Esmeralda nukkui kulkurien aloittaessa hyökkäyksensä kirkkoa vastaan.
Pian kuitenkin yhä yltyvä mellakka kirkon ympärillä ja ennen häntä
heränneen vuohen levoton määkinä herättivät hänet. Hän nousi,
kuulosteli, katseli ja sitten tulenloimun ja melun säikäyttämänä
riensi ulos katsomaan. Näky torilla, hyörinä siellä, tuon yöllisen
rynnäkön hälinä, tuo hirvittävä, hämärässä häälyvä joukko, joka
hyppeli kuin sammakkolauma, tuon joukon käheä kurnutus, nuo
punertavat soihdut, jotka lepattivat sinne tänne pimeässä kuin
usvaisella suolla liikkuvat virvatulet, koko tuo näytelmä näytti
hänestä salaperäiseltä taistelulta hornan henkien ja kirkon
kivihirviöiden välillä. Häneen oli lapsuudesta saakka juurtunut
mustalaisheimon taikausko, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli,
että hän oli yllättänyt yön omituiset olennot keskellä heidän
noidanpeliään. Silloin hän juoksi kauhistuneena takaisin kammioonsa
ja kyyristyi kehnolle vuoteelleen rukoillen lievempää painajaista.
Vähitellen ensi säikähdyksen usvat kuitenkin haihtuivat; yhä
yltyvästä rahakasta ja monista muista todellisuuden merkeistä hän
huomasi, että häntä piirittivät inhimilliset olennot eikä peikot.
Silloin hänen kauhunsa sai toisen suunnan lainkaan vähentymättä. Hän
oli ajatellut kansanmetelin mahdollisuutta hänen raastamisekseen
turvapaikasta. Ajatus uudesta hengenvaarasta, Febus, jonka hän aina
näki tulevaisuudentoiveissaan, syvä voimattomuutensa tunto, paon
mahdottomuus, turvattomuus, hänen hylätty, eristetty asemansa, nämä
ja tuhannet muut ajatukset olivat masentaneet hänet. Hän vaipui
polvilleen painaen päänsä vuoteeseen, kädet ristissä pään yllä,
tuskasta turtuneena ja vapisten, ja vaikka hän olikin mustalainen,
uskonnoton ja pakana, hän oli alkanut nyyhkyttäen rukoilla
kristittyjen hyvältä Jumalalta ja suojelijaltaan, Pyhältä Neitsyeltä
armoa. Sillä vaikkei uskokaan mihinkään, on kuitenkin aina hetkiä
elämässä, jolloin tunnustaa lähinnä olevan kirkon uskoa.
Hän oli siten pitkän aikaa polvillaan, oikeastaan enemmän vapisten
kuin rukoillen, jäykistyen kauhusta tämän raivoisan joukon yhä
lähenevästä ryntäyksestä, käsittämättä lainkaan tuota hillitöntä
kiihkoa, tietämättä mitään siitä, mitä oli tekeillä, mitä puuhattiin,
mitä tahdottiin, aavistaen vain kauheata loppua.
Kesken tätä ahdistusta hän kuulee askeleita lähellään. Hän
käännähtää. Kaksi miestä, joista toisella oli lyhty, oli astunut
hänen kammioonsa. Hän päästi heikon huudon.
-- Älkää lainkaan pelätkö, sanoi ääni, joka ei ollut hänelle outo,
minä tässä olen.
-- Kuka? kysyi hän.
-- Pierre Gringoire.
Tämä nimi sai hänet rauhoittumaan. Hän katsahti ylös ja tunsi todella
runoilijan. Mutta hänen seurassaan oli toinen kiireestä kantapäähän
mustapukuinen olento, jonka äänettömyys häntä oudostutti.
-- Niin, jatkoi Gringoire moittivalla äänellä, Djali tunsi minut
ennen kuin te!
Pieni vuohi ei todellakaan ollut odottanut, että Gringoire sanoisi
nimensä. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun se jo iloissaan oli
työntäytynyt hänen polviaan vasten ja kehnäsi hyväillen kylkiään,
niin että Gringoiren housut olivat täynnä valkoisia karvoja, sillä
siltä lähti parhaillaan karva. Gringoirekin hyväili sitä.
-- Kuka teidän kanssanne on? sanoi mustalaistyttö hiljaa.
-- Olkaa huoleti, vastasi Gringoire. -- Hän on ystäviäni. Filosofi
asetti lyhtynsä lattialle, istuutui permantopaasille ja huudahti
innostuneena ottaen Djalin käsivarsilleen:
-- Oh! mikä soma elukka, ei tosin suuruudella pilattu, mutta sitä
siistimpi ja älykäs, sukkela ja oppinut kuin kieliopintekijä!
Katsotaanpa, Djaliseni, oletko unohtanut hauskat temppusi? Miten
tekee mestari Jacques Charmolue?...
Mustapukuinen mies ei antanut hänen lopettaa. Hän lähestyi Gringoirea
ja tönäisi häntä ankarasti olkapäähän. Gringoire nousi.
-- Sehän oli totta, sanoi hän, unohdin, että meillä on kiire. --
Mutta ei sittenkään ole kohtuullista, hyvä mestari, muistuttaa
ihmisiä tuolla tavalla. -- Rakas, kaunis lapseni, teidän henkenne ja
myös Djalin on vaarassa. Teidät aiotaan ottaa täältä pois. Me olemme
ystäviänne ja tulemme pelastamaan teitä. Seuratkaa meitä.
-- Onko se totta? huudahti tyttö kauhistuneena.
-- On, aivan totta. Tulkaa pian!
-- Mielelläni, sopersi tyttö. Mutta miksi ei ystävänne puhu?
-- Niin, sanoi Gringoire, se johtuu siitä, että hänen isänsä ja
äitinsä olivat eriskummallisia ihmisiä ja kasvattivat hänestä
vaiteliaan.
Tytön oli tyydyttävä tähän selitykseen. Gringoire tarttui hänen
käteensä, hänen toverinsa otti lyhdyn ja astui edellä. Pelko lamautti
tytön kokonaan. Hän antoi kuljettaa itseään. Vuohi seurasi heitä
hypellen ja niin iloissaan Gringoiren tapaamisesta, että yhtenään
puski sarvillaan häntä sääriin saaden hänet horjahtelemaan.
-- Sellaista on elämä, sanoi filosofi joka kerta, kun oli
kaatumaisillaan, parhaat ystävämme aiheuttavat meille usein
lankeemuksia.
He laskeutuivat nopeasti torninportaita alas, kulkivat kirkon
lävitse, jonka pimeys ja tyhjyys muodosti hirvittävän vastakohdan
melun kaiulle sen holveissa, ja astuivat Punaisen oven kautta
luostarin pihalle. Luostari oli autio, kaniikit olivat paenneet
piispantaloon yhdessä rukoilemaan; piha oli tyhjä, joitakuita
säikähtäneitä palvelijoita vain piileskeli pimeissä nurkissa.
He suuntasivat askeleensa portille, joka johti Rantamaalle.
Mustapukuinen avasi sen avaimella, joka hänellä oli. Lukijamme
tietävät, että Rantamaa oli Notre-Damen kapitulille kuuluva
maakaistale, joka oli erotettu Citéstä muureilla ja joka käsitti
saaren itäisen kolkan kirkon takana. He havaitsivat tämän alueen
aivan autioksi. Sinne kuului kulkurien hyökkäyksen rähäkkä jo melko
vaimentuneena. Saattoi selvästi kuulla, miten Rantamaan äärimmäiseen
kärkeen istutetun ainoan puun lehvät humisivat ilmavirran
vaikutuksesta, joka syntyi joen juoksusta. He olivat kuitenkin yhä
vaaravyöhykkeessä. Lähimmät rakennukset olivat kirkko ja piispantalo.
Piispantalossa näkyi vallitsevan suuri hämminki. Sen tumma möhkäle
oli täynnä valopiirtoja, jotka liikkuivat ikkunasta toiseen, aivan
kuin poltetun paperipinkan tummuneessa tuhkarakennuksessa hehkuvat
tulikipinät, jotka piirtelevät mitä omituisimpia juovia. Ja sen
vieressä kohosivat Notre-Damen valtavat tornit, jotka näin takaapäin
nähtyinä pitkän kirkonlaivan yhteydessä, jonka yllä ne ylenivät,
ja piirtyen mustina varjokuvina punertavaa, valtavaa tulenhohdetta
vasten, joka täytti torin, muistuttivat kahta suunnatonta
kyklooppinuotion keittojalustaa.
Kaikki muu, mitä Pariisista näkyi, häämötti silmään omituisessa
valohämyssä. Se muistutti Rembrandtin taulujen taustoja.
Lyhtyä kantava mies kulki suoraan Rantamaan kärkeen. Siellä oli aivan
veden rajassa laudoilla yhteen naulatun, madonsyömän paalurivin
jäännökset, joihin vaivainen viiniköynnös oli ulottanut muutamia
laihoja haaroja, jotka törröttivät kuin avatun käden sormet. Tämän
oksaristikon takana oli pieni vene kätkössä. Mustapukuinen viittasi
Gringoirea ja hänen seuralaistaan astumaan siihen. Vuohi seurasi
heitä. Mies astui siihen viimeisenä. Sitten hän irroitti köyden,
työnsi veneen rannasta pitkällä keksillä, istuutui kokkatuhdolle,
tarttui airoihin ja alkoi voimainsa takaa soutaa vastavirtaan. Seine
on tältä kohtaa varsin vuolas, ja hänellä oli täysi työ saada vene
etääntymään saaren kärjestä.
Kun Gringoire oli päässyt veneeseen, hänen ensi huolenaan oli ottaa
vuohi polvilleen. Hän istuutui perään, ja tyttö, jossa tuntematon
herätti selittämätöntä pelkoa, istuutui runoilijan viereen ja
painautui häntä vasten.
Tuntiessaan veneen olevan liikkeellä filosofimme paukautti käsiään ja
suuteli Djalia sarvien väliin.
-- No niin, sanoi hän, -- nyt olemme turvassa kaikki neljä. Ja hän
lisäsi mietiskelevän näköisenä: -- Toisinaan saa kiittää onnea,
toisinaan viekkautta suurten yritysten onnistumisesta.
Vene lähestyi hitaasti oikeata rantaa. Tyttö tarkasteli salaisella
kauhulla tuntematonta. Tämä oli tarkasti peittänyt salalyhtynsä
valon. Hän näytti yön pimeydessä siinä veneen kokassa istuessaan
kummitukselta. Hänen yhä pään yli vedetty huppunsa oli kuin naamio,
ja joka kerta kun hän soutaessaan ojensi käsivartensa, joista
kaavun väljät hihat riippuivat, olisi luullut näkevänsä yölepakon
kaksi suurta siipeä. Hän ei muuten ollut sanonut vielä sanaakaan,
ei päästänyt henkäystäkään. Veneessä ei kuulunut muuta ääntä kuin
airojen liike edestakaisin ja veden solina veneen laitoja vasten.
-- Kunniani kautta! huudahti äkkiä Gringoire, emmekö olekin yhtä
hilpeätä ja iloista väkeä kuin tarhapöllöt! Me olemme mykkiä kuin
pytagoralaiset tai kalat! Herra paratkoon! ystäväni, tahtoisinpa
kernaasti, että joku sanoisi minulle jotakin. -- Ihmisääni on
soitantoa ihmiskorvalle. Minä en kylläkään tätä sano, vaan
Didymus Aleksandrialainen, ja se on kuuluisa lause. -- Didymus
Aleksandrialainen ei todellakaan ole mikään huono filosofi -- Sana
vain, kaunis lapseni! pyydän teitä hartaasti, sanokaa minulle
sanakin vain! -- Kesken kaiken, te suipensitte ennen vain hiukan
hullunkurisesti suutanne; vieläkö teette niin? Tiedättekö, rakkaani,
että parlamentilla on täysi tuomiovalta turvapaikkoihin nähden,
ja että te olitte suuressa vaarassa kammiossanne Notre-Damessa?
Voi! pieni trochilus-lintu rakentaa pesänsä krokodiilin kitaan. --
Mestari, kuu tulee näkyviin. -- Kunhan ei meitä vain huomattaisi.
-- Me teemme kiitettävän työn pelastaessamme neidin, ja kuitenkin
meidät hirtettäisiin kuninkaan nimessä, jos meidät saataisiin kiinni.
Inhimillisiin tekoihin voidaan suhtautua aivan vastakkaisilla
tavoilla. Mitä toisessa ylistetään, sitä toisessa häväistään. Joka
ihailee Caesaria, moittii Catilinaa. Eikö niin, mestarini? Mitä
sanotte tästä filosofiasta? Minä olen filosofi vaistomaisesti,
luonnostani, kuten mehiläiset geometrikkoja. Mitä ihmettä! eihän
kukaan vastaa minulle. Olettepa te huonolla tuulella kumpainenkin!
Minun täytyy puhua itsekseni. Sitä nimitetään tragediassa
yksinpuheluksi. -- Herra paratkoon! -- Sanonpa teille ensin, että
olen aivan äsken nähnyt kuningas Ludvig XI:n, ja että olen häneltä
lainannut tämän kirouksen. -- Herra paratkoon siis! Kauheata
ulvontaa ne pitävät yhä tuolla Citéssä. -- Viheliäinen ilkeä vanha
kuningas. Hän on aivan turkiksiin uponnut. Hän on yhä minulle velkaa
häärunoelmastani, ja vähältä piti, ettei hän hirtättänyt minua
tänä iltana, mikä olisi minulle ollut sangen ikävä juttu. -- Hän
on saita ansiokkaita miehiä kohtaan. Hänen pitäisi lukea Salvianus
Kölniläisen neljä kirjaa _Adversus avaritiam_ [Saituutta vastaan].
Todellakin! tämä kuningas kohtelee perin kovakouraisesti kirjallista
väkeä ja tekee raakalaismaisia julmuuksia. Hän on rahaa imevä sieni
kansan harteilla. Hänen säästäväisyytensä on kuin pernan, joka lihoo
kaikkien muiden ruumiinosien kustannuksella. Valitukset huonoista
ajoista muuttuvatkin napinaksi kuningasta vastaan. Tämän lempeän ja
jumalisen hallitsijan aikana natisevat puunhaarakkeet hirtetyistä,
mestauspölkyt mätänevät verestä, ja vankilat halkeavat kuin liian
täyteen ahdetut mahat. Tällä kuninkaalla on käsi, joka ottaa, ja
toinen, joka hirttää. Hän on rouva Suolaveron ja herra Hirsipuun
prokuraattori. Ylhäisiltä riistetään heidän arvonsa ja alhaisten
niskaan sälytetään alituiseen uusia taakkoja. Hän on aivan kohtuuton
ruhtinas. En pidä lainkaan tästä hallitsijasta. Entä te mestarini?
Mustapukuinen antoi kielevän runoilijan lörpötellä. Hän kamppaili yhä
vuolasta virtaa vastaan, joka erottaa Citén kokan Notre-Damen eli,
kuten sitä nykyään nimitetään, Saint-Louis'n saaren peräkeulasta.
-- Kesken kaiken, mestari, jatkoi Gringoire äkkiä. Näkikö teidän
korkea-arvoisuutenne meidän saapuessamme tuomiokirkon edustalle
noiden raivoisien kulkurien keskitse tuota pientä paholaisraukkaa,
jonka pääkuoren kuuro kellonsoittajanne murskasi kuningaspylvästön
aitausta vasten? Olen likinäköinen, enkä voinut tuntea häntä.
Tiedättekö, kuka hän mahtoi olla?
Tuntematon ei vastannut sanaakaan. Mutta hän lakkasi äkkiä
soutamasta, hänen kätensä vaipuivat alas kuin katkenneina, hänen
päänsä painui rinnalle, ja Esmeralda kuuli hänen huokaavan
kouristuksenomaisesti. Tyttö puolestaan vavahti. Hän oli ennenkin
kuullut noita huokauksia. Omiin valtoihinsa päässyt vene kulki
hetkisen virran mukana. Mutta mustapukuinen suoristautui vihdoin
ja tarttui uudelleen airoihin. Hän souti Notre-Damen saaren kärjen
ympäri ja suuntasi veneen Port-au-Foinin laituria kohden.
-- Kas! sanoi Gringoire, -- tuolla on Barbeaun palatsi. --
Kuulkaahan, mestari, katsokaa tuota mustaa kattorykelmää, jossa on
niin kummalliset harjat, tuolla tuon riippuvan, venyvän, laikullisen
ja tahraisen pilviryhmän alla, jonka riekaleihin kuunpaiste
valuu kuin munankeltuainen särkyneestä kuoresta. -- Se on kaunis
talo. Siinä on kappeli, jossa on pieni hienoilla veistoksilla
runsaasti koristettu kattoholvi. Siihen kuuluu myös miellyttävä
puutarha, jossa on kalalammikko, lintutarha, kaikula, pallohuone,
sokkelomaja, villipetojen häkki ja tuuheita lehtokäytäviä, jotka
ovat sangen sopivia rakasteluun. Siinä on myös muuan puuriiviö, jota
nimitetään _irstailijaksi_, koska sitä käyttivät nautintoihinsa
muuan kuuluisa prinsessa ja eräs Ranskan konnetaabeli, hieno
kaunosielu. -- Voi! me filosofiraukat olemme konnetaabelin rinnalla
kuin kaali- tai retikkasarka Louvren puutarhan rinnalla. Vaikka
vähät siitä! Ylhäisten elämään niin kuin meidänkin sekoittuu onnea
ja onnettomuutta. Suru on aina ilon rinnalla, spondee daktyylin
rinnalla. -- Mestarini, minäpä kerron teille seuraavan Barbeaun
palatsin tarinan. Se päättyi traagillisesti. Se tapahtui vuonna
1319, Filip V:n hallitusaikana, joka on pisin Ranskan kuninkaitten
historiassa. Kertomuksen opetus on se, että lihan himot ovat pahoja
ja turmiollisia, Älkäämme liiaksi katselko naapurin vaimoa, miten
kärkkäät aistimme lienevätkin hänen kauneudelleen. Huorinteko
on sangen irstas ajatus. Aviorikos on tiedonhalua lähimmäisen
nautinnosta... -- Ohoh! onpa siellä rähäkkä!
Mellakka Notre-Damen edustalla yltyi todellakin. He kuuntelivat.
Kuului selvästi voitonhuutoja. Äkkiä nähtiin ainakin sadan soihdun,
joiden valo heijastui välkkyvistä kypäreistä, hajaantuvan kautta koko
kirkon, alhaalta ylös torneihin, pylvästöihin ja tukipylväitten alle
saakka. Nämä soihdut näyttivät etsivän jotakin; ja pian kuulivat
pakolaiset huutoja:
-- Mustalaistyttö! noita! kuolema mustalaistytölle!
Onneton tyttö peitti kasvot käsillään, ja tuntematon alkoi soutaa
kaikin voimin rantaan. Tällä välin mietiskeli filosofimme. Hän piteli
vuohta käsivarsillaan ja vetäytyi hiljaa etäämmälle mustalaistytöstä,
joka painautui yhä kiinteämmin häneen kuin ainoaan turvaan, mikä
hänellä vielä oli.
Gringoire oli todellakin ankarasti ymmällä. Hän ajatteli, että
vuohikin _voimassa olevien lakien mukaan hirtetään_, jos se saadaan
kiinni, ja että se olisi suuri vahinko, Djali raukka! että kaksi
kuolemaantuomittua hänen niskoillaan oli aivan liikaa, ja että hänen
seuralaisensa toivoo hartaasti mustalaistyttöä osalleen. Hän kävi
ankaraa sisäistä taistelua, jolloin hän, kuten Jupiter Iliadissa,
punnitsi vuoroin mustalaistyttöä, vuoroin vuohta; hän katseli vuoroin
toista, vuoroin toista kostunein silmin mutisten itsekseen:
-- Enhän voi pelastaa teitä molempia.
Töksähdys ilmoitti heille vihdoin, että vene oli törmännyt rantaan.
Citéstä kuului yhä hirvittävä meteli. Tuntematon nousi, astui
mustalaistytön luo ja aikoi tarttua hänen käsivarteensa auttaakseen
hänet maalle. Tyttö työnsi hänet luotaan ja tarrautui Gringoiren
käsivarteen, tämä puolestaan huolehti yksinomaan vuohesta ja miltei
työnsi hänet luotaan. Silloin hyppäsi tyttö ilman apua veneestä.
Hän oli niin hämmentynyt, ettei tiennyt, mitä teki, minne meni.
Hän seisoi siten hetkisen typertyneenä tuijottaen virtaan. Kun hän
hieman havahtui, hän oli rannalla kahden kesken tuntemattoman kanssa.
Gringoire oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen vuohineen
Grenier-sur-l'eau-kadun varrella sijaitsevien talojen välisiin kujiin.
Mustalaistyttö raukkaa pöyristytti, kun hän näki olevansa kahden
kesken tämän miehen kanssa. Hän aikoi puhua, huutaa, kutsua
Gringoirea, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta, eikä hänen
huuliltaan päässyt ääntäkään. Äkkiä hän tunsi tuntemattoman käden
tarttuvan hänen käteensä. Se oli kylmä ja voimakas käsi. Häntä
puistatti, ja hän kävi kalpeammaksi kuin kuun valo, joka häntä
valaisi. Mies ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi kiireisin askelin
kulkea Grève-torille päin pitäen häntä kädestä. Tänä hetkenä tyttö
tunsi hämärästi, että kohtalo on vastustamaton voima. Hän tunsi
vastustuskykynsä lamaantuneen ja antoi kuljettaa itseään juosten
toisen kävellessä. Rantakatu oli tällä kohdalla vastamäkeä. Mutta
hänestä tuntui siltä kuin hän laskeutuisi alas luisua rinnettä.
Hän silmäili joka taholle. Ei ainoatakaan kulkijaa missään. Rantakatu
oli aivan autio. Hän ei kuullut ääntä eikä liikettä muualta kuin
meluisesta ja punertavasta Citéstä, josta vain Seinen haara hänet
eroitti, ja josta hän kuuli oman nimensä kuolemanhuutojen yhteydessä.
Muu Pariisi lepäsi hänen ympärillään suurena pimeänä rykelmänä.
Tällä tavoin tuntematon kuljetti häntä yhä mukanaan yhtä äänetönnä ja
yhtä vinhaa vauhtia. Hän ei muistanut ainoatakaan niistä paikoista,
jotka he sivuuttivat. Heidän kulkiessaan erään ikkunan ohi hän
ponnisti voimansa, teki äkisti vastarintaa ja huusi:
-- Apua!
Ikkunan omistaja avasi sen, näyttäytyi siinä paitasillaan lamppu
kädessä, katsahti rantakadulle tylsän näköisenä, lausui jonkin sanan,
joita tyttö ei kuullut, ja sulki ikkunansa. Niin sammui häneltä
viimeinenkin toivonkipinä.
Musta mies ei sanonut sanaakaan, puristi häntä vain lujasti ja
alkoi astua nopeammin. Tyttö ei enää tehnyt vastarintaa ja seurasi
murtuneena.
Silloin tällöin hän kokosi hieman voimiaan ja sanoi hengästyneellä ja
katkonaisella äänellä epätasaista katua juostessaan:
-- Kuka te olette? kuka te olette? Tuntematon ei vastannut.
Kuljettuaan siten jonkin aikaa Rantakatua he saapuivat suurelle
torille, jota kuu valaisi heikosti. Se oli Grève. Sen keskellä
häämötti jonkinlainen musta risti. Se oli hirsipuu. Tyttö tunsi
paikan ja huomasi missä oli.
Mies seisahtui, kääntyi häneen päin ja nosti huppunsa.
-- Oh! sammalsi tyttö kivettyneenä, tiesinhän, että se taas oli hän!
Se oli pappi. Hän oli vain kuin entisen itsensä varjo. Sellaisen
vaikutuksen saa kuutamo aikaan. Tuntui siltä, kuin tässä
valaistuksessa kaikki näyttäisi aavemaisella.
-- Kuule, sanoi pappi hänelle, ja hän värisi kuullessaan tämän
kamalan äänen, jota hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Hän
jatkoi. Hän puhui tuollaisin lyhyin, läähättävin puuskauksin, jotka
ilmaisevat tärähdyksillään syvää sisäistä järkytystä. -- Kuule.
Me olemme täällä. Tahdon puhua sinulle. Tämä on Grève-tori. Se on
päätepiste. Kohtalo luovuttaa meidät toisillemme. Minä ratkaisen
sinun elämäsi, sinä minun sieluni kohtalon. Tässä on paikka ja yö,
joiden tuolla puolella ei näy mitään. Kuule siis minua. Tahdon sanoa
sinulle... Mutta ennen kaikkea, älä puhu minulle Febuksestasi. (Näin
puhuessaan hän kulki edes takaisin, kuten ainakin henkilö, joka ei
voi seisoa paikallaan, ja veti tyttöä mukanaan.) Älä puhu minulle
hänestä. Näetkö, jos lausut tuon nimen, en tiedä, mitä teen, mutta
jotakin kauheata se on.
Sanottuaan tämän hän jäi seisomaan paikalleen hievahtamatta kuin
olisi löytänyt tasapainopisteensä. Mutta hänen sanansa ilmaisivat yhä
voimakasta mielenliikutusta. Hänen äänensä kävi yhä hiljaisemmaksi.
-- Älä käännä pois kasvojasi noin. Kuule minua. Se on vakava asia.
Kuule ensinnäkin mitä on tapahtunut. -- Se ei naurata, sen vannon
sinulle. -- Mitä minä sanoinkaan? sanohan minulle! ah! -- On olemassa
parlamentin päätös, joka luovuttaa sinut pyövelille. Minä olen
riistänyt sinut heidän käsistään. Mutta vainoojasi ovat tuolla. Katso.
Hän osoitti kädellään Citétä kohden. Siellä näyttiin todellakin
yhä etsiskelevän. Hälinä läheni. Grèven varrella sijaitsevan
poliisipäällikön talon torni oli valaistu ja sieltä kuului melua,
ja vastaisella Rantakadulla nähtiin sotilaitten juoksevan soihdut
käsissä ja huutaen:
-- Mustalaistyttö! missä on mustalaistyttö? Hirteen! hirteen!
-- Näet siis, että sinua ajetaan takaa, ja etten valehtele sinulle.
Minä rakastan sinua. -- Älä avaa suutasi, älä puhu minulle enää
mitään, jollei sinulla ole muuta sanottavaa, kuin että vihaat minua.
Olen päättänyt olla sitä enää kuulematta. -- Olen pelastanut sinut.
-- Anna minun ensin puhua loppuun. -- Voin pelastaa sinut kokonaan.
Olen järjestänyt kaikki. Riippuu vain siitä, tahdotko sinä. Minä voin
toteuttaa tahtosi.
Hän keskeytti rajusti:
-- Ei, niin ei auta puhua.
Ja hän kulki juosten ja juoksuttaen mukanaan tyttöä, josta hän ei
hellittänyt otettaan, suoraan hirsipuun luokse ja sanoi kylmästi
osoittaen sitä sormellaan:
-- Valitse toinen meistä kahdesta.
Tyttö riistäytyi hänen käsistään ja vaipui hirsipuun juurelle
syleillen tuota surmantukea. Sitten hän käänsi kauniin päänsä sivulle
pappia kohden ja katsahti häneen olkansa yli. Olisi luullut näkevänsä
Neitsyt Marian ristin juurella. Pappi seisoi liikkumattomana kuin
kuvapatsas, sormi yhä viitaten hirsipuuta kohden.
Vihdoin mustalaistyttö sanoi hänelle:
-- Se ei ole minusta niin kauhea kuin te.
Silloin papin käsi vaipui hiljaa alas, ja hän katsoi maahan
pohjattoman masennuksen vallassa.
-- Jos nämä kivet voisivat puhua, mutisi hän, sanoisivat ne, että
tässä on pohjattoman onneton ihminen.
Hän jatkoi. Tyttö, joka yhä pitkiin hiuksiinsa kietoutuneena oli
polvillaan hirsipuun ääressä, antoi hänen puhua keskeyttämättä häntä.
Hänen äänensä oli nyt valittava ja lempeä, mikä oli tuskallisena
vastakohtana hänen kasvojensa karkean tuimalle ilmeelle.
-- Minä rakastan teitä. Oh! se on liiankin totta. Eikö sitten
näy lainkaan ulkomuodosta tämä tuli, joka polttaa sydäntäni? Ah!
neitonen, yöt päivät, niin, yöt päivät: eikö se ansaitse hieman
sääliä? Se on rakkautta yöt päivät, sanon sinulle, se on kidutusta.
-- Oh! minä kärsin liiaksi, lapsi raukkani! -- Se ansaitsee jo
myötätuntoa, totta totisesti. Näethän, että puhun sinulle lempeästi.
Toivoisin hartaasti, ettet enää tuntisi kauhua minua kohtaan. --
Eihän mies mitään sille voi, että hän rakastaa naista! -- Oh!
Jumalani! -- Mitä! et siis milloinkaan anna minulle anteeksi? Vihaat
siis minua yhä! Kaikki on siis lopussa! Katsohan, se juuri tekee
minut ilkeäksi ja itselleni inhottavaksi! -- Et edes katsahda minuun!
Ajattelet ehkä jotakuta muuta sillä aikaa, kun minä tässä seison ja
puhun ja vapisen sen iäisyyden edessä, joka uhkaa meitä kumpaakin!
-- Mutta älä missään tapauksessa puhu upseeristasi! -- Mitä! vaikka
heittäytyisin polvilleni eteesi, mitä! vaikka suutelisin, en
jalkojasi, sitä et sallisi, vaan maata jalkaisi alla, mitä! vaikka
nyyhkyttäisin kuin lapsi, vaikka repäisisin rinnastani, en sanoja,
vaan sydämeni ja sisimpäni sanoakseni sinulle, että rakastan sinua,
olisi kaikki turhaa, kaikki! -- Ja kuitenkaan ei sielusi ole muuta
kuin hellyyttä ja lempeyttä, sinusta säteilee kaunein hyvyys, olet
pelkkää suloutta, sääliväisyyttä ja herttaisuutta. Voi! ainoastaan
minua kohtaan olet ilkeä! Oh! mikä onneton kohtalo!
Hän peitti kasvot käsiinsä. Tyttö kuuli hänen itkevän. Se oli ensi
kerta. Seisoessaan siten nyyhkytysten vavahduttelemana hän oli
kurjemman ja rukoilevamman näköinen kuin polvillaan. Hän itki jonkin
hetken.
-- Niin, hän jatkoi ensi puuskan mentyä ohi, en keksi sanoja.
Ja kuitenkin olin tarkasti miettinyt, mitä sanoisin sinulle.
Nyt vapisuttaa ja puistattaa minua, tunnen voimaini pettävän
ratkaisevalla hetkellä, tunnen jonkin korkeimman ottavan meidät
valtaansa, ja minä sopertelen. Oh! minä vaivun maahan. Jos et
sääli minua, sääli itseäsi. Älä tuomitse meitä kahta kuolemaan.
Jospa tietäisit, miten sinua rakastan, mikä sydän sydämeni on!
Oh! miten olenkaan hyljännyt kaiken hyveen! miten epätoivoisesti
olenkaan luopunut omasta itsestäni! Oppineena tohtorina minä
pilkkaan tiedettä, aatelismiehenä minä herjaan nimeäni, pappina
minä teen messukirjasta irstailujen päänalusen ja syljen Jumalaani
kasvoihin! ja kaiken tämän sinun vuoksesi, lumoojatar! ollakseni
kelvollisempi sinun helvettiisi! etkä sinä huoli tuomitusta! Voi!
sanoisinko sinulle kaikki! vielä enemmän, vielä kamalampaa, oh! vielä
kamalampaa!...
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hänen ilmeensä kävi äkkiä
sekavaksi. Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten kuin itsekseen
puhellen kovalla äänellä:
-- Kain, missä on veljesi?
Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi:
-- Mitä olen hänelle tehnyt, Herra? Olen hänet ottanut hoiviini, olen
elättänyt häntä, olen rakastanut häntä, olen jumaloinut häntä ja olen
surmannut hänet! Niin, Herra, aivan hiljan murskattiin hänen päänsä
silmäini edessä sinun talosi kiviseinää vasten, ja minun tähteni,
tämän naisen tähden, hänen tähtensä...
Hänen silmänsä tuijottivat villisti. Hänen äänensä sammui vähitellen
ja hän toisti vielä useaan kertaan koneellisesti pitkien väliaikojen
päästä aivan kuin kello, joka lyö viime läppäyksiään:
-- Hänen tähtensä... -- Hänen tähtensä...
Sen jälkeen hänen kielensä ei enää saanut esille ainoatakaan kuuluvaa
ääntä, mutta hänen huulensa liikkuivat kuitenkin yhä. Yhtäkkiä hän
lyyhistyi maahan aivan kuin jokin joka romahtaa kasaan, ja jäi tähän
asentoonsa liikkumattomaksi, pää polviin nojaten.
Kun tyttö veti jalkansa hänen altaan, palautti tämä hipaisu hänet
tuntoihinsa. Hän siveli hiljaa kädellään laihoja poskiaan ja katsoi
hetkisen ihmetellen kostuneita sormiaan.
-- Mitä! hän mutisi, -- olen itkenyt!
Ja kääntyen äkkiä mustalaistytön puoleen kuvaamattoman tuskan
vallassa hän virkkoi:
-- Ah! olet tunteettomana nähnyt minun itkevän! Tiedätkö, lapsi,
että nämä kyyneleet ovat laavaa? On siis totta? Se, jota vihataan,
ei voi millään herättää liikutusta. Jos näkisit minun kuolevan,
nauraisit. Oh! mutta minä en tahdo nähdä sinun kuolevan! Yksi ainoa
sana, yksi ainoa anteeksiannon sana! Älä sano, että rakastat minua,
sano ainoastaan, että edes tahtoisit, se riittää, ja minä pelastan
sinut. Muuten... Oh! aika rientää. Minä rukoilen sinua kaiken pyhän
nimessä, älä odota, kunnes olen kivettynyt jälleen samanlaiseksi kuin
tämä hirsipuu, joka myös vaatii sinua itselleen! Ajattele, että minun
kädessäni on meidän molempien kohtalot, että olen mieletön, se on
kauheata, että voin antaa kaiken romahtaa, ja että meidän allamme,
onneton, on pohjaton syvyys, jossa minun lankeemukseni vainoaa sinun
lankeemustasi iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen! Yksi ystävällinen
sana! vain! yksi ainoa sana!
Tyttö avasi suunsa vastatakseen. Pappi lankesi polvilleen hänen
eteensä ottaakseen hartaudella vastaan tuon ehkä heltyneen sanan,
joka oli tulossa hänen huuliltaan. Tyttö sanoi:
-- Te olette murhaaja!
Pappi riuhtaisi hänet raivoisana käsiinsä ja nauroi kammottavasti.
-- No niin! siis murhaaja! hän sanoi, ja minä omistan sinut. Kun
et huoli minua orjaksesi, saat minusta herran! Sinä olet minun!
Minulla on luola, jonne laahaan sinut! Sinä seuraat minua, sinun
täytyy seurata minua, tai minä luovutan sinut pyövelille! Sinun
täytyy kuolla, kaunoiseni, tai kuulua minulle! kuulua papille! kuulua
luopiolle! kuulua murhaajalle! tästä yöstä lähtien, kuuletko? Tule!
iloa! tule! suutele minua, hullu! Hauta tai minun vuoteeni!
Hänen silmänsä paloivat himosta ja raivosta. Hänen himokas suunsa
sai tytön kaulan punastumaan. Tyttö rimpuili hänen käsissään. Pappi
peitti hänet tulisilla suudelmilla.
-- Älä pure minua, hirviö! huusi tyttö. Oh! inhottava, saastainen
munkki, päästä minut! Minä revin vaivaiset, harmaat haivenet päästäsi
ja heitän ne vasten kasvojasi!
Pappi punehtui, kalpeni ja päästi sitten irti tytön katsellen häntä
synkän näköisenä. Tämä luuli olevansa voitolla ja jatkoi:
-- Sanon sinulle, että kuulun Febukselleni, että rakastan Febusta,
että Febus on kaunis! Sinä, pappi, sinä olet vanha! sinä olet ruma!
Mene pois!
Pappi päästi kauhean huudon, aivan kuin onneton, jota kosketetaan
hehkuvalla raudalla.
-- Kuole siis! sanoi hän hammasta purren. Tyttö näki hänen kamalan
katseensa ja aikoi paeta. Pappi tarttui häneen uudelleen, ravisti
häntä, paiskasi hänet maahan ja läksi nopeasti astumaan Roland-tornin
kulmaa kohden vetäen häntä perässään maassa kauniista käsistä.
Saavuttuaan perille hän kääntyi tytön puoleen:
-- Viimeisen kerran: tahdotko olla minun? Tyttö vastasi päättävästi:
-- En.
Silloin hän huusi kovalla äänellä:
-- Gudule! Gudule! tässä on mustalaistyttö! kosta.
Tyttö tunsi äkkiä tartuttavan kyynärpäähänsä. Hän katsoi. Siihen oli
iskenyt muurinaukosta esiinpistävä luiseva käsi, joka piteli sitä
kuin rautakoura.
-- Pidä lujasti kiinni! sanoi pappi. Se on paennut mustalaistyttö.
Älä päästä häntä irti. Minä menen etsimään vartijoita. Sinä saat
nähdä hänet hirsipuussa.
Muurin sisältä vastasi käheä ja verenhimoinen nauru. -- Hah!
hah! hah! -- Mustalaistyttö näki papin loittonevan ja juoksevan
Notre-Damen siltaa kohden. Siltä taholta kuului ratsujoukon töminää.
Tyttö oli tuntenut ilkeän erakon. Kauhusta läähättäen hän koetti
irroittautua. Hän vääntelehti, hän teki hyppäyksiä kuolemantuskan ja
epätoivon vallassa, mutta toinen piteli häntä kiinni tavattomalla
voimalla. Nuo luisen laihat sormet, jotka puristivat häntä, syöpyivät
hänen lihaansa ja yhtyivät renkaaksi. Tuo käsi oli kuin taottu hänen
käsivarteensa. Se oli enemmän kuin kahle, enemmän kuin kaularauta,
enemmän kuin rautarengas; aukosta pisti esiin älyn ohjaama, elävä
pihti.
Hän vaipui nääntyneenä seinää vasten, ja nyt valtasi hänet
kuolemankauhu. Hän ajatteli elämän ihanuutta, nuoruutta, kirkasta
taivasta, luonnon näkyjä, rakkautta, Febusta, kaikkea, mikä katosi,
ja kaikkea, mikä lähestyi, pappia, joka hänet antoi ilmi, pyöveliä,
joka oli tulossa, hirsipuuta, joka oli torilla. Silloin hän tunsi
kauhistuksen kohoavan hiusten juuriin saakka, ja hän kuuli erakon
kammottavan naurun ja hiljaiset sanat:
-- Hah! hah! hah! sinut hirtetään!
Puolikuolleena tyttö kääntyi aukkoa kohden ja näki säkkinaisen villit
kasvot ristikon lävitse.
-- Mitä olen teille tehnyt? sanoi hän miltei hengetönnä. Erakko
ei vastannut, vaan alkoi laulavalla äänellä ärsyttävästi ja
pilkallisesti mutista:
-- Mustalaistyttö! mustalaistyttö! mustalaistyttö!
Onneton Esmeralda antoi päänsä vaipua valtoimien hiustensa peittoon
ymmärtäen, ettei hän ollut tekemisissä inhimillisen olennon kanssa.
Äkkiä erakko huudahti aivan kuin mustalaistytön kysymys olisi
tarvinnut koko tämän ajan ehtiäkseen hänen tajuntaansa.
-- Mitäkö olet tehnyt minulle! -- Ah! mitäkö olet tehnyt minulle,
mustalaistyttö: No niin! kuule. -- Minulla oli lapsi, minulla!
näetkö? minulla oli lapsi! lapsi! sanon sinulle! -- Pieni, soma
tyttö! -- Agnekseni, jatkoi hän sekavasti ja suuteli jotakin
pimeässä. -- Niin, näetkö, mustalaistyttö? minun lapseni on otettu
minulta, minun lapseni on varastettu, minun lapseni on syöty. Sen
sinä olet tehnyt minulle.
Tyttö vastasi kuin karitsa:
-- Ah! en ollut ehkä silloin vielä syntynytkään!
-- Oh! olit kyllä! tokaisi erakko, sinä olit jo syntynyt. Sinä olit
heidän joukossaan. Hän olisi sinun ikäisesi! Aivan tuollainen! --
Olen ollut täällä viisitoista vuotta, kärsinyt viisitoista vuotta,
rukoillut viisitoista vuotta, takonut päätäni näihin seiniin
viisitoista vuotta. -- Sanon sinulle, että mustalaiset varastivat
hänet minulta, kuuletko? ja että he kurjat söivät hänet suuhunsa. --
Onko sinulla sydäntä? kuvittele, mitä on leikkivä, imevä, nukkuva
lapsi. Se on niin viaton! -- No niin! hänet, hänet on minulta otettu,
on minulta tapettu! Hyvä Jumala sen kyllä tietää! -- Tänään on minun
vuoroni, minä syön nyt mustalaistytön. -- Oh! miten purisinkaan
sinua, jollei ristikko estäisi minua. Pääni on liian suuri! --
Pikku raukka! hänen nukkuessaan! Ja jos herättivätkin hänet häntä
ottaessaan, mitä hyödytti hänen huutonsa, minä kun olin poissa!
-- Ah! te mustalaisäidit, te kurjat söitte minun lapseni! Tulkaa
katsomaan omaanne.
Ja hän alkoi nauraa ja kiristellä hampaitaan, nämä molemmat
tunteenpurkaukset muistuttivat suuresti toisiaan noissa raivoisissa
kasvoissa. Päivä alkoi sarastaa. Tuhkanharmaa kajastus valaisi
hämärästi näyttämöä, ja hirsipuu näkyi yhä selvemmin torilla.
Toiselta suunnalta, Notre-Damen sillalta päin, luuli tuomittu
kuulevansa ratsujoukon töminän yhä lähestyvän.
-- Rouva! huusi hän ristien kätensä ja langeten polvilleen hiukset
hajalla ja suunniltaan kauhusta, rouva! säälikää! He tulevat. En
ole tehnyt teille mitään. Tahdotteko nähdä minun kuolevan tuolla
kauhealla tavalla silmäinne edessä? Te säälisitte minua, olen siitä
varma! Se on liian kamalaa. Antakaa minun pelastua. Päästäkää minut!
Armoa! En tahdo kuolla näin!
-- Anna minulle lapseni! sanoi erakko.
-- Armoa! armoa!
-- Anna minulle lapseni!
-- Päästäkää minut, taivaan nimessä!
-- Anna minulle lapseni!
Tyttö vaipui uudelleen kokoon menehtyneenä ja murtuneena, ja hänen
silmänsä saivat jo kuolleen lasimaisen katseen.
-- Voi! sopersi hän, te etsitte lastanne. Minä etsin vanhempiani.
-- Anna minulle pikku Agnekseni! jatkoi Gudule. -- Etkö tiedä, missä
hän on? Kuole sitten! -- Sanonpa sinulle. Olin ilotyttö, minulla oli
lapsi, minun lapseni varastettiin. -- Sen tekivät mustalaisnaiset.
Näet siis, että sinun täytyy kuolla. Kun sinun mustalaisäitisi
tulee vaatimaan sinua takaisin, sanon hänelle: Äiti, katso tuota
hirsipuuta! -- Tai anna minulle lapseni takaisin. -- Tiedätkö, missä
hän on, minun pikku tyttöni? Odotahan kun näytän sinulle. Tässä on
hänen kenkänsä, kaikki, mitä minulla on hänestä jäljellä. Tiedätkö,
missä on toinen samanlainen? Jos tiedät, niin sano minulle, ja vaikka
se olisi maailman ääressä, niin menen etsimään sitä sinne polvillani.
Ja hän ojensi toisen kätensä aukosta ulos ja näytti mustalaistytölle
pientä, koruommeltua kenkää. Oli jo siksi valoisa, että sen muodon ja
värit saattoi erottaa.
-- Näytä minulle tuota kenkää, sanoi mustalaistyttö vapisten.
Jumalani! Jumalani! Ja samalla hän vapaalla kädellään avasi nopeasti
pienen, vihreällä lasihelmellä koristetun pussin, joka oli hänen
kaulassaan.
-- Kas niin! kas niin! murahti Gudule, pengo vain pirullista
amulettiasi! Mutta hän vaikeni äkkiä, koko hänen ruumiinsa alkoi
vapista, ja hän huusi äänellä, joka purkautui hänen sisimmästään:
-- Tyttäreni!
Mustalaistyttö oli vetänyt pussista esiin aivan samanlaisen pienen
kengän. Tähän kenkään oli kiinnitetty pergamenttiliuska, johon oli
kirjoitettu seuraavat säkeet:
Kun löydät samanlaisen,
äitisi kohtaat maisen.
Lyhemmässä ajassa kuin salama leimahtaa oli erakko verrannut kenkiä
toisiinsa lukenut kirjoituksen pergamentista ja painanut ristikkoa
vasten taivaallista iloa säteilevät kasvonsa huutaen:
-- Tyttäreni! tyttäreni!
-- Äitini! vastasi mustalaistyttö.
Tätä kohtausta eivät sanat riitä kuvailemaan. Muuri ja ristikko oli
äidin ja tyttären välissä.
-- Oh! muuri! huusi erakko. Oh! nähdä hänet eikä saa syleillä häntä!
Kätesi! Kätesi!
Tyttö pisti hänelle kätensä ristikon lävitse, erakko heittäytyi
tämän käden ylle, painoi sille huulensa ja seisoi tähän suudelmaan
vajonneena, ilman että hänessä huomasi muuta elonmerkkiä kuin
nyyhkytyksen, joka silloin tällöin vavahdutti hänen ruumistaan.
Hänen kyyneleensä valuivat tällä välin tulvimalla, hiljaisuudessa,
varjossa, kuin öinen sade. Äiti raukka tyhjensi virtoina tälle
jumaloidulle kädelle koko sen mustan ja syvän kyynelkaivon, joka
hänessä oli ja johon koko hänen tuskansa oli viisitoista vuotta
pisara pisaralta tippunut.
Äkkiä hän nousi, pyyhkäisi pitkät harmaat hiukset otsaltaan ja
alkoi sanaakaan sanomatta molemmin käsin tempoa ikkuna-aukkonsa
ristikkoa raivoisammin kuin leijona. Ristikko kesti. Silloin hän meni
eräästä komeronsa nurkasta noutamaan suuren kiven, jota hän käytti
päänalusena, ja paiskasi sen ristikkoa vasten sellaisella voimalla,
että yksi rauta katkesi tuhansia kipinöitä singoten. Toinen isku
särki kokonaan tuon vanhan rautaristikon, joka sulki aukon. Sitten
hän väänsi käsin syrjään ruostuneet ristikonpätkät. On hetkiä,
jolloin naisen kädet saavat yli-inhimillisen voiman.
Kun hän näin oli saanut esteet poistetuksi, eikä siihen mennyt
minuuttiakaan, hän tarttui tytärtään vyötäisistä ja veti hänet
komeroonsa.
-- Tule! että vedän sinut ylös kuilusta! mutisi hän.
Kun tyttö oli kammiossa, asetti äiti hänet hiljaa lattialle, nosti
taas ylös, ja kantaen häntä käsivarsillaan, kuin tämä yhä olisi ollut
hänen pikku Agneksensa, hän kulki edes takaisin ahtaassa kopissaan
humaltuneena ja mielettömänä ilosta, huutaen ja laulaen, suudellen
tytärtään, puhellen hänelle, nauraen, itkien, kaikkea yhtaikaa ja
kiihkeästi.
-- Tyttäreni! tyttäreni! sanoi hän. -- Olen saanut tyttäreni! hän
on tässä. Hyvä Jumala on antanut hänet minulle takaisin. Hoi!
tulkaa kaikki! Onko ketään, joka haluaa tulla katsomaan tytärtäni?
Hyvä Jumala, miten hän on kaunis! Hän on antanut minun odottaa
viisitoista vuotta, hyvä Jumalani, mutta ainoastaan tehdäkseen hänet
kauniiksi. -- Mustalaisnaiset eivät siis olekaan syöneet häntä!
Kuka niin sanoi? Pikku tyttöni! pikku tyttöni! suutele minua. Nuo
hyvät mustalaisnaiset! Rakastan heitä! -- Sinä todellakin. Siksi
hypähtikin sydämeni joka kerta, kun sinä kuljit ohitse. Ja minä kun
luulin sitä vihaksi! Anna minulle anteeksi, Agnekseni, anna minulle
anteeksi. Sinä pidät minua hyvin ilkeänä, eikö niin? Rakastan sinua.
-- Onko sinulla vielä pieni merkki kaulassasi? Annahan kun katson.
Hänellä on se yhä. Oh! sinä olet kaunis! Minä olen antanut teille
nuo suuret silmät! neitiseni! Suutele minua! Rakastan sinua. Mitä
huolin minä siitä, että muilla äideillä on lapsia, minä pilkkaan nyt
heitä. Tulkoot nyt tänne. Tässä on minun lapseni. Tässä on hänen
kaulansa, hänen silmänsä, hänen hiuksensa, hänen kätensä. Näyttäkääpä
minulle jotakin yhtä kaunista! Oh! minä vastaan siitä, että hän saa
rakastajia, tämä pikkuinen! Olen itkenyt viisitoista vuotta. Koko
minun kauneuteni on kadonnut ja mennyt häneen. Suutele minua!
Hän puheli hänelle paljon muutakin päätöntä, jonka koko kauneus oli
äänensävyssä, saattoi hänen pukunsa sellaiseen epäjärjestykseen, että
hän punastui, suori kädellään hänen silkinhienoa tukkaansa, suuteli
hänen jalkojaan, hänen polviaan, hänen otsaansa, hänen silmiään,
hurmaantui kaikesta. Tyttö antoi hänen touhuta, toistaen silloin
tällöin hyvin hiljaa ja äärettömän lempeällä äänellä: -- Äitini!
-- Näetkö, pikku tyttöseni, jatkoi erakko, usein keskeyttäen puheensa
suudelmilla, näetkö, minä rakastan sinua suuresti. Me lähdemme
yhdessä täältä. Me tulemme ylen onnellisiksi. Olen saanut pienen
perinnön Reimsissä, kotiseudullamme. Tunnetko Reimsin? Ah! et, sinä
et tunne sitä, sinä olit liian pieni! Jospa tietäisit, miten sievä
olit neljän kuukauden vanhana! Niin pienet jalat, että niitä tultiin
uteliaisuudesta katsomaan aina Epernausta asti, joka on kolmen
peninkulman päässä! Meillä on maatilkku ja talo. Sinä nukut minun
vuoteessani. Hyvä Jumala! hyvä Jumala! kuka olisi sitä uskonut?
Minulla on tyttäreni!
-- Oi äitini, sanoi tyttö, kun hän vihdoin kykeni liikutukseltaan
puhumaan, -- mustalaisvaimo puhui totta. Meidän joukossamme oli muuan
hyvä mustalaisvaimo, joka kuoli viime vuonna ja aina hoiti minua
kuin kasvatusäiti. Hän se sitoi tämän pussin kaulaani. Hän sanoi
minulle aina: -- Lapsi, säilytä tarkasti tämä koriste. Se on aarre.
Sen avulla löydät äitisi. Sinä kannat äitiäsi kaulassasi. Hän ennusti
oikein, tuo mustalaisnainen!
Erakko painoi tyttärensä uudelleen rintaansa vasten.
-- Tule, että saan suudella sinua! sinä sanot sen niin herttaisesti.
Kun pääsemme kotiin, lahjoitamme pikku kengät Jeesus-lapselle
kirkossa. Se on velvollisuutemme hyvää Pyhää Neitsyttä kohtaan. Hyvä
Jumala! miten kaunis ääni sinulla on! Kun puhuit äsken minulle, se
oli kuin soitantoa! Ah! Herra Jumalani! Olen löytänyt lapseni! Mutta
onko tämä kaikki uskottavaa? Ei siis kuole mistään, koska en kuollut
ilosta. Ja sitten hän löi käsiään yhteen ja nauroi ja huusi:
-- Miten onnellisina me elämmekään!
Tällä hetkellä kaikui komeroon aseitten kalinaa ja hevosten kavioiden
töminää, joka tuntui tulevan Notre-Damen sillalta ja lähenemistään
lähenevän pitkin rantaa. Mustalaistyttö heittäytyi tuskan valtaamana
erakon syliin.
-- Pelasta minut! pelasta minut! äitini! ne tulevat tuolla!
Erakko kalpeni.
-- Oi taivas! mitä sanotkaan? Olin unohtanut! sinua vainotaan! Mitä
olet sitten tehnyt?
-- En tiedä, vastasi onneton tyttö, mutta minut on tuomittu kuolemaan.
-- Kuolemaan! sanoi Gudule horjahtaen kuin ukkosen iskusta.
Kuolemaan! toisti hän hitaasti ja katseli tytärtään kiinteästi.
-- Niin, äiti, virkkoi tyttö menehtyen, ne aikovat tappaa minut. Ne
tulevat nyt ottamaan minut. Tuo hirsipuu on minua varten! Pelasta
minut! pelasta minut! He tulevat! pelasta minut!
Erakko seisoi hetken liikkumattomana kuin kivettynyt, sitten hän
pudisti päätään epäilevästi ja päästäen sitten äkkiä naurun entisen
hirvittävän naurunsa, hän sanoi:
-- Hohhoh! ei! sinä puhut minulle unia. Kas niin! kadotin hänet,
viiteentoista vuoteen en nähnyt häntä, ja sitten löysin hänet
jälleen, enkä saisi pitää häntä kuin hetken! Ja hänet otettaisiin
minulta! ja nyt, kun hän on kaunis, kun hän rakastaa minua, nyt
tullaan häntä syömään minulta, minun, hänen äitinsä silmäin edessä.
Oh! ei! se ei ole mahdollista. Hyvä Jumala ei voi sellaista sallia.
Tällöin tuntui ratsujoukko pysähtyvän, ja jonkun ääni kuului sanovan
etäämmällä:
-- Tänne päin, herra Tristan! Pappi sanoi, että tapaisimme hänet
Rotankololta. -- Kavionkapse alkoi uudelleen kuulua.
Erakko ponnahti pystyyn epätoivoisesti huudahtaen.
-- Pelastaudu! pelastaudu, lapseni! Nyt muistan. Olet oikeassa. Sinun
kuolemasi on kysymyksessä. Kauhistus! kirous!
Pelastaudu!
Hän painoi kasvonsa luukulle, mutta veti ne nopeasti takaisin. --
Älä mene, sanoi hän hiljaa lyhyesti ja synkästi, puristaen samalla
kouristuksenomaisesti puolikuolleen mustalaistytön kättä. Älä mene!
Älä hiisku mitään! Kaikkialla on sotilaita. Et voi lähteä. On liian
valoisa.
Hänen silmänsä olivat kuivat ja palavat. Hän oli hetken vaiti. Hän
vain asteli pitkin askelin komerossa, repien tukuttain harmaita
hiuksiaan ja pureskellen ne rikki.
Yhtäkkiä hän sanoi:
-- Ne tulevat. Tahdon puhua heille. Piiloudu tuonne nurkkaan. He
eivät näe sinua. Sanon heille, että sinä olet karannut, että päästin
sinut irti, totta totisesti!
Hän asetti tytön, sillä hän kantoi häntä yhä, erääseen komeron
nurkkaan, jota ei voinut nähdä ulkoapäin. Hän kyyristi hänet niin,
etteivät kädet eivätkä jalat lainkaan pistäneet esiin pimennosta,
levitti hänen mustan tukkansa valkean puvun peitteeksi, asetti hänen
eteensä ruukkunsa ja kivensä, ainoat huonekalut, jotka hänellä oli,
kuvitellen, että tämä ruukku ja tämä kivi hänet kätkisi. Ja sen
tehtyään laskeutui hän rauhallisempana polvilleen ja rukoili. Päivä
vasta sarasti, ja Rotankolossa oli vielä pimeätä.
Tällä hetkellä kuului papin ääni, tuo helvetillinen ääni, huutavan
aivan lähellä komeroa:
-- Tänne päin, kapteeni Febus de Châteaupers!
Tämän nimen ja tämän äänen kuullessaan liikahti nurkkaan kyyristynyt
tyttö.
-- Älä hievahda! sanoi Gudule.
Hän oli tuskin ehtinyt kuiskata tämän, kun komeron edusta jo oli
täynnä miehiä, miekkoja ja hevosia. Äiti nousi nopeasti ja meni
aukolle täyttääkseen sen. Hän näki suuren joukon aseistettuja jalka- ja
hevosmiehiä asettuneen Grève-torille. Heidän päällikkönsä astui
alas hevosen selästä ja tuli häntä kohden.
-- Eukko, sanoi tämä mies, joka oli julman näköinen, me etsimme
erästä noitaa hirttääksemme hänet: meille on sanottu, että hän oli
sinun käsissäsi.
Äiti raukka vastasi niin välinpitämättömänä kuin taisi:
-- En käsitä, mitä tarkoitatte? Toinen vastasi:
-- Herra nähköön! mitä pajatti sitten tuo säikähtänyt arkkidiakoni?
Missä hän on?
-- Herra, hän on mennyt matkoihinsa, sanoi muuan sotilas.
-- No niin, hupsu eukko, jatkoi päällikkö, älä valehtele minulle.
Sinun vartioitavaksesi on annettu noita. Missä hän on?
Erakko ei halunnut kieltää kaikkea pelosta, että häntä epäiltäisiin,
ja vastasi vakavalla ja yrmeällä äänellä:
-- Jos tarkoitatte muuatta tytön heilakkaa, joka äsken työnnettiin
käsiini, niin sanon teille, että hän puri minua käteen ja minä laskin
hänet irti. Siinä se. Jättäkää minut rauhaan.
Päällikkö irvisti pettyneenä.
-- Älä valehtele minulle, vanha kummitus, jatkoi hän. Nimeni on
Tristan l'Hermite ja olen kuninkaan oikea käsi. Tristan l'Hermite,
kuuletko? Ja hän lisäsi katsellen ympärilleen Grève-torille: -- Sillä
nimellä on joltinenkin kaiku täällä.
-- Olittepa vaikka Saatana l'Hermite, vastasi Gudule, jossa syttyi
toivo, niin ei minulla olisi teille muuta sanottavaa enkä teitä
pelkää.
-- Herra nähköön! sanoi Tristan, siinäpä terhakka eukko! Olisiko
noitatyttö pelastunut ja minne päin hän pakeni?
Gudule vastasi huolettomalla äänellä:
-- Rue du Moutonille päin, luulen.
Tristan kääntyi ja viittasi joukkoaan asettumaan liikkeelle. Erakko
hengähti helpotuksesta.
-- Korkea herra, sanoi samassa muuan jousimies, kysykäähän tuolta
vanhalta velholta, miksi hänen ikkunaristikkonsa on noin rikki.
Tämä kysymys täytti ahdistuksella äitiraukan sydämen. Hän ei
kuitenkaan kokonaan menettänyt tajuaan.
-- Se on aina ollut sellainen, sopersi hän.
-- Pah, vastasi jousimies, vielähän se tänään muodosti kauniin mustan
ristin, joka teki aivan hartaaksi.
Tristan katsahti kieroon erakkoa.
-- Luulenpa, että muori hämmentyi!
Tuo onneton äiti tunsi, että kaikki riippuu hänen terhakkuudestaan,
ja kuolema sydämessä alkoi hän nauraa virnottaa. Äidit kykenevät
sellaiseen.
-- Pah! sanoi hän, tuo mies on humalassa. On jo toista vuotta siitä,
kun muuan kivikuorman perä töytäisi aukkoon ja särki ristikon. Ja
kyllä minä haukuin ajajan pahanpäiväisesti!
-- Se on totta, sanoi muuan toinen jousimies, minä olin silloin läsnä.
Kaikkialla on aina henkilöitä, jotka ovat nähneet kaikki. Tämä
jousimiehen odottamaton todistus elvytti jälleen erakkoa, joka
kuulustelun aikana ikään kuin asteli veitsen terällä kuilun yllä.
Mutta hän oli tuomittu alituiseen toivon ja pelon vaihteluun.
-- Jos rattaat sen ovat tehneet, virkkoi ensimmäinen jousimies,
pitäisi ristikon sakarain olla sisälle päin vääntyneet, kun ne nyt
ovat ulospäin.
-- He! he! sanoi Tristan sotilaalle, sinullapa on oikea Châtelet'n
tutkintotuomarin nenä. Mitä te siihen vastaatte, eukko?
-- Jumalani! huudahti erakko äärimmäisen hädän vallassa ja hänen
ponnistuksistaan huolimatta kyynelten tukahuttamalla äänellä,
vannon teille, korkea-arvoisa herra, että rattaat särkivät tämän
ristikon. Kuulittehan, että tuo mies on sen nähnyt. Ja mitä se teidän
mustalaistyttöönne kuuluu?
-- Hm! murahti Tristan.
-- Perhana! sanoi sotilas poliisipäällikön kiitoksen kannustamana,
sakarain murto on aivan tuore!
Tristan ravisti päätään.
-- Miten kauan sanoitte olevan aikaa tuosta rattaitten iskusta?
-- Kuukausi tai ehkä pari viikkoa, korkea-arvoisa herra. En muista
oikein.
-- Hän sanoi ensin yli vuoden, huomautti sotilas.
-- Tämä näyttää epäilyttävältä! sanoi poliisipäällikkö.
-- Korkea-arvoisa herra, huusi erakko yhä nojallaan aukossa ja
peläten, että epäluulot saisivat heidät pistämään päänsä sisälle ja
tarkastamaan komeroa, -- vannon teille, että rattaat ovat särkeneet
ristikon. Vannon sen teille paratiisin pyhien enkelien kautta. Jollei
sitä ole rattaat tehneet, tahdon joutua iankaikkisesti kadotukseen ja
luopua Jumalasta!
-- Sinä vannot ylen innostuneena! sanoi Tristan ja tarkasteli häntä
tutkivin katsein.
Tuo naisraukka tunsi vakuutustensa luotettavuuden heikkenemistään
heikkenevän. Hän oli sanomaisillaan typeryyksiä ja ymmärsi, ettei
ollut sanonut, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.
Tällöin saapui muuan toinen sotilas huutaen: -- Korkea herra, tuo
vanha velho valhettelee. Noita ei ole päässyt pakoon Rue du Moutonia
pitkin. Ketju on ollut koko yön poikki kadun, eikä vartija ole nähnyt
kenenkään kulkevan ohitse.
Tristan, jonka kasvot yhä synkkenivät, kysyi erakolta:
-- Mitä sanot tähän?
Erakko koetti vielä pitää puoliaan seuraavalla väitteellä:
-- En tiedä, korkea-arvoisa herra, olenhan voinut erehtyä. Luulen,
että hän on mennyt joen yli.
-- Siis päinvastaiseen suuntaan, sanoi poliisipäällikkö. Ei ole juuri
luultavaa, että hän olisi halunnut takaisin Citéhen, jossa häntä
vainottiin. Sinä valehtelet, eukko!
-- Ei ole liioin venettä ei tällä eikä toisella puolella jokea,
lisäsi ensimmäinen sotilas.
-- Hän on voinut uida, vastasi erakko puolustautuen askel askeleelta.
-- Osannevatko naiset uida? sanoi sotilas.
-- Jumaliste! eukko! sinä valehtelet! sinä valehtelet! toisti
Tristan suuttuneena. Haluaisinpa jättää koko noidan ja ottaa sinut.
Neljännestunnin kidutus kiskoisi ehkä kurkustasi totuuden. Kas niin!
saat seurata meitä.
Erakko iski ahnaasti näihin sanoihin.
-- Kuten haluatte, korkea-arvoisa herra. Tehkää niin! Tehkää! Viekää
minut kidutukseen. Viekää. Pian, pian! lähtekäämme heti. -- Sillä
aikaa, ajatteli hän, ehtii tyttäreni pelastautua.
-- Hiisi vieköön! sanoi poliisipäällikkö, onpa hänellä kiire
kidutuspenkille! En ymmärrä koko hullua.
Muuan vanha, harmaatukkainen poliisimies astui esille ja sanoi
päällikölle:
-- Hullu todellakin, korkea herra! Jos hän on päästänyt irti
mustalaistytön, ei se ole hänen vikansa, sillä hän ei pidä
mustalaisista. Viisitoista vuotta olen ollut poliisina ja tänä
aikana olen joka ilta kuullut hänen kiroilevan mustalaisnaisia
loppumattomiin. Ja tuota pientä tanssijatarta, jolla on vuohi ja jota
me kai juuri jahtaamme, hän on sadatellut eniten.
Gudule ponnisti voimiaan ja sanoi:
-- Häntä eniten.
Muut poliisimiehet vahvistivat yksimielisesti toverinsa todistuksen.
Menetettyään toivon saada erakon suusta mitään esille Tristan
l'Hermite käänsi hänelle selkänsä, ja kuvaamattoman tuskan vallassa
näki erakko hänen suuntaavan kulkunsa hevosensa luo.
-- Lähdetään, sanoi Tristan hammasta purren. -- Jatketaan etsiskelyä.
En ummista silmiäni, ennen kuin mustalaistyttö on hirtetty.
Hän epäröi kuitenkin vielä hetken, ennenkuin nousi hevosen selkään.
Gudulen sydän oli pakahtua tuskasta, kun hän näki hänen luovan ympäri
toria levottoman katseen kuin metsästyskoira, joka vainuaa riistan
läheisyyden eikä loittone paikaltaan. Viimein hän ravisti päätään
ja hyppäsi satulaan. Gudulen kauheasti kouristunut sydän laajeni ja
hän sanoi hiljaa luoden silmäyksen tyttäreensä, jota hän ei ollut
uskaltanut katsoa, siitä saakka, kun Tristan oli ollut paikkeilla: --
Pelastettu!
Tyttö raukka oli koko ajan istua kyyröttänyt nurkassaan henkeä
pidättäen, hievahtamatta ja kuolema silmiensä edessä. Häneltä ei
ollut mennyt hukkaan ainoakaan kohta Gudulen ja Tristanin välisestä
näytöksestä, ja äidin kaiken ahdistuksen hän oli tuntenut omassa
sydämessään. Hän oli kuullut, miten nauha, jossa hän riippui
pohjattoman syvyyden yllä, usean kerran oli ratissut, hän oli
luullut sen ainakin kaksikymmentä kertaa katkeavan; hän hengähti
helpotuksesta ja tunsi jälleen maata jalkainsa alla. Samassa hän
kuuli äänen sanovan poliisipäällikölle.
-- Hitto vieköön! herra poliisipäällikkö, minun asianani ei sotilaana
ole noitien hirttäminen. Roistojoukko on nujerrettu. Jätän loput
teidän huoleksenne. Myönnättehän olevan paikallaan, että lähden
komppaniani luo, joka on ilman kapteenia.
Tämä oli Febus de Châteaupers'in ääni. On mahdotonta sanoin kuvata
sitä vaikutusta, minkä se mustalaistytössä herätti. Hän oli siis
siellä, hänen ystävänsä, hänen suojelijansa, hänen tukensa, hänen
turvansa, hänen Febuksensa! Hän nousi pystyyn, ja ennenkuin hänen
äitinsä oli ehtinyt estää häntä, hän oli hypähtänyt aukolle huutaen:
-- Febus! auta minua, Febukseni!
Febus ei ollut enää siellä. Hän oli juuri täyttä laukkaa kääntynyt
Rue de la Coutellerien kulman ympäri. Mutta Tristan ei ollut vielä
lähtenyt.
Erakko hyökkäsi kiljahtaen tyttärensä kimppuun. Hän riuhtaisi hänet
rajusti takaisin nurkkaukseen ja iski kyntensä hänen kurkkuunsa.
Tiikeriemokaan ei ole niin tarkka. Mutta se oli myöhäistä. Tristan
oli nähnyt hänet.
-- He! he! huudahti hän nauraen niin, että hänen kaikki hampaansa
näkyivät, jolloin hänen kasvonsa muistuttivat sudenkuonoa, kaksi
hiirtä satimessa!
-- Sitä minä epäilin, sanoi sotilas. Tristan löi häntä olalle sanoen:
-- Sinä olet hyvä kissa! -- Nyt käsiksi, lisäsi hän, -- missä on
Henriet Cousin?
Muuan mies, jolla ei ollut sotilaan pukua eikä ryhtiä, astui esiin
heidän joukostaan. Hänellä oli puoliksi harmaa, puoliksi ruskea puku,
suora, sileä tukka, nahkaiset hihat ja köysikimppu suuressa kourassa.
Tämä mies seurasi aina Tristania, joka seurasi aina Ludvig XI:tä.
-- No toveri, sanoi Tristan l'Hermite, arvelen että noita, jota
etsimme, on tuolla. Sinä menet ottamaan hänet sieltä. Onko sinulla
portaasi täällä?
-- Tuolla on yhdet Maison-aux-Piliers'n vajassa, vastasi mies.
Tuossako asia suoritetaan? kysyi hän osoittaen kivistä hirttolaitetta.
-- Niin.
-- He! he! jatkoi mies nauraen vielä petomaisemmin kuin
poliisipäällikkö, sittenhän ei ole matka pitkä.
-- Kiiruhda! sanoi Tristan. Saat nauraa sitten.
Siitä lähtien kun Tristan oli huomannut tytön, ja kaikki toivo
oli mennyttä, ei erakko ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Hän oli
heittänyt mustalaistyttö raukan puolikuolleena nurkkaan ja asettunut
uudelleen aukkoon kädet nojallaan ikkunanpieltä vasten kuin
kaksi kiinnityskynttä. Tässä asennossa nähtiin hänen pelottomana
tarkastavan koko sotilasjoukkoa katseella joka jälleen oli muuttunut
villiksi ja mielettömäksi. Sinä hetkenä jolloin Henriet Cousin
lähestyi koppia, hän oli niin hirvittävän näköinen, että mies
peräytyi.
-- Herra, sanoi hän kääntyen poliisipäällikön puoleen, kumpi minun on
otettava?
-- Nuori.
-- Sitä parempi. Sillä vanhalla ei näy olevan kaikki oikealla
tolallaan.
-- Pieni tanssijatar raukka, sanoi vanha poliisimies. Henriet Cousin
lähestyi aukkoa. Äidin katse sai hänet painamaan silmänsä alas. Hän
sanoi arasti: -- Rouva...
Erakko keskeytti hänet hiljaisella ja raivoisalla äänellä:
-- Mitä tahdot?
-- En teitä, vaan sen toisen, sanoi Henriet.
-- Kenen toisen?
-- Nuoren.
Erakko ravisti päätään ja huusi:
-- Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään!
-- Onpa! sanoi pyöveli, kyllähän sen tiedätte. Antakaa minun ottaa
nuori. Teille en tee mitään pahaa.
Erakko sanoi omituisen ivallisesti nauraen:
-- Ah! et tee minulle mitään pahaa!
-- Antakaa minulle se toinen, rouva; se on herra poliisipäällikön
tahto.
Erakko toisti mielettömän näköisenä:
-- Ei täällä ole ketään.
-- Sanon, että on! vastasi pyöveli. Kaikki ovat nähneet, että teitä
on kaksi.
-- Katso! sanoi erakko nauraen pilkallisesti. Pistä pääsi aukkoon.
Pyöveli katseli äidin kynsiä eikä uskaltanut.
-- Kiiruhda! huusi Tristan, joka tällä välin oli asettanut väkensä
kehään Rotankolon ympärille ja itse istui hevosen selässä hirsipuun
luona.
Henriet meni poliisipäällikön luo uudelleen. Hän oli asettanut
köysikäärön maahan ja pyöritteli hämillään hattuaan käsissään.
-- Herra, mistä sinne sisälle menisi? kysyi hän.
-- Ovesta.
-- Ei ole ovea. -- Ikkunasta.
-- Se on liian ahdas.
-- Suurenna sitä, sanoi Tristan suuttuneena. Eikö sinulla ole
työaseita?
Äiti katseli loukostaan henkeä pidättäen. Hän ei enää toivonut
mitään, hän ei tiennyt, mitä tahtoi, mutta hän ei tahtonut että hänen
tyttärensä otettaisiin häneltä.
Henriet Cousin meni noutamaan työaselaatikkoaan Maisonaux-Piliers'n
vajasta. Hän otti sieltä myös kaksoisportaat, jotka hän heti
pystytti hirsipuuta vasten. Viisi kuusi poliisimiestä aseistautui
piikkikuokilla ja rautakangeilla, ja Tristan tuli heidän mukanaan
aukolle.
-- Eukko, sanoi poliisipäällikkö ankaralla äänellä, luovuta tyttö
meille hyvällä.
Erakko katseli häntä aivan kuin ei ymmärtäisi mitään.
-- Perhana! jatkoi Tristan, mitä sinulla on sitä vastaan, että tämä
noita hirtetään niinkuin kuningas tahtoo?
Erakko raukka nauroi raivoisaa nauruaan.
-- Mitäkö? Hän on minun tyttäreni.
Äänensävy, jolla hän sanoi tämän, sai itse Henriet Cousinin
vavahtamaan.
-- Olen siitä pahoillani, vastasi poliisipäällikkö. Mutta se on
kuninkaan armollinen tahto.
Erakko nauroi vielä kamalammin ja huusi:
-- Mitä sinun kuninkaasi minulle kuuluu? Sanon sinulle, että hän on
minun tyttäreni!
-- Murtakaa seinä, sanoi Tristan.
Jotta saisi tarpeeksi suuren aukon, tarvitsi vain irrottaa suuri kivi
ikkuna-aukon alta. Kun äiti kuuli rautakankien ja piikkikuokkien
iskeytyvän hänen varustukseensa, hän päästi hirvittävän huudon ja
alkoi sitten tavattoman nopeasti juosta ympäri komeroaan, minkä
petoeläinten tavan hän oli oppinut häkissään. Hän ei sanonut enää
mitään, mutta hänen silmänsä liekehtivät. Sotilaat tunsivat kauhun
jäätävän sydäntään.
Äkkiä erakko purskahti nauruun, otti kivensä ja heitti sen kaksin
käsin työssä olevia kohden. Mutta hänen kätensä vapisivat ja kivi
sinkosi syrjään osumatta kehenkään ja putosi Tristanin hevosen
jalkoihin. Erakko puri hammasta.
Vaikka aurinko ei ollutkaan vielä noussut, oli jo valoisa, ja
Maison-aux-Piliers'n vanhoihin, rappeutuneisiin savutorviin
heijastui kaunis ruusuhohde. Oli hetki, jolloin suuren kaupungin
aamuvirkuimmat avaavat kattojen luukkuikkunat. Joku työläinen, joku
hedelmäinmyyjä, joka oli matkalla halleihin aaseineen, kulki torin
poikki; he pysähtyivät hetkeksi tuon Rotankolon ympärille kertyneen
sotilasjoukon luo, katselivat sitä ihmeissään ja jatkoivat matkaansa.
Erakko oli mennyt istumaan tyttärensä eteen peittäen hänet
ruumiillaan ja kuunteli tuijottaen lapsiraukkaa, joka liikahtamatta
kuiskaili yhtä ainoata sanaa: Febus! Febus! Sitä mukaa kuin murtajain
työ näytti edistyvän, äiti vetäytyi koneellisesti yhä pitemmälle ja
painoi tyttöä yhä likemmäksi muuria. Äkkiä hän näki kiven liikahtavan
(sillä hän seurasi sitä herkeämättä katseellaan) ja hän kuuli
Tristanin äänen innostavan miehiä. Silloin hän kavahti sen lainauksen
vallasta, jossa hän oli jonkin aikaa ollut, ja huudahti äänellä,
joka milloin kaikui repivänä ja terävänä kuin saha, milloin sammalsi
ikään kuin kaikki kiroukset olisivat ruuhkautuneet hänen huulilleen
purkautuakseen yhtaikaa.
-- Ho! ho! ho! Sehän on kauheata! Te olette rosvoja! Aiotteko
todellakin ottaa minulta tyttäreni? Sanon teille, että hän on
tyttäreni! Oh! te pelkurit! Oh! te pyövelinrengit! te kurjat
murhaajan kätyrit! Apuun! apuun! tuli on irti! Mutta aikovatko ne
todellakin tuolla lailla ottaa minulta lapseni? Mikä on sitten se,
jota he nimittävät Jumalaksi?
Sitten hän kääntyi Tristanin puoleen kuohuen raivosta, silmät
villisti tuijottaen, nelinryömin kuin pantteri ja hiukset pystyssä:
-- Koetapas vain tulla ottamaan minun tytärtäni! Etkö ymmärrä, että
tämä nainen sanoo sinulle, että se on hänen tyttärensä? Tiedätkö,
mitä merkitsee omistaa lapsi? Heh! susi-ilves, etkö ole koskaan
öitsinyt naaraasi kanssa? eikö sinulla ole koskaan ollut pentuja? ja
jos sinulla on niitä, eikö sinussa liiku mitään, kun ne ulvovat?
-- Pudottakaa maahan se kivi, sanoi Tristan, sehän on jo irti.
Rautakanget kohottivat kiven irralleen. Se oli, kuten sanottu, äidin
viimeinen varustus. Hän heittäytyi sen ylle, koetti pidättää sitä,
iski siihen kynsillään, mutta tuo suuri lohkare, jonka kuusi miestä
oli pannut liikkeelle, luisui hänen käsistään ja liukui hiljaa
rautakankeja myöten maahan.
Kun äiti näki sisäänkäytävän auenneen, hän heittäytyi poikittain sen
eteen teljeten aukon ruumiillaan, väännellen käsiään, kolhien päätään
paasiin ja huutaen väsymyksestä niin käheällä äänellä, että se tuskin
kuului:
-- Apuun! tuli on irti! tuli on irti!
-- Ottakaa nyt tyttö, sanoi Tristan järkähtämättömänä. Äiti loi
sotilaisiin niin kauhistuttavan katseen, että he kernaammin
peräytyivät kuin etenivät.
-- No eteenpäin, jatkoi poliisipäällikkö. Sinä, Henriet Cousin!
Kukaan ei liikahtanut.
-- Perhana! Tristan l'Hermite noitui, sotilaat pelkäävät naista!
-- Herra, sanoi Henriet, onko tuo mikään nainen?
-- Hänellä on leijonanharja! sanoi muuan toinen.
-- Eteenpäin! jatkoi poliisipäällikkö, aukko on kyllin suuri. Astukaa
kolme rinnan, niinkuin Pontoisen muurinaukolla. Lopettakaa jo tämä,
piru vieköön! Ensimmäisen, joka peräytyy, lyön kahtia!
Poliisipäällikön ja äidin kahtaalta ahdistaessa sotilaat epäröivät
hetkisen, mutta lähenivät sitten päättävästi Rotankoloa.
Kun erakko näki tämän, hän nousi äkkiä polvilleen, sipaisi hiukset
kasvoiltaan ja antoi sitten laihojen ja naarmuisten käsiensä vaipua
reisiään vasten. Silloin alkoi suuria kyyneleitä valua hänen
silmistään ja virrata hänen poskillaan olevia vakoja myöten aivan
kuin puro uomassaan, jonka se itse on uurtanut. Ja samalla hän alkoi
puhua, mutta rukoilevalla, lempeällä, nöyrällä ja niin liikuttavalla
äänellä, että useampikin vanha poliisimies Tristanin ympärillä pyyhki
silmiään, vaikka he olisivat olleet valmiita syömään ihmisenlihaa.
-- Hyvät herrat poliisit! sana vain! Minun täytyy sanoa teille
jotain. Hän on minun tyttäreni, näettekö, minun rakas pieni tyttöni,
jonka olen kadottanut! Kuulkaa. Se on kokonainen tarina. Katsokaa,
minä tunnen sangen hyvin herrat poliisit He olivat aina hyviä minua
kohtaan siihen aikaan, kun pienet pojat heittelivät minua kivillä
siitä syystä, että vietin huonoa elämää. Nähkääs, te jätätte kyllä
minulle lapseni, kun saatte kuulla! Olen ilotyttö raukka! Mustalaiset
ovat varastaneet hänet minulta. Mutta minä olen säilyttänyt hänen
pikku kenkäänsä viisitoista vuotta. Katsokaa, se on tässä! Hänellä
oli näin pieni jalka. Reimsissä! Laululintunen! Folle-Peine-kadun
varrella! Te olette ehkä joskus kuulleet hänestä. Se olin minä.
Nuoruudessanne, silloin, se oli kaunista aikaa. Vietettiin hauskoja
neljännestunteja. Säälittehän minua, eikö niin, hyvät herrat?
Mustalaiset varastivat hänet minulta, he ovat piilottaneet häntä
minulta viisitoista vuotta. Luulin hänen kuolleen. Ajatelkaa, hyvät
ystävät, minä luulin hänen kuolleen. Olen viettänyt viisitoista
vuotta täällä, tässä kellarissa, ilman tulta talvisin. Se on kovaa,
se. Rakas pikku kenkä raukka! Olen valittanut niin, että hyvä Jumala
on kuullut minua. Tänä yönä antoi hän minulle tyttäreni takaisin.
Se on hyvän Jumalan ihme. Hän ei ollutkaan kuollut. Te ette ota
häntä minulta, olen varma siitä. Jos se olisin minä, en puhuisi
mitään, mutta hän, kuusitoistavuotias lapsi! antakaa hänen vielä
nähdä aurinkoa! -- Mitä hän on teille tehnyt? ei mitään. Enkä minä
liioin. Jospa olisitte tienneet, ettei minulla ole muuta kuin hän,
että minä olen vanha, että se on Pyhän Neitsyen minulle lähettämä
siunaus. Ja tehän olette kaikki niin hyviä! Tehän ette tienneet,
että hän oli minun tyttäreni. Nyt sen tiedätte. Oh! miten minä häntä
rakastan! Korkea herra poliisipäällikkö, antaisin mieluummin lävistää
sydämeni kuin raapaistavan naarmuakaan hänen sormeensa! Te näytätte
hyväntahtoiselta herralta! Se, mitä nyt olen sanonut, selittää teille
asian, eikö totta? Oh! jos teillä on ollut äiti, korkea-arvoisa
herra! antakaa minun pitää lapseni, tehän olette päällikkö!
Ajatelkaa, että rukoilen teitä polvillani, niinkuin rukoillaan
Ristiinnaulitun kuvaa! En pyydä mitään itselleni, olen Reimsistä,
hyvät herrat, minulla on enoni Mahlet Pradonin maatilkku. En ole
mikään kerjäläinen. En tahdo mitään, mutta tahdon pitää lapseni!
Oh! tahdon säilyttää lapseni. Hyvä Jumala, joka on meidän herramme,
ei ole antanut häntä minulle takaisin suotta! Kuningas! sanotte
kuningas! Eihän hänelle tuota suurtakaan huvia se, että minun pikku
tyttöni tapetaan! Ja kuningashan on hyvä! Hän on minun tyttäreni! hän
on minun tyttäreni! hän ei ole kuninkaan! hän ei ole teidän! Tahdon
mennä pois, me tahdomme mennä pois! Annetaanhan kahden naisen, joista
toinen on äiti, toinen tytär, rauhassa lähteä! Antakaa meidän mennä!
Me olemme Reimsistä. Oh! te olette niin hyviä, herrat poliisit. Minä
pidän teistä kaikista. Te ette ota minulta rakasta pienokaistani,
sehän on mahdotonta! Eikö niin, se on aivan mahdotonta? Lapseni!
lapseni!
Emme koetakaan kuvailla hänen eleitään, hänen äänensävyään,
kyyneleitä, joita hän puhuessaan joi, käsiä, joita hän milloin risti,
milloin väänteli, hänen liikuttavaa hymyään, hänen kyyneleistä
katsettaan, hänen vaikerointiaan ja huokailuaan, hänen surkeita
ja järkyttäviä huutojaan, joita hän sekoitti näihin hillittömiin,
mielettömiin ja hajanaisiin sanoihin Kun hän lopetti, Tristan
l'Hermite rypisti silmäkulmiaan, mutta peittääkseen vain kyyneltä,
joka kihosi hänen tiikerinsilmiinsä. Hän voitti kuitenkin tämän
heikkouden ja sanoi jurosti:
-- Se on kuninkaan tahto.
Sitten hän kumartui kuiskaamaan Henriet Cousinin korvaan:
-- Tehkää pian loppu tästä! -- Tuo pelätty poliisipäällikkö tunsi
ehkä hänkin rohkeutensa pettävän.
Pyöveli ja poliisit tunkeutuivat komeroon. Äiti ei tehnyt lainkaan
vastarintaa, hän vain laahautui tyttärensä luo ja heittäytyi suin
päin hänen ylleen. Mustalaistyttö näki sotilaitten lähestyvän.
Kuolemankauhu elvytti hänet jälleen.
-- Äitini! hän huusi kuvaamattoman hädän vallassa, äitini! he
tulevat! puolusta minua.
-- Kyllä rakkaani, minä puolustan sinua! vastasi äiti sammuvalla
äänellä, ja sulkien hänet lujasti syliinsä hän peitti hänet
suudelmilla. Maaten siten maassa toisiaan syleillen olivat äiti ja
tytär sääliä herättävä näky.
Henriet Cousin tarttui tyttöä kainaloista. Kun tyttö tunsi hänen
käsiensä kosketuksen, hän äännähti. Ooh! ja menetti tajuntansa.
Pyöveli, jonka silmistä putoili suuria kyyneleitä hänen ylleen, aikoi
nostaa hänet käsivarsilleen. Hän koetti irrottaa häntä äidistä, joka
oli niin sanoakseni solminut kätensä tyttärensä vyötäisten ympäri,
mutta hän oli niin lujasti takertunut tyttäreensä kiinni, että heitä
oli mahdoton erottaa. Henriet Cousin veti tytön ulos komerosta ja
äidin hänen mukanaan. Äidinkin silmät olivat kiinni.
Aurinko nousi samassa, ja torilla oli jo melko paljon väkeä, joka
etäältä katseli, miten jotakin laahattiin pitkin toria hirsipuuta
kohti. Poliisipäällikkö Tristanin tapana mestauksissa ei ollut laskea
uteliaita lähelle.
Ikkunoissa ei ollut ketään. Ainoastaan kaukana Notre-Damen Grèven
puoleisen tornin huipulla näkyi kirkasta aamutaivasta vasten
kaksi tummaa olentoa, jotka näyttivät katselevan. Henriet Cousin
seisahtui taakkoineen kohtalokkaiden portaitten juurelle ja asetti
niin liikutettuna, että tuskin saattoi henkeä vetää, nuoran tytön
kauniiseen kaulaan. Tuo onneton lapsi tunsi hamppuköyden kauhean
kosketuksen. Hän avasi silmänsä ja näki hirsipuun laihan käsivarren
ojentuvan yllään. Silloin hän koetti riuhtoa itseään irti ja huusi
kovalla ja sydäntäsärkevällä äänellä: -- Ei! ei! en tahdo!
Äiti, jonka pää oli takertunut ja peittynyt tyttären vaatteisiin, ei
sanonut sanaakaan; nähtiin vain hänen koko ruumiinsa vavahtelevan ja
hänen kuultiin yhä kiihkeämmin suutelevan lastaan. Pyöveli käytti
tätä tilaisuutta hyväkseen irrottaakseen äkkinäisellä tempaisulla
erakon kädet, jotka tämä oli kietonut tuomitun ympärille. Joko
väsymyksestä tai toivottomuudesta erakko salli sen tapahtua. Silloin
pyöveli nosti tytön olkapäälleen, jossa tuo suloinen olento riippui
somasti taittuneena hänen suuren päänsä vieressä. Sitten hän astui
portaille.
Samassa maahan vaipunut äiti avasi yhtäkkiä silmänsä. Ääntäkään
päästämättä hän nousi pystyyn kauhean näköisenä ja hyökkäsi sitten
pyövelin käteen kiinni kuin peto saaliinsa kimppuun ja puri sitä.
Tämä tapahtui salaman nopeudella. Pyöveli ulvahti tuskasta. Juostiin
hätään. Suurella vaivalla saatiin hänen vertavuotava kätensä
irrotetuksi äidin hampaista. Äiti ei päästänyt ääntäkään. Häntä
tyrkättiin raa'asti ja hänen päänsä nähtiin kolahtavan kiveystä
vasten. Hänet nostettiin pystyyn, mutta hän vaipui takaisin maahan.
Hän oli kuollut.
Pyöveli, joka ei ollut hellittänyt tyttöä käsistään, ryhtyi nousemaan
portaita ylös.