"Suokaa anteeksi, jos häiritsen."
Näillä sanoilla keskeytti erakon huudahduksen eunukki Euleus, joka
hiljaa ja huomaamatta oli lähestynyt pastophoriumia, ja kumarsi
nöyrästi Publiukselle. "Onko lupa kysyä, mitä liittoa solmitaksensa
mies, joka on Rooman jaloimpia poikia, ojentaa kätensä tälle
kummalliselle miehelle?"
"Kysyä saapi jokainen," Publius vastasi nopeasti ja tylysti, "mutta
kaikkien ei tarvitse vastata, eikä minunkaan tänään. Minä jätän sinut
hyvästi, Serapion, vaan en luullakseni pitkäksi aikaa."
"Suvaitsetko, että minä sinua seuraan?" eunukki kysyi.
"Ilman luvattanihan olet minua tännekin seurannut."
"Kuninkaani käskystä olen sen tehnyt ja noudatan vain hänen
määräystään, kun nytkin tarjoan sinulle ohjaustani."
"Minä käyn edellä enkä saata kieltää sinua tulemasta perästäni."
"Mutta minä," eunukki vastasi, "pyydän sinua huomaamaan, ett'ei minun
arvolleni ole sopivaa, palvelijan tavoin astua sinun jäljestäsi."
"Minä pidän arvossa kesti-ystäväni kuninkaan tahtoa, joka käski sinut
minua seuraamaan," Roomalainen vastasi. "Sitä paitse saatat temppelin
portilla astua vaunuusi, kuten minäkin omaan vaunuuni; täyttäähän vanha
hovimies mielellänsä valtiaansa käskyn."
"Kyllä hän sen täyttääkin," Euleus nöyrästi Roomalaiselle vastasi,
mutta samoinkuin käärmeen kidasta pistää nopeasti esiin ja vieläkin
nopeammin vetäytyy takaisin kaksihaarainen kieli, samoin hänenkin
silmistään välähti ensiksi silmäys täynnä uhkaavaa vihaa ja sitten
toinen, joka epäluuloisesti katseli Roomalaisen kädessä olevaa kääryä.
Publius ei pitänyt tästä silmäyksestä väliä, vaan astui nopeasti
akaasialehtoon päin; mutta erakko jäi katselemaan tuota erilaista
paria, ja kun hän näki mahtavan eunukin astuvan nuorukaisen jäljestä,
niin hän pani kätensä lanteilleen, puhalsi lihavat poskensa pulleiksi
ja puhkesi kova-ääniseen nauruun, niinpian kuin nämät olivat kadonneet
akaasioiden taakse.
Kun Serapion kerran oli saanut naurun päästä kiinni, niin hänen oli
vaikea siitä lakata ja hän nauroi yhä vielä, kun Klea muutamia
minuuttia Roomalaisen lähdettyä tuli hänen luoksensa.
Iloisesti hän tahtoi ottaa holhottinsa vastaan, mutta katsottuaan häntä
silmiin hän huudahti huolestuneena:
"Sinä näytät siltä, kuin sinua olisi kohdannut jonkun vainajan henki.
Punaiset huulesi ovat kalpeat ja silmäsi ovat synkät. Mikä sinun on,
lapseni? Johan Irenekin on ollut kanssasi juhlakulkueessa, niinkuin
tiedän. Oletko saanut vanhemmistasi ikäviä tietoja. Sinä pudistat
päätäsi. No, sitten lapseni sinä ajattelet jotakuta enemmän, kuin sinun
pitäisi. Kas vaan, miten poskesi punastuvat! Varmaan kaunis Roomalainen
Publius on katsonut liian syvälle silmiisi -- hän on uhkea nuorukainen,
oikea mies, kelpo poika..."
"Heitä jo," Klea keskeytti ystävänsä ja suojelijansa puheen,
kieltävästi viitaten kädellään halki ilman, ikäänkuin hän tahtoisi
jakaa Serapionin puheen kahtia. "Minä en tahdo kuulla hänestä enää sen
enempää."
"Onko hän sopimattomasti sinua kohdellut?" erakko kysyi.
"On," Klea huudahti kovin punastuen ja kiivaasti, vastoin hänen muuten
tyyntä mieltänsä. "On, alinomaa hän vainoo minua viettelevillä
silmäyksillään."
"Ainoastaanko silmillään?" erakko kysyi. "Mutta katselemmehan me
ylhäistä aurinkoa ja suloisia kukkiakin, niinpaljon kuin vain saatamme,
eivätkä ne siitä vihastu!"
"Aurinko on liian korkea ja sieluttomat kukat liian alhaisia, jotta
ihminen saattaisi niitä vihastuttaa," Klea vastasi; "mutta Roomalainen
ei ole enempää eikä vähempää kuin minäkään, silmä ilmoittaa ajatuksen
yhtä hyvin kuin suukin, ja hänen silmänsä haluaa minulta sellaista,
joka nostaa punan poskilleni ja herättää minussa nytkin vihaa, kun vain
sitä ajattelen."
"Sen vuoksi sinä niin hirveästi vältitkin hänen silmäyksiään."
"Kuka sinulle sen on sanonut?"
"Publius itse, ja sentähden että sinun kovuutesi häneen kipeästä koski,
hän tahtoi lähteä Egyptistä; mutta nyt olen saanut hänet jäämään, sillä
jos on ainoatakaan kuolevaista, jolta odotan apua teille ja teidän
omaisillenne..."
"Niin hän se ei suinkaan ole!" Klea lujasti sanoi. "Sinä olet mies ja
luulet ehkä, ett'et sinäkään nuorena ollessasi ja kuljeskellessasi
vapaasti maailmassa, olisi toisin tehnyt, kuin hänkään miehen
oikeudella on toiminut, mutta jos voisit katsoa sieluuni tai tuntea
naisen sydämellä, niin ajattelisit toisin! Kuten erämaan hiekka, jota
tuuli puhaltaa pelloille, ja joka muuttaa niiden ystävällisen vihreyden
rumaksi, harmaan väriseksi, kuten myrsky, joka muuttaa tyynenä
kuvastelevan meren sinisen pinnan kohiseviksi, mustiksi pyörteiksi ja
vaahtoavaksi kuohuksi, siten tämän miehen viettelevä julkeus on
julmasti häirinnyt sieluni rauhaa. Neljättä kertaa hänen silmäyksensä
minua vainosivat juhlakulkueessa. Eilen en vielä tuntenut vaaraa, mutta
tänään -- minun täytyy se sinulle sanoa, sillä olethan sinä minun
isänäni, ja kehen muuhun maailmassa turvautuisinkaan? -- mutta tänään
olen tietänyt välttää hänen silmäyksiänsä ja kuitenkin tunsin juhlan
pitkinä, loppumattoman pitkinä hetkinä, että hänen silmänsä lakkaamatta
etsivät minun silmiäni. Ett'en ole erehtynyt, sen olisin tietänyt,
vaikk'ei Publius Scipio -- mutta miksi päästän tätä nimeä huuliltani --
vaikk'ei Roomalainen olisikaan sinulle kehunut ahdistaneensa
turvatonta tyttöä. Ja että sinun, juuri sinun, piti ruveta hänen
liittolaiseksensa! Sitä sinä et tekisi, et todellakaan sinä sitä
tekisi, jos tietäisit, millä mielellä olin juhlakulkueessa, kun maahan
katsellessani tiesin, että hänen silmäyksensä minua saastuttivat, kuten
sade, joka viime vuonna huuhtoi kukat pois temppelimme puhkeamaisillaan
olevista viiniköynnöksistä. Tuntui siltä kuin kietoutuisi verkko
sydämeni ympäri; mutta millainen verkko! Kuin olisi pellavakuontalon
asemasta pantu rukkiin tulisoihtu, se kehrätty hienoksi langaksi ja
tästä tulisesta rihmasta kudottu silmuja, siltä se tuntui! Minä tunsin
lankojen ja solmujen polttavan syviä haavoja sydämeeni enkä saattanut
niitä poistaa enkä voinut itseäni niiltä suojella. Niin, katso vain
noin tuskallisesti minuun ja pudistele päätäsi, siten on asian laita,
ja palo-arvet koskevat minua nytkin vielä kipeästi, niin kipeästi,
ett'en voi selittääkään!"
"Mutta Klea," erakko keskeytti tytön, "olethan varsin suunniltasi,
ikäänkuin jokin daimoni olisi sinut vallannut. Mene temppeliin
rukoilemaan, tai joll'ei se auta, Asklepiuksen tahi Anubiin luo ja anna
heidän manata paholainen itsestäsi."
"En tarvitse ketään jumalistasi," tyttö kovin liikutettuna vastasi.
"Niin, minä tahtoisin, että olisit antanut kohtalon kulkea omia
kulkujaan, ja että me saisimme olla osallisia vanhempiemme kohtalosta,
sillä se, mikä meitä täällä uhkaa, on vieläkin hirmuisempaa, kuin
kultahiekan seulominen auringon paahteessa tahi kuutilokiven
rikkisurvominen huhmarissa. En tullutkaan luoksesi puhumaan
Roomalaisesta, vaan kertomaan, mitä ylimmäinen pappi minulle heti
juhlakulkueen jäljestä on ilmoittanut."
"No?" Serapion pitkäveteisellä äänellä melkein tuskallisesti kysyi,
ojentaen kaulaansa, vieden pörröisen päänsä likemmäksi tyttöä ja avaten
silmänsä niin auki, että alaluomet melkein jäivät niitten alle.
"Ensiksi hän ilmoitti minulle," Klea vastasi, "miten niukat temppelin
tulot ovat..."
"Se on totta," erakko häntä keskeytti, "että Antiokhos on ryöstänyt
parhaan osan temppelin omaisuudesta, ja että ruunu, jolla aina on rahaa
Egyptin jumalien temppeliä varten, vähentää peltojamme lahjoittamalla
niistä pois suuria osia; mutta teitä kohdellaan luullakseni jo kyllin
itarasti, jopa huonomminkin, kuin kohtuullista olisi, sillä teidän
elatukseksenne -- sen minä kyllä tiedän, sillä se on minun kätteni
kautta kulkenut -- on temppeliin maksettu summa, jonka koroilla
kymmenenkin nälkäistä merimiestä kyllä itsensä elättäisi, saatikka
sitten kaksi tuollaista lintuista, kuin te; sen lisäksi te toimitatte
vielä ilmaiseksi vaivalloista työtä. Onhan todellakin hyödyllisempää
varastaa kerjäläiseltä hänen ryysynsä, kuin teiltä ryöstää
omaisuutenne. Mitä voisi sitten ylimmäinen pappi vaatia?"
"Hän sanoo, että papisto on jo viisi vuotta meitä elättänyt ja
suojellut, että vaarat uhkaavat muka meidän tähtemme temppeliä vielä
nytkin, ja että meidän pitää joko lähteä temppelistä tai astua
kaksoissisarusten Arsinoën ja Doriin sijaan, jotka tähän asti
kuolojuhlissa ovat Isiiksi ja Nephthykseksi pukeutuneina laulaneet
valituslauluja kuolleen jumalan paarien ääressä ja temppeliin tuotujen
ruumiitten siunaamista varten itkien ja valitellen vuodattaneet
juoma-uhria. Tytöt, Asklepiodor sanoo, käyvät liian vanhoiksi ja
rumiksi tähän tarkoitukseen, mutta temppelin on velvollisuus pitää
heitä aina heidän kuolemaansa saakka. Temppelin varat eivät muka riitä
enää elättämään kahta muuta jumalan palvelijatarta heidän ja meidän
lisäksemme, ja niin tarvitsisi Arsinoën ja Doriin vain vuodattaa uhria,
meidän taas pitäisi ottaa toimeksemme valituslaulut."
"Mutta ettehän te ole kaksoisia!" Serapion huusi, "ja vaan sellaiset,
kuten asetus määrää, saavat Isiinä ja Nephthyksenä itkeä Osirista."
"Meidät tahdotaan tehdä kaksoisiksi," Klea vastasi, vetäen huulensa
halveksivaan kurttuun, "Irenen hiukset tehdään mustiksi, niinkuin
minunkin, ja hänen kenkiensä anturat koroitetaan, jotta hän tulisi
minun pituisekseni."
"Eipä heidän onnistuisikaan tehdä sinua pienemmäksi kuin olet, ja
vaaleat hiukset saattaa helpommin muuttaa mustiksi, kuin mustat
vaaleiksi," Serapion sanoi vaivoin hilliten mielikarvauttaan. "Minkä
vastauksen annoit tähän merkillisen harvinaiseen ehdoitukseen?"
"Sen kuin saatoin antaa. Minä kieltäydyin, vaan ilmoitin samalla
olevani valmis, en pelosta, vaan koska olemme temppelille suuresti
kiitollisia, rupeamaan Irenen kanssa kaikkiin muihin toimiin, vaan en
tähän."
"Entä Asklepiodor?"
"Hän ei ole minua loukannut ainoallakaan vihaisella sanalla ja hän
pysyi, minun häntä vastustaessanikin, ylevänä ja rauhallisena; niin,
usein hän aivan hämmästyneenä tarkasteli minua silmillään, ikäänkuin
hän huomaisi minussa jotakin aivan uutta ja outoa. Lopuksi hän kuvaili,
miten paljon vaivaa temppelin laulun-opettaja oli meistä nähnyt, miten
hyvin minun syvempi ääneni sointuisi Irenen korkean äänen kanssa, miten
suurta suosiota me saattaisimme saavuttaa ihanilla valituslauluillamme,
ja miten mielellään hän käskisi antamaan meille paremman asunnon ja
runsaammin ravintoa, jos me vaan rupeisimme kaksoisten virkaan. --
Kuten haukkoja kesytetään nälällä, siten hänkin on luullakseni
koettanut niukalla ravinnolla tehdä meitä taipuvaisiksi. Minä teen ehkä
hänelle väärin, mutta minä olen tänään niin valmis ajattelemaan hänestä
ja muista isistä mitä pahinta. Mutta olkoon miten tahansa! Ainakaan hän
ei vastannut minulle mitään sen enempää, kun minä pysyin lujana
kiellossani, vaan jätti minut hyvästi käskien minut taas kolmen päivän
perästä ilmoituttumaan itseni hänelle ja sanomaan, aioimmeko me suostua
hänen toiveesensa vai lähteä temppelistä. Minä kumarsin, lähdin ovelle
ja olin jo kynnyksellä, kun hän vielä kerran kutsui minut takaisin ja
sanoi: 'Ajattele myöskin vanhempiasi ja heidän kohtaloansa!' Hänen
äänensä oli juhlallinen, melkeinpä uhkaava, mutta enempää hän ei
sanonut, vaan käänsi nopeasti selkänsä minulle. Mitähän hän tarkoitti
tällä uhkauksella? Kyllähän minä muutenkin ajattelen joka päivä ja
hetki isää ja äitiä ja muistutan heitä Irenelle!"
Erakko jupisi ensin itseksensä miettien ja tyytymättömänä, sitten hän
sanoi vakavasti:
"Asklepiodor on puheellansa tarkoittanut enemmän kuin luuletkaan. Joka
lause, minkä hän vastustajalleen sanoo, on pähkinä, jonka kuori ensin
on avattava, jotta löytäisi sydämen. Kun hän sinulle sanoo, että sinun
pitää ajatella vanhempiasi ja heidän kohtaloansa, niin se hänen
suussansa ja näissä oloissa tuskin merkitsee muuta kuin, ett'ei teidän
pidä unhottaman, miten helposti isänne kohtalo saattaisi teidätkin
yllättää, jos yritätte jättää temppelin turvan. Asklepiodor, sen sinä
tuskin viikko sitten minulle itse kerroit, ei ole turhaan sinulle
ilmoittanut, kuinka usein kaivoksiin pakkotyöhön tuomittujen omaiset
sinne perästä lähetetään. Niin, lapseni, Asklepiodorin viime sanalla on
hirmuinen merkitys! Se levollisuus ja ylpeys, jolla sinä asiata
katselet, tuskastuttaa minua, ja kuitenkin tiedät, ett'en ole pelkuri.
Vastenmielistä se tosin on, mitä teille tarjotaan, mutta ottakaa se
kuitenkin toimeksenne; eihän se toivottavasti tule kauvan kestämään!
Tee se minun ja Irene raukan tähden, sillä kyllähän sinä itse näiden
muurien ulkopuolellakin raa'assa, viettelevässä maailmassa tietäisit
itseäsi ohjata, mutta Irene, pikku Irene ei sitä voisi. Ja sitä paitse,
Kleani, sydänkäpyseni, me olemme löytäneet erään, joka pitää teidän
asiaanne omanansa ja joka on suuri ja mahtava; mutta mihin riittävät
kolme päivää! Eihän voi olla mahdollista, että näkisi teidät pois
ajettuina ilettävässä laivassa vietävän kurjan roistoväen kanssa
etelään työhön, joka ensin kuolettaa sielun ja sitten ruumiin! Ethän
sinä saata tehdä sitä minun ja Irenen tähden, ethän lemmikkini,
sydänkäpyni, sinä et voi, et saa sitä tehdä! Olettehan te minun
lapseni, minun pienet tyttäreni ja koko minun iloni, ja nyt tahtoisitte
jättää minut yksikseni tähän häkkiin, sentähden että olette niin
ylpeät!"
Tämän vahvan miehen oli mahdoton enää puhua ja hänen silmistään vieri
iso kyynelhelmi toisensa perästä hänen partaansa ja Klean käsivarrelle,
mistä hän molemmin käsin piteli kiinni.
Myöskin tytön silmistä tulvasi kuuma kyynelvirta, kun hän näki
karaistuneen ystävänsä itkevän, mutta hän pysyi jäykkänä ja sanoi
koittaen irroittaa kättänsä vanhuksen käsistä:
"Tiedäthän, isä, että monikin seikka kiinnittää minua tähän temppeliin:
siskoni, sinä ja portinvartijan pikku Philo. Minusta on tuntuva
raskaalta, kauhean raskaalta, jättää teidät, mutta mieluummin tahdon
sen ja kaiken muunkin kärsiä, kuin sallia Irenen ruveta Arsinoën tai
mustakulmaisen Doriin sijaan valituslaulajaksi. Kuvaileppas mielessäsi
tätä iloista lasta maalattuna ja rumennettuna paarien jalkopäässä
polviaan notkistelemassa, voivottelemassa ja valittelemassa
teeskennellyin äänin ja vuodattamassa väkinäisiä kyyneleitä. Hänestä
tulisi valhe, joka on lihaa ja luuta, hänelle itselleen inhoksi ja
minulle, joka olen hänelle äidin sijassa, alituiseksi kiduttavaksi
syytökseksi! Mitä välittäisin itsestäni! Vähääkään huolimatta
pukeutuisin jumalattaren vaatteisin, antaisin viedä itseni paarien luo,
vaikeroisin ja valittelisin niin, että se tunkisi jokaisen kuulijan
sieluun asti, sillä onhan sydämeni surun koti ja onhan se sellainen
kuin sokean silmä, joka menettää sen kautta näkövoimansa, että siihen
alinomaa vuotaa suolaisia kyyneleitä. Ja valituslaulut vielä
huojentaisivatkin sieluani, joka on surua täynnä, kuin partaittensa yli
tulvaileva puro; mutta mieluummin minä tahtoisin, että pilvi ijäksi
pimentäisi minulta auringon, että sumu himmentäisi jokaisen tähdenkin,
ja että musta savu pilaisi sen ilman, jota minun elääkseni pitää
hengittämän, kuin että antaisin rumentaa siskoni ruumiin, pimentää
hänen sielunsa ja muuttaa hänen heleän naurunsa valitushuudoksi ja
hänen iloisen lapsenmielensä synkäksi suruksi. Mieluummin tahdon lähteä
täältä ja sinun luotasi menehtyäkseni vanhempineni kurjuuteen ja
kuolemaan, kuin _sitä_ nähdä, kuin sitä kärsiä."
Serapion painoi kuultuansa nämät sanat kätensä kasvojansa vasten, mutta
Klea käänsi nopeasti hänelle selkänsä ja astui syvään hengittäen
huoneesensa päin.
Muulloin oli Irenellä tapana, kun hän kuuli siskonsa tulevan, kiiruhtaa
häntä vastaan, mutta tänään ei kukaan tervehtinyt Kleaa, ja heidän
huoneestaan, joka jo alkoi pimetä lähenevän yön hämärästä, hän ei heti
löytänyt sisartansa, sillä tämä oli kyyristynyt huoneen nurkkaan,
peitti kasvojaan molemmin käsin ja nyyhkytti hiljaa.
"Mikä sinun on?" Klea kysyi lähestyen huolestuneena itkevää, kumartui
hänen ylitsensä ja koitti häntä nostaa seisomaan.
"Anna minun olla," Irene nyyhki, käänsihe rutosti puoleksi pois
sisarestansa ja torjui kuin vastahakoinen lapsi hänen hyväilemisiänsä.
Kun Klea sitten häntä rauhoittaaksensa huolellisesti ja rakkaasti
silitteli hänen hiuksiaan, niin hän hypähti seisomaan ja huusi
kiivaasti kyynelet silmissä:
"Minun on täytynyt muutamia hetkiä itkeä itkemistäni. Korintholainen
Lysias on juhlakulkueen loputtua niin ystävällisesti minua puhutellut,
mutta sinä, sinä et ensinkään minusta huoli ja jätät minut niin
pitkäksi aikaa yksikseni tähän pölyiseen, ilettävään huoneesen. En
todellakaan pysy täällä kauvempaa, ja jos tahdotte minua täällä
pidättää, niin pakenen tästä temppelistä, sillä muualla on valkoista ja
mieluisaa, mutta täällä on synkkää ja kolkkoa."