Kuulematta Irenen muistutuksia Klea meni nopein askelin temppeliä
kohti.
Hän ei pitänyt lukua rukoilijoista, jotka esipihassa kumartelivat
hänelle syvään tahi seisoivat kädet korkealle kohotettuina, tahi
myöskin, jos olivat egyptiläistä syntyperää, laskeutuivat polvilleen
sileälle kivilattialle, sillä hän oli itsekin alkanut jo rukoilla
jumalaa.
Sitten hän astui temppelin suureen pylvässaliin, johon saivat mennä
ainoastaan vihityt ja temppelin palvelijat, joita hänkin oli.
Täällä oli ylt'ympäri häntä hoikkia pylväitä, jotka olivat kaunistetut,
kuten liljan varret, sievästi pyörretyillä kukkaterillä, täällä hän
näki patsaitten kannattamassa kivikatossa öisen taivaan ja loistavien,
sammumattomain ja ikuisesti rauhallisten kierto- ja pyrstötähtien
hiljaa katselevan häntä kultaisista laivoistaan.
Niin, täällä oli kyllin hämärätä ja hiljaista keskustella jumalan
kanssa!
Häntä ympäröivät pylväät näyttivät hänestä metsältä, jossa kasvaa
jonkun toisen maailman jättiläiskasveja, ja hänen mielestään ne
kirjavat kukkakapiteelit, joilla pylväät kannattivat kattoa, olivat
levittävinään pyhän savun tuoksua, joka hurmaten vaikutti hänen
paastoamisen ja sisällisen liikutuksen kiihoittamaan mieleensä.
Hänen silmänsä olivat käännetyt taivasta kohti, hänen kätensä olivat
ristissä hänen rinnoillaan, kun hän astui tämän suuren pylvässalin
poikki ja sitten hitain askelin lähestyi erästä pienempää ja alempaa
huonetta, jonka äärimmäisessä, synkän-pimeässä taustassa raskaasta,
kallisarvoisesta kankaasta tehty esirippu peitti kaikkeinpyhimmän
vaski-oven.
Hänenkään ei ollut lupa lähestyä tätä pyhää paikkaa, mutta tänään hän
ikävöi niin kiihkeästi jumalan apua, että hän, huolimatta kiellosta,
jota hän ei ennen koskaan ollut rikkonut, lähestyi kaikkeinpyhimpää.
Pyhä väristys valtasi hänen sielunsa, kun hän laskeutui polvilleen
pyhän huoneen portin eteen, ja hän hiipi aivan kiinni siihen nurkkaan,
jonka muudan esiinpistävä pihtipieli muodosti salin peräseinän kanssa.
Se ikävöivä avun tarve, joka ulkopuolelta meitä itseämme etsii meidän
elämäämme ohjaavaa voimaa, on kullekin kansalle, kullekin ihmiselle
omituinen, niin, se hallitsee jokaisessa järjellisessä olennossa, yhtä
varmaan kuin ihminen haluaa tiedustella syytä, kun hän näkee
seurauksen, yhtä varmaan kuin hän tahtoo katsella, kun valo valaisee
maata, ja kuunnella, kun äänen aaltoilevat väreet koskevat hänen
korviinsa. Varmaankin myös uskonnollista tunteellisuutta, niinkuin
muitakin ominaisuuksia, on eri ihmisissä eri määrässä. Kleassa se oli
vallinnut jo hänen lapsuudestaan saakka, ja hurskas äiti oli sitä vielä
opetuksen ja esimerkkien kautta kehittänyt, samalla kun hänen isänsä
oli häntä opettanut aina ja yksin-omaisesti olemaan rehellinen,
järkähtämättömän rehellinen niin muita kuin itseänsäkin kohtaan.
Hänen toimensa saattoi hänet sitten joka päivä sen jumalan temppeliin,
jota hän oli tottunut pitämään kaikista taivaallisista suurimpana ja
mahtavimpana, sillä usein, kun sanktuariumin esirippu vetäytyi syrjään
ja kun Serapiin kuva, Kalathos pään päällä ja Kerberus jaloissa, näkyi
kaikkeinpyhimmän puolihämärässä, hän oli kaukaa nähnyt valosäteen, joka
jonkin ihmeen kautta tunkeutui pimeydestä, vilahti jumalan otsalle ja
suuteli sen suuta, kun papit laulaen ylistivät hänen hyvyyttänsä.
Toisinaan taas syttyi tuli jumalan rinnalle tai sammui äkkiä itsestään.
Silloin hän mielellään toisten hurskasten kanssa kiitti toisen elämän
suurta herraa, joka antoi auringon sammuttua toisen aina kohota
taivaalle, joka antoi elämän kasvaa kuolemasta, joka kuolleen elohon
elvytti ja kohotti hänet omaan arvoonsa, jos hän maan päällä oli
kunnioittanut totuutta, ja jos hänen tuomarinsa toisessa maailmassa
huomasivat hänet rehelliseksi.
Totuutta, jota noudattamaan ja elämän korkeimpana hyvänä pitämään hänen
isänsä häntä oli opettanut, Serapis palkitsi ennen kaikkia muita
hyveitä, totuudella punnittiin hänen edessänsä ihmisten sydämet, ja
joka kerta kun Klea häntä mielessään kuvitteli ihmisen muotoiseksi,
niin hänellä oli hänen isänsä totiset mutta lempeät piirteet, niin Klea
luuli kuulevansa hänen puhuvan sen miehen sanoilla, jota hän kiitti
elämästään, joka häneltä liian varhain temmattiin pois, joka
rehellisyytensä tähden sai kovaa kokea, ja jonka suusta hän ei ollut
kuullut sanaakaan, mikä ei olisi ollut kelvollinen lähtemään itse
jumalan suusta.
Samoinkuin Serapista, samoin hän tunsi olevansa myöskin isäänsä
lähellä, kun hän, nojautuen kaikkeinpyhimmän pimeään nurkkaan,
säälimättä valitteli, että saastaiset halut tunkeutuivat hänen
sydämeensä, ja että hän oli ollut epärehellinen sekä itseänsä että
Ireneä kohtaan, vieläpä että, jos hänen ei onnistuisi repiä Roomalaisen
kuvaa sielustansa, hänen täytyi joko valhetella sisarelleen tahi
pahoittaa tuon herkkätuntoisen lapsen surutointa mieltä, jonka tukena
ja turvana hän äidin tavoin oli tottunut olemaan.
Yhtä kovasti kuin Ireneä huolestutti aivan vähäpätöinen asia, yhtä
helposti hän myöskin tiesi puhaltaa kauvaksi ilmaan kaiken vakavan ja
raskaan, kuin olisi se vain höyhen. Klea oli kuten kostea savi, johon
perhosenkin hento jalka jättää jäljen, hänen sisarensa kuten peili,
josta himmentävä henkäys pian kokonaan katoaa.
"Suuri jumala," hän jupisi rukoillen, "minusta tuntuu siltä, kuin
Roomalainen olisi polttanut sieluuni syvän palohaavan. Auta nyt minua
sitä parantamaan, auta minua tulemaan entisilleni, että jälleen
puhtaana ja rehellisenä saatan teeskentelemättä katsoa Ireneä silmiin
ja että saatan sanoa niinkuin ennenkin, ajatelleeni ja toimineeni
siten, että isäni siitä iloitsisi, jos hän sen kuulisi". Hän rukoili
vielä näin, kun kahden miehen askeleet ja äänet kuuluivat lähestyvän
kaikkeinpyhintä ja herättivät Klean hänen hartaudestaan.
Silloin hän äkkiä täydelleen muisti, että hän oli kielletyssä paikassa,
ja että häntä ankarasti rankaistaisiin, jos hänet täältä löydettäisiin.
"Sulje tuo ovi," toinen tulijoista kuiskasi kumppalilleen ja näytti
pylvässalista prosekokseen vievää porttia, "sillä ei kenenkään
vihityistäkään tarvitse tietää, mitä sinä täällä meille toimitat..."
Klea tunsi ylimmäisen papin äänen ja luuli täytyvänsä astua esiin ja
tunnustaa rikoksensa, mutta vaikk'ei häneltä muuten puuttunut siihen
rohkeutta, niin ei hän kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hiipi vieläkin
likemmäksi nurkkaa, joka oli tullut aivan pimeäksi, sittenkuin sen
ikkunattoman salin vaskinen ovi oli suljettu, jossa hän oli.
Hän näki, miten sanktuariumin esirippu ja ovi avattiin, kuuli, kuinka
oraa kierrettiin, näki valon tunkeutuvan sanktuariumista ja kuuli
sitten vasaran lyöntiä ja viilan raksutusta.
Hiljainen kaikkeinpyhin oli muuttunut sepän työhuoneeksi, mutta niin
kovaa kuin siellä meluttiinkin, Kleasta kuitenkin tuntui, kuin hänen
sydämensä sykkisi vieläkin kovempaa, kuin vaskivasara Krateen kädessä,
joka oli Serapiin vanhimpia pappeja, jonka hallussa pyhä kalusto oli,
joka ei tavallisesti puhutellut muita kuin ylimmäistä pappia ja joka
kreikkalaisten maanmiestensäkin joukossa oli tullut kuuluisaksi sen
kautta, että hän taitavasti osasi korjata särkyneitä metalli-astioita,
valmistaa lujia lukkoja ja takoa hopeata ja kultaa.
Kun sisarukset viisi vuotta sitten olivat tulleet temppeliin, niin
Irene oli suuresti pelännyt tätä melkein kääpiömäistä, mutta
leveähartiaista ja rotevaa miestä, jonka kurttuiset kasvot olivat
korkin väriset, ja jonka jalkoja vaivasi tuskallinen tauti, niin että
se useinkin esti häntä liikkumasta; tämä pelko ei ollut ensinkään
vastenmielinen sepästä, joka, niinpian kuin hän tapasi tuon silloin
yksitoista vuotiaan lapsen, veti huulensa valtavaan, punaiseen nenäänsä
kiinni, mulkoili silmillään ja murisi rumasti, lisätäkseen kauhua, jota
hän pienokaisessa herätti.
Hän ei ollut pahanluontoinen, mutta hänellä ei ollut vaimoa, ei lapsia,
ei veljiä, ei sisaria eikä ystäviä, ja jokainen ihmislapsi tuntee niin
elävästi haluavansa, että hän toisissa ihmisissä herättäisi edes
jotakin tunnetta, että useasta on mieluisampaa herättää kumminkin
pelkoa, kuin jäädä huomaamatta.
Kun Irene oli päässyt pelostaan, niin hän usein omituisella sydäntä
viekoittelevalla, hyväilevällä tavallaan pyysi vanhusta, jota kaikki
muut temppelin asukkaat pitivät jurona ja ankarana, vielä kerran
vääntämään hänen nähtensä kasvojaan, ja sen ukko tekikin silloin ja
nauroi, kun tyttönen taasen pelästyi sekä juoksi pois sekä omaksi että
hänen iloksensa. Kun Irenen muutamia päiviä sitten täytyi loukkautuneen
jalkansa tähden pysyä huoneessansa, niin tapahtui, mitä ennen ei oltu
kuultu eikä nähty, että hän sangen osan-ottavaisesti kysyi Klealta,
mikä hänen sisartansa vaivasi, ja antoi hänelle Ireneä varten kakun.
Sill'aikaa kun Krates teki työtä, hän ei puhunut sanaakaan ylimmäisen
papin kanssa. Sitten hän pani vasaran pois ja sanoi:
"Täntapaista työtä en mielelläni tee, mutta tämä on kuitenkin
luullakseni onnistunut. Jokainen alttarin taakse kätkeytynyt temppelin
palvelija saattaa nyt sammuttaa ja sytyttää tulet, viisaimmankaan
voimatta huomata petosta. Meneppäs nyt suuren salin ovelle ja lausu
sanottavasi".
Klea kuuli, miten ylimmäinen pappi noudatti tätä käskyä ja kuinka hän
laulavalla äänellä huusi: "Ja niin hän käskee yötä ja se muuttuu
päiväksi, ja sammunutta kynttilää ja se valaisee loistoisena. Jos
muuten olet meitä lähellä, Serapis, niin näytä itseäsi!"
Kirkas valovirta tunkeutui näitten sanojen jälkeen sanktuariumista ja
sammui äkkiä, kun ylimmäinen pappi lausui: "Siis sinä näyttäydyt valona
totuuden lapsille, mutta pimeydellä sinä rankaiset valheen lapsia".
"Vieläkö kerran?" Krates kysyi kuten se, joka toivoo saavansa
vastaukseksi: "Ei!"
"Minun täytyy sitä pyytää," ylimmäinen pappi vastasi. "Niin, tällä
kertaa kuje onnistui vielä paremmin kuin ennen. Minä olin jo
entuudestaan varma sinun taidostasi, mutta tällä kertaa, näet, on kuje
erittäin tärkeä. Molemmat kuninkaat ja kuningatar tulevat ehkä olemaan
läsnä juhlassa, ainakin Philometor ja Kleopatra, ja he pitävät silmänsä
auki; sitten vielä Roomalainen, joka jo neljännen kerran ottaa osaa
juhlakulkueesen, tulee heitä seuraamaan, ja jos oikein hänet tunnen,
niin hän on, kuten useat muutkin hänen kansansa ylimyksistä, niitä,
jotka luottavat itseensä, kun heidän täytyy tyytyä isiensä vanhoihin
jumaliin, ja jotka eivät sitä mitä me heille ihmeenä voimme näyttää,
yksinkertaisella mielellä usko, vaan kylmäverisesti harkitsevat ja
punnitsevat sitä. Tällaiset ihmiset, jotka eivät rukoilemista häpeä,
eivätkä filosofeeraa, vaan ajattelevat vain juuri niin paljon, kuin on
tarpeellista, jotta voisivat oikein toimia, nämät juuri pahimmin
halveksivat jokaista ylenluonnollista tapausta".
"Entäs museumin luonnontutkijat?" Krates kysyi. "Eiväthän he pidä
totena mitään muuta, kuin sen, mitä voivat nähdä ja havaita."
"Ja juuri sentähden," ylimmäinen pappi vastasi, "he usein pettyvätkin
sinun keinojesi kautta, sillä koska he näkevät seurauksen eivätkä sen
perustetta, niin he ovat taipuvaisia pitämään ylenluonnollisena sitä
syytä, jota eivät voi nähdä. Avaa nyt taas ovi, astukaamme ulos tästä
pienestä sivuportista, ja ota sinä itse tällä kertaa auttaaksesi
Serapista. Ajattelehan, että Philometor vain siinä tapauksessa
vahvistaa pellon lahjoituksen, että hän lähtee temppelistä syvästi
liikutettuna. Onkohan mahdollista parantaa uutta suitsutus-astiaa
Euergetes kuninkaan syntymäpäiväksi, jota kuuluu vietettävän täällä
Memphiissä?"
"Saa nähdä," Krates vastasi. "Ensin minun kuitenkin pitää panna kuntoon
Apiin hautakammion ison portin lukko, sillä niin kauvan kuin se on
työhuoneessani, voipi sen avata jokainen, joka vaan pistää kyntensä
salvan yläpuolella olevaan reikään, ja sulkea työntämällä rautaisen
teljen eteen. Kutsuta vaan minua, ennenkuin tämä tulikuje alkaa;
huolimatta kurjasta jalastani olen tuleva saatuville. Ainoastaan sen
vuoksi, että olen ottanut tämän asian toimekseni, tahdon sen
lopettaakin, mutta minä luulen ilman tuollaisia petollisia
keinojakin..."
"Me emme petä," ylimmäinen pappi jyrkästi kieltäen keskeytti auttajansa
puheen, "me saatamme vain lyhytnäköisten ihmisten huomioon jumalan
vallan enemmän käsitettävällä ja huomattavalla tavalla."
Näin sanoen tämä korkea mies käänsi sepälle selkänsä ja lähti
huoneesta erään sivu-oven kautta; Krates taas avasi vaski-oven ja
sanoi, kooten työkalujaan, niin kovaa, että Kleakin sen selvästi kuuli
piilopaikkaansa: "Minusta se on saman tekevä, mutta petos on petos,
pettäköön sitten joko jumala kuningasta tai lapsi kerjäläistä."
"Petos on petos," Klea toisti sepän sanoja ja astui, sittenkuin tämä
oli lähtenyt salista, piilostaan esiin.
Hän pysähtyi suureen saliin seisomaan ja katseli ympärilleen.
Ensi kerran hän huomasi seinien kuluneet värit, ne vahingot, jotka
pylväät aikojen kuluessa olivat saaneet, ja lattian mureat kiviliuskat.
Inhoittavan pahalta pyhän savun haju hänestä tuntui, ja kun hän meni
erään ukon ohitse, joka palavalla hartaudella rukoillen kohotti
käsiään, niin hän kummastellen katseli häntä.
Sittenkuin hän oli kulkenut varsinaiseen temppeliin liittyvän
porttikäytävän lävitse, niin hän kääntyi äkkiä katselemaan sitä ja
pudisti kummastellen päätänsä, sillä hän tiesi, ett'ei viime tunnin
ajalla ainoakaan kivi ollut muuttunut Serapiin temppelissä, ja
kuitenkin se näytti hänestä niin vieraalta, kuin maisema, jonka opimme
tuntemaan kevään ihanuudessa ja jonka sitten talvella, lehdet
pudonneina, jälleen näemme, kuin naisen kasvot, joita hunnun peittäminä
olemme pitäneet kauniina, vaan jotka verhottomina näyttävät ryppyisiltä
ja olevan kaikkea suloa vailla.
Kun hän oli kuullut sepän sanat: "Petos on petos", niin hän oli
tuntenut rinnassansa haikean tuskan eikä ollut voinut pidättää
kyyneleitä, jotka nousivat hänen itkuun tottumattomiin silmiinsä; mutta
niinpian kuin hän omin huulin oli lausunut vanhan Krateen tuomion,
hänen kyynelensä olivat kuivuneet, ja kun hän nyt liikutettuna ja
matkustajan tavoin, joka sanoo jäähyväiset rakkaalle ystävällensä,
katseli temppeliä, niin hän hengitti huokeammin, ojensi itsensä
suoraksi ja käänsi haavoitetuin sydämin, mutta ylpeänä selkänsä
Sarapiin temppelille.
Ovenvartijan asunnon luona tuli hoiperrellen ja käsiään ojennellen
häntä vastaan lapsi. Klea nosti sen korkealle ilmaan, suuteli sitä ja
pyysi sitten lapsen äidiltä, joka häntä tervehti, leivänpalaista, sillä
nälkä alkoi jo tuntuvasti häntä vaivata. Hänen syödessään kuivaa
leipää, lapsi istui hänen sylissään ja katseli suurilla silmillään,
miten hän talui käsillään leipää suuhunsa.
Poika oli jo viisivuotias, mutta hänen jalkansa olivat niin heikot,
että ne tuskin saattoivat kannattaa hänen ruumistaan, mutta muuten
hänen kasvonsa olivat sangen sievät. Tosin ne olivat jotenkin
elottomat, ja vain silloin, kun pikku Philo näki Klean tulevan, hänen
silmänsä loistivat iloisesti.
"Ota tämä maito," pojan äiti sanoi ojentaen neidolle pientä
savi-astiata. "Siinä ei ole paljon, enkä minä voisi sitäkään sinulle
antaa, jos Philo söisi niinkuin muut lapset; mutta hänen näyttää olevan
vaikea niellä. Hän juo pari pisaraa ja syö pienen palasen eikä huoli
enemmästä, vaikka häntä lyökin".
"Ethän vaan taas ole häntä lyönyt?" Klea kysyi moittivaisesti ja veti
lapsen likemmäksi itseään.
"Mieheni...", vaimo vastasi ja nyppi hämillään vaatettansa. "Lapsi on
syntynyt onnellisena päivänä ja onnellisella hetkellä, mutta kuitenkin
hän pysyy heikkona eikä opi puhumaan, ja se suututtaa Piankhia".
"Hän turmelee taas kaikki!" Klea huusi tyytymättömänä. "Missä hän on?"
"Häntä huudettiin temppeliin."
"Eikö häntä sitten ilahuta se, että Philo hänelle huutaa, isä, ja
sinulle, äiti, ja kutsuu minua nimeltäni, ja että hän oppii ymmärtämään
kaikenlaista muutakin?" tyttö kysyi.
"Oi kyllä," vaimo vastasi. "Hän sanoo, että sinä opetat häntä puhumaan
kuten kottaraisen poikaista, ja me kiitämme sinua siitä."
"Sitä en halua," Klea häntä keskeytti, "mutta se mitä vaadin, on se,
ettette toru ettekä rankaise poikaa ja että te minun kanssani
iloitsette, kun näette, miten hänen uinaileva henki raukkansa
vähitellen herää. Jos hän samassa määrässä vastedeskin edistyy, niin
tulee pojasta vielä varsin viisas ja ymmärtäväinen. Mikä nimeni on,
pienokainen?"
"Ke-ea," lapsi vastasi ja hymyili ystävälleen.
"No maistappas nyt, mitä minulla on tässä kädessäni. Mitä se on? Minä
näen kasvoistasi, että sen tiedät. Se on: no sano vain hiljaa korvaani.
Niin, niin se on oikein, ma-mai-maitoa, niin juuri poikaseni; maitoa se
on, se on sen nimi. Avaappas nyt suukkosesi ja sano sievästi minun
perästäni -- no vielä kerran, vieläkin, ja jos sanot kaksitoista kertaa
oikein, niin annan vielä suutakin sinulle. -- Nyt olet ansainnut
suudelman. Minä suutelen sinua tähän tai tuohon. Mikäs tämä sitten on?
Sinun kor --? Korvasi! Niin, se on oikein -- ja tämä on nenäsi."
Lapsen silmät loistivat yhä kirkkaammin ja kirkkaammin hänen
kuunnellessaan tuota ystävällistä opetusta, eikä Klea eikä oppilaansa
väsyneet, ennenkuin tunnin perästä vaskilevyn kauvan kaikuva ääni
kutsui hänet pois.
Kun hänen piti lähteä, niin pienokainen hoiperteli itkien hänen
perässänsä, mutta hän otti lapsen syliinsä ja vei hänet hänen äidilleen
ja lähti sitten asuntoonsa päin, koristellaksensa sisartansa ja
itseänsä juhlakulkueesen.
Tiellä pastophoriumiin hän taasen mietti käyntiänsä temppelissä ja
rukoustansa.
"Sanktuariumissa," hän puhui itsekseen "ei minun onnistunut vapauttaa
sieluani siitä, joka sitä suretti, mutta koettaissani irroittaa poika
raukan kieltä se kyllä onnistui. Jumala luullakseni voi valita jokaisen
puhtaan paikan kaikkeinpyhimmäksensä, ja eikö lapsen sielu ole
puhtaampi kuin alttari, jonka ääressä totuutta pilkataan?"
Irene tuli heidän huoneessansa häntä vastaan. Hän oli jo järjestänyt
tukkansa, pistänyt siihen granaattikukan ja kysyi Klealta, oliko hän
hänen mielestään kaunis.
"Sinä olet niin kaunis kuin itse Aphrodite," tämä vastasi ja suuteli
häntä otsaan. Sitten hän asetti Irenen puvun poimuihin, kiinnitti hänen
koristuksensa ja alkoi sitten itse pukeutua. Hänen sitoessaan
sandaalejansa, Irene kysyi: "Miksi sinä huokaat niin tuskallisesti?" ja
Klea vastasi: "Minusta tuntuu, kuin olisi minulta tänään toistamiseen
ryöstetty vanhempani!"