Pastophoriumiksi kutsuttiin sitä tiilirakennusta, jossa sisarusten
huone oli, ja jossa myöskin temppelin muut palvelijat sekä
pyhissävaeltajat asuivat. Nämät viimemainitut tulivat tänne kaikista
Egyptin eri osista ja jäivät tänne jumalan pyhään paikkaan mielellään
yöksi.
Sittenkuin Irene oli lähtenyt sisarensa luota, hän meni monen oven
ohitse, jotka olivat avatut auringon nousun jälkeen, vastasi monien
tuttujen ja tuntemattomien kasvojen tervehdykseen, jotka katselivat
häntä niin ystävällisesti, kuin jokin hyvä enne olisi tullut heidän
osakseen aamuhetkenä, ja ehti pian erään sivurakennuksen luo, joka
liittyi pastophoriumin pohjoiseen päähän ja jossa ei ollut ovea, vaan
sen sijaan kuusi, miehen korkeudella maasta olevaa ikkuna-aukkoa, mitkä
salvatta aukenivat seinästä ulospäin.
Ensimmäisestä aukosta, jonka luokse hän saapui, katseli häntä erään
ukon kalpeat, moniin kurttuihin rypistyneet kasvot.
Hän tervehti hilpeästi vanhusta Hellenien iloisella tervehdyksellä:
"Iloitse!" -- mutta huuliansa liikuttamatta tämä totisesti ja
arvokkaasti laihalla kädellään ja pienillä, jäykillä ja laimeilla
silmillään viittasi häntä odottamaan ja antoi hänelle sitten puisen
lautasen, jolla oli muutamia taatelia ja leivän puolikas.
"Jumalan alttarilleko?" tyttö kysyi. Ukko nyökkäsi myöntävästi päätään
ja Irene kävi niin vakavana kuin kuka hyvänsä, joka tietää, mitä
häneltä vaaditaan, keveine kannettavineen eteenpäin. Mutta vasta
muutamia askeleita kuljettuaan, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt
ensimmäisen ikkunan luo, hän hiljensi kulkuansa, sillä kovia ääniä ja
askeleita kuului, ja pian ilmaantui juuri siinä pastophoriumin päässä,
jota hän lähestyi, ja johon liittyi pieni, ympäröivän muurin
ulkopuolelle laveneva, Serapiille pyhitetty akaasialehto, muutamia
miehiä, joiden näkö herätti hänen huomiotansa, mutta hän ei mennyt
vieraita vastaan, vaan hiipi ihan pastophoriumin seinustalle
kuuntelemaan heidän puhettansa ja odottamaan heidän poistumistansa.
Varhaisten temppelissä kävijäin edellä kulki voimakas mies, pitkä sauva
oikeassa kädessään, ja puhui kahdelle perässä tulevalle herralle
viran-omaisten oppaitten tapaan, jotka kertoilevat siten, kuin he
lukisivat kuuntelijoilleen jostakin näkymättömästä kirjasta, ja joita
kukaan ei häiritse kyselemällä, koska he kuitenkaan tuskin tietävät
enemmän, kuin mitä he itse kertovat.
Hänen kaikkea muuta kuin tarkkaavaisina olevista kuuntelijoistaan
toinen oli pukeutunut pitkään kirjavaan poimuiseen viittaan, joka oli
runsaasti kaunistettu kultaisilla vitjoilla ja renkailla, jota vastoin
toisen yllä oli, paitse lyhyttä ihokasta, vain valkeasta villakankaasta
tehty roomalainen tooga vasemman olan yli heitettynä.
Hänen vanhahko, komeasti puettu seuralaisensa oli lihavakasvoinen,
parraton, ohut- ja harmaatukkainen mies.
Irene katseli kätköstään ihaillen ja kummastellen jälkimmäistä,
miehistä, mutta vain sitä varten, jotta hän, kylliksi katseltuaan sitä
kangasta ja niitä koristuksia, joita miehellä oli, silmäilisi hänen
rinnallaan käyvän nuorukaisen solakkaa vartaloa.
"Niinkuin kokki Hui'n villakoira ja nuori leijona," hän itsekseen
mumisi tarkastellessaan toisen velttoa kulkua ja toisen vakaita
jänteviä askeleita. Sen ohessa hän tunsi suuresti haluavansa osoitella
vanhempaa miestä, mutta uhkamielinen taipumus sammui pian, sillä
tuskin opas oli kertonut Roomalaiselle, että hurskasten miesten
kammiot olivat täällä, että he Serapiille vihittyinä palvelivat jumalaa
vapa-ehtoisessa vankeudessaan, että he ottivat ravintonsa vastaan
ikkunasta -- ja hän näytti sauvallaan sitä -- kun yht'äkkiä luukku,
johon opas oli sauvallaan koskettanut, lensi niin nopeasti ja
voimakkaasti auki, kuin jokin tuulen puuska olisi siihen tarttunut ja
paiskannut sen seinää vastaan. Yhtä väleen pistäytyi ikkunasta esiin
julmistunut, leijonan harjan tapaisen, harmaan tukan ympäröimä ihmispää
ja huusi syvällä, kovalla äänellä koputtajalle:
"Jos minun luukkuni olisi sinun selkänahkasi, sinä hävytön roisto, niin
siinä tapauksessa pitkä keppisi olisi sattunut oikeaan paikkaan. Taikka
jospa tämän kieleni asemasta olisi kalikka suussani, niin silloin sitä
liikuttelisin, kunnes se väsyisi kuten puhujan kieli, joka kolme tuntia
on puinut kuivia olkiaan kansalle. Tuskin on aurinko noussut, kun tuo
senkin herkkuvatsa päästää joukon uteliaita renttuja luoksemme! Herätä
nyt tästä lähin meidät unesta keskellä yötä ja heittele kiviä meidän
lahonneille puuluukuillemme. Viime tervehdykseni on vaikuttanut sinuun
kolmeksi viikoksi; se, jonka tänään annan sinulle, vaikuttaa
toivoakseni pitemmäksi aikaa. Kuulkaa minua, te herrat! Samoin kuin
korpit lentelevät sotajoukkojen jäljessä, ahmiakseen kaatuneitten
ruumiita, samoin tuokin kuljeskelee vieraitten kanssa tyhjentääkseen
heidän taskujansa. Ja sinä, joka sanot itseäsi tulkiksi, vaan joka
kreikkaa opetellessasi unhotit senkin vähän egyptiä, kuin ennen
osasit, kuule nyt tämä: jos tahdot opastaa vieraita, niin vie
heidät sphinksien luo ja anna heidän Ptah'n temppelissä tiedustella
Apiilta heidän tulevaisuuttaan tahi vie heidät Aleksandriaan
kuninkaan metsästyspuistoon tahi Kanopon kapakkoihin, vaan älä tänne
meidän luoksemme, sillä me emme ole mitään fasaania emmekä
huilunsoittajattaria tai muita ihmeellisiä eläimiä, joiden pitäisi
esiytyä ihmisten töllisteltäviksi. Teidän, herrat, pitää hankkiman
itsellenne parempi opas, kuin tuo kielikontti, joka tuossa edessänne
helistelee kurjia kilusiaan. Mitä teihin itseenne tulee, niin tahdon
teitä vaan huomauttaa eräästä asiasta: uteliaat silmät ovat kuin
kantapäillä kuljeskelevat vieraat, joita viisas isäntä välttää
sulkemalla heiltä oven."
Taas Irene pelästyi ja hiipi lähemmäksi sitä pylvästä, jonka takana hän
oli piilossa, sillä luukku, jota erakko oli vetänyt sen syrjään
kiinnitetystä nauhasta, lensi rämähtäen kiinni ja peitti hänet
vieraitten nähtävistä; mutta vain silmänräpäykseksi, sillä lahonneet
saranat, joilla se oli kiinnitetty, ei kestänytkään voimakasta
tempausta, vaan vaipui vaipumistaan maata kohti.
Kiivas vanhus ojensi vilkkaasti kätensä tarttuakseen siihen ja
nostaakseen sen jälleen ylös, mutta se oli liian raskas ja hänen
yrityksensä olisi tuskin onnistunutkaan, joll'ei roomalaistapaan
pukeutunut nuorukainen olisi tullut hänelle avuksi sekä kädellään ja
olallaan kohottanut ylös putoavan luukun keveästi ja ilman
ponnistuksitta, ikäänkuin se ei olisikaan ollut tehty lujista
lankuista, vaan punottu pienistä pajun vitsoista.
"Vielä vähän korkeammalle," erakko huusi auttajalleen. "Pankaamme se
kapealle syrjälleen! Niin! Työnnä sitä vielä vähän! Siinä se kurja
möhkäle oli ja siinä se olkoon. Jos yölepakot tulevat ensi yönä minua
tervehtimään, niin olen ajatteleva teitä ja tervehtivä niitä teidän
puolestanne!"
"Sinä teet paraiten, jos säästät itseltäsi sen vaivan," nuori mies
sanoi kylmästi ja ylhäisesti. "Minä lähetän luoksesi salvumiehen, joka
panee luukun kiinni; me pyydämme myöskin sinulta anteeksi, sillä me
olemme olleet syynä siihen vahinkoon, joka on sinua kohdannut."
Harmaapää antoi nuoren miehen puhua loppuun ja sanoi tarkastettuaan
häntä kiireestä kantapäähän:
"Sinä olet väkevä, ajattelet ymmärtäväisesti ja miellyttäisit minua,
jos olisit toisenlaisessa seurassa. Salvumiestä en tarvitse, lähetä
minulle vaan vasara, kirves ja muutama vahva naula; jos muuten vielä
tahtoisitte tehdä minulle palveluksen, niin lähtekää täältä."
"Me lähdemme jo," kirjavaan vaatteesen pukeutunut vastasi naismaisen
kimeällä äänellä. "Mitä muuta, kuin poistua, saattaisi mies, jonka
päälle konnat varmasta piilopaikastaan heittävät lokaa!"
"Lähde vaan, lähde," nauroi se, jota täten pilkattiin, "ja jos tahdot,
niin mene aina Samothrakheen asti, suuri Euleus; tietä et suinkaan
vielä ole unohtanut, sen jälkeen kun neuvoit kuningasta pakenemaan
aarteineen sinne. Vaan joll'et kuitenkaan luule yksin osaavasi sinne,
niin minä neuvon sinulle tulkin ja oppaan, joka sinulle tien
ilmoittaa."
Eunukki Euleus, kuningas Ptolemaioksen, jota kutsuttiin Philometoriksi
eli äitiänsä rakastavaksi, uskottu neuvon-antaja, kalpeni kuullessaan
nämät sanat, loi vihaisen silmäyksen vanhukseen ja viittasi nuorta
Roomalaista tulemaan; mutta tämä ei tahtonutkaan lähteä, sillä tuo
tuima, eriskummallinen ukko miellytti häntä, ehkäpä juuri sen vuoksi,
että hän itse tiesi miellyttävänsä ukkoa, joka muuten ei juuri
säästellyt vastenmielisyyttään. Muuten hän ei huomannut mitään
muutettavaa hänen tuomiossaan näitten miesten suhteen, jotka olivat
hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kääntyi eunukin puoleen ja sanoi
kohteliaasti:
"Ota vastaan kiitokseni seurastasi äläkä kauvemmin huoli minun tähteni
pidättyä tärkeistä toimistasi."
Euleus kumarsi ja vastasi:
"Minä tiedän, mitä minun virkaani tulee. Kuningas uskoi minut sinua
opastamaan; salli siis minun odottaa sinua tuolla akaasiain varjossa."
Kun eunukki yhdessä oppaan kanssa lähestyi viheriäistä lehtoa, niin
Irene vihdoinkin toivoi saavansa tilaisuuden ilmoittaa pyyntönsä, mutta
Roomalainen oli jäänyt vanhuksen kammion edustalle ja aloittanut tämän
kanssa keskustelun, jota Irene ei rohjennut keskeyttää. Hiljaa
huoahtaen hän asetti lautasen, joka oli hänelle annettu, vieressään
olevalle kivipatsaalle, nojautui jalat ja käsivarret ristissä seinää
vasten ja alkoi jälleen tarkkaavaisena kuunnella.
"Minä en ole Kreikkalainen," nuorukainen sanoi, "ja sinä erehdyt, kun
luulet minun uteliaisuudesta tulleeni Egyptiin ja sinun luoksesi."
"Mutta se, joka menee temppeliin vain rukoillaksensa," toinen hänet
keskeytti, "se ei ota kumppalikseen luullakseni Euleuksen tapaisia tai
muita sellaisia, kuin nuot molemmat, jotka eivät varmaankaan rukoile
sinulle siunausta tuolla akaasiain alla; minä ainakaan, vaikkapa olisin
satunnaisesti varaskin, en menisi heidän kanssansa varastamaan. Mikä
sinut sitten on tuonut Serapiin luo?"
"Nyt olisi minun vuoroni syyttää sinua uteliaisuudesta."
"No niin," vanhus lausui. "Kuten rehellinen kauppamies otan vastaan
rahan, millä itse mielelläni muille maksan. Sinä tulet varmaankin
selityttämään jotakin unta tai maataksesi temppelissä ja nähdäksesi
siellä jonkin ilmestyksen?"
"Näytänkö sitten niin uniselta," Roomalainen kysyi, "että nyt, tuntia
jälkeen auringon nousun, tahtoisin uudestaan panna maata?"
"Saattaisihan niinkin olla," erakko lausui, "ett'et vielä ole saanut
loppuun eilispäivää, ja että juhla-aterian päätyttyä on pistänyt
päähäsi käydä meidän luonamme ja -- maata Serapiin huoneessa pois
päänkivistyksesi."
"Paljonkin ulkopuolella näitä muuria vallitsevasta elämästä näyttää
olevan sinulle tunnettua," Roomalainen vastasi, "ja jos kadulla sinut
tapaisin, niin pitäisin ihan varmaan sinua laivurina tahi
rakennusmestarina, joka on monen nurjamielisen työmiehen käskijä. Sen
mukaan, mitä Atheenassa ja täällä on kerrottu sinusta ja muista
kaltaisistasi, olen luullut sinua aivan toisen laiseksi."
"Minkä laiseksi sitten?" Serapion nauroi. "Tätä minä kysyn, vaikka
joudunkin sen vaaran alaiseksi, että vielä kerran pidät minua
uteliaana."
"Kyllähän minä saattaisin vastata sinulle," toinen lausui, "mutta jos
sanoisin selvän totuuden, niin minä joutuisin vielä suurempaan vaaraan,
että sinä ajaisit minut luotasi yhtä siivosti kuin opas raukkanikin."
"Puhu vain," vanhus vastasi; "eri ruumiita varten minulla on erilaisia
vaatteita eikä huonoimpia sitä varten, joka minulle tarjoopi
harvinaista totuutta. Mutta ennenkuin annat katkeran palasi
nieltäväkseni, niin sano minulle, mikä nimesi on."
"Kutsunko tänne oppaani?" Roomalainen kysyi ivallisesti nauraen. "Hän
osaa esitellä minut sinulle sekä kertoa koko sukuni historian. Mutta
leikki syrjään, nimeni on Publius."
"Varmaankin joka kolmannella maanmiehistäsi on sama nimi."
"Minä olen Corneliolaisten, vieläpä Scipioidenkin sukua," nuorukainen
vastasi hilliten ääntänsä, ikäänkuin hän tahtoisi päästä ylistämästä
ylhäistä nimeänsä.
"Niinmuodoin korkea ja mahtava herra," erakko sanoi ja kumarsi
kammiossaan. Sen tiesinkin sitä paitse, sillä niin vakavasti käy vaan
jalosukuinen sinun ijälläsi, jolloin ihmisellä on vielä hennot
nilkkaluut vahvoissa jaloissaan. Niinmuodoin Publius Cornelius..."
"Jätä ne sikseen ja kutsu minua vain Scipio'ksi taikka vielä
mieluummin esinimelläni Publiukseksi," nuorukainen pyysi. "Sinun nimesi
on Serapion, ja nyt tahdon kertoa sinulle sen, mitä olet minulta
tahtonut tietää. Kun minulle kerrottiin, että tässä temppelissä löytyi
ihmisiä, jotka antoivat sulkea itsensä koko ijäkseen pieniin
kammioihin, miettiäksensä niissä uniaan ja viettääkseen elämäänsä
tutkistelemuksissa, niin luulin, että ne olivat joko tylsäpäisiä tahi
narria, tahi kumpiakin samalla kertaa."
"Aivan oikein, aivan oikein." Serapion puuttui Corneliolaisen puheesen;
"mutta sinä et ole ajatellut neljättä mahdollisuutta. Mitähän sanoisit,
jos näissä miehissä olisi niitäkin, joita pidetään vasten heidän
tahtoaan suljettuina, ja jos minäkin juuri olisin niitä? Minä olen
kysellyt sinulta paljon, etkä sinä olekaan ollut minulle vastaamatta;
sentähden sinäkin voinet saada tietää, miten minä olen joutanut tähän
kurjaan häkkiin ja miksi minä täällä pysyn. Minä olen hyvää syntyperää,
sillä isäni oli tämän temppelin jyvä-aitan esimies ja syntyään
Makedonialainen, äitini taas egyptiläisnainen. Hän synnytti minut
onnettomana hetkenä, Paophikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä, joka
pyhien kirjojen mukaan on paha päivä, ja sinä päivänä syntynyttä lasta
pitää pidettämän huoneesen suljettuna, sillä hän on käärmeen pistosta
kuoleva. Juuri tämän pahan ennustuksen tähden ovat monet niistä, jotka
ovat syntyneet samana päivänä kuin minä, jo ennenkin joutuneet
tällaiseen häkkiin. Isäni olisi mielellään antanut minut olla vapaana,
mutta enoni, muudan Ptah'n temppelin tahtien-selittäjä, joka oli
äidilleni kaikki kaikessa, sekä hänen ystävänsä löysivät vielä monta
huonoa merkkiä minusta, lukivat tähdistä onnettomuutta elämälleni,
vakuuttivat että Hathorit olivat määränneet minulle vaan huonoja onnen
vaiheita ja ahdistelivat äitiäni siksi että minut -- me asuimme
Memphiissä -- päätettiin sulkea. Minun on kiittäminen tästä kurjuudesta
omaa äitiäni, joka sulasta rakkaudesta on sen minulle saattanut. Sinä
katsot niin kysyväisesti minuun: niin, niin, poika, kyllä elämä
sinullekin on opettava sen, että ilkeä viha pikemmin kohtaa sen, johon
sitä suunnataan, kuin sokea lempeys, joka kulkee tarkoitusperänsä
ohitse. Lukemaan ja kirjoittamaan ja muuta, mitä papin pojille
opetetaan, olen oppinut, mutta en koskaan kärsivällisenä kohtalooni
tyytymään. -- Kun tulin partasuuksi, niin minun onnistui päästä
vapaaksi ja minä olen lavealti matkustellut pitkin maailmaa. Myöskin
Roomassa olen ollut, Karthagossa ja Syriassa. Vihdoin halusin taas
juoda Niilin vettä, ja minä palasin takaisin Egyptiin. Miksi? Sen
vuoksi että monesti minusta, narrista, tuntui siltä, kuin vesi ja leipä
ja vankeus kotona olisi maistunut paremmalta, kuin leivokset, viini ja
vapaus vieraassa maassa.
"Kotitalossani tapasin enää vain äitini elossa, sillä isäni oli kuollut
suruun. Ennen pakenemistani hän oli vielä uhkea vaimo, mutta kotiin
tullessani hän oli jo aivan menehtynyt ja kuolemaisillaan. Surressaan
minua, kurjaa, hän oli riutunut, lääkäri sanoi, ja tätä minun oli
vaikein kestää. Kun vihdoinkin tämä hyvä, rakas vaimo, joka niin
lempeästi osasi hyväillä minua, rajua veitikkaa, kuolinvuoteellaan
pyysi minua palaamaan erakkokammiooni, niin minä lupasin ja vannoin
kärsivällisesti pysyväni häkissäni kuolemaani saakka, sillä minä olen
sellainen kuin pohjoismaiden vesi; joko lapsi saattaa minua liikuttaa
pienillä kätösillään, tai olen myöskin kylmä ja kova kuin kristalli.
Äitini kuoli heti minun vannottuani, ja, niinkuin näet, olen pitänytkin
sanani -- sinä olet myöskin huomannut sen, miten kohtaloani kärsin."
"Kärsivällisesti kyllä," Publius häntä keskeytti. "Minä ainakin
ravistelisin paljoa hillittömämmin kahleitani, ja luullakseni sinusta
tuntuu hyvältä, kun saat kylliksesi raivoilla, kuten äsken."
"Niin suloiselta kuin Khioksen viini," erakko vastasi maiskutellen
kielellään, ikäänkuin hän olisi tuota jaloa rypäleen nestettä
maistellut, ja kuroitti pörröistä päätään akkunasta. Silloin hän
huomasi Irenen ja huusi heti iloisesti hänelle:
"Mitä siellä teet, lapseni? Sinä seisot siinä, kuin onnea odottaisit,
saadaksesi toivottaa sille hyvää huomenta."
Tyttö tarttui heti lautaan, silitti toisella kädellään hiuksiaan, ja
hänen vienosti punastuen lähestyessään miehiä, Publius katseli
hämmästyneenä ja ihmetellen häntä.
Paitse häntä myöskin muudan toinen, joka kiiruhti akaasialehdosta
Roomalaisen luo, oli kuullut Serapionin sanat ja huusi, ennenkuin hän
vielä oli päässyt heidän luoksensakaan:
"Sanooko tuo mies, että tämä tyttö odottaa onnea? Etkä sinä Publius,
vaikka kuulet sen, vastaa, että hänen juuri pitäisi tuoman onnea sinne,
missä hän vain näyttäytyy?"
Se, joka näin puhui, oli erittäin huolellisesti pukeutunut
Kreikkalainen, joka nyt pisti kädessänsä olevan granaattikukan korvansa
taakse, voidakseen puristaa ystävänsä Publiuksen kättä ja sitten
kääntää kauniit, vallattomat ja melkein tyttömäisen hienopiirteiset
kasvonsa erakon puoleen, sillä hän tahtoi puheellansa herättää tämänkin
huomiota.
"Minä lähestyn sinua tervehtien Platon tavalla: toimi kauniisti ja
oikein!" hän huudahti ja jatkoi sitten tyynemmin: "Tuskin sinä
tarvitsetkaan tätä kehoitusta, sillä olethan niitä, jotka tietävät
taistelussaan hankkia itselleen oikean, se on, sisällisen vapauden,
sillä kukapa olisi vapaampi kuin se, joka ei mitään tarvitse? Mutta
koska kukaan ei ole jalompi kuin vapain kaikista vapaista, niin ota
vastaan kunnioitukseni ja miellyttäköön sinua Korintholaisen Lysiaan
tervehdys, joka Aleksanderin tavoin mielellänsä vaihtaisi tilaa sinun,
Egyptin Diogeneen kanssa, jos hän vaan saisi sinun muuten
vastenmielisen asuntosi aukosta katsella alati tätä rakastettavaa
neitoa."
"Kylliksi, nuori herraseni," Serapion keskeytti Kreikkalaisen nopean
sanatulvan. "Tämä neito on meidän temppelimme oma, ja se, joka haluaa
puhutella häntä samoin kuin huilunsoittajaa, se joutuu tekemisiin
minun, hänen holhoojansa kanssa. Niin, minun kanssani, ja tuo ystäväsi
kyllä todistaa, ett'ei ole juuri etuisata ruveta riitelemään minun
kaltaisteni kanssa. -- Väistykää syrjään, nuoret herrat, ja sallikaa
tytön sanoa minulle, mitä hän tahtoo."
Kun Irene sitten seisoi erakon edessä sekä pikaisesti ja hiljaa oli
kertonut hänelle, mitä hän oli tehnyt ja että hänen sisarensa Klea
odotti häntä, niin Serapion ensin nauroi ääneensä ja sanoi sitten
hiljaisemmalla äänellä, mutta iloisesti niinkuin isä, joka laskee pilaa
tyttärensä kanssa:
"Kahden edestä hän on syönyt ja seisoo tuossa varpaillaan kuroitellen
minun ikkunaani päin, ikäänkuin hänen pukunsa ei verhoisikaan
ihmislasta joka on liiaksi syönyt, vaan ainoastaan hentoa henkeä. Me
kyllä saatamme nauraa, mutta Klean, tyttö paran, on kai nälkä."
Irene ei vastannut sanaakaan, mutta kuroittihe vielä entistä
korkeammalle ja, kääntyen kokonaan Serapioniin päin, nyykäytti useampia
kertoja vilkkaasti kaunista päätänsä, ja kun hän vielä, täynnä
veitikkamaisuutta, sydämellisen rukoilevana katseli erakkoa silmiin,
tämä lausui:
"Sinä tahdot, että minä annan sinulle aamiaiseni viedäksesi sen
Klealle; mutta ei siitä tule mitään, sillä se on jo ollutta ja mennyttä
eikä sitä voi saada takaisin; ainoastaan taatelin sydämykset ovat enää
jäljellä. Mutta onhan tuolla lautasella, joka on kädessäsi, jokseenkin
riittävä aamiainen."
"Se on vanhan Phibiin uhri Serapiille," tyttö vastasi.
"Hm, hm, niin oikein," vanhus jupisi. "Koska se on jumalalle -- hän
saattaisi pikemmin olla sitä vailla, kuin nälkäinen ihmisparka."
Sitten hän jatkoi totisena ja arvokkaan näköisenä, niinkuin opettaja,
joka tahtoo korjata varomatonta puhettansa, minkä oppilas on hänen
suustansa kuullut, toisella paremmalla:
"Tosin uskottuihin esineisin ei saa koskea, ja jumala ensin -- sitten
ihmiset. Jos vain tietäisin, miten... Mutta isäni sielun nimessä,
lähettäähän Serapis itse meille, mitä tarvitsemme! Kuule jalo Scipio
eli Publius, koska sinua niin saan nimittää, astu tänne ja katso tuonne
akaasioihin päin. Etkö näe siellä suosikkiani, opasta, leipää ja
paistetuita kananpoikia, joita orjanne ottaa nahkalaukusta? Nyt hän
asettaa vielä viiniruukunkin pöytäliinalle, jonka hän on levittänyt
Euleuksen suurten jalkojen eteen. Pian he huutavat teitä aterialle,
mutta minä tunnen erään kauniin, nälkäisen lapsen, jolta valkoinen
kissa aamulla varasti aamiaisen. Antakaa minulle häntä varten leivän
puolikas ja kanan siipi ja, jos tahdotte, vielä lisäksi granaatti-omena
tahi joku niistä persikoista, joihin eunukki juuri käypi käsiksi. Saisi
niitä olla kaksikin sillä minä voin käyttää niitä molempia."
"Serapion!" Irene sanoi hiukan moittivalla äänellä, luoden silmänsä
maahan; mutta Kreikkalainen huudahti innokkaasti:
"Enemmän, paljoa enemmän minä saatan sinulle antaa. Minä riennän
heti..."
"Pysähdy," Publius häntä käskevästi keskeytti, tarttuen hänen
olkapäähänsä. "Minulta Serapion pyysi, ja minä itse tahdon tehdä
ystäväni mieliksi."
"Mene sitten!" Kreikkalainen huudahti nopeasti pois kiitävälle
Publiukselle. "Sinä et suvaitse Memphiin kauniinten huulten kiittävän
minua. Katsoppas, Serapion, mitä hän kiiruhtaa. Nyt täytyy Euleus paran
nousta ylös. Niilihevonen saattaisi häneltä oppia, miten se on tehtävä
oikein kömpelösti. Tuolla tapaa pitkittä mutkitta menetellään.
Roomalainen ei paljon kysele, ennenkuin hän ottaa. Kas tuossa hänellä
nyt on, mitä hän tarvitsee. Kuten lypsinlehmä, jolta vasikka viedään
pois, Euleus häntä katselee. Kyllä kai minä itsekin paljoa mieluummin
söisin persikoita kuin katselisin niitä vietävän pois. Mitäpä jos kansa
saisi foorumilla nähdä tämän! Publius Cornelius Scipio Nasica, suuren
Scipio Africanuksen oikea pojanpoika, kantaa aterioidessa palvelevan
orjan tavoin vatia kummassakin kädessään! No, Publius, mitä Rooma
voittajana tällä kertaa tuopi muassaan?"
"Makeita persikoita ja paistetun fasaanin," Corneliolainen nauroi ja
antoi ikkunasta erakolle kaksi vatia. "Vanhuksellekin jäi vielä
kylliksi."
"Kiitoksia, paljon kiitoksia!" Serapion lausui, viittasi Irenen
tulemaan luoksensa, antoi hänelle kullan keltaista vehnäleipää, puolet
Euleuksen jo kahtia jakamasta linnusta ja myöskin kaksi persikkaa ja
kuiskasi hiljaa hänelle:
"Toisen Klea itse noutakoon minulta noiden mentyä pois. Kiitä nyt tätä
hyvää herraa ja mene."
Hetkisen tyttö seisoi hämmästyneenä ja korvia myöden punehtuneena, puri
alahuultansa pienillä kiiltävillä hampaillaan, ollen äänetönnä
Roomalaisen edessä, ja vältti hänen mustien silmiensä totista katsetta.
Sitten hän tointui ja sanoi:
"Sinä olet kovin hyvä. Minä en osaa kauniita sanoja puhua, mutta minä
kiitän sinua ystävällisesti!"
"Ja tämä ystävällinen kiitos tekee tämän suloisen aamun minulle vielä
ihanammaksi," Publius vastasi. "Minä ottaisin mielelläni yhden sinun
hiuksissasi olevista kukista muistoksi tästä aamusta ja sinusta."
"Ota ne kaikki!" Irene huudahti irroittaen nopeasti kukat hiuksistaan
ja ojentaen ne Roomalaiselle, mutta ennenkuin tämä niihin oli
tarttunut, Irene veti kätensä takaisin ja lausui totisena:
"Ne ovat olleet kuningattaren kädessä! Sisareni Klea sai ne eilen
juhlakulkueessa."
Corneliolaisen kasvojen piirteet kävivät, hänen tätä kuullessaan,
totisiksi ja käskevästi sekä Lyhyesti hän kysyi:
"Onko sisarellasi mustat hiukset ja onko hän sinua suurempi ja onko
hänellä juhlakulkueissa kultainen seppele? Antoiko hän sinulle nämät
kukat? Antoi, sanotko niin? No niin, hän sai minulta kukat, mutta
vaikka hän otti ne vastaan, niin eivät ne kuitenkaan näytä
miellyttäneen häntä, sillä sitä, mitä pidetään arvossa, ei anneta pois,
ja sen vuoksi ne lentäköötkin matkoihinsa!"
Tätä sanoessaan Publius heitti kukat huoneen yli ja jatkoi sitten
lempeämmällä äänellä:
"Sinun, lapseni, ei tarvitse kärsiä mitään vahinkoa kadottamasi
pääkoristeen tähden. Anna minulle granaattikukkasi, Lysias."
"En maar," tämä vastasi. "Sinä tahdoit itse tehdä ystäväsi Serapionin
mieliksi, kun äsken estit minua tuomasta persikoita, ja nyt minä tahdon
omalla kädelläni antaa granaattikukkani kauniille Irenelle."
"No ota häneltä sitten kukka," Publius sanoi ja kääntyi jyrkästi selin
tyttöön, jonka käsissä olevalle lautaselle Lysias pani kukkansa, ja
johon vieraan ankara käytös koski kuin kova käsi. Sitten tyttönen jätti
ääneti sekä kainosti hyvästi, päästäksensä heti palaamaan asuntoonsa.
Publius katseli miettiväisenä häntä, kunnes Lysias huudahti:
"Mitä tämä on? Olikohan iloinen Eros aamulla eksynyt tänne synkkään
Serapiin temppeliin?"
"Se ei olisi hyvä," erakko hänet keskeytti, "sillä pian meidän
jumalamme jalkain juuressa oleva Kerberus tempaisi tuolta rajulta
pojalta," ja tätä sanoessaan hän katsoi ankaran näköisenä
Kreikkalaiseen, "hänen liikkuvat siipensä."
"Jos hän vain antautuu kiinni tuolla kolmipäiselle pedolle," Lysias
nauroi. "Mutta tule nyt, Publius; Euleus on jo kyllin kauvan
odottanut."
"No mene sitten hänen luoksensa," Roomalainen vastasi. "Minä tulen heti
perästä, mutta ensin on minulla vähän puhuttavaa Serapionille."
Viimemainittu oli, Irenen mentyä, kokonaan kääntänyt huomionsa
akaasialehtoon, missä eunukki yhä vain syödä ahmasi. Kun Roomalainen
sitten häntä puhutteli, hän sanoi, vastenmielisesti pudistaen suurta
päätänsä:
"Sinun silmäsi eivät varmaankaan ole huonommat, kuin minun. Katsoppas,
miten tuo mies järsiessään liikuttelee leukojaan ja maiskuttelee
huuliaan. Serapis vieköön, ihmisen luonnon laadun oppii tuntemaan, kun
tarkastelee hänen syömistään. Sinä tiedät, että vastenmielisesti olen
tässä häkissäni, mutta siitä olen sille kiitollinen, että se estää
minua sellaisesta, jota Euleus kutsuu nauttimiseksi, sillä nautinto,
sen sanon, alentaa ihmistä."
"Sinä oletkin suurempi filosoofi, kuin tahdot näyttääkään," Publius
vastasi.
"Minä en tahdo näyttää miltään," erakko vastasi, "sillä minusta on
saman tekevää, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Mutta jos se, jolla ei
ole mitään tehtävää, jota harvoin häiritään, ja joka itsekseen miettii
kaikenlaista, on filosoofi, niin kutsu sitten minua siksi, jos niin
tahdot. Jos joskus tarvitset neuvoa, niin tule vain luokseni, sillä
sinä miellytät minua ja ehkäpä voisit tehdä minulle tärkeänkin
palveluksen."
"Sano vain," Roomalainen häntä keskeytti, "aivan mielelläni tahtoisin
sinua auttaa."
"Ei nyt," Serapion hiljaa vastasi, "vaan tule joskus toiste, kun
sinulla on aikaa, tietysti ilman tämänpäiväisiä kumppaleitasi, ainakin
ilman Euleusta, joka on ilkein konna, minkä milloinkaan olen tavannut.
Ehkä voin jo tänään lausua sinulle, ett'ei pyyntöni koske minua
itseäni, sillä mitä minä tarvitsisin, vaan ruukunkantajattarien onnea,
jotka molemmat jo olet nähnyt, ja jotka tarvitsevat turvaa."
"Vanhemman heistä, Klean tähden," Publius avosydämisesti vastasi,
"tulin tänne, enkä sinun. Hänen käynnissään ja silmissään on jotakin,
joka muita ehkä pitää etäällä, vaan joka minua vetää hänen puoleensa.
Miten tämä ylevä olento on joutunut teidän temppeliinne?"
"Kun toiste tulet tänne," erakko vastasi, "niin kerron sinulle
sisarusten vaiheet ja sen, mistä heidän on Euleusta kiittäminen. Mene
nyt ja ole vakuutettu että näitä tyttöjä täällä hyvin suojellaan. Tämän
sanon etenkin Kreikkalaisen tähden, joka on liukas hulivili, enkä
sinun, sillä kun kerran olet saava tietää, keitä tytöt ovat, niin olet
mielelläsikin auttava minua heidän hyödykseen."
"Sen teen nyt jo aivan mielelläni," Publius lausui, jätti erakon
hyvästi ja huusi Euleukselle: "Tämä oli suloinen aamu!"
"Se olisi ollut minulle vieläkin suloisempi," eunukki vastasi, "jos
olisit antanut minun enemmän nauttia sinun seuraasi."
"Minä olen niinmuodoin ollut kauvemmin poissa kuin on kohtuullista,"
Roomalainen vastasi.
"Sinä menettelet teikäläisten tavan mukaan," toinen vastasi, kumartaen
syvään, "jotka antavat itseään kuninkaittenkin odottaa esihuoneissaan."
"Mutta eihän sinulla ole ruunua," Publius vastasi, "ja kyllähän vanha
hovimies, jos kukaan, ymmärtää olla kärsivällinen..."
"Kun se tapahtuu kuninkaan käskystä," Euleus hänet keskeytti, "niin
harmaapäinen hovimies on ääneti, vaikkapa vain nuorukaistenkin tekee
mieli häntä pilkata."
"Se koski meitä molempia," Publius vastasi, kääntyen Lysiaasen päin.
"Vastaa sinä nyt hänelle, sillä minä olen kuullut ja puhunut
kyllikseni."