Sanoimme äsken, että Quasimodo oli kadonnut Notre-Damesta
mustalaistytön ja arkkidiakonin kuolinpäivänä. Häntä ei enää sen
jälkeen nähty eikä tiedetty, minne hän oli joutunut.
Esmeraldan hirttämispäivän jälkeisenä yönä pyövelinrengit olivat
ottaneet hänen ruumiinsa alas hirsipuusta ja vieneet sen, kuten
tapana oli, Montfauconin kellariin.
Montfaucon oli, kuten Sauval sanoo, "kuningaskunnan vanhin ja
komein hirsipuu". Templen ja Saint-Martinin esikaupunkien välissä,
noin sadankuudenkymmenen sylen päässä Pariisin muurista, jonkin
jousenkantaman päässä Courtillesta, näkyi peninkulman päähän joka
taholle omituinen rakennus, joka suuresti muistutti kelttiläistä
kiviaitausta ja jossa myös uhrattiin ihmisiä.
Kuviteltakoon kipsimäen laella suurta, suunnikkaanmuotoista,
viisitoista jalkaa korkeata, kolmekymmentä jalkaa leveätä ja
neljäkymmentä jalkaa pitkää muurinelikulmiota, jossa on ovi,
ulkopuolinen porrastie ja tasainen katto; tällä katolla kuusitoista
suunnatonta kolmekymmentä jalkaa korkeata, siloittamattomasta kivestä
pystytettyä pylvästä, jotka on asetettu riviin niitä kannattavan
nelikulmion kolmelle sivulle ja joiden yläpäät on yhdistetty
toisiinsa jykevillä hirsillä, joista riippuu ketjuja siellä täällä;
kaikissa näissä ketjuissa luurankoja; alhaalla tasangolla kiviristi
ja kaksi toisarvoista hirsipuuta, jotka näyttävät työntävän vesaa
päähirsipuun ympärillä; ja taivaalla kaiken tämän yläpuolella
loppumaton parvi korppeja. Siinä Montfaucon.
Viidennentoista vuosisadan lopulla tuo kaamea hirsipuu, joka
oli peräisin vuodelta 1328, oli jo sangen rappeutunut. Hirret
olivat madonsyömät, ketjut ruostuneet, pylväät homeesta vihreät.
Alustan kivilohkareet olivat halkeilleet liitoksistaan ja ruohoa
kasvoi tuolla kattopengermällä, johon ei ihmisjalka astunut. Tämä
muistomerkki oli taivasta vasten kaamea näky, varsinkin öisin,
jolloin kuu valaisi noita vaaleita pääkalloja, tai kun yötuuli
heilutteli ja kalisteli ketjuja ja luurankoja pimeässä. Tämän
hirttopaikan läheisyys loi koko tienooseen synkän leiman.
Tämän hirvittävän rakennuksen kivinen alusta oli ontto. Se oli
muodostettu suureksi kellariksi, jonka sulki vanha, rikkinäinen
rautaveräjä ja jonne heitettiin paitsi niitä ihmisruumiin jätteitä,
joita irtautui Montfauconin ketjuista, myös kaikissa Pariisin
vakinaisissa hirsipuissa teloitettujen onnettomain ruumiit. Tähän
syvään luuhuoneeseen, jossa niin monta inhimillistä tomumajaa ja
niin paljon rikoksia on yhdessä mädäntynyt, ovat myös monet maailman
mahtavat ja monet viattomat saaneet toinen toisensa jälkeen tallettaa
luunsa, aina Enguerrand de Marignista, joka uudisti Montfauconin ja
joka oli rehellinen mies, amiraali de Coligniin saakka, joka oli
viimeinen ja joka myös oli rehellinen mies.
Mitä Quasimodon salaperäiseen katoamiseen tulee, kerromme tässä mitä
siitä tiedämme.
Kun noin kaksi vuotta tai kahdeksantoista kuukautta niiden
tapausten jälkeen, joihin tämä kertomus päättyy, tultiin etsimään
Montfauconin kellarista kaksi päivää aikaisemmin hirtetyn Olivier
le Daimin ruumista, jonka omaiset olivat hankkineet Kaarle
VIII:lta luvan haudata hänet parempaan seuraan Saint-Laurent'iin,
löydettiin kaikkien noiden hirvittävien ruumiitten seasta kaksi
luurankoa, joista toinen syleili omituisesti toista. Toisella
näistä luurangoista, joka oli naisen, oli vielä joitakin riekaleita
puvusta, joka oli ollut valkeata kangasta, ja sen kaulassa nähtiin
korallihelminauha, jossa riippui pieni, vihreällä lasihelmellä
koristettu silkkipussi, joka oli auki ja tyhjä. Nämä esineet olivat
niin halpa-arvoisia, ettei pyöveli nähtävästikään ollut niistä
huolinut. Toinen, joka lujasti syleili sitä, oli miehen luuranko.
Huomattiin, että sen selkärangassa oli kyttyrä, sen niska painunut
hartiaan väliin ja toinen jalka toista lyhempi. Ainoakaan niskanikama
ei ollut venähtänyt sijoiltaan, joten oli ilmeistä, ettei miestä
ollut hirtetty. Mies, jonka luuranko se oli ollut, oli siis tullut
sinne ja kuollut siellä. Kun aiottiin irrottaa sitä luurangosta, jota
se syleili, se hajosi tomuksi.