Kova-ääninen, juhlasalin marmoriseinistä kajahteleva nauru keskeytti
kuningattaren viimeiset sanat, ja hän pelästyi ensin, mutta hymyili
sitten ystävällisesti, kun hän huomasi veljensä, joka, työnnettyänsä
kamariherran syrjään, oli erään vanhan Kreikkalaisen rinnalla astunut
aterijoitsevien joukkoon.
"Kaikkien Olympin asukasten ja kaiken sen jumala- ja nautakarjan
nimessä, joka asuu Niilin temppelissä!" tulija huusi yhä vielä nauraen
niin kovaa, että hänen lihavat poskensa ja hirmuisen vahva ja nuori
ruumiinsa vapisi ja tutisi. "Sinun kauniiden jalkojesi nimessä,
Kleopatra, jotka niin helposti voi kätkeä, mutta jotka kuitenkin
jokaisen pitää nähdä, kaikkien sinun suloisten hyveittesi
nimessä, Philometor, minä luulen, että te koetatte voittaa suuren
Philadelphoksen tai meidän syyrialaisen setämme Antiokhoksen, ja
tahdotte panna toimeen sellaisen juhlakulkueen, ja vielä minun
kunniakseni! Hyvä kyllä! Minä otan itse ihmeesen osaa ja esittelen
paksulla ruumiillani Erosta viinineen ja jousineen. Jonkun
Aithiopiattaren pitää siinä tapauksessa olla äitinäni, Aphroditena! On
näyttävä oikein komealta, kun tämä musta-ihoinen kaunotar nousee
valkoisesta merivaahdosta. Ja mitä mietitte lyhyt- ja villatukkaisesta
Pallaasta, sulottarista, joilla on leveät aithiopialaiset jalan
lätkäleet, ja Egyptiläisestä, jonka paljaaksi ajellussa päässä aurinko
kuvastelee, Phoibos Apollona!"
Näin sanoen tuo kaksikymmen-vuotias jättiläinen heittäytyi
tyhjälle tilalle sisarensa ja veljensä väliin ja huusi, sittenkuin
hänen veljensä oli hänelle ilmoittanut Roomalaisen nimen ja
hän itse arvokkaasti tervehtinyt tätä, luoksensa erään nuorista
makedoonialaisista aatelismiehistä, jotka olivat aterijoitsevain
palvelijoina, antoi täyttää maljansa kerran ja vielä kerran ja sitten
vielä kolmannen kerran, joi sen yhtä kyytiä ja pois panematta pohjaan
asti ja sanoi sitten kovaa, pyyhkien molemmin käsin takkuista, vaaleata
tukkaansa, niin että se pörrötti ihan ylöspäin hänen valtavasta
päästään ja leveästä otsastaan:
"Minun täytyy pitää vähän kiirettä, saadakseni teidät kiinni. Vielä
yksi malja, Diokleides!"
"Hillitöin!" Kleopatra nuhteli puoleksi leikillään, puoleksi totisena
uhaten häntä sormellaan. "Millaiselta sinä näytät!"
"Sellaiselta kuin Silenus pukinjaloitta," Euergetes vastasi. "Annappas
minulle peili, Diokleides! Noudata vaan kuningattaren silmäystä niin
kyllä sen löydät. Kas siinä se olikin! Eikä todellakaan kuva, jonka se
minulle näyttää, huonosti minua miellytä. Minä näen siitä pääkallon,
jolla Egyptin molempain ruunujen lisäksi vielä kolmannellekin olisi
tilaa, ja jossa on niin suuret aivot, että niillä voisi täyttää
neljänkin kuningattaren päät reunoja myöten. Minä näen kaksi
korppikotkan silmää, jotka aina ovat terävät, silloinkin kun niitten
omistaja on juovuksissa, ja joita ei vaivaa mikään muu, kuin näitten
hauskojen poskieni liha, joka varmaankin, jos se, samassa määrässä
lisääntyy, vihdoin tukkii niiltä kokonaan valon, kuten kasvava puu
kätkee puunkoloon pistetyn drakman, kuten luukku sulkee akkunan. Näillä
kämmenillä ja käsivarsilla tuo peilistä näkyvä mies kuristaa hädän
tullessa täysikasvaneen niilihevosen, ja niiden vitjain, jotka
koristavat tätä kaulaa, pitää olla kaksi kertaa niin pitkät,
kuin hyvin ruokitun egyptiläisen uhripapin vitjat; minä näen tästä
peilistä miehen, joka on leivottu tukevammasta taikinasta ja
lihavammasta, lujemmasta aineesta, kuin muut ihmiset, ja jos tuolla
kirkkaasta kuristimesta näkyvällä hienolla olennolla on päällään
läpinäkyvää kangasta, niin mitä sinulla, Kleopatra, on sitä vastaan?
Ptolemaiolaisten ruhtinasten pitää pitämän huolta Aleksandrian
tuontikaupasta, sillä mitä muuten tulisi Kos'in kauppaliikkeestä,
joll'en minä ostaisi hienointa Bombyks-silkkiä, sen sijaan kun sinä,
kuningatar, et ensinkään hyödytä sen myyjiä, vaan käärit itsesi
vestaalin tavoin mattokankaasta tehtyihin vaatteisin? Seppele päähäni
ja vielä toinenkin ja uutta viiniä maljaan! Rooman ja sinun
menestykseksesi, Publius Cornelius Scipio, ja meidän viimeisen
kriitillisen arvelumme onneksi, Aristarkhokseni, ja hienon
ajattelemisen ja rohkean juomisen hyväksi!"
"Rohkean ajattelemisen ja hienon juomisen hyväksi," näin puhuteltu
nopeasti vastasi kohoittaen maljaansa, katsellen tulisilla silmillänsä
viiniä ja taluen sitä hiljalleen lähemmäksi pitkää, kauniisti
muodostunutta ja hiukan kaarevaa nenäänsä sekä ohuita huuliansa.
"Oho, Aristarkhos!" Euergetes huudahti rypistäen leveätä otsaansa.
"Sinä miellytät minua enemmän muokatessasi runoilijaisi ja
kirjailijaisi sanoja, kuin oikaistessasi kuninkaan hänen ryypätessään
käyttämiä juomalauselmia. 'Hieno juominen' on 'maistelemista', ja
maistelemisen minä jätän ruovonpäristelijöille ja muulle
siipikarjalle, joka hyvin tulee aikaan ruovikossa. Ymmärräthän?
Ruovikossa; olkoon ruoko leikattu sitten kirjoittamista varten tahi
ei!"
"Hienolla juomisella," tuo suuri kriitikus vastasi nuorelle ruhtinaalle
aivan rauhallisena pyyhkien kapealla kädellänsä ohuet harmaat hiuksensa
korkealta otsaltaan, "hienolla juomisella minä tarkoitan valitun,
oivallisen viinin juontia, ja oletko koskaan nauttinut mitään hienompaa
kuin tätä Anthyllan rypäleen mehua, jota sinun ylhäinen veljesi meille
tarjoo? Juomalauselmasi siis edestakaisin käännettynä ylistää sinua
eteväksi ajattelijaksi ja samalla kelpo juoman hyväntahtoiseksi
antajaksi."
"Hyvin käännetty," Kleopatra käsiään taputtaen huudahti. "Katsoppas.
Publius, siinä aleksandrialainen kieli näytti näppäryyttänsä."
"Niin," Euergetes puuttui puheesen, "jos voisi keihäitten asemasta
sanoilla ryhtyä taisteluun, niin kyllä Aleksanterin kaupungin museumin
herrat, Aristarkhos johtajanaan, pitäisivät kurissa Rooman ja Karthagon
yhtyneitä joukkoja."
"Mutta emmehän ole sodassa, vaan rauhallisella aterialla," kuningas
sanoi hyväntahtoisesti ja ystävällisesti. "Sinä olet varmaankin saanut
tiedon meidän salaisuudestamme ja olet pilkannut meidän uskollisia
Egyptiläisiämme, joitten sijaan mielelläni panisin vaaleita
Kreikkalaisia, jos Aleksandria olisi vielä minun eikä sinun, mutta ei
sittenkään ole puuttuva sinun syntymäpäivänäsi komeata juhlakulkuetta."
"Vieläkö teitä sitten todellakin huvittaa tuo ijankaikkinen
hanhenmarssi?" Euergetes kysyi ja ojensihe sohvallaan kohottaen
puristetut kätensä päänsä yli. "Mieluummin sittenkin tahdon tyytyä
Aristarkhoksen hienoon juontiin, kuin katsella tuota tyhjää komeutta.
Ainoastaan kahdella ehdolla lupaan olla hiljaa ja pysyä puolen päivää
alallani kuin apina häkissään: ensiksi, jos meidän roomalaista
kesti-ystäväämme, Publius Cornelius Scipiota miellyttää katsella
sellaista näytelmää, joka ei kuitenkaan likimainkaan saata kilpailla
Roomalaisten voittotriumphien kanssa, sittenkuin enomme Antiokhos
ryösteli maatamme ja me molemmat veljet ja'oimme keskenämme Egyptin, ja
jos toiseksi sallitten minun kauppiaana ottaa osaa kulkueesen."
"Minun tähteni, kuninkaani," Publius vastasi, "ei tarvitse
juhlakulkueita panna toimeen, ei ainakaan sellaisia, joita minun on
pakko katsella."
"Minua sellainen yhä vieläkin ilahuttaa," Kleopatran puoliso Philometor
sanoi. "Minä en väsy katselemaan hyvin järjestettyjä ja iloisia
joukkoja."
"Minun lävitseni taas," Kleopatra huudahti, "käy kylmiä ja
kuumia väreitä, ja usein kyynelet tulevat silmiini juuri silloin,
kun riemu kovimmin raikuu. Suurella joukolla, joka yhdistyy
ainoastaan yhtä henkilöä varten, on aina melkoinen vaikutus. Pisara,
hiekkajyvänen, rakennuskivi, ne ovat kaikki mitättömiä esineitä, mutta
mieltä-ylentävästi miljoonat niistä vaikuttavat, kun ne ovat mereksi,
erämaaksi tai pyramiidiksi yhdistettyinä. Yksi ainoa riemuitseva
näyttää hullujenhuoneesta karanneelta narrilta, mutta kun tuhansia
ihmisiä yhtaikaa riemuitsee, niin se valtaa väkevästi kylmänkin
sydämen. Kuinka etenkin sinua, Publius Scipio, jossa minusta nähden
voimallinen tahto on niin erittäin onnellisesti kehkeytynyt, ei liikuta
näytelmä, jossa on vaikuttamassa sellainen yhteinen tahto?"
"Saattaako sitten tällaisessa kansan riemussa," Roomalainen kysyi,
"ylimalkaan tulla kysymykseenkään mikään tahto. Sellaisessahan jokainen
juuri tuleekin tuollaiseksi tahtoa vailla olevaksi jäljittelijäksi ja
matkijaksi: minä puolestani haluan kulkea omaa tietäni ja olla
riippumatoin mistään muusta, kuin niistä laei'sta ja velvollisuuksista,
joiden alaiseksi minut tekee Rooman valtio."
"Minä taas," Euergetes sanoi, "olen lapsesta saakka katsellut
juhlakulkueita parhaasta paikasta, ja sen vuoksi kohtalo rankaisee
minua sillä, että se tekee minut välinpitämättömäksi kaiken sellaisen
suhteen, kun sitä vastoin nuo köyhät raukat, jotka saavat nähdä vain
muassa olijoitten neniä, hiuksia ja selkiä, saavat aina iloita jostakin
uudesta komeudesta. Publius Scipiota ei minun tarvitse ottaa huomioon,
niinkuin näette, vaikka sen mielelläni tekisinkin. Mitähän sinä,
Kleopatra, nyt sanoisit, jos itse ottaisin osaa minun juhlakulkueeseni,
minä sanoin minun, sillä minun kunniaksenihan se pannaan toimeen; se
olisi todellakin jotakin uutta ja vieläpä hauskaakin."
"Luullakseni enemmän uutta ja hauskaa kuin kunniakasta," Kleopatra
pistävästi vastasi.
"Mutta senhän pitäisi olla teille oikein mieluista," Euergetes nauroi,
"sillä paitse veljenne olen vielä teidän kilpakumppalinne, ja
mieluumminhan sellaisen näkee alenevan kuin ylenevän."
"Näihin sanoihin," kuningas puuttui puheesen nuhtelevalla ja surullisen
hiljaisella äänellä, "ei mikään sinua oikeuta. Me rakastamme sinua,
suomme sinulle omaisuutesi omamme rinnalla ja pyydämme sinua
pilapuheissakin välttämään sellaisia sanoja, että kaikki menneet asiat
pysyisivät unhotuksissa."
"Ja ett'et," Kleopatra lisäsi, "narrimaisuudellasi tahraisi kuninkaan
arvoasi ja mainettasi, jonka oppisi kautta olet saavuttanut."
"Opettajatar! Tiedätkö sitten, mitä tarkoitin? Minä ai'oin esiytyä
Alkibiadeena Aristarkhoksen kanssa, joka olisi ollut Sokrateena,
muassamme joukko huilunsoittajattaria; onhan minulle aina sanottu, että
Alkibiades ja minä olemme toistemme näköisiä -- monessa suhteessa,
vilpittömät ystävät sanovat, kaikissa suhteissa, kohteliaammat
sanovat."
Publius tarkasteli, nämät sanat kuultuansa, tuon kuninkaallisen
mässääjän muodotonta, läpinäkyvään vaatteesen puettua vartaloa, ja kun
hän sen ohessa ajatteli Atheenalaisten lemmikin ihanata kuvapatsasta,
jonka hän oli nähnyt Ilissoksessa, niin hän veti suunsa halveksivaan
hymyyn.
Tämä ei jäänyt Euergeteeltä huomaamatta ja se loukkasi häntä, sillä hän
ei nähnyt mitään mieluummin kuin sitä, että häntä verrattiin Perikleen
sisaren poikaan; mutta hän peitti vihansa, sillä Publius oli Tiberin
rannalla asuvien mahtavimpien miesten likeisin sukulainen, ja vaikka
hänellä itsellään olikin kuninkaan valta, niin Rooma vallitsi
kuitenkin, kuten jumalien tahto, hänenkin ylitsensä.
Kleopatra huomasi, mitä hänen veljensä mielessä liikkui, ja viedäksensä
häneltä puheen vuoron sekä herättääksensä hänessä uusia ajatuksia, hän
sanoi iloisesti:
"Jättäkäämme siis juhlakulkue siksensä ja miettikäämme jotakin muuta
juhlaa syntymäpäiväksesi. Sinä Lysias olet varmaankin kokenut
tällaisissa asioissa, sillä Publius kertoi minulle, että sinä
Korinthissa olet kaikkien näytelmien johtajana. Mitä pitää meidän tehdä
huvittaaksemme Euergetesta ja itseämme?"
Korintholainen katseli tuokion maljaansa, liikutteli sitä
pitkäveteisesti vieressään olevalla marmoripöytäsellä ostronipiiraitten
ja tuoreiden parsaruohojen välillä ja sanoi sitten, katsellen
ympärillensä ikäänkuin myöntymystä odottaen:
"Eräässä suuressa, Ptolemaios Philadelphoksen aikuisessa
juhlakulkueessa, josta Kalliksenus Agatharkhides antoi minun eilen
lukea läsnä-olleitten tekemän selityksen, esitettiin kansalle
kaikenlaisia kuvaelmia, joita muinoisten aikain suuret taiteilijat ovat
maalanneet ja kuvanneet, mutta valitkaamme kuitenkin jotakin vähemmän
tunnettua."
"Oivallista!" Kleopatra huudahti innostuneena. "Kenen näköinen kookas
veljeni enemmän olisi kuin Herakleen, ja juuri Alkmenen pojan, niinkuin
Lysippus hänet on käsittänyt ja kuvaillut! Esitelkäämme siis Herakleen
elämää suurien esikuvain mukaan ja antakaamme ennen kaikkea
Euergeteelle itse uroon osa."
"Minä otan sitä esittääkseni," nuori kuningas puuttui puheesen,
liikutellen hirmuisia rinta- ja käsivarsilihaksiansa. "Ja teidän pitää
pitämän suuressa arvossa sitä, että minä sen otan, sillä siinä
tarvitaan juuri käärmeentappajaa, eikä Lysippus turhaan ole kuvannut
häntä pienipäiseksi ja suuriruumiiseksi; -- mutta eihän minulla ole
mitään puhuttavaa."
"Tahdotko, jos minä rupeen Omphaleksi, istua jalkojeni juuressa?"
Kleopatra kysyi.
"Kuka ei mielellään istuisi _näitten_ jalkojen juuressa?" Euergetes
vastasi. "Valitkaamme nyt heti muitakin monilukuisista tarjolla
olevista, mutta, niinkuin Lysiaskin, minä varoitan ottamasta varsin
tuttuja."
"Todellakin löytyy aivan yleistä niin silmälle kuin korvallekin,"
Kleopatra sanoi, "mutta tunnettu hyvä on myöskin aina kaunista."
"Sallikaa minun," Lysias puuttui puheesen, "huomauttaa teille erästä
jalotekoista marmorikuvaa, joka on vanha ja kaunis ja taitaa olla hyvin
harvoille teistä tuttu. Se on isieni huoneen kaivolla Korinthissa, ja
sen on jo useampia vuosisatoja sitten eräs suuri peloponesolainen
taiteilija tehnyt. Publiuskin oli tähän teokseen ihastunut ja se onkin
ihanampi, kuin selittää voi.
"Se tarjoaa todellakin komean näyn, sillä se kuvailee Herakleen ja
Heben, tuon jumalaksi koroitetun uroon ja ikuisen nuoruuden häitä. --
Tahdotko, kuninkaani, antaa Pallas Athenen ja äitisi Alkmenen viedä
sinua avioliittoon Heben kanssa?"
"Miks'en?" Euergetes kysyi; "mutta Heben pitää olla kaunis. Yksi asia
minua kuitenkin arveluttaa. Kuinka saamme kaivon isiesi talosta
huomiseksi tai ylihuomiseksi tänne? Muiston mukaan, ilman alkuperäistä
kuvaa ei semmoista voi esittää, ja vaikkapa kerrotaankin, että Serapiin
patsas on lentänyt Sinopesta Aleksandriaan, ja vaikka Memphiissä onkin
noitia..."
"Niitä emme tarvitsekaan," Publius keskeytti kuninkaan puheen. "Kun
olin vieraana ystäväni vanhempien huoneessa, joka muuten oli komeampi
kuin Gygeen vanha kuninkaan linna Sardeessa, minä leikkautan kivestä
tämän uhkean kuvateoksen mukaan pienempiä sisarelleni häälahjaksi. Ne
ovat sangen hyvin onnistuneita ja ovat minun teltassani."
"Onko sinulla sisar?" kuningatar kysyi kääntyen Roomalaisen puoleen.
"Sinun pitää kertoman hänestä jotakin minulle."
"Hän on samanlainen kuin muutkin tytöt," Publius vastasi luoden
silmänsä maahan, sillä hänen oli vastenmielistä kertoa sisarestaan
sellaisen läsnä ollessa kuin Euergetes.
"Sinä tuomitset väärin niinkuin kaikki veljet," Kleopatra naurahti,
"mutta minä tahdon kuulla enemmän hänestä, sillä" -- ja tätä
sanoessansa kuiskutti hän hiljaa ja katsoi hellästi Publiusta silmiin,
-- "sillä minusta on kaikki arvokasta, mikä sinuun kuuluu."
Tämän keskustelun aikana kuninkaalliset veljekset olivat kääntyneet
Korintholaisen puoleen kysellen häneltä Herakleen ja Heben häistä, ja
kaikki pöydässä istujat kuuntelivat tarkkaavaisina, kun hän sanoi:
"Tämä ihana teos ei oikeastaan esittele häitä, vaan sitä hetkeä, jona
sulhanen viedään morsiamelle.
"Uros, nuija olalla ja jalopeuran talja hartioilla, astuu
morsiussaattoa vastaan äitinsä Alkmenen seurassa ja Pallas Athenen
taluttamana, joka tässä rauhan toimessa pitää keihäänsä kärkeä maassa
ja kantaa kypäriä kädessänsä. Ensimmäisenä tässä ei ole mikään
vähäpätöisempi henkilö kuin Apollo itse, joka laulaa häälaulua säestäen
sitä luutullansa. Hänen kanssansa astuu esiin hänen sisarensa Artemis,
sitten morsiamen äiti, jonka seuraajana on jumalien sanansaattaja
Hermes, Zeuksen lähettiläänä.
"Sitten tulee pääkohta, joka on kreikkalaisen taiteen kaikkein
kauniimpia teoksia, ainakin mitä minä tunnen."
"Hebe rientää sulhastaan vastaan, ja Aphrodite, rakkauden jumalatar,
taluttaa häntä lempeästi; mutta Peitho, houkuttelemisen jumalatar,
panee kätensä morsiamen kädelle, työntää häntä muitten huomaamatta
eteenpäin ja kääntää hänen kasvonsa poispäin, sillä hän on sanonut sen,
mitä hänen pitikin, ja hän hymyilee itseksensä, sillä Hebe ei ole
sulkenut korvaansa hänen ääneltään, ja sen joka kerran on kuunnellut
Peithoa, sen pitää tehdä, mitä hän tahtoo."
"Entäs Hebe?" Kleopatra kysyi.
"Hän luo silmänsä maahan ja pitää sitä kättänsä, jolla Houkuttelijan
käsi on, ylhäällä ja tekee sormillaan, joissa pieni, lehdekäs ruusunen
häälyy, torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: 'Oi päästä
minut; minä pelkään tuota miestä' -- ja kysyä: 'Eiköhän olisi parasta
pysyä sinä kuin olen ja olla seuraamatta sinun viekoituksiasi ja
Aphroditen väkivaltaa?' Tämä Hebe on ihmeen ihana, ja sinun,
kuningatar, pitää esittelemän häntä!"
"Minunko?" Kleopatra kysyi. "Mutta sanoithan hänen luovan silmänsä
maahan."
"Se tekee hänet sieväksi ja kainoksi; ja varovainen ja neidollinen
pitää hänen käyntinsäkin olla. Suorissa poimuissa hänen vaatteensakin
riippuu jalkoihin asti, kun sen sijaan Peitho veitikkamaisena ja salaa
iloiten uudesta voitostansa kannattaa peukalollaan ja etusormellansa
hamettaan. Myöskin Peithoksi sinä ihmeen hyvin sopisit."
"Minä luulen, että esitän Peithoa," kuningatar Korintholaisen
keskeytti. "Hebe on vasta kukannuppu, joka ei vielä oikein ole
puhjennut, mutta minä olen äiti, olen vielä sen ohessa olevinani hiukan
filosoofikin..."
"Ja," Aristarkhos häntä keskeytti, "voit oikeudella sanoa, itselläsi
kaiken nuoruuden lumousvoiman ohessa olevan Peitholle sopivia
ominaisuuksia, tuolle jumalattarelle, joka ei osaa lumota ainoastaan
sydämiä, vaan vieläpä henkiäkin. Niinkuin ruusut -- samoin
tytönnuppusetkin ovat kauniita katsella, mutta sen, joka ei
rakasta ainoastansa väriä, vaan myöskin tuoksua, minä tarkoitan
virkistäväisyyttä, innostuttamisvoimaa, sielun ominaisuuksia, sen
täytyy kääntyä puhjennen kukan puoleen, samoinkuin ruusunkasvattajatkin
Moirisjärven rantamilla sitovat hoidokkiensa nuput ainoastaan pian
lakastuviksi vihkoiksi ja seppeleiksi, vaan eivät niitä voi käyttää
valmistaessansa jaloa öljyä ja menehtymätöintä tuoksua; tähän
tarkoitukseen he tarvitsevat täysin puhjenneita kukkia. Esittele
Peithoa, kuningattareni; jumalatar itsekin saattaisi ylpeillä
sellaisesta edustajastansa!"
"Jospa hän siitä olisi yhtä ylpeä," Kleopatra huudahti, "kuin minä olen
onnellinen kuullessani sellaisia sanoja Aristarkhoksen suusta! Se on
päätetty; minä olen Peithona. Leikkikumppalini Zoë esitelköön Artemista
ja hänen vakava sisarensa Pallas Athenea. Äidiksi on meillä useampiakin
matroonia tarjona, epitropin vanhin tytär on minusta Aphroditeksi
sopiva; hän on ihmeen kaunis."
"Onko hän myöskin tyhmä?" Euergetes kysyi. "Sitä vaaditaan myöskin
tuolta ikuisesti nauravalta Kyprottarelta."
"Kylläksi tähän tarkoitukseen," Kleopatra nauroi. "Mutta mistä saamme
sellaisen Heben kuin sinä olet kuvaillut, Lysias? Arabarkhi Ameen tytär
on ihana lapsi."
"Mutta hän on ruskea, niin ruskea kuin tämä viini ja varsin liian
puhdas Egyptiläinen," sanoi ylimmäinen edeskäypä, joka piti silmällä
nuoria makedoonialaisia pöytäpalvelijoita, ja kumarsi syvään
huomauttaen häveliäästi omaa kuudentoista vuotista tytärtänsä; mutta
tätä vastaan kuningattarella oli muistutettavana, että hän oli paljoa
suurempi häntä itseänsä, jonka kuitenkin tuli seisoa hänen vieressänsä
ja panna kätensä hänen käsivarrellensa.
Muut tytöt hylättiin toisista syistä ja Euergetes ehdoitteli jo, että
lähetettäisiin Aleksandriaan kirjekyyhkynen, ja sieltä tuotettaisiin
kaunis helleniläislapsi nopealla nelivaljakolla Memphiisen, jossa
tummat egyptiläisjumalat ja ihmiset paremmin menestyvät kuin
kreikkalaiset, kun Lysias huudahti:
"Minä olen tänään löytänyt tytön, jota tarvitsemme, Heben, joka on kuin
isäni marmorista lähtenyt ja kuin olisi hän saanut nuorteutensa,
värinsä ja lämpönsä jumalalta. Hän on nuori, kaino, valkoinen ja
punaposkinen sekä sinun kokoisesi, kuningattareni. Jos sallitte, niin
sanon vasta sittemmin, kuka hän on, ja menen nyt ensin noutamaan
teltastamme marmorin mukaan tehdyt kuvat,"
"Ne ovat norsunluu-arkkusessa, vaatelippaani pohjalla," Publius sanoi.
"Tästä saat avaimen."
"Riennä," kuningatar huudahti, "sillä me olemme kaikki uteliaita
kuulemaan, mistä sinä täältä Memphiistä olet löytänyt valkoisen ja
punaposkisen, kainon Hebesi."