[Kaunis valkopukuinen olento.]
(_Dante_)
Kun Quasimodo huomasi, että kammio oli tyhjä, ettei mustalaistyttö
enää ollut siellä, että hänet oli viety pois sillä aikaa, kun hän
puolusti häntä, hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja polki jalkaa
hämmästyksestä ja tuskasta. Sen jälkeen hän alkoi juosta ympäri
kirkkoa etsien mustalaistyttöään, kajauttaen omituisia ulvahduksia
joka muurinnurkkauksessa ja siroitellen punaisia hiuksiaan
kaikkialle. Juuri tällöin tunkeutuivat voittoisat kuninkaalliset
jousimiehet Notre-Dameen etsien hekin mustalaistyttöä. Quasimodo
auttoi heitä siinä, aavistamatta lainkaan, kuuro raukka, heidän
turmiollisia aikeitaan. Hän luuli kulkureita mustalaistytön
vihollisiksi. Hän johti itse Tristan l'Hermiten kaikkiin mahdollisiin
piilopaikkoihin, avasi hänelle salaovet ja alttarien ja sakaristojen
takaiset komerot. Jos tuo onneton tyttö olisi ollut vielä siellä,
olisi Quasimodo luovuttanut hänet. Kun Tristan, joka ei hevillä
luopunut tehtävistä, oli turhaan etsintään väsyneenä jättänyt sen,
jatkoi Quasimodo yksin etsiskelyjään. Kymmenet kerrat hän tutki
kirkon kauttaaltaan, päästä päähän, laidasta laitaan, ylhäältä alas,
nousten ja laskeutuen, juosten, kutsuen, huutaen, nuuskien, urkkien,
tutkien, pistäen päänsä joka koloon, työntäen soihdun joka holvin
alle, epätoivoisena, hulluna. Koiras, joka on kadottanut naaraansa,
ei karju niin, eikä ole niin villin näköinen. Kun hän vihdoin oli
varma, täysin varma siitä, ettei tyttö enää ollut kirkossa, että
hänet oli ryöstetty, hän nousi hitaasti ylös torninportaita, noita
portaita, joita hän oli rientänyt niin innoissaan ja voitonriemuisena
ylös sinä päivänä, jona hän oli pelastanut tytön. Hän kulki
nyt samoja teitä pää painuksissa, äänetönnä, kyyneleettömänä,
miltei hengähtämättä. Kirkko oli jälleen autio ja yhtä hiljainen
kuin ennenkin. Jousimiehet olivat lähteneet sieltä jatkaakseen
noidan etsiskelyä Citéssä. Quasimodo yksinään oli jäänyt tuohon
suunnattomaan Notre-Dameen, joka vielä hetkistä aikaisemmin oli
ollut niin melskeisesti piiritettynä, ja hän oli nyt matkalla
kammioon, jossa mustalaistyttö oli nukkunut niin monta viikkoa hänen
vartioimanaan. Taipaleella pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä
tapaisi hänet siellä. Kun hän kääntyessään sen pylvästen kulmauksen
ympäri, joka johtaa pohjoisen sivulaivan katolle, näki tuon pienen
kammion pienine ikkunoineen ja pienine ovineen kätkössä suuren
tukikaaren alla kuin linnunpesän oksan alla, hänen rohkeutensa
petti, mies raukan, ja hän nojasi pylvääseen, ettei kaatuisi. Hän
kuvitteli, että tyttö oli ehkä palannut sinne takaisin, että joku
hyvä haltija oli varmaankin tuonut hänet takaisin, että tämä kammio
oli niin rauhallinen, turvallinen ja soma, ettei tyttö hennoisi olla
palaamatta sinne, eikä hän uskaltanut ottaa enää askeltakaan, ettei
särkisi kuvitelmaansa.
-- Niin, hän sanoi itsekseen, hän ehkä nukkuu tai rukoilee. Ei
häiritä häntä.
Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa, lähestyi varpaillaan kammiota,
katsoi sinne ja astui sisään. Tyhjä! kammio oli yhä tyhjä! Tuo
onneton kuuro kierteli sitä hitain askelin, kohotti vuodetta ja
katsoi sen alle, ikään kuin tyttö olisi voinut olla kätkössä patjan
ja lattian välissä, sitten hän ravisti päätään typertyneen näköisenä.
Äkkiä hän murskasi soihtunsa lattiaa vasten ja sanaakaan sanomatta,
huokaustakaan päästämättä syöksyi täyttä vauhtia seinää vasten ja
vaipui tajuttomana maahan.
Tajuihinsa palattuaan hän heittäytyi vuoteelle, kieritteli
itseään siinä, suuteli hullun kiihkon vallassa vielä haaleata
paikkaa, missä tyttö oli maannut, ja lepäsi siinä jonkin hetken
liikahtamattomana aivan kuin henkiheittona, sitten hän nousi hikeä
valuen, läähättäen ja mielettömänä ja alkoi takoa päätään seiniin
hirvittävän säännöllisesti kuin kellojensa kieliä kellonlaitoihin
ja sen näköisenä, kuin olisi päättänyt murskata sen. Vihdoin hän
vaipui uudelleen menehtyneenä maahan; hän laahautui polvillaan
ulos kammiosta ja kyyristyi oven eteen typertyneen näköisenä.
Hän istui siinä toista tuntia liikahtamatta tuijottaen autiota
kammiota synkempänä ja miettiväisempänä kuin äiti, joka istuu tyhjän
kehdon ja täyden ruumisarkun välissä. Hän ei sanonut sanaakaan.
Pitkien väliaikojen päästä vavahdutti vain nyyhkytys rajusti hänen
ruumistaan, mutta kyyneleetön nyyhkytys, kuin kesäiset kalevantulet,
jotka eivät jyrähtele.
Mietiskellessään lohduttomissa unelmissaan, kuka mahtoi olla
mustalaistytön yllättävä ryöstäjä, hän tuli ajatelleeksi
arkkidiakonia. Hän muisti, että dom Claude oli ainoa, jolla oli
avain niihin portaisiin, jotka johtivat kammioon, hän muisti nuo
öiset yritykset mustalaistyttöä vastaan, joista hän, Quasimodo,
oli ollut ensimmäisessä avullisena ja joista hän oli toisen
ehkäissyt. Hän muisti lukemattomat pikku seikat eikä epäillyt, että
arkkidiakoni oli ottanut häneltä mustalaistytön. Niin suuri oli
kuitenkin hänen kunnioituksensa pappia kohtaan, niin syvällä olivat
kiitollisuuden, kiintymyksen ja rakkauden juuret hänen sydämessään
tätä miestä kohtaan, että ne tänäkin hetkenä saattoivat vastustaa
mustasukkaisuuden ja epätoivon purkausta.
Hänestä oli ilmeistä, että arkkidiakoni oli tehnyt sen, mutta se
verinen, murhaava viha, jota hän olisi tuntenut kaikkia muita
kohtaan, muuttui heti tuon kuuroraukan sydämessä kahta katkerammaksi
tuskaksi, kun oli kysymyksessä Claude Frollo.
Ajatellessaan siten parhaillaan pappia aamunsarastuksen ensi
säteiden valaistessa tukipylväitä, Quasimodo näki Notre-Damen
ylimmässä kerroksessa absiidin ympäri kääntyvän uloimman kaiteen
mutkassa henkilön, joka lähestyi häntä. Kellonsoittaja tunsi hänet.
Arkkidiakoni sieltä tuli. Claude asteli raskain, hitain askelin.
Hän ei katsellut eteensä kulkiessaan, hän asteli pohjoista tornia
kohden, mutta hänen kasvonsa olivat suuntautuneina sivulle Seinen
oikeanpuoleista rantaa kohden, ja hän kurkotti kaulaansa aivan kuin
olisi nähnyt jotakin kattojen takaa. Huuhkajalla on usein tuollainen
vino asento. Se lentää yhtäälle ja katselee toisaalle. -- Pappi kulki
tällä tavalla Quasimodon ohitse huomaamatta häntä.
Kuuro, jonka tämä äkillinen ilmestys oli kivettänyt, näki hänen
astuvan sisälle pohjoisen tornin portaisiin johtavasta ovesta. Lukija
tietää, että tästä tornista näkyy Kaupungintalo. Quasimodo nousi ja
seurasi arkkidiakonia.
Quasimodo astui tornin portaille noustakseen ylös tietämättä, minkä
vuoksi pappi niitä nousi. Muuten tuo kellonsoittaja raukka ei
oikein tiennyt, mitä tekisi, mitä sanoisi, mitä tahtoisi. Raivo ja
pelko raatelivat hänen sydäntään. Arkkidiakoni ja mustalaistyttö
taistelivat hänen sielustaan.
Saavuttuaan tornin huipulle hän katseli tarkasti, missä pappi oli,
ennen kuin astui portaitten varjosta katolle. Pappi oli häneen selin.
Kellotornin kattopengermää ympäröi pilarikaide. Pappi, jonka katse
oli suunnattuna kaupunkiin päin, nojasi rintaansa Notre-Damen sillan
puoleiseen kaiteeseen.
Quasimodo hiipi hiljaa kuin susi hänen taakseen nähdäkseen, mitä
hän katseli. Papin huomio oli niin kiintynyt katseluun, ettei hän
lainkaan kuullut kuuron askeleita takanaan.
Pariisi, ja varsinkin senaikuinen Pariisi tarjosi komean ja
ihastuttavan näyn kesäisen päivänkoiton raikkaassa valaistuksessa
Notre-Damen tornien huipulta. Oli heinäkuu. Taivas oli kirkas. Siellä
täällä oli sammumassa jokin viivästynyt tähti, mutta idässä päin
näkyi kirkkaimmalla kohdalla taivasta vielä sangen loistava tähti.
Aurinko oli juuri nousemassa. Pariisi alkoi elää. Tuo hyvin valkea ja
puhdas valaistus sai kaikki itään päin olevat talonsivut kuvastumaan
silmään selvästi ja teräväpiirteisesti. Jättiläismäisten kellotornien
varjo ulottui katolta katolle suuren kaupungin toisesta laidasta
toiseen saakka. Muutamista kortteleista kuului jo puhelua ja melua.
Tuolla löi kello, täältä kuului vasaran kalkutusta, tuolta rattaitten
kolinaa katukiviä vasten. Sieltä täältä kohosi tuosta kattolakeudesta
jo ikään kuin suunnattoman tulikivilouhoksen halkeamista
savupatsaita. Virta, jonka vesi taittuu monien siltojen holvikaaria
ja saarien kärkiä vasten, välkkyili hopeauomana. Kaupungin
ympäristössä vallien ulkopuolella häipyi näköala suureen, höytyiseen
usvakehään, jonka lävitse epäselvästi erotti lakeuden epämääräisen
viivan ja kumpujen sirot kohoutumat. Kaikenlaista epäselvää hälinää
alkoi kuulua tuosta puolittain heränneestä kaupungista. Itää kohden
ajeli tuuli vaaleita, pumpulimaisia pilvenhattaroita, jotka se oli
siepannut kukkulain usvavilloista.
Tuomiokirkon edustalla seisoi muutamia naisia maitokannut käsissä
osoitellen ihmeissään toisilleen Notre-Damen pääportaalin särjettyjä
ovia ja kahta jähmettynyttä lyijypuroa hiekkakivilaattojen raoissa.
Yöllisestä mellakasta ei ollutkaan enää muita jälkiä nähtävissä.
Rovio, jonka Quasimodo oli sytyttänyt tornien väliin, oli sammunut.
Tristan oli jo raivannut torin ja antanut heittää ruumiit Seineen.
Ludvig XI:n tapaiset kuninkaat huuhtovat kiireesti katukiveyksen
verilöylyn jäljiltä.
Tornin kaiteen ulkopuolella aivan sen kohdan alla, johon pappi oli
pysähtynyt, oli tuollainen merkilliseksi kuvioksi veistetty kivinen
vesitorvi, jollaisia ulkonee niin runsaasti goottilaisten rakennusten
räystäiltä. Vesitorven halkeamassa kasvoi kaksi sievää, kukkivaa
leukoijaa, jotka tuulen huojuttelemina ikään kuin elävät olennot
nyökkäilivät toisilleen veikeitä tervehdyksiä. Tornin yläpuolelta
taivaan korkeudesta kuului lintujen liverrystä.
Mutta pappi ei kuunnellut eikä katsellut mitään sellaisia. Hän
oli niitä ihmisiä, jotka eivät näe aamua, lintuja eikä kukkia.
Koko tuossa suunnattomassa näköalassa, joka käsitti niin paljon
katseltavaa, hänen huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen.
Quasimodo paloi halusta kysyä häneltä, mitä hän oli tehnyt
mustalaistytölle. Mutta arkkidiakoni ei tällä hetkellä näyttänyt
lainkaan olevan tässä maailmassa. Hän eli ilmeisesti tuollaista
valtavaa elämänhetkeä, jolloin ei huomaisi edes maan repeämistä.
Hän seisoi liikkumattomana ja äänetönnä, katse kiintyneenä
tuijottamaan johonkin määrättyyn kohtaan; ja tuossa äänettömyydessä
ja liikkumattomuudessa oli jotakin niin pelottavaa, että villiä
kellonsoittajaa pöyristytti, eikä hän uskaltanut sitä häiritä. Sen
tähden hän tyytyi seuraamaan arkkidiakonin katseen suuntaa, sillä
olihan sekin eräänlainen tapa kysyä, ja niin tuon onnettoman kuuron
katse osui Grève-torille.
Hän näki, mitä pappi katseli. Vakinaisen hirsipuun ääreen oli
pystytetty tikkaat. Torilla oli jonkin verran väkeä ja paljon
sotilaita. Muuan mies laahasi pitkin toria jotakin valkoista, josta
riippui jotakin mustaa. Tämä mies pysähtyi hirsipuun juurelle.
Siellä tapahtui jotakin, jota Quasimodo ei selvästi voinut erottaa.
Ei siksi, ettei hänen ainoan silmänsä näkökyky olisi ollut ennallaan,
vaan siksi, että sotilasjoukko esti häntä erottamasta kaikkea. Tällä
hetkellä muuten aurinko nousi näkyviin, ja taivaanrannan yli tulvahti
sellainen valovirta, että näytti siltä, kuin Pariisin kaikki huiput,
tornit, savutorvet ja talonpäädyt olisivat yhtaikaa syttyneet tuleen.
Tällä välin mies alkoi nousta tikkaita ylös. Tällöin Quasimodo näki
hänet jälleen selvästi. Hän kantoi olkapäällään naista, nuorta
valkopukuista tyttöä, ja tytöllä oli köydensilmukka kaulassa.
Quasimodo tunsi hänet. Se oli mustalaistyttö.
Mies oli päässyt portaitten yläpäähän. Siellä hän asetti
köydensilmukan kuntoon. Tällöin pappi laskeutui polvilleen kaiteen
pilarien väliin paremmin nähdäkseen.
Yhtäkkiä mies potkaisi jalallaan voimakkaasti portaat syrjään, ja
Quasimodo, joka henkeä pidättäen katseli, näki tuon onnettoman lapsen
heilahtelevan köyden silmukassa parin sylen korkeudella maasta ja
miehen istuvan kyyristyneenä hänen olkapäillään. Köysi pyörähti
usean kerran ympäri, ja Quasimodo näki kamalien kouristuksien
nytkäyttelevän mustalaistytön ruumista. Pappi puolestaan katseli
kaula kurkollaan ja silmät pullistuneina tätä kauheaa ryhmää, miestä
ja tyttöä, hämähäkkiä ja kärpästä.
Kauhunäyn kohokohdassa papin lyijynharmaille kasvoille levisi
saatanallinen nauru, nauru, johon voi purskahtaa vain olento, joka
ei enää ole ihminen. Quasimodo ei kuullut tätä naurua, mutta näki
sen. Kellonsoittaja vetäytyi jonkin askeleen päähän arkkidiakonin
taakse ja syöksähti yhtäkkiä raivokkaana hänen kimppuunsa survaisten
hänet takaapäin suurilla nyrkeillään alas syvyyteen, johon dom Claude
kurkotteli.
Pappi huudahti: -- Kirous! ja putosi.
Vesitorvi, joka oli hänen allaan, pidätti häntä putoamasta. Hän
tarrautui siihen kiinni epätoivon vimmalla. Samalla kun hän avasi
suunsa huutaakseen uudelleen, hän näki päänsä yllä Quasimodon
kauhistuttavat ja kostonhimoiset kasvot, ja hän vaikeni.
Hänen allaan oli huimaava syvyys. Enemmän kuin kahdensadan jalan
putous ja katukiveys. Tuossa kauheassa asemassa arkkidiakoni ei enää
sanonut sanaakaan, ei päästänyt huokaustakaan. Hän vain vääntelehti
ja teki tavattomia ponnistuksia kavutakseen vesitorven päälle. Mutta
hänen kätensä eivät saaneet tukevaa otetta graniitista, ja hänen
jalkansa raapivat mustunutta seinää saamatta minkäänlaista tukea. Ne,
jotka ovat olleet Notre-Damen tornien huipulla, tietävät, että seinän
yläreuna muodostaa ulkoneman aivan kaiteen alla. Tätä sisäänpäin
vinoa pintaa vasten ponnisti onneton arkkidiakoni turhaan voimiaan.
Hän ei ollut tekemisissä kohtisuoran, vaan hänen altaan pakenevan
seinän kanssa.
Quasimodon ei olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä vetääkseen
hänet ylös syvyydestä, mutta hän ei edes katsellut häntä. Hän katseli
Grève-torille. Hän katseli hirsipuuta. Hän katseli mustalaistyttöä.
Kuuro nojasi kaidetta vasten samalla kohdalla, jossa arkkidiakoni oli
ollut hetkistä aikaisemmin. Hän seisoi siinä silmät hellittämättä
kiinnittyneinä siihen ainoaan olentoon, joka tänä hetkenä oli koko
hänen maailmansa, seisoi kuin ukkosen lyömänä, liikkumattomana ja
äänetönnä, ja pitkä kyynelvirta valui hiljaa tuosta silmästä, joka
siihen saakka oli vuodattanut yhden ainoan kyyneleen.
Tällä välin arkkidiakoni läähätti. Hänen kaljulta otsaltaan valui
virtanaan hikeä, hänen kyntensä raapiutuivat verille kivessä, hänen
polvensa kaivautuivat nahattomiksi kiviseinää vasten. Hän kuuli
vesikouruun tarttuneen kauhtanansa repeävän joka ponnistuksesta,
minkä hän teki. Ja kaiken onnettomuuden lisäksi vesitorven jatkona
oli lyijyinen johto, joka taipui hänen ruumiinsa painosta.
Arkkidiakoni tunsi tämän johtotorven vähitellen vääntyvän. Tuo kurja
ajatteli, että kun hänen kätensä käyvät voimattomiksi uupumuksesta,
kun hänen kauhtanansa halkeaa, kun tämä lyijytorvi taittuu, hän
putoaa, ja kauhu jähmetti hänen sydämensä. Toisinaan hän tuijotti
noin kymmenen jalkaa alempana olevaa, kivikuvioitten muodostamaa
pengermän tapaista, ja hän rukoili taivasta sydämensä pohjasta
sielunsa ahdistuksessa, että hänen suotaisiin päättää päivänsä tällä
kahden neliöjalan suuruisella ulkonemalla, kestäisipä se vaikka sata
vuotta. Kerran hän katsahti alas torille syvyyteen. Kohottaessaan
jälleen päänsä hän sulki silmänsä, ja hänen hiuksensa törröttivät
pystyssä.
Näiden kahden miehen äänettömyys oli hirvittävää. Samalla kuin
arkkidiakoni jonkin jalan päässä kamppaili kauhean kuoleman kanssa,
Quasimodo itki ja katseli Grève-torille.
Kun arkkidiakoni huomasi, että kaikki hänen rynnistelynsä vain
heikonsivat sitä vaivaista tukea, mikä hänellä vielä oli, hän päätti
pysytellä aivan hiljaa. Hän riippui siinä syleillen vesitorvea,
tuskin hengittäen, hievahtamatta, ilman pienintäkään muuta
liikahdusta kuin tuo koneellinen vatsan kouristus, jonka tuntee, kun
unessa luulee putoavansa. Hänen tuijottavat silmänsä olivat auki
valjun ja hämmästyneen näköisinä. Vähitellen hänen otteensa kuitenkin
herpaantui, hänen sormensa luisuivat vesitorvesta, hän tunsi yhä
enemmän käsivarsiensa heikontuvan ja ruumiinsa painavan. Lyijytorvi,
joka häntä kannatti, taipui joka hetki yhä alemmas syvyyttä kohden.
Hän näki allaan Saint-Jean-le-Rondin katon pienenä kuin kahtia
taitettu kortti. Hän katseli tornin välinpitämättömiä veistokuvia,
jotka hänen laillaan riippuivat syvyyden yläpuolella, mutta ilman
pelkoa omasta puolestaan tai sääliä häntä kohtaan. Hänen ympärillään
oli kaikki kiveä: hänen silmäinsä edessä ammottavat hirviöt, syvällä
hänen allaan torilla katukiveys, hänen päänsä yllä itkevä Quasimodo.
Tuomiokirkon edustalla seisoskeli jokunen ryhmä uteliaita, jotka
rauhallisesti koettivat arvailla, kuka mahtoi olla tuo hullu, joka
huvitteli niin omituisella tavalla. Pappi kuuli heidän sanansa, sillä
heidän äänensä kuului hänen korviinsa selvästi ja kimeästi:
-- Mutta hänhän taittaa niskansa! Quasimodo itki.
Vihdoin arkkidiakoni raivosta ja kauhistuksesta kuohuen käsitti,
että kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhia. Hän keräsi kuitenkin
kaikki jäljellä olevat voimansa viimeiseen ponnistukseen. Hän
kouristi itsensä torvea vasten, työnsi polvillaan muuria, iski
sormensa kivessä olevaan halkeamaan ja hänen onnistui kavuta ehkä
jalan verran; mutta tämä äkillinen rynnistys sai lyijytorven, johon
hän nojasi, äkkiä vääntymään. Samalla halkesi kauhtanakin. Tuntien
tällöin kaiken pettävän allaan ja pidellen ainoastaan kangistuneilla
ja uupuneilla käsillään kiinni jostakin tuo onneton sulki silmänsä ja
hellitti otteensa vesitorvesta. Hän putosi.
Quasimodo näki hänen putoavan.
Niin korkealta putoaa harvoin pystysuoraan alas. Arkkidiakoni syöksyi
aluksi pää edellä ja kädet levällään, sitten hän pyörähti usean
kerran ympäri. Tuuli työnsi hänet erään talon kattoa vastaan, jolloin
hänen murskautumisensa alkoi. Hän ei kuitenkaan ollut vielä kuollut
sinne ehtiessään. Kellonsoittaja näki hänen koettavan tarttua kiinni
kattoon kynsillään, mutta se oli liian luisu, eikä hänellä ollut enää
voimia. Hän liukui nopeasti alas kuin irtautunut kattotiili ja putosi
katukiveykselle. Siellä hän ei enää hievahtanutkaan.
Silloin Quasimodo kohotti katseensa mustalaistyttöä kohden, jonka
valkopukuisen ruumiin hän näki riippuvan kaukana hirsipuussa ja
vavahtelevan kuolinkamppailun viimeisissä kouristuksissa, sitten
hän laski sen alas tornin juurella viruvaan arkkidiakoniin, jonka
ruumiilla ei ollut enää ihmisruumiin muotoja, ja virkkoi nyyhkytyksen
paisuttaessa hänen rujoa rintaansa:
-- Voi! kaikki, mitä olen rakastanut!