat äidit ottaisivat, mistä löytäisivät, ja keittäsivät
niillä tässä puuttomassa massa keittoa lapsillensa. Äsken vielä ylistit
olevasi Alkibiadeen näköinen, mutta se, mistä hän oli kuuluisa, ja mikä
hänet saattoi Athenaisille arvokkaaksi -- nimittäin kauneus -- on mitä
vähimmin yhteydessä niitten oppien kanssa, jotka ihmisestä tekevät
ajattelevan peto-eläimen, sillä sen, joka tahtoo olla kaunis, pitää
ennen kaikkea hillitsemän itseänsä ja tietämän määränsä, sen olen jo
Roomassa enkä vasta Athenassa oppinut ja varteen ottanut. Joku titaani
on ehkä sinun tapaasi puhunut ja ajatellut, mutta tuskin Alkibiades!"
Veri tunkeutui näitten sanain johdosta Euergeteen kasvoihin, mutta hän
tukehutti sen pistävän, loukkaavan vastauksen, joka oli hänen
huulillansa, ja hänen kävi sitä helpommin voittaminen vihainen
mielensä, sillä Lysias astui juuri aterioitsevien seuraan, pyysi
anteeksi pitkää poissa-oloansa ja pani sitten Kleopatran ja hänen
puolisonsa eteen ystävänsä Publiuksen kuvat.
Ne herättivät suurta mieltymystä, vieläpä itse Euergeteessäkin, ja
jokainen läsnä olevista pöytäkumppaneista vakuutti vain harvoin
nähneensä mitään ihanampaa ja miellyttävämpää, kuin tuo kainosti maahan
katseleva Hebe ja morsiamen käsivarrelle kättänsä paneva
houkuttelemisen jumalatar oli.
"Minä esittelen Peithoa", Kleopatra päättävästi sanoi.
"Ja minä Heraklesta! Euergetes huusi.
"Mutta kuka", kuningas Philometor kysyi, "on se kaunotar, jonka olet
saanut silmiisi tätä verrattoman ihanaa Heben kuvaa varten? Sinun
poissa ollessasi olen muistellut kaikkien niitten rouvien ja tyttöjen
muotoa, jotka ovat olleet meidän juhlissamme, mutta vain hyljätäkseni
toisen toisensa perästä".
"Se kaunotar, jota tarkoitan", Lysias vastasi, "ei ole ollut vielä
yhdessäkään palatsissa, ja minä melkein pelkää olevani liian rohkea
esitellessäni ylhäiselle kuningattarelle, että hän, vaikkapa vain
näyttämölläkin, antaisi vieressään tilaa hiljaiselle lapselle."
"Pitäisihän minun kädelläni koskettaa hänen käsivarttansakin",
kuningatar sanoi ja veti sormensa yhteen, ikäänkuin ne olisivat
sattuneet johonkin saastaiseen..
"Jos sinä tarkoitat jotakin kukkienmyyjää, huilunsoittajatarta tai
sellaista..."
"Kuinka rohkenisin esitellä mitään niin sopimatointa?" Lysias kiivaasti
keskeytti ruhtinattaren puheen. "Neitonen, jota tarkoitan on noin
kuudentoista vanha, lihaksi ja luuksi muuttunut viattomuus ja näyttää
kukan nupulta, jonka saattaisi avata jo tämän öinen kevätsade, mutta
joka kuitenkin vielä lepää verholehtien suojassa. Hän on helleniläistä
sukua, sinun kokoisesi, Kleopatra, hänellä on ihmeen kauniit gasellin
silmät pienessä päässään, jota tuuhea, ruskea tukka kaunistaa, kun hän
hymyilee, niin viehättävät kuoppaset ilmaantuvat hänen poskissaan, ja
hän hymyilee jo siitäkin, että sellainen Peitho häntä puhuttelee."
"Sinä jännität uteliaisuuttamme!" kuningas Philometor huudahti. "Missä
kasvitarhassa tämä kukka sitten kasvaa?"
"Ja miten on mahdollista," Kleopatra kysyi, "ett'ei puolisoni jo aikoja
sitten ole huomannut tätä kukkaa ja istuttanut sitä palatsiimme?"
"Luultavasti sen tähden," Lysias vastasi, "että se, joka omistaa sinut,
Egyptin ihanimman ruusun, pitää tien varrella kasvavia orvokkia liiaksi
halpoina, että hän niitä rupeisi katselemaan. Sitä paitse on se häkki,
jossa nuppuseni on kasvanut, jotensakin synkässä paikassa, ja sinne on
vaikea päästä, sillä epäluuloiset ihmiset vartioivat sitä. Lyhyin
puhein: Hebemme on toinen Serapiin temppelin ruukunkantajattarista ja
hänen niinensä on Irene."