Lähtiessään Bastiljista Gringoire juoksi Saint-Antoine-katua pitkin
valloilleen päässeen hevosen vauhdilla. Saavuttuaan Baudoyer-portille
hän suuntasi kulkunsa suoraan torin keskellä olevaa kiviristiä
kohden, aivan kuin hän olisi saattanut pimeässä erottaa mustaan
viittaan ja huppuun pukeutuneen miehen, joka istui ristin jalustalla.
-- Tekö siellä, mestari? sanoi Gringoire. Mustapukuinen nousi.
-- Kuolema ja kirous! Tehän saatatte sappeni kiehumaan, Gringoire.
Mies Saint-Gervais'n tornissa on jo huutanut kello puoli kahta
aamulla.
-- Voi! vastasi Gringoire, ei ole minun syyni, että myöhästyin,
vaan vartijoiden ja kuninkaan. Pääsin juuri äsken hänen käsistään.
Puuttuu aina vain hiuskarvan verran, etten joudu hirteen. Se on minun
kohtaloni.
-- Kaikki sinulta puuttuu, sanoi toinen. Mutta nyt on kiire. Tiedätkö
tunnussanan?
-- Ajatelkaa, mestari, että minä näin kuninkaan. Tulen hänen luotaan.
Hänellä on parkkumiset polvihousut. Se vasta seikkailu oli.
-- Senkin suunpieksijä! mitä sinun seikkailusi minua liikuttaa?
Tiedätkö kulkurien tunnussanan?
-- Tiedän. Olkaa huoleti. _Puukko tupessa_.
-- Hyvä. Ilman sitä emme pääsisi kirkon luokse. Kulkurit ovat
sulkeneet kadut. Onneksi näyttävät he kohdanneen vastarintaa. Ehdimme
ehkä vielä ajoissa.
-- Kyllä, mestari. Mutta miten päästään kirkon sisälle?
-- Minulla on tornin avain.
-- Ja miten päästään sieltä pois?
-- Luostarin takana on pieni portti, joka johtaa Rantamaalle ja
joelle. Minulla on sen avain ja olen varannut tänä aamuna sinne
veneen.
-- Olinpa totisesti vähällä joutua hirteen! toisti Gringoire.
-- No nopeasti! lähdetään! sanoi toinen. Molemmat lähtivät kiireisin
askelin Citetä kohden.