Kuten joukko kerjäläislapsia, joita koristeltu kuningas kädestä
taluttaa, rivi pitkiä, matalia, polttamattomasta tiilistä tehtyjä
huoneita liittäytyy Memphiin hautakaupunkia ympäröivässä erämaassa
olevan kreikkalaisen Serapistemppelin suureen ja komeaan,
neliskulmaisista kivistä tehtyyn rakennukseen ja sen vieressä oleviin
pienempiin, Asklepiukselle, Anubiille ja Astarteelle pyhitettyihin
huoneuksiin.
Kuta kirkkaammin ja välkkyvämmin temppelin sileät, keltaiset
santakivi-seinät loistelevat aamu-auringon valossa, sitä
näkymättömämmiksi ja rumemmiksi vieressä olevat rakennukset käyvät. Kun
tuuli puhaltaa ja auringon säteet niitä paahtavat, niin pöly lentelee
niiden ympärillä kuten kuivalla tiellä, jolla vihuri kiitää eteenpäin.
Niiden sisäpuolella olevat erityisetkin huoneet ovat saveamattomia, ja
koska niilitiiliin, joista seinät ovat rakennetut, on sekoitettu
survottuja olkia, joiden pienet kovat päät kaikkialla pistäytyvät
muurista esiin, niin käsi yhtä vastenmielisesti niihin koskee, kuin
silmä niitä katselee.
Kun ne aikoja sitten rakennettiin varsinaisen temppelin ja sitä
ympäröivän muurin välille, joka itäisellä puoliskollaan jakaa Serapiin
akaasialehdon kahteen osaan, niin suuren esipihan itäpuolella olevan
pylväskäytävän takaseinä peitti ne temppelissä kävijän silmäyksiltä;
mutta nyt on osa pylvästöstä kukistunut, ja tämän aukon kautta näkyy
muutamia tiilirakennuksista sekä useita temppeliin päin olevia ovia ja
ikkunoita tai ennemmin rivi taiteettomia, katselemista ja sisäänpääsyä
varten tehtyjä aukkoja. Missä ovia on, siinä ei näe ainoatakaan
ikkunaa, ja missä taas ikkunoita on seinässä, ei ainoatakaan ovea,
mutta kuitenkaan ei tämän pitkän, kapean, yhdenkertaisen rakennuksen
huoneista yksikään ole yhteydessä toisensa kanssa.
Pylväskäytävän aukon kautta kulkee kapea, vähän käytetty, karkean pölyn
peittämä polku yli rojun sekä niiden kivien ja pylväslohkareitten
ohitse, jotka ovat tuodut erästä uutta nähtävästi vaan yöksi rauhaan
jäänyttä rakennusta varten, sillä särjinrautoja ja vipukankia oli
kivilohkareitten päällä ja vieressä. Tämä tie vie harmaasen huoneesen
ja päättyy pienelle, suljetulle puu-ovelle, joka on niin karkeata tekoa
ja niin huonosti saranoillaan, että muudan kaunis harmaa kissa,
päätänsä alas painaen ja ryömien maata pitkin, saattaa tunkeutua oven
ja kynnyksen välistä, joka on vaan muutamaa sormea korkeammalla maata.
Niinpian kun tuo notkea eläin taas on päässyt jaloilleen, se silittelee
ja puhdistelee kiiltävää turkkiansa ja katselee, selkäänsä
köyristellen, viheriöillä, säihkyvillä silmillään huoneesen päin, josta
se äsken oli lähtenyt, ja jonka takaa aamu-aurinko juuri kohoutuu
esiin. Kirkkaan valon häikäisemänä se kääntyy ja menee varovin,
kuulumattomin askelin temppelipihalle.
Huone, josta kissa lähti, on pieni ja niukoilla huonekaluilla
varustettu; se olisi ollut aivan pilkkopimeä, jollei valo eräästä
katossa olevasta rei'ästä ja oven raoista olisi päässyt tähän peräti
yksinkertaiseen huoneesen.
Sen romuliaisen harmaan seinän ääressä on vain yksi puu-arkku ja sen
vieressä lattialla pari savimaljaa, huokoisesta astiasavesta tehty
vesipullo, puupikari sekä puhtaasta, loistavasta kullasta komeasti
valmistettu ruukku, joka näyttää kovin omituiselta sitä ympäröitsevään
köyhyyteen katsoen. Aivan perällä huonetta näkyy sitäpaitse kaksi
niinistä punottua mattoa, joiden ylitse on levitetty muutamia
lammasnahkoja. Nämät vuoteet ovat huoneen kummankin omistajattaren,
joista toinen istuu pienellä, palmupuusta tehdyllä jakkaralla ja
haukotellen alkaa järjestellä pitkiä, kiiltävänruskeita hiuksiansa.
Hän ei näyttänyt juuri erittäin taitavalta, mutta vieläkin vähemmän
kärsivälliseltä tässä työssään, joka ei suinkaan ollut helppoa, ja kun
sarvikamman piikit uudestaan takertuivat, niin hän heitti sen pois
vuoteelle. Hän ei ollut vetänyt sitä nopeasti eikä voimakkaastikaan
kauniin tukkansa lävitse, mutta kuitenkin sulki hän silmänsä niin
kiinni ja painoi pienet, lumivalkoiset hampaansa niin syvälle kosteaan,
punertavaan alahuuleensa, että olisi luullut hänen todellakin
satuttaneen itseänsä.
Nyt kuului ulkopuolelta ovea raskaita askeleita, ja heti hän avasi
suuret, kullanruskeat silmänsä, jotka hämmästyneinä katselivat elämää,
hänen suunsa hymyili ja koko hänen olentonsa oli yhdessä ainoassa
silmänräpäyksessä muuttunut niin iloiseksi kuin perhonen, joka varjosta
lentää siipiensä kimaltelevassa pölyssä kuvastelevan auringon valoon.
Joku löi kädellään väkevästi ja niin kovaa saranoillaan irti
riippuvalle ovelle, että hän vapisi, ja heti sen jälkeen työnnettiin
kynnyksen yläpuolella olevasta aukosta, josta kissa oli mennyt ulos,
lauta, jolla oli ohut, pyöreä leipä ja hiukan oliivi-oljyä
savimaljassa. Sitä ei ollut enemmän kuin mikä olisi voinut mahtua kanan
munan puolikkaasen, mutta se näytti olevan tuoretta ja loisti
kullanpuhtaana. Tyttö meni ovelle, otti laudan ja, silmäiltyään leipää,
huudahti puoleksi valittaen, puoleksi moittien:
"Niin vähän! Onko tässä meille molemmille?"
Kun hän tätä kysyi, hänen iloinen muotonsa muuttui ja hänen kirkkaat
silmänsä katselivat niin lohdutoinna oveen, kuin jos aurinko ja tähdet
olisivat sammuneet ja kuitenkin häntä suretti vain leivän niukkuus,
joka tuskin olikaan kyllin suuri sammuttamaan edes yhden nuoren
ihmislapsen nälkää. Ja sentään kahden piti jakaman se keskenänsä, ja
sillä mikä toisesta on kurja mitättömyys, sillä saattaa toisen mielestä
olla suurikin merkitys.
Valittavan moittivat sanat ovat kuuluneet oven läpi, ja vanha nainen,
joka oli työntänyt leivän kynnyksen yli, huusi hätäisesti mutta
kuitenkin ystävällisesti hänelle:
"Tänään ei saada enempää, Irene".
"Mutta se on hävytöntä!" tyttö kyynelsilmin vastasi. "Päivä päivältä
leipä vähenee, ja vaikkapa olisimme varpusia, niin emme kuitenkaan
tulisi siitä ravituiksi! Sinä tiedät, mikä on meille tuleva, emmekä me
lakkaa valittamasta. Serapion on laativa meille uuden anomuskirjan, ja
kun kuningas saa tietää, kuinka häpeällisesti meitä kohdellaan --"
"Niin, jos hän sen saa tietää", vanhus hänet keskeytti. "Mutta monta
tuulta puhaltaa köyhän sanaan, ennenkuin se tulee kuninkaan korville.
Minä kyllä tiedän lyhemmän tien sinulle ja sisarellesi, jos nälkä on
teille niin kovin vastenmielinen. Sen, joka näyttää sellaiselta, kuin
hän ja sinä, Ireneni, ei tarvitse nälkää nähdä!"
"No millaiselta minä sitten näytän?" tyttö kysyi, ja valon säde näytti
jälleen hiipivän hänen kauniille kasvoillensa.
"Aivan sellaiselta," hän kuului nauraen vastaavan, "että sinä aina
saatat asettua sisaresi rinnalle, ja eilisessä juhlakulkueessa tuo
suuri Roomalainenkin, joka ratsasti kuningattaren rinnalla, katseli
yhtä paljon _häntä_ kuin itse Kleopatraa. Jos _sinä_ olisit ollut
muassa, niin hänelle olisi jäänyt tuskin silmäystäkään ruhtinattaren
varaksi, sillä kaunis sinä olet, että sen tiedät. Sellainen sana on
monelle mieluisempi kuin leipä; sitä paitse onhan sinulla peili; katso
siihen, kun sinun on nälkä."
Vanhuksen raskaitten askelten ääni vaikeni, mutta tyttö tarttui
kultaiseen ruukkuun, avasi hiukan ovea, niin että astia tuli
auringon valoon, ja katseli kuvaansa sen kirkkaasta pinnasta. Mutta
kallis-arvoisen astian pyöreä pinta vääristi hänen kasvojensa
piirteiden kuvan, ja iloisesti hän puhalsi, suu supukassa, edessänsä
olevaa rumaa irvikuvaa, niin että se hänen henkimisestään kävi
himmeäksi ja kosteaksi. Sitten hän asetti nauraen astian lattialle,
meni arkun luo, otti sieltä pienen metallikuvastimen, katsoi
katsomistaan rohkeasti siihen, järjesteli sen edessä miten milloinkin
kiiltäviä hiuksiaan ja oli juuri panemaisillaan sen pois, kun hänen
mieleensä juolahti se orvokkivihko, jonka hän jo herätessään oli
huomannut, ja jonka hänen sisarensa varmaankin oli edellisenä päivänä
pannut vanoineen vesimaljaan. Arvelematta hän otti hentotuoksuiset
kukat, kuivasi vaatteellansa niitten vanat, kohotti vielä kerran
kuvastinta ja pisti ne hiuksiinsa.
Kuinka säteilevinä hänen silmänsä taas loistivat, kuinka iloisena hän
kävi leipään käsiksi!
Kuinka loistavia kuvia esiytyi hänen nuoreen sieluunsa, kun hän murti
leivästä kappaleen toisensa perästä, kastoi sitä pikaisesti tuoreesen
oliivi-öljyyn ja nopeasti söi sen! Hän oli kerran uudenvuoden juhlana
kurkistanut kuninkaan telttiin ja nähnyt siellä miesten ja naisten
pöydän ääressä viruvan purppurapatjoilla. Nyt uneksi hänkin olevansa
mitä kalliimmilla pöytä-astioilla katettujen pöytien ääressä, antoi
ajatuksissaan seppelöittyjen poikien palvella itseään, kuunteli huilun
ja harpunsoittajien säveleitä ja -- oi, olihan hän puoleksi lapsi ja
sitten vielä oli hänen niin nälkä, kuin vain nuorten saattaa olla -- ja
otti ajatuksissaan eteensä mehukkaimpia ja maukkaimpia herkkuja
kultavadeista ja söi oikein, oikein kyllikseen, kunnes viimeinenkin
leipäpala ja viimeinenkin öljypisara oli loppunut.
Kun hänen kätensä ei enää tavannut mitään tyhjältä laudalta, niin
unelma äkkiä hälveni hänen mielestään ja hämmästyen sekä kauhistuen hän
katseli tyhjää öljy-astiaa ja sitä paikkaa, jossa leipä äsken oli
ollut.
"Voi," hän huoahti sydämensä pohjasta, kääntäen laudan kumoon,
ikäänkuin olisi muka ollut mahdollista löytää uutta leipää ja uutta
öljyä sen alapuolelta, pudisti pettynein toivein päätään ja katseli
miettiväisenä helmaansa; mutta vain hetkisen aikaa, sillä nyt avautui
huoneen ovi ja sisään astui hänen soreavartaloinen sisarensa Klea,
jonka niukan aterian hän unelmissaan oli syönyt, sen sijaan että hänen
sisarensa oli hänen tähtensä valvonut puolen yötä ja sitten vielä ennen
päivän nousua lähtenyt auringonlähteestä noutamaan vettä Serapiin
alttarille aamu-uhria varten.
Tulija tervehti toista äänetönnä ystävällisesti nyökäten. Hän näytti
liiaksi väsyneeltä puhumaan, pyyhki takaraivoansa verhoavalla hunnulla
hien otsaltaan ja istuutui arkun kannelle.
Irene katseli ensin vain tyhjää lautaa ja mietti, pitikö hänen
tunnustaa rikoksensa ja pyytää uupuneelta siskoltansa anteeksi, vai --
ja tämä oli usein hänelle onnistunutkin -- häätäisikö hän pilanteolla
ansaitsemansa nuhtelun. Jälkimmäinen näytti hänestä helpommalta ja hän
valitsi sen vuoksi sen. Rivakasti, vaan kuitenkin hiukan väkinäisesti,
hän astui sisarensa luo ja lausui ivallisen totisena:
"Katsos tänne, Klea, etkö sinä huomaa minussa mitään? Minä näytän
varmaankin krokodiililta, joka on syönyt niilihevosen, tai sellaiselta
kuin pyhä käärme kaniinin nielaistuaan. Katsos nyt, kun minä söin
leipääni, niin aivan aavistamattani sinunkin leipäsi tuli hampaitteni
väliin, mutta nyt minä ai'on..."
Klea, jota hän näin puhutteli, loi silmäyksen tyhjälle laudalle ja
keskeytti sisarensa puheen hiljaa huudahtaen: "Minun oli niin nälkä."
Nämät sanat eivät ilmaisseet mitään moitetta, ainoastaan suurta
väsymystä, ja kun nuori rikoksentekijä nyt katseli kotiin tullutta
sisartansa sekä näki hänen väsyneenä ja kumartuneena istuvan ja
sanallakaan vastaamatta kantavan kärsimäänsä vääryyttä, niin sääli ja
suru valtasivat hänen hellätunteisen sydämensä. Ääneensä itkien hän
heittäytyi sisarensa eteen, syleili hänen polviansa ja puhkesi näihin,
nyyhkytysten tuon tuostakin keskeyttämiin sanoihin:
"Voi Klea, Klea raukka, mitä taas olen tehnyt sinulle! En minä suinkaan
tahtonut loukata sinua. Minä en itsekään käsitä, kuinka se kävi. Mutta
mikä minun päähäni pistää, sen minä teen, se minun täytyy tehdä, ja
vasta sittenkun se on tehty, tiedän oliko se oikein vai väärin. Sinä
olet minun tähteni valvonut ja vaivannut itseäsi, ja minä, ilkeä tyttö,
palkitsen sinua siten! Mutta sinä et saa nähdä nälkää, sinä et saa, et,
et saa!"
"Jätä se sikseen," toinen sanoi ja siveli hellästi sisarensa ruskeita
hiuksia.
Tätä tehdessään hänen kätensä sattui hänen sisarensa kiiltävissä
kutrissa oleviin orvokkeihin.
Hänen huulensa vavahtivat ja hänen väsyneet silmänsä vilkastuivat, kun
ne huomasivat kukat ja tyhjän maljan, johon hän ne eilen oli
huolellisesti pannut.
Irene huomasi heti muutoksen sisarensa piirteissä, mutta koska hän
luuli sen olevan vain kauniin koristuksen tuottamaa hämmästystä, niin
hän iloisesti kysyi:
"Kaunistavatko kukat mielestäsi minua?"
Klean käsi oli jo ojennettuna irroittamaan orvokkia yhä vielä hänen
edessään polvillaan olevan tytön ruskeista hiuksista -- mutta tämän
kysymyksen kuultuansa hän antoi kätensä vaipua ja sanoi kovemmasti ja
varmemmasti kuin ennen, niin, tytön ääneksi hämmästyttävän, melkeinpä
miesmäisen matalalla, mutta kuitenkin soinnukkaalla äänellä:
"Kukat ovat minun, mutta pidä niitä, kunnes ne puolipäivän aikaan ovat
lakastuneet, silloin anna ne minulle takaisin."
"Ovatko ne sinun?" toinen kysyi ja käänsi ihmetellen suuret silmänsä
sisareensa, jonka omaisuus tähän hetkeen saakka oli ollut myös
hänenkin. "Mutta olenhan aina saanut ne kukat, jotka sinä olet tuonut
kotiin; mitä erinomaista on sitten näissä?"
"Ne ovat orvokkia, niinkuin kaikki muutkin," Klea kovin punehtuen
vastasi, "mutta kuningatar on pitänyt niitä."
"Kuningatar!" hänen sisarensa huudahti hypähtäen lattialta ja löi
hämmästyen kätensä yhteen. "Hänkö antoi sinulle kukat? Ja nytkö vasta
sinä kerrot sen minulle? Kun eilen tulit kotiin juhlakulkueesta, niin
kysyit vaan jalkaani ja olivatko vaatteeni eheinä, mutta sitten et
puhunut sanaakaan muuta minulle. Saitko kukat Kleopatralta itseltä?"
"Kuinka olisin voinut saada ne häneltä!" Klea vastasi. "Eräs hänen
seuruestaan heitti ne minulle, mutta jätetään se! Anna minulle pullo;
suuni on kuiva, ja tuskin voin puhuakaan janolta."
Hänen tätä puhuessaan hehkuva puna oli taasen levinnyt hänen
poskilleen, mutta Irene ei sitä huomannut, sillä iloisena siitä, että
hän jollakin palveluksella saattoi hyvittää rikostansa, hän oli
rientänyt vesi-astialle ja sillä aikaa kun Klea täytteli ja tyhjenteli
pientä puupikariaan, hän sanoi kohottaen sirosti pientä jalkaansa ja
näyttäen sitä juovalle sisarellensa:
"Katsos vain, naarmu on jo aivan parantunut, ja nyt saatan taas pitää
sandaaleja. Nyt sidon ne jalkoihini ja lähden pyytämään Serapionilta
leipää sinulle, ja hän antaa meille ehkä pari taateliakin. Hellitä
hihnaa hiukan tästä nilkkaluun kohdalta; se jo koskee minuun, jota sinä
tuskin huomaatkaan. Katsoppas kuinka vakavasti voin astua sillä.
Puolipäivän aikaan tulen jälleen täyttämään sinun kanssasi ruukkua
uhria varten. Siinä juhlakulkueessa, joka eilen päätettiin panna
toimeen, saatan olla muassasi. Tokkohan kuningatar ja ne ylhäiset
vieraat taas katselevat kulkuetta? Se vasta olisi hauskaa! Nyt minä
lähden, ja ennenkuin sinä olet juonut viimeistä pikarillista, olet
saapa leipää, sillä jos kauniisti puhun vanhukselle, niin hän ei ole
kieltävä."
Kun Irene avasi oven selki-selälleen ja kun auringon valo kirkkaasti
paistoi häneen, niin hänen ruskeat hiuksensa välkkyivät kullan
loistavina, ja hänen sisarestaan, tämän häntä katsellessa, tuntui
siltä, kuin se sulouden hohde, joka häntä ympäröi, sekaantuisi päivän
tähden säteisin.
Orvokit olivat viimeiset, mitä jäljelle jäänyt näki poismenevästä. Hän
oli yksin, ja keveästi nyykyttäen päätään hän mumisi itsekseen: "Minä
annan hänelle kaikki ja hän ottaa minulta ainoankin, mitä minulla on.
Kolme kertaa Roomalainen on tavannut minut, eilen hän antoi minulle
orvokit ja minun piti ne kätkeä, mutta nyt..."
Hän puristi tätä sanoessaan pikaria, jota hän piti kädessään, lujemmin
vasten rintaansa ja hänen huulensa vavahtelivat, mutta vain tuokion
aikaa, sitten hän ojensihe ja sanoi lujasti: "Niin pitääkin olla!"
Sitten hän vaikeni, asetti astian viereensä arkulle, siveli
kämmenellään otsaansa, ikäänkuin sitä kivistäisi, katseli uneksien
helmaansa, ja pian vaipui hänen uupunut päänsä ja hän oli nukahtanut.