Irenen jalka ei saattanut kärsiä lujia hihnoja, samoin hänen
sielunsakin oli kovin herkkätuntoinen jokaisen kovan sanan suhteen.
Sentähden Roomalaisen puhe ja käytös olivat häneen koskeneet.
Alla päin ja itku silmin hän kävi asuntoansa kohti, vaan ennenkuin hän
sinne pääsi, hän sattui katsahtamaan kädessään olevia persikoita ja
paistia.
Heti hän silloin ajatteli sisartansa ja sitä, kuinka hyvältä tämä
herkullinen ateria oli nälkäisestä tyttö parasta maistuva. Hänen suunsa
hymyili jälleen, ilo säteili hänen silmistään ja nopein askelin hän
riensi matkaansa.
Hänen mieleensä ei juohtunut, että Klea kyselisi orvokkia ja että
Roomalainen hänen silmissään olisi suuremman arvoinen, kuin kukaan
muukaan vieras.
Hänellä ei ollut ketään muuta toveria ollut kuin hänen sisarensa, ja
kun tytöt muuten, työstä päästyään, puhelevat ilon ikävästä ja
rakkauden huolista, niin nämät kumpikin tulivat tavallisesti niin kovin
väsyneinä kotiin, että he toivoivat kaikista mieluimmin lepoa ja unta.
Jos heille joskus jäikin hetkinen jouto-aikaa, niin Klea aina vaan
alkoi kertoella heidän yhteisestä kodistaan; Irene taas, joka etsi ja
löysikin monta viatonta huvia Serapistemppelinkin totisten muurien
sisältä, kuunteli häntä mielellään, ja keskeytti häntä kyselemällä ja
kertomalla pieniä tapauksia ja kohtauksia, joita hän luuli muistavansa
lapsuutensa ajoilta, vaan jotka hän kuitenkin useimmiten oli kuullut
vasta sisareltaan, ja jotka hänen kovin vireän mielikuvituksensa kautta
tulivat uudestaan muodostuneina hänen omiksensa.
Klea ei ollut huomannut Irenen pitkää poissa-oloa, sillä, heti tämän
lähdettyä, hän oli nukkunut nälän ja väsymyksen valtaamana.
Ennenkuin hänen väsynyt päänsä sai lepoa ja ennenkuin hänen
silmäluomensa sulkeutuivat, hänen huulensa vavahtelivat tuskallisesti;
mutta sitten hänen kasvojensa piirteet rauhottuivat, hänen huulensa
aukenivat hiljaa, ja samaten kuin vieno kevättuulahdus puhaltelee
palelevaa kukkaa, samoin hymy levisi hänen yhä enemmän ja enemmän
punastuville poskilleen.
Nukkuja ei suinkaan ollut syntynyt yksinäisyyttä ja maailmasta
luopumista varten, vaan tuottamaan sekä nauttimaan rakkautta ja sen
iloja.
Kovin kuuma ja sen ohessa hiljaista, aivan hiljaista oli sisarusten
huoneessa.
Milloin kuului kärpäsen surina, joka kierteli Irenen tyhjentämää
öljyvatia, milloin taas nukkujan yhä nopeampi hengitys.
Klean kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään väsymyksestä, ikäänkuin
suudellakseen hänen huulensa avautuivat, hehkuvammin hänen poskensa
punottivat ja vihdoin hän kohotti molemmat kätensä ja sopersi unissaan
torjuvalla, mutta kuitenkin hellällä äänellä: "ei, eihän toki, ei
suinkaan; minä pyydän sinua, rakas..." Sitten vaipui hänen kätensä ja
sattui pudotessaan arkkuun, jolla hän istui, niin että hän heräsi.
Hiljalleen hän avasi silmänsä onnellisesti hymyillen; mutta sitten
kohosivat hänen pitkät, silkin hienot silmäripsensä yhä korkeammalle ja
korkeammalle, kunnes hänen kokonaan avautuneet silmänsä kauhistuen
tuijottelivat tyhjään ilmaan, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut
jotakin hirmuista.
Siinä asennossa hän oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten hän nousi
ylös, painoi oikean kätensä otsalleen ja silmilleen ja väristen,
ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin kauheata tai ikäänkuin hän vilusta
vapisisi, hän jupisi katkonaisesti hampaittensa välistä:
"Mitä tämä tietää? Mistä sellaiset ajatukset tulevat! Mitä daimonia ne
ovat, jotka saattavat meidät unessa tuntemaan asioita, mitkä me
valvoissamme työntäisimme kauvaksi, kauvaksi sydämistämme ja
mielistämme? Minun pitäisi inhota, halveksia ja vihata itseäni näiden
unelmien tähden, sillä minä kurja annoin hänen syleillä itseäni, eikä
katkera viha saattanut sieluani vavahtelemaan, oi ei, vaan aivan
toisenlainen, sanomattoman suloinen tunne."
Näin sanoessaan hän puristi kätensä nyrkkiin, joita hän painoi
ohimoitansa vasten; mutta sitten hänen kätensä vaipuivat taasen
hervottomina hänen syliinsä, ja pudistaen päätänsä hän sanoi
toisenlaisella, lempeämmällä äänellä:
"Mutta tosiaankin, olihan se vain unelma, ja -- te ikuiset jumalat --
kun me nukumme, -- niin, mitä sitten? Sitenhän pitikin käymän! Näiden
saastaisten ajatusten lisäksi vielä valhettelen itselleni itsestäni!
Ei, tätä unelmaa ei mikään daimoni ole minulle lähettänyt, vaan se on
heijastus siitä, mitä eilen tunsin ja toissa päivänä ja sitä ennen, kun
tuo vieras, suuri mies jo neljännen kerran minua katseli mahtavilla
silmillään ja sitten -- kuinka monta tuntia siitä sitten vielä on? --
antoi minulle orvokit. Olenko minä edes kääntänyt pois kasvojani tai
rankaissut hänen rohkeuttansa vihaisella silmäyksellä? Eikö olisi
mahdollista silmäyksilläkin karkoittaa vihollista? Se on aina joka
kerta minulle onnistunut, kun joku mies on meitä katsellut, mutta eilen
en sitä voinut, ja kuitenkin olin niin valveilla kuin nytkin. Mitä tuo
vieras tahtoo minusta? Mitä haluaa hänen valtava silmäyksensä, jolla
hän jo monta päivää on vainonnut minua, minne hyvänsä käännyinkin, ja
joka maatessanikaan ei anna minulle rauhaa? Miksi avasinkaan hänelle
silmiäni, jotka ovat ihmisen sydämen ovet? Nyt leviää siellä se myrkky,
joka sinne on päässyt, mutta minä revin sen pois, ja kun Irene tulee
takaisin, niin murran orvokit rikki tai annan ne hänelle, joka ne kyllä
piankin repii rikki tai antaa niitten surkeasti lakastua, sillä
puhtaaksi tahdon päästä, vieläpä unissanikin; mitä muuta minulla onkaan
kuin puhtauteni?"
Näihin sanoihin hän lopetti mietiskelemisensä, sillä hän oli kuullut
Irenen äänen, ja sen sointu vaikutti varmaankin ystävällisesti hänen
mieleensä, sillä se tuskallisen tuima muoto, joka vielä äsken rumensi
hänen kasvojansa, katosi ja hengittäen huokeammin hän mumisi:
"En kuitenkaan ole varsin kurja raukka, niin kauvan kuin Irene on
luonani ja minä kuulen hänen äänensä."
Kun Irene, joka tiellä oli antanut Phibis erakon vaatimattoman
uhrilahjan erään temppelin palvelijan vietäväksi Serapiin alttarille,
astui huoneesen, niin hän kätki laudan ja Roomalaisen lahjat selkänsä
taakse ja huusi ovelta sisarelleen:
"Arvaappas, mitä minulla on?"
"Leipää ja taatelia Serapionilta," Klea vastasi.
"Eipä olekaan," toinen huusi kuroittaen lautasta sisarelleen, "pelkkiä
jumalien ja kuningasten makupaloja. Maistappas tätä persikkaa! Eikö se
ole niinkuin pikku Philon poski? Jos aina löytäisin tällaisen
hyvityksen, niin varmaankin toivoisit, että joka aamu söisin sinun
suuruksesi. Ja tiedätkö kuka tämän kaiken on meille antanut? Et, et
sinä sitä saa päähäsi! Roomalainen antoi sen minulle, sama jolta eilen
sait orvokit."
Klean kasvot vaalenivat, ja hän kysyi jäykästi ja lyhyesti:
"Kuinka sen tiedät?"
"Koska hän itse on sen minulle sanonut," Irene vastasi kokonaan
muuttuneella äänellä, sillä hänen sisarensa katsoi häneen niin lujasti
ja oli niin totinen, ett'ei Irene ennen koskaan ollut häntä sellaisena
nähnyt.
"Entäs, missä orvokit ovat?" Klea sitten kysyi.
"Hän otti ne, ja hänen ystävänsä antoi minulle tämän granaatin," Irene
sammalsi. "Hän tahtoi itse antaa sen minulle, mutta Kreikkalainen,
muudan kaunis, iloinen nuorukainen, ei sitä sallinut, vaan pani sen
tuohon lautaselle. Ota se, mutta elä enää katsele minua noin; minä en
voi sitä kestää!"
"En huoli siitä," toinen sanoi hiukan tuimasti. Sitten hän loi silmänsä
maahan ja kysyi hiljaa: "Pitikö Roomalainen orvokit?"
"Piti -- ei, Klea, ei, valhetella en sinulle tahdo! Hän heitti ne
huoneen ylitse ja lausui sen ohessa niin kovia sanoja, että minä
pelästyin ja käännyin häneen heti selin, sillä minä tunsin jo kyynelien
nousevan silmiini. Mitä sinulla on tekemistä Roomalaisen kanssa? Minua
niin peloittaa ja tuskastuttaa, kuten raju-ilman puhjetessa, jota minä
pelkään. Miten kalpeat huulesi ovat! Se tulee varmaankin pitkällisestä
nälän näkemisestä. Syö nyt siis kylliksesi. Mutta, Klea, miksi minua
niin katselet, niin synkkänä ja vihaisena? Minä en saata kestää tuota
katsetta, en saata!"
Irene nyyhkytti ääneensä, mutta hänen sisarensa lähestyi häntä, pyyhki
hänen otsaltaan pehmeät hiukset, suuteli häntä ja sanoi ystävällisesti:
"Minä en ole sinulle vihainen, lapseni, enkä tahdo sinulle tehdä pahaa.
Jos vain osaisin itkeä kuten sinä, kun pilvet peittävät sydäntäni, niin
silloin minussakin yhtä pian sininen taivas näyttäytyisi kuin
sinussakin. Pyyhi nyt silmäsi, mene temppeliin ja kysy, koska meidän
pitää tulla lauluharjoitukseen, ja koska juhlakulkue alkaa."
Irene totteli käskyä.
Silmät maahan luotuina hän oli astunut ulos, mutta siellä hän loi
silmänsä reippaasti jälleen ylös, sillä hän ajatteli juhlakulkuetta, ja
kun hänen mieleensä juolahti, että hän siinä sai taas nähdä Roomalaisen
iloisen ystävän, niin hän palasi vielä kerran huoneesensa, pani
granaattikukan maljaan, josta hän aamulla oli ottanut orvokit, tervehti
sisartaan yhtä iloisesti kuin ennenkin, ja mietiskeli, pitikö hänen
juhlakulkuetta varten pistää kukka hiuksiinsa vaiko rintaansa. Joka
tapauksessa sen piti hänellä olla, sillä oli osoittaminen, että hän
ymmärsi pitää arvossa sellaista lahjaa.
Niinpian kuin Klea oli yksinään, hän tarttui kiivaasti lautaseen, jonka
Irene oli hänelle tuonut, antoi paistin harmaalle kissalle, joka
jälleen oli hiipinyt huoneesen, ja käänsi sitä tehdessään kasvonsa
poispäin, sillä jo paljas fasaanin hajukin tuntui hänestä
häväistykseltä.
Sittenkuin kissa tervetulleine saaliinensa oli vetäytynyt erääsen
huoneen nurkkaan, hän otti yhden persikan ja kohotti kättään
heittääksensä sen huoneen katossa olevasta rei'ästä ulos. Mutta hän ei
täyttänytkään aikomustaan, sillä hänen mieleensä juontui, että hän
saattoi niillä makeilla hedelmillä ilahuttaa Ireneä ja pikku Philoa,
ovenvartijan poikaa. Sentähden hän pani sen takaisin lautaselle ja kävi
leipään käsiksi, sillä hänen oli kovin nälkä.
Hän oli jo murtamaisillaan kullan-keltaista leipää, mutta noudattaen
äkillistä tunnetta, hän heitti senkin takaisin lautaselle ja mumisi:
"Olisin hänelle sittenkin vaikkapa vain vähäisessäkin kiitollisuuden
velassa, mutta minä en heitä pois jumalan lahjaa, kuten hän minun
orvokkini, sillä se olisi synti! Ravitkoon leipä jonkun nälkäisen, niin
se kuitenkin saa aikaan jotakin hyvää, joka hänelle ehkä tuottaa jonkun
jumalan kiitoksen. Hänen ja minun välilläni ei saa olla mitään, ja jos
häntä vielä kerran haluttaa katsella minua, niin tiedän pakoittaa
silmäni välttämään hänen silmiään; minä tahdon ja teen niin! Mutta, te
ikuiset jumalat, ja ennen kaikkia, sinä suuri Serapis, jota mielelläni
palvelen, en ilman teidän avuttanne voisi mitään, auttakaa, niin
auttakaa minua unhoittamaan hänet, jotta minun ajatukseni pysyisivät
puhtaina!"
Näin sanoen hän heittäytyi maahan arkun eteen, painoi otsansa kovaa
puuta vastaan ja koetti rukoilla.
Hän rukoili jumalalta ainoastaan voimaa _unhoittaaksensa_ sen miehen,
joka ryösti häneltä hänen sielunsa rauhan.
Mutta samoinkuin pilvet kuljeskelevat nopeasti sinne tänne
taivaankappaleen ja tähtientutkijan silmän välillä, joka haluaa sitä
tarkastella, ja häiritsevät tiedemiehen työtä, samoinkuin melske
kadulla tuon tuostakin keskeyttää kauniin laulun, jota me mielellämme
kuuntelisimme, ja turmelee sen seka-äänisellä melullansa, samoin
Roomalaisen kuva tuon tuostakin esti Kleaa rukoilemasta sitä, että hän
pääsisi tuota miestä ajattelemasta, ja viimein tuntui hänestä siltä,
kuin hän olisi sellainen ihminen, joka kaikin voimin ponnistellen
tahtoo keveänä kivenä kohottaa kalliolohkaretta, mutta joka kuorman
sortamana vaipuu maahan; hän tunsi, että hänen rukouksistaan ja
ponnistuksistaan huolimatta, vihollinen, jonka hän tahtoi kauvaksi
poistaa itsestänsä, kuitenkin tuli häntä yhä vain likemmäksi ja sen
sijaan, että se olisi paennut, se valtasi hänen sielunsa yhä
vahvemmilla siteillä.
Viimein hän herkesi turhasta taistelustaan, nousi ylös, jäähdytteli
hehkuvia kasvojaan kylmällä vedellä ja veti sandaaliensa hihnat
lujemmin kiinni, sillä hän toivoi temppelissä, jumalan läheisyydessä
saavuttavansa rauhaa, jota hän täällä ei ollut löytänyt.
Huoneen ovella hän tapasi Irenen, joka hänelle kertoi, että
juhlakulkueen tähden, jonka piti alkaman neljä tuntia puolipäivän
jälkeen, lauluharjoitus oli lykätty toistaiseksi.
Kun Klea sitten lähti temppeliin päin, hänen sisarensa huusi hänelle:
"Ethän kauvan viivy; kohta tarvitaan taas vettä uhria varten!"
"Mene sinä yksin työhön," Klea käski, "eihän sitä nyt paljoa tarvita,
sillä pian on temppeli tyhjä juhlakulkueen tähden. Muutama ruukullinen
riittää. Huoneessa on sinulle yksi leipä ja persikka; toinen minun
pitää säästämän pikku Philolle."