Memphiin linnoituksen valkean muulin sisäpuolella, jota bastioonit ja
vallit ympäröivät, oli vanha kuninkaan palatsi, komea uudestaan savettu
tiilirakennus. Sitä kaunistivat lukemattomat pihat, käytävät, huoneet,
salit, verandamaiset, kirjaviksi maalatut, puiset lisärakennukset ja
kauniit runsaspylväiset juhlarakennukset, jotka olivat kreikkalaista
kuosia.
Rehevästi viheriöivät puutarhalaitokset ympäröivät sitä, ja koko joukko
työmiehiä hoiteli kukkalavoja, siimekkäitä käytäviä, pensaita ja puita,
piti lammikot puhtaina ja ruokki niissä olevia kaloja, vartioitsi
eläintarhoja, joissa oli nähtävinä kaikenlaisia, nelijalkaisia eläimiä,
aina raskaasti astuskelevasta norsusta kevytkulkuiseen antilooppiin
saakka, ja suurissa määrin kaikista maista tuotuja lintuja.
Komeasti rakennetuista kylpysaleista nousi valkoista höyryä,
koirankopeista kaikui kova-äänistä haukuntaa, ja pitkistä, avonaisista
ratsutalleista kuului oritten hirnuntaa, kavion töminää ja marhaminnan
helinää.
Eräs puoli-ympyrän muotoinen uusi rakennus, teaatteri, liittäytyi
vanhaan palatsiin, ja puistojen keskellä ja ulkopuolella niitä
ympäröivää muuria kohosi useita suuria telttoja, jotka olivat
henkivartioita, lähettiläitä, kirjureita ja muita, hovin ruokasaleissa
palvelevia varten.
Sotamiesten hallussa oli suuri, kaupungin katujen ja kuninkaan linnan
välillä oleva ala, jossa oli varjokkaiden pihojen sivulla vahtimiesten
ja vankien huoneet. Muut sotilaat olivat teltoissa ihan varsinaisen
palatsin muurin vieressä.
Aseiden kalske ja päälliköiden kreikkalaiset komentohuudot kaikuivat
aina niihin huoneisin saakka, joissa kuningatar asui, ja nämät huoneet
olivat korkealla asemalla, sillä kuningatar asui kesä-aikaan mieluimmin
väljissä teltoissa. Nämät teltat olivat pystytetyt etelän
leveälehtisten kasvien ja kokonaisten kukkivien pensaslehtojen varjoon,
jotka kasvoivat kuninkaan palatsin tasaisella, marmorisilla
kuvapylvästöillä yltäkyllin kaunistetulla katolla.
Yksi ainoa käytävä vei tähän ruhtinaallisella komeudella kaunistettuun,
rauhalliseen asuntoon, johon yöt ja päivät virtaili vienoja tuulen
viimoja, ja johon ei kukaan kutsumatoin saattanut tunkeutua
häiritsemään kuningattaren rauhaa; sillä katolle vieväin leveitten
portaiden juurella oli vartioimassa muutamia veteraaneja,
makedoonialaisia aatelisia sotavanhuksia, jotka olivat kuningattarelle
yhtä ehdottoman kuuliaisia kuin kuninkaallekin.
Tämä ylhäinen joukko päästettiin auringon laskiessa pois ja kuningatar
kuuli heitä johtavan upseerin käskyn ja miekkoja sekä lattiaa vastaan
kalisevien kilpien helinän, sillä hän oli astunut teltastaan ulos ja
katseli länttä kohden, missä laskeutuva aurinko valeli keltaisia ja
paljaita Libyan vuoria monine hautoineen ja ryhmittäin olevia
pyramiideja ihmeellisillä väreillänsä, jotka vähitellen punasivat
ruusun karvaisiksi Memphiin laakson yli kaareilevalla taivaalla olevat
kevyet hopeahattarat ja kultasivat niitten syrjät.
Kuningatar oli juuri astunut ulos nuoren kreikkalaisen naisen,
hovijahtimestari Zenodotoksen valkoverisen tyttären Zoën kanssa, joka
oli hänelle rakkain kaikista hänen kasvin- ja leikkikumppaleistaan,
eikä tämä lännen viehättävän loistava näky häneen vaikuttanut, sillä
pannen kätensä silmilleen varjoksi, ett'ei aurinko häntä häikäisisi,
hän sanoi:
"Minnehän Corneliolainen on jäänyt! Kun me temppelin edustalla
astuimme vaunuun, hän oli kadonnut, ja niin pitkälle kuin voin nähdä
tietä Sokarin ja Serapiin alueelle päin, ei näy yhtään ajopeliä, ei
hänen eikä Euleuksenkaan, jonka piti häntä seuraaman. On vähän
epäkohteliasta, kun niin jäähyväisiä sanomatta poistuu, voisipa sitä
melkein sanoa kiittämättömyydeksikin, koska olin luvannut hänelle
kotimatkalla kertoa veljestäni Euergeteestä, joka on tullut tänään
päivällä, ja jota hän ei vielä tunne, koska Euergetes oleskeli silloin
Kyrenessä, kun Publius Cornelius Scipio nousi maalle Aleksandriassa.
Näetkö tuota mustaa varjoa tuolla kaukana Kakemin viinimäen luona? Se
on ehkä hän! Ei vaan, sinä olet oikeassa, ne ovat vain lintuja, jotka
lentävät tiheässä parvessa tien yli. Ethän sinäkään muuta näe? Etkö? Ja
kuitenkin on meillä kummallakin nuoret ja terävät silmät. Minä olen
utelias tietämään, mitenkä Euergetes on miellyttävä Publius Scipiota.
Tuskin voipi löytyä kahta erilaisempaa olentoa kun he, ja kuitenkin on
heidän kummankin olennossansa jotakin yhteistä."
"He ovat kumpikin miehiä," Zoë keskeytti kuningattaren puheen ja
katseli häntä sitten silmiin, ikäänkuin hän odottaisi valtijattarensa
hyväksymistä sanoillensa.
"Niin he ovat," Kleopatra ylpeästi vastasi. "Veljeni on tosin vielä
niin nuori, että hän tuskin vielä olisi päässyt poika-i'ästä ja olisi
vain nuorukaisena muitten ephebien joukossa, joll'ei hän olisi
kuninkaan poika, vaan ei hän kuitenkaan edes vanhojen joukosta löydä
ketään, joka voittaisi hänet tahdon lujuudessa ja rivakassa
toiminnassa. Hän oli jo ennenkuin minä tulin Philometorin puolisoksi,
riistänyt itselleen Aleksandrian ja Kyrenen, jonka oikeastaan piti
kuuluman minun puolisolleni, vanhimmalle meistä kolmesta, eikä hän
siinä tehnyt ensinkään veljellisesti, ja olisi meillä paljon muitakin
syitä vihata häntä, mutta kun näin hänen kolmen neljänneksen vuoden
perästä, niin minun täytyi unhottaa kaikki ja tervehtiä häntä,
ikäänkuin tuo nuori titaani, joka ei kummastuttaisi ketään, jos hänen
kerran onnistuisi nostaa Pelion Ossa vuorelle, olisi tehnyt pelkkää
hyvää minulle ja veljellensä, joka nyt on Pharaonisuvun ja meidän
huonekuntamme tavan mukaan minun puolisoni. Kyllähän minä tiedän,
kuinka raju hän useinkin on, kuinka suunnattoman hillitön ja määrätön,
mutta helposti annan hänelle anteeksi, koska minunkin suonissani
virtailee tulista verta ja koska suvulla, joka on synnyttänyt hänen
liiallisuutensa, on voimaa, puhdasta ja pontevaa voimaa. Juuri
sellaista ytimekästä voimaa me ihmettelemme etenkin miehissä, koska se
on ainoa lahja, jota jumalat ovat meille antaneet niukemmassa määrässä
kuin heille. Elämä tosin muuten hillitsee tulvailevia virtoja, mutta
minä epäilen, onko sen onnistuva tehdä sitä hänen myrskyiselle
kululleen. Hänen laatuisensa käyvät aina rivakasti eteenpäin ja pysyvät
lujina loppuun saakka, joka hänet varmaankin kerran äkki-arvaamatta
yllättää, ja sellainen raju vesi on minusta mieluisempi kuin tasangolla
virtaileva kapea joki, joka ei tee kellenkään pahaa ja joka oikein
kauvan elääksensä hälvenee suohon. Hänelle jos kenellekään pitää
antaman hänen melunsa anteeksi, sillä yhtä määrättömät ja
hämmästyttävät kuin hänen vikansa tai, suorin puhein, hänen paheensa,
ovat myöskin veljeni suuret, sekä vanhaa että nuorta kummastuttavat
ominaisuudet, jos hän vain tahtoo. Ja kuka Kreikkalainen tai
Egyptiläinen voittaisi hänet hengen terävyydessä ja jäntevyydessä?"
"Sinä saatatkin hänestä ylpeillä," Zoë vastasi. "Niin korkealle kuin
Euergetes ei itse Publius Scipiokaan saata lentää."
"Mutta senpä vuoksi puuttuukin Euergeteeltä Corneliolaisen lujaa,
rauhallista varmuutta. Miehen, jossa on näiden molempien hyvät
ominaisuudet yhdistettyinä, ei luullakseni tarvitse väistyä jumalankaan
tieltä."
"Semmoinen olisi ainoa täydellinen meidän puuttuvaisten kuolevaisten
joukossamme," Zoë vastasi. "Mutta jumalatpa eivät saata kärsiä ketään
täydellistä ihmistä, koska heille sen kautta tulisi se vastenmielinen
rasitus, että heidän täytyisi kilpailla omien luomiensa kanssa."
"Tuolla tulee kuitenkin joku, jossa ei ole mitään laittamista,"
huudahti nuori kuningatar rientäen komeasti vaatetettua, vanhan
puolista rouvaa vastaan, joka toi hänen lastansa, vaaleata,
kaksivuotiasta poikaa.
Hellästi mutta samalla rajusti ja kiivaasti hän tarttui pienokaiseen,
ottaaksensa sen käsivarrellensa; mutta hento lapsi, joka hänelle ensin
oli hymyillyt, pelästyi, käänsihe poispäin hänestä ja koetti kätkeä
kapeita kasvojansa ylhäisen hoitajattarensa vaatteisin, joka kietoi
kätensä hänen ympärillensä.
Kuningatar laskeutui heti polvilleen, tarttui pojan hartioihin ja
koetti ensin hyväilysanoilla ja sitten väkisin saada häntä päästämään
irti vaatepoimuista, joilla hän peitti kasvojaan, ja kääntymään häneen
päin; mutta vaikka rouva, joka oli ollut myöskin pojan imettäjä,
ystävällisesti puhuttelemalla häntä auttoi, niin tuskastunut lapsi
alkoi kuitenkin itkeä ja sitä ankarammin vastustaa äitinsä hellyyden
osoituksia, mitä innokkaammin tämä koki saada häntä itsellensä.
Vihdoin hoitajatar nosti nuoren prinssin korkealle ja tahtoi antaa
hänet hänen äidilleen, mutta silloin muuttui niskoittelevan lapsen itku
kova-ääniseksi parkumiseksi, ja hän kietoi suonenvedon tapaisesti
pienen käsivartensa imettäjänsä kaulan ympäri.
Kun äiti juuri jokseenkin taitamattomasti taisteli lapsensa
itsepäisyyttä vastaan, kuului pyörien jyrinää ja kavion kopinaa
palatsin pihasta, ja tuskin kuningatar oli sen kuullut, kun hän jo
kääntyi huutavasta pojastansa, kiiruhti katon reunalle ja huusi Zoëlle:
"Publius Scipio tulee! Aika on jo hyvin täpärällä, minun pitää pukeutua
pitoihin. Eikö tuo ilkeä lapsi vieläkään tahdo kuulla? Vie pois se,
Praksinoa, ja muista se, että olen sinuun tyytymätöin! Sinä vieroitat
minusta oman lapseni, voittaaksesi tulevan kuninkaan puolellesi. Se on
joutavaa tahi osoittaa ainakin, että sinä olet taitamatoin ja ett'et
ole kykenevä siihen toimeen, joka sinulle on uskottu. Imettäjän
velvollisuuden olet täyttänyt, mutta minä olen etsivä ja löytävä toisen
hoitajan lapselleni. Ei mitään vastustusta. Ei mitään kyyneleitä; minä
olen jo kyllin kuullut lapsen parkumista!"
Lausuttuansa nämät kovat ja kiivaat sanat, hän käänsi selkänsä
kuten kivettyneenä seisovalle Praksinoalle, joka oli ylhäisen
makedoonialaisen aatelismiehen puoliso, ja astui telttaansa, jonne
juuri oli asetettu muutamia monihaaraisia lamppuja pienille
somatekoisille pöydille palamaan.
Nämät, niinkuin kaikki muutkin kuningattaren teltassa olevat kapineet,
olivat hohtavaa norsunluuta, joka näytti erittäin kauniilta
taivaansinisen, hopealiljoilla ja tähdillä ommellun telttakankaan ja
tiikerintaljojen rinnalla, millä patjat ja villaiset valkeat, sinisellä
meanderilla reunustetut lattiamatot olivat peitetyt.
Kiivaasti kuningatar heittäytyi vaatetuspöytänsä edessä olevalle
istuimelle, katseli niin kauvan peiliin, kuin hän olisi ensi kerran
nähnyt kasvonsa ja vaalean punaiset hiuksensa, ja sanoi sitten kääntyen
puoleksi Zoë'en, puoleksi Atheenalaiseen lemmikkineitsyesensä, joka
muitten palvelijatarten kanssa seisoi hänen takanansa:
"Oli hulluutta, että värjäsimme tumman tukkani vaaleaksi; olkoon nyt
sellaisena kuin se on, sillä Publius Scipio, jolla ei ole vihiäkään
meidän keinoistamme, pitää tätä väriä harvinaisena ja kauniina eikä
hänen tarvitse tietää, mistä se on sellaiseksi tullut. Tuota
kotkanpäällä kaunistettua hiuskoristetta, johon pukeutuneena ollessani
kuningas minusta enimmin pitää, Lysias ja Roomalainen pitävät
barbarimaisena, ja siksi sitä kutsuu jokainen, jolla ei ole
Egyptiläisten kanssa mitään tekemistä. Mutta eihän joukossamme tänä
iltana ole Egyptiläisiä, ja senpä tähden tahdonkin panna päähäni
safiirirypäleillä kaunistetun kultatähkäisen seppeleen. Luuletko, Zoë,
siihen sopivan sen läpi näkyvän silkkivaatteen, joka eilen tuli
Kos'ista. Mutta en kuitenkaan pane sitä päälleni, sillä se on kudottu
liian hienoksi eikä se ensinkään peittäisi mitään, ja minulta puuttuu
juuri nyt tarpeellista täyteläisyyttä. Suonet näkyvät taas kaulassani,
kyynärpäät käyvät niin suipoiksi, ja minä olen tullut kevyemmäksi. Se
tulee noista alituisista vihastumisista, mielenliikutuksista, suruista
ja huolista. Miten minun taas eilenkin täytyi nousta neuvostossa, sillä
puolisoni antoi vaan aina myöden, suostui ja tahtoi olla myöntyväinen.
Silloin kun pitää kieltämän, silloin minun täytyy astua esiin, vaikka
minusta onkin sangen vastenmielistä, että minun aina pitää ottaman
omille niskoilleni se viha, jota toiveissaan pettyminen ja kielto
herättävät, ja josta syystä minua pidetään kovana ja sydämettömänä; ja
tämän kaiken teen voidakseni tahramattomana säilyttää puolisolleni
tuota hiukan epäiltävää kunniaa, että hän muka on lempein ja
ystävällisin kaikista miehistä ja ruhtinaista. Sekin, että poikani on
niin itsepäinen, tuottaa mieltä häiritseviä kohtauksia, mutta on se
sittenkin parempi, kuin että Philopator heittäytyisi kaikkien syliin.
Poikien kasvatus on etenkin siinä, että heitä opetetaan kieltämään.
Suostunhan itsekin usein siihen, mihin minun ei pitäisi, mutta minä
olen nainen, ja me näytämme myöntyväisinä ollessamme kauniimmilta kuin
vastustellessamme, ja mikä olisi meille tärkeämpää kuin se, että olemme
kauniita? Otetaan vaan tämä vaalean sininen puku ja pannaan sen yli
kultalanka-verkko, jossa on safiireja solmuissa. Se soveltuu hyvin
pääkoristeeni kanssa. Vedä varovasti kammallasi, Thaïs, sinä kosketat
oikein kipeästi! Minä en saa enää lörpötellä. Zoë, annappas tuo kääry
tuolta, minun pitää hiukan koota ajatuksiani, ennenkuin lähden pitoihin
miesten kanssa keskustelemaan. Kun on käyty kuolleitten alueella ja
Serapiin luona ja kun on muisteltu sielumme kuolemattomuutta ja sen
tulevaista kohtaloa, niin luetaan halukkaasti vielä kerran, mitä tuo
herttaisin kaikista herttaisista ajattelijoista tietää sanoa
senlaatuisista asioista. Tuosta saat aloittaa, Zoë!"
Kleopatran suosikki viittasi toimetointa palvelijatarta vetäytymään
pois, istuutui vastapäätä kuningatarta olevalle matalalle patjalle ja
alkoi selvästi ja harjaantuneella äänellä lukea, eikä mikään häntä
siinä häirinnyt, paitse koristeiden helinä, kalliitten kangasten
kahina, kristallimaljoihin kaadetun öljyn ja hajuveden tipahteleminen,
kuningatarta koristelevan tytön lyhyet ja hiljaiset kysymykset ja
Kleopatran yhtä lyhyet ja hiljaiset vastaukset.
Kaikki muut varmaankin kaksikymmentä nuorempaa naista, joilla ei ollut
tekemistä kuningattaren kanssa ja jotka seisoivat joukottain avaran
teltan seinustalla tahi istuivat lattialla olevilla patjoilla,
odottivat niin liikahtamatta sitä hetkeä, jolloin heidänkin vuoronsa
tulisi tehdä jokin palvelus, kuin olisi noita lumoussanallaan heidät
loihtinut. Ainoastaan silmillään ja hiljaisilla sormiliikenteillä he
keskustelivat, sillä he tiesivät, ett'ei kuningatar sallinut häiritä
itseänsä silloin, kun hänelle luettiin, ja ett'ei hän paljon arvellut
paiskatessaan pois luotansa kaiken, mikä häiritsi hänen toiveitaan ja
halujaan, niinkuin likistävän kengän tai katkenneen kielen.
Hänen kasvojensa piirteet olivat säännöttömät ja terävät ja hänen
poskipäänsä ja huulensa, joiden takaa lumivalkeat, mutta harvat hampaat
loistivat, olivat liiaksi jännitetyt, mutta sill'aikaa kun hän oli
pitänyt voimakasta ymmärryskykyänsä vireillä ja loistavin silmin, jotka
näyttivät tietäjän silmiltä, ja suu puoleksi avoinna, kuunnellut Platon
sanoja, niin joku selittämätöin, hieno sulouden loiste, joka näytti
tulevan paremmasta, korkeammasta maailmasta, ympäröitsi häntä, ja
silloin hän oli paljoa kauniimpi kuin nyt, kun hän oli valmiiksi
koristeltuna ja Zoë oli pannut Platon pois kädestään, ja kun häntä
ympäröivät naiset oikein tuhlaamalla tuhlailivat hänelle äänekkäitä
imarrussanojaan.
Kleopatra rakasti sitä, että häntä niin innokkaasti ylisteltiin ja,
hänen nauttiaksensa oikein useiden ihmettelyä, piti häntä
koristeltaissa vaatetuspöydän ääressä olla suuri joukko naisia. Kaikin
puolin pidettiin hänen ympärillään peilejä, poimut aseteltiin paremmin
ja jalokivillä kaunistetut sandaalien nauhat vedettiin kiinni.
Kuka ylisteli hänen kutriensa kiharuutta, kuka taas hänen vartalonsa
solakkuutta, nilkkaluittensa hentoutta ja lapselle sopivien käsiensä ja
jalkojensa pienuutta.
Eräs tyttö huomautti toiselle, mutta kyllin kovaa, jotta kuningatar
saattoi sen kuulla, hänen silmiensä loistoa, joka muka oli kirkkaampi
kuin hänen otsallaan ja kaulallaan olevien safiirien vesi, ja
Ateenalainen neito Thaïs vakuutti, että Kleopatra oli tullut
vahvemmaksi, sillä hänen kultaista vyötänsä oli tänään ollut paljoa
vaikeampi vetää kiinni, kuin kymmenen päivää sitten.
Sitten kuningatar viittasi, Zoë heitti hopeakuulan somatekoiseen,
samasta metallista tehtyyn maljaan, ja pian sen jälkeen kuului teltan
ovelta henkivartijain askeleita.
Kleopatra astui ulos, loi pikaisen silmäyksen pikipannuilla ja
tulisoihduilla kirkkaasti valaistulle katolle ja tummien lehvien
välistä valkoisina hohtaviin, marmorisiin kuvapatsaisin ja läheni
sitten katsomatta edes siihen telttaan päin, missä hänen lapsensa
lepäsivät, kantotuolia, jonka nuoret makedoonialaiset aatelismiehet
olivat kantaneet ja asettaneet katolle.
Zoë ja Atheenalainen Thaïs tukivat häntä, kun hän nousi kantotuoliin,
ja hänen leikkikumppalinsa, palvelijattarensa ja muut läheisistä
teltoista tänne rientäneet naiset muodostivat hänen tiensä kummallekin
puolelle aituun ja puhkesivat kova-äänisiin ihmettelyn ja ihastuksen
huudahduksiin, kun heidän valtijattarensa leijaili korkealla
kantajiensa olkapäillä heidän ohitsensa.
Timantit loistivat kirkkaina Kleopatran viuhkaimen kädensijassa, kun
hän nyökkäsi hovinaisilleen tuolla armollisella ystävällisyydellä, joka
muistuttaa tervehdittyä siitä, kuinka paljoa alempana hän on
tervehtijää. Jokainen hänen kätensä liike oli kuninkaallisen ylpeä ja
tarkoin määrätty, mutta hänen silmistänsä loisti vapaasti ja kirkkaasti
nuoren naisen kauniisti laitetun puvun mielihyvä, iloitseminen omasta
itsestänsä ja hauskojen juhlallisten hetkien odotus.
Jo kantotuoli katosi leveitten, katolta vievien portaitten ovesta, ja
Athenalainen Thaïs huokasi hiljaa ja ajatteli itsekseen: "Jospa sinäkin
kerran saisit tuollaisessa monivärisenä kimaltelevassa somassa
näkinkengässä liidellä niinkuin jumalatar halki ilmojen, kauniitten
nuorukaisten kantamana, ympärilläsi kuullen pelkkää ylistystä ja
riemua! Tuolla taivaalla kiitää yhä kasvava Selene kylmänä ja äänetönnä
mitättömien tähtien ohitse, ja samoin hän riensi soihdunkantajineen
purpuraan puettuna näiden kaikkien telttain välillä olevien liekkien ja
tulien ja meidän raukkojen ohitsemme pitoihin, ja millaisiin pitoihin,
millaisten vieraitten pariin! Kaikki täällä ylhäällä riemuelivat
hänelle, ja minusta tuntui siltä, kuin olisi tuolla alhaallakin kylmien
marmorikuvien joukossa Zenon vakavat kasvot avanneet suunsa ja
huudahtaneet hänelle hyväilysanan. Ja kuitenkin olisi Zoë ja
valkoverinen Lysippa ja Demetriuksen mustakutriset tyttäret ja minäkin,
mitätön olento, kauniimmat kuin hän, jos mekin voisimme kaunistella
itseämme vaatteilla ja jalokivillä, joihin kuninkaat mielellään
möisivät valtakuntansakin, jos mekin, niinkuin hän, Aphroditen tavoin
saisimme valtijattarena istua näkinkengän kuoressa, joka liikkuu
smaragdinvihreässä lasivirrassa, kuin häälyisi se keskellä merta, jos
meidänkin jalkaimme alla olisi helmillä ja turkooseilla kaunistettuja
delfiinejä, ja jos meidänkin hiuksissamme liehuisi strutsin sulkia
kuten hopeahattaroita, jotka kauniina kevätpäivinä koristavat Athenan
ihanata taivasta. Minulle vasta se läpinäkyvä vaate sopisi, jota _hän_
ei uskaltanut pitää! Oi jospa sentään olisi totta, mitä Zoë eilen luki,
että ihmissielut ovat yhä uusissa muodoissa määrätyt vaeltamaan maan
päällä! Ehkäpä silloin minunkin sieluni tulisi kerran jossakin
kuninkaan lapsessa maailmaan! Prinssiksi en kuitenkaan tahtoisi tulla,
sillä häneltä vaaditaan niin paljon, mutta kyllä prinsessaksi. Miten
ihmeen ihanaa se sentään olisi!"
Paljon sellaista Thaïs uneksi, sill'aikaa kun Zoë oli kuninkaan teltan
edustalla hiljaisessa, innokkaassa keskustelussa tätinsä, prinssi
Philopatorin korkeimman hoitajattaren kanssa.
Ruhtinaallisen lapsen imettäjä kuivasi tuon tuostakin silmiään ja sanoi
nyyhkien katkerasti:
"Oman pienokaiseni, muut lapseni, puolisoni ja kauniin Aleksandriassa
olevan talomme olen jättänyt antaakseni rintani prinssille ja
kasvattaakseni häntä. Onneni, vapauteni, öitteni levon olen uhrannut
kuningattaren ja tämän pojan tähden. Kuinka tämä kaikki minulle
palkitaan! Ikäänkuin olisin palkattu piika enkä jalosukuisen miehen
tytär ja vaimo, tämä, joka on vielä puoleksi lapsi, sillä tuskin hän on
vielä yhdeksäntoista vanha, julistaa joka kymmenes päivä minut
viraltani sinun ja lemmikkiensä läsnä-ollessa, ja minkä tähden?
Sentähden että hänen poikansa suonissa virtailee hänen sukunsa
hillitöintä verta ja sentähden, ett'ei lapsi tahdo kiitää syliin
äidille, joka päiväkausiin ei käy häntä katsomassa ja joka vain
joutohetkinään, päästyänsä muista oikuistaan vapaaksi, pitää hänestä
huolta. Ruhtinaat osoittavat suosiota ja epäsuosiota oikeudenmukaisesti
vain niinkauvan, kuin he ovat lapsia. Pienokainen ymmärtää varsin
hyvin, minkä arvoinen minä hänelle olen ja minkä Kleopatra. -- Jos
mieleni tekisi menetellä pahoin lapsen kanssa, niin kyllä pian olisi
tapahtunut tämän äidin tahto, äidin, joka hänen ei pitäisi olla. Niin
raskasta kuin minun onkin, -- rohkenenhan sen sanoa, -- jo nyt jättää
tämä heikko lapsi, joka on niin lujasti kiintynyt minun sieluuni kuin
hän olisi omani, ja lujemminkin, paljoa lujemmin, niin teen sen
kuitenkin tällä kertaa senkin vaaran uhalla, että Kleopatra syöksee
meidät, minut ja puolisoni, onnettomuuteen, niinkuin monet muutkin,
jotka ovat rohjenneet vastustaa hänen tahtoansa."
Prinssin imettäjä itki ääneensä; mutta Zoë pani kätensä surullisen
ystävänsä olalle ja sanoi lohduttaen:
"Minä tiedän, että saat enemmän kärsiä Kleopatran oikkujen tähden kuin
me kaikki muut, vaan älä hätäile! Huomenna hän lähettää kauniin lahjan
niinkuin muulloinkin, kun hän on sinua loukannut, ja jos hän vastakin
mieltäsi pahoittaa, niin hän aina myös koittaa sitä hyvittää, kunnes
tämä vuosi on kulunut, ja sinä olet täyttänyt prinssin suhteen
tehtäväsi ja saat jälleen palata omaistesi luo. Kärsivällisyyttä
vaaditaan meiltä kaikilta. Me elämme kuin ihmiset, jotka asuvat
lahonneessa huoneessa, ja joiden jaloille tänään uhkaa pudota hirsi,
huomenna kivi. Ottakaamme levollisina vastaan, mikä meitä kohtaa, niin
meidän haavojamme koitetaan parantaa, mutta jos vastustelemme, niin
kaikki jumalat armahtakoot meitä; Kleopatra onkin kuten jännitetty
jousi, josta nuoli lennähtää, niinpian kuin vain lapsikin, hiiri tai
tuulen puuska koskee jänttä, kuten ylen täytetty astia, josta vesi
virtailee, jos lehti, uusi vesipisara tai kyynel siihen putoaa. Me
kaikki joutuisimme sellaisessa elämässä piankin perikatoon, mutta hän
tarvitsee rauhattomuutta, jännitystä ja mielenliikutusta joka hetki.
Myöhään hän tulee aterialta, tuskin kuusi tuntia hän nukkuu levotonta
unta; ja siksi kun me jälleen hänet koristelemme aterialle, hän suopi
tuskin niin paljon lepoa itselleen, kuin pieni kivi tarvitsee aikaa
pudotaksensa haikaran pesästä maahan. Neuvotteluista mennään
oppineitten keskusteluihin, kirjojen äärestä temppeliin uhraamaan ja
rukoilemaan, pyhästä huoneesta taiteilijain työhuoneisin, maalauksia ja
kuvapatsaita katselemasta vastaan-ottosaliin, alammaisten ja vieraitten
luota kirjoitushuoneesen, kirjeitten vastaamisesta juhlakulkueesen ja
taas uhraamaan, näistä toimista tänne ja vaatetustelttaan, jossa hän,
sill'aikaa kun häntä kaunistellaan, kuuntelee minun lukuani, ja kuinka
hän kuuntelee! Ei yksikään sana mene häneltä hukkaan, ja kokonaisia
lauseita hänen ajatuksensa pitää koossa. Tästä tällaisesta sinnetänne
käynnistä täytyy hänen sielunsa olla niinkuin jäsen, joka ankarista
ponnistuksista on tullut kipeäksi ja tuntee tuskaa heti kun sitä vähä
kovemmin koskee. Me emme ole hänelle suurempi- emmekä vähempi-arvoisia
kuin kurjat hyttyset, joita lyömme koska meitä vaan haluttaa, ja
jumalat olkoot armolliset sille, johon tämän kuningattaren käsi sattuu!
Euergetes lyö miekalla kahtia sen, mikä tulee hänen tiellensä,
Kleopatra taas pistää väkipuukolla, ja onhan hänen käsissään sekä hänen
oma että myöntyväisen puolisonsa valta. Älä ärsyttele häntä! Tyydy
siihen, mitä et voi torjua, niinkuin en minäkään nurise, jos lukiessani
joskus teen virheen, ja hän tempaa kirjan kädestäni tai heittää sen
jalkoihinsa. Siitä minun tarvitsee kuitenkin pelätä ainoastaan
omastapuolestani, mutta sinun vielä puolisosi ja lapsiesikin puolesta."
Praksinoa nyökkäsi kuultuaan nämät sanat surullisesti mutta
myöntyväisesti päätänsä ja sanoi:
"Kiitos sinulle näistä sanoista. Minä ajattelen tällaisissa tapauksissa
ainoastaan sydämelläni, mutta sinä suurimmaksi osaksi päälläsi. Sinä
olet oikeassa, minulla ei ole tälläkään kertaa muuta tehtävää, kuin
kärsiminen; mutta kun kerran olen täyttänyt, mitä olen täällä ottanut
toimittaakseni, ja kun taas olen kotona, niin annan, ikäänkuin kovasta
taudista parantuneena, teurastaa suuren uhrin Asklepiukselle ja
Hygeialle; mutta sen nytkin jo tiedän, että mieluummin tahtoisin
köyhänä piikana jauhaa käsikiveä, kuin vaihettaa asemaani tämän
rikkaan, jumaloitun kuningattaren kanssa, joka nopeasti ja levottomasti
rientää parhaan ohitse, mitä elämä kuolevaisille tarjoopi, voidakseen
nauttia täydellisesti elämää. Hirmuiseksi, hirvittäväksi kuvailen
sellaista elämää, ja autio kuin erämaa on varmaankin sellaisen äidin
sydän, jolla on muiden asiain kanssa niinpaljon tekemistä, ett'ei hän
voi itsellensä voittaa oman lapsensa rakkautta, joka sulostuttaa
jokaisen päivämiehenkin vaimon elämää. Mieluummin kärsisin kaikkea,
kuin olisin sellainen kuningatar!"